Part 14

»Tahtoisin sinun täydelleen tajuavan, mitä minun kanssani solmittu avioliitto merkitsisi, sillä pyydän sinulta hyvin suurta uhrausta. Mitä tapahtuisikin, sinä olisit sidottu minuun. Jos» — hänen äänensä petti hetkiseksi — »jos joskus kohtaisit miehen — johon rakastuisit — ja olisit vaimoni, et olisi vapaa noudattaaksesi sydämesi ääntä».

Gillian tuijotti suoraan eteensä kädet tiukkaan kierrettyinä polvien ympäri ja värisi hieman. »En milloinkaan — tahdo mennä naimisiin — sillä tavoin», virkkoi hän tukahdutetusti.

Craven hymyili surumielisesti. »Nyt ajattelet siten — olet hyvin nuori», huomautti hän, »mutta meidän on muisteltava tulevaisuutta».

Tyttö ei vastannut, ja alkaneen hiljaisuuden aikana mies aprikoi, mikä oli saanut hänet lausumaan huomautuksen, joka saattaisi tehdä hänen aikeensa tyhjäksi. Missä muussa tapauksessa hyvänsä se olisi saattanut olla suorastaan rehellisyyden vaatima, mutta nyt hänen ei olisi pitänyt sitä uskaltaa. Hän liikahti kärsimättömästi. Sitten hän äkkiä kumartui eteenpäin, laski kätensä Gillianin olkapäille ja nosti hänet hellävaroen pystyyn.

»Gillian!»

Hitaasti tyttö kohotti päätään. Hän tuskin jaksoi kestää Barryn kosketusta, mutta hän koetti hillitä vapisevia jäseniään ja katsoi uljaasti Cravenia silmiin, kun hän alkoi uudelleen puhua.

»Jos suostut tähän — vaikka se liitto on _mariage de convenance_ — teen kaiken voitavani tehdäkseni elämäsi onnelliseksi. Olet vapaa kaikissa suhteissa. En pyydä muuta kuin sitä, että pidät minua ystävänä, johon aina voit turvautua kaikissa vaikeuksissa ja pulmissa. Saat olla täydelleen oma itsesi, määrätä aikasi ja harrastuksesi. Minä en sekaannu asioihisi millään tavoin.»

Hän silmäili tyttöä tarkoin, koettaen lukea, mitä hänen tutkimattomien ilmeittensä takana piili. Hänen katseensa oli lempeä, mutta hänen silmissään oli kummallinen välke, jota Gillian ei ymmärtänyt. Ja hänen äänensä pani tytön ymmälle. Gillian oli hämmentynyt, hänen mielessään risteili ristiriitaisia epäilyksiä. Miehen selittämätön ehdotus sai hänet arkailemaan, hän ei jaksanut käsittää tämän hämmästyttävän esityksen voivan johtua muusta kuin tavattomasta auliudesta ja hyvyydestä, joka täytti hänen mielensä kiitollisuudella, mutta jota vastaan hänen luontonsa kapinoi.

»Te teette sen säälistä!» parahti hän surkeasti.

»Jumalan edessä vannon, etten tee sitä säälistä», vastasi Craven niin odottamattoman kiivaasti, että se hämmästytti Gilliania, ja hänen olkapäitään puristavien väkevien käsien äkillinen kouristus osoitti ensi kerran hänelle, kuinka voimakas mies oli. Hän ajatteli sitä ihmeissään. Jos asianlaita olisi ollut toisin, jos Barry olisi rakastanut häntä, niin kuinka ilomielin hän olisikaan antautunut. Se olisi erottanut hänet tuntemattomasta maailmasta, joka hänen itseluottamuksestaan huolimatta joskus näytti synkältä ja jonka uhkaavia kauhuja hän ei silloin uskaltanut kuvitella. Barryn turvallisessa sylissä hän ei olisi ikinä pelännyt mitään, Barryn voima olisi ollut hänen turvansa koko elämän ajan. Ja saisihan hän vieläkin turvautua Barryn voimaan, jos tahtoisi, vaikkakaan ei niin läheisesti. Äkkiä kuvastui suunniteltu tulevaisuus hänelle uudessa valossa, hänen itsevarmuutensa raukesi äkkiä, jättäen hänet pelon ja yksinäisyyden kauhun valtaan. Cravenin kosketus oli tuhonnut hänen itseluottamuksensa. Se oli tehnyt muutakin. Hänestä tuntui, että mies oli kosketuksellaan jollakin selittämättömällä tavalla vaatinut häntä omakseen. Ja Barryn käsien yhäti painaessa hänen olkapäitään hänellä oli kummallinen tunne, ettei hän kyennyt vastustamaan. Barry oli vakuuttanut, ettei hänen tarjouksensa vaikutin ollut sääli. Hän oli väittänyt, ettei rakkaus ollut häntä varten. Mikä sitten saattoi hänen vaikuttimensa olla? Gillian ei jaksanut sitä käsittää.

»Ettehän valehtele minulle?» kuiskasi hän epäilyksen kiusaamana. »Toivotteko — tätä avioliittoa — tosissanne?»

Craven katsoi häntä vakavasti silmiin.

»Toivon sitä todenteolla», vastasi hän lujasti.

»Sallisitteko minun jatkaa työskentelyäni?» sopersi tyttö, tahtoen voittaa aikaa.

»Johan sanoin, etten sekautuisi asioihisi millään tavoin, että saisit olla vapaa kaikissa suhteissa», sanoi Barry ja ikäänkuin luvatun vapauden vakuudeksi hänen kätensä heltisivät Gillianin olkapäiltä.

Tuli oli taaskin sammunut, ja huone oli melkein pimeä; Craven tuskin erotti vieressään seisovaa tyttöä. Hän odotti, toivoen tytön sanovan jotakin, ja virkkoi sitten äkkiä:

»Voitko antaa minulle vastauksen, Gillian?»

Hän kuuli tytön nopeasti vetävän henkeään ja tunsi hänen vapisevan.

»Oi, ettekö voisi myöntää minulle ajatusaikaa», jupisi Gillian rukoilevasti. »Minun pitäisi miettiä. Se merkitsee niin kovin paljon.»

»Saat aikaa niin paljon kuin tahdot», lupasi Craven ja poistui hiljaa.

Hänen mentyään alkoi tytöstä äkkiä tuntua olo lohduttomalta. Hänen teki mieli huutaa Barryä tulemaan takaisin, myöntyä hänen pyyntöönsä, taipua rimpuilematta enää vastaan. Mutta epävarmuus pidätti häntä. Liikkumattomana hän tuijotti himmeästi häämöttävään oveen, joka oli sulkeutunut Barryn jälkeen, ja hänen rintansa nousi ja laski kiivaasti. Sitten sumensivat kyyneleet hänen silmänsä, ja hän vaipui nyyhkyttäen lattialle. Hän ei ollut uskaltanut toivoa, että Barry rakastaisi häntä, mutta miehen omilta huulilta kuullut totuudensanat tuntuivat karvailta. Ja vähäksi aikaa niiden herättämä mielenkarvaus turrutti kaikki muut tunteet. Viime tuntien mielenliikutus oli uuvuttanut häntä, hänen hermonsa olivat pingoittuneet katketakseen, eikä hän senvuoksi kyennyt hillitsemään murheen puuskaa, joka järkytti hänen olemastaan pohjia myöten. Kasvot painettuina pehmeään mattoon hän itki surunsa vallassa, suonenvedontapaisesti puristellen ojennettuja käsiään nyrkkiin.

Jos Craven ei olisi puhunut mitään, jollei hän olisi esittänyt ehdotustaan, vaan loppuun asti pysynyt eristäytyvän umpimielisenä, niin että heidän välillään tuntui olevan leveä kuilu, olisi kestäminen ollut helpompaa. Barry olisi eronnut hänen elämästään tutkimattomana, jollainen hän oli aina ollut. Mutta tämän muutoksen jälkeen, heidän kahden kesken likeisessä keskustelussa viettämiensä hetkien aikana oli Gillian nähnyt hänet uudessa valossa. Salaperäinen, luoksepääsemätön holhooja oli iäksi mennyt, ja hänen sijalleen oli tullut perin inhimillinen mies, paljastanut hänelle luonteenpiirteitä, joiden olemassaoloa hän ei ollut kuvitellutkaan, osoittanut häntä kohtaan mielenkiintoa ja hellyyttä, joista hänellä ei ollut sitä ennen ollut aavistustakaan. Barry oli ilmaissut, että hänen makunsa ja ihanteensa olivat hyvin samanlaisia kuin hänen omansa, puhunut hänelle kuten toverille puhutaan. Se kumppanuus oli ollut hyvin suloinen — hyvin murheellinen. Hän ei enää milloinkaan voisi ajatella Barryä samoin kuin ennen, ja hänen uusi käsityksensä miehestä lisäsi hänen surunsa vihlovaa haikeutta. Sinä iltapäivänä kokemansa lyhyen onnellisuuden aikana hän oli vilahdukselta nähnyt, miten olisi saattanut olla, »jos hän oli rakastanut minua», valitti hän, ja hänestä tuntui, ettei hän sitä ennen ollut tuntenut, kuinka syvä hänen rakkautensa oikeastaan oli. Hänen aikaisempia tunteitaan ei voinut verratakaan siihen kaikkinielevään intohimoon, jota Barryn kosketus oli lietsonut. Se pyyhkäisi hänet mukaansa kuten riehuva tulva, kiidätti hänet järjen rajojen ulkopuolelle, herättäen outoa kaipausta, jota hän puolittain ymmärsi ja häpeissään vieroksui.

Repivien tunteiden vallassa hän itki, kunnes kyyneleet ehtyivät, rajusti puistattavat nyyhkytykset vaimenivat ja hänen väsynyt, surun tärisyttämä ruumiinsa virui hiljaa. Hän oli lopen uupunut, ja hetkeksi oli hänen mielentuskansa turtunut ja hän kadottanut ajantajuntansa. Hän ei hievahtanut paikaltaan eikä kohottanut päätään kyynelten kostuttamalta matolta. Suuri väsymys tuntui puuduttavan kaikki sielunkyvyt. Minuutit kuluivat huomaamatta. Sitten tuntui hänen aivoissaan viriävän hämärä tietoisuus, hän säpsähti ja katsahti ympärilleen.

Oli ihan pimeä, ja väristen hän tunsi, että huoneessa oli kovin kylmä. Tyyntä iltapäivää oli seurannut myrskyinen ilta, ja puuskainen tuuli puski talon nurkkia, vonkuen ja viheltäen kaameasti; ikkunasta kuului hiljaista rapsetta, kun kova lumi pieksi ruutuja. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka paljon kello oli, mutta paljon sen täytyi olla. Kenties oli jo soitettu päivälliselle; ehkä oli häntä kaivattu ja joku saattoi tulla häntä etsimään. Hän vavahti ajatellessaan, että hänet tavattaisiin sellaisessa tilassa. Hapuillen hän löysi sähkönappulan ja kiersi sitä; huone muuttui miellyttävän valoiseksi, ja hän siristi silmiään. Hän vilkaisi kelloonsa; hänellä oli muutamia minuutteja hiipiäkseen huomiota herättämättä huoneeseensa.

Hänen päänsä tuntui omituisen tyhjältä, ja jalat laahustivat väsyneesti. Mutkikas käytävä ei ollut milloinkaan tuntunut niin loppumattoman pitkältä, ja suljettujen ovien rivi näytti päättymättömältä. Saavuttuaan omaan huoneeseensa hän tupertui takan eteen vedetylle sohvalle; hänen päätänsä pakotti, hänen jäsenensä tutisivat hillittömästi, hän oli nääntynyt mielenliikutuksesta. Sielullisesti ja ruumiillisesti uupuneena hän ei jaksanut ajatella loogillisesti ja yhtenäisesti — hänen väsyneissä aivoissaan risteili katkonaisia, sekavia, yhteydettömiä ajatuksia, kunnes hänen ohimoitaan jyskytti tuskallisesti. Hän käsitti, että joskus hänen oli terästäydyttävä, joskus hänen oli tehtävä päätös, mutta ei nyt. Nyt hän ei kyennyt muuhun kuin makaamaan hiljaa, ponnistelematta. Hän oli harmissaan itselleen, halveksi omaa heikkouttaan. Hänellä oli kehnot hermot; itsehillinnän puute, joka hänessä nyt ilmeni, tuntui nöyryyttävältä. Mutta itsensähalveksiminenkin oli ohimenevä ajatus, jonka hän väsyneenä työnsi mielestään.

Ainoastaan yksi seikka jäi kirkkaan selväksi hänen mielessään vallitsevasta myllerryksestä — Barry ei rakastanut häntä. Se kirveli. Hän kätki kasvonsa pieluksiin, kiemurrellen häpeästä, jonka tietoisuus hänen omasta rakkaudestaan aiheutti. Päivälliskellon syvät kumahdukset herättivät hänet tajuamaan, että oli välttämätöntä tehdä jotakin. Hän soitti kätensä ulottuvilla olevaa kelloa ja lähetti sitten saapuneen palvelijattaren pyytämään neiti Cravenilta anteeksi hänen poissaoloaan, valittaen syyksi päänsärkyä.

Muutaman minuutin kuluttua tuli hänen luokseen juron näköinen, mutta hyväsydäminen Mary, tuoden ruokatarjottimen, päänsärkylääkkeitä ja monenlaisia terveisiä ruokasalista. Hän hautoi tytön pakottavaa päätä, kampasi tytön sekavaa tukkaa ja kasasi sen uudelleen pehmeäksi, löyhäksi nutturaksi. Lempeästi muristen pitkistä työpäivistä, joiden syyksi hän laski Gillianin harvinaisen pahoinvoinnin, hän käytti täysin määrin harvoin tarjoutuvaa tilaisuutta palvellakseen tyttöä omin käsin ja puuhaili täydestä sydämestään, riisui hoidokkinsa yltä tahraisen maalarinnutun, pukien sen sijalle löyhän samettivaipan, ja jäi sitten hyväntahtoisena vartijana seisomaan vierelle, kunnes hänen tuomansa keveä päivällinen oli syöty. Sitten hän kohensi pieluksia, viritti tulen takkaan, sekoitti erittäin äitelän erikoisjuoman lääkelippaastaan, josta hän ylpeili, ja poistui sitten, yhä lempeästi varoitellen.

Gillian painautui pieluksille, tuntien olonsa keveämmäksi ja levollisemmaksi. Ruoka oli antanut hänelle voimia, ja Maryn hoidellessa oli hänen mielentilansa tyyntynyt. Hän ei antautuisi pohtimaan kysymystä, joka oli pian ratkaistava; neiti Craven saapuisi kohta, ja ennen hänen käyntiään oli mahdoton yrittääkään tehdä lopullista päätöstä.

Maatessaan hän katseli tuleen, koettaen olla ajattelematta mitään. Tuntui oudolta olla yksin, hän kaipasi uuninmatolla tavallisesti viruvaa otusta, mutta tänä iltana hän ei olisi sietänyt luonaan edes Moustoniakaan, ja hän oli käskenyt Maryn pyytää Joshiota, jonka huoneeseen koira oli atelierista karkoitettu, pitämään sitä luonaan aamuun asti.

Ovelle koputettiin, ja neiti Craven ilmestyi huolestuneena ja kyselevänä.

»Vain päänkipuako? Rakas, minä en sitä usko!» torjui hän, vaipuen istumaan sohvan viereen ja tarttuen tukkaansa, mikä oli hämmennyksen varma merkki. »Sinulla ei ole koskaan ennen ollut tällaista päänsärkyä. Olet työskennellyt liian ankarasti. Maalasit koko aamun, ja minulle kerrottiin, että olit työssä koko iltapäivän etkä juonut teetäkään. Gillian, rakas, milloin opit järkeväksi? En lainkaan hyväksy sitä, että sinulle tuodaan atelieriin teetä vain silloin, kun soitat sitä. Nuoret ihmiset tarvitsevat ateriansa säännöllisesti, eikä heidän pitäisi lyödä niitä laimin; nuoret taiteilijat rikkovat siinä suhteessa pahimmin — et saa väittää minua vastaan, tiedän sen perin hyvin. Niin menettelin itsekin.» Hän taputti lähellään lepääviä, ristiin liitettyjä käsiä ja silmäili tytön kasvoja tutkivasti. »Olet kalpea kuin haamu ja silmäsi ovat liian kirkkaat. Mittasiko Mary, onko sinussa kuumetta? Eikö? Se nainen on varmaankin menettänyt järkensä. Soitan tohtori Harrisille ja pyydän häntä tulemaan huomenna sinua katsomaan. Jos olisit hitusenkaan vertaa enemmän kuumeisen näköinen, lähettäisin noutamaan häntä jo tänä iltana myrskystä huolimatta. Peter uhmaili sitä, tuli tapansa mukaan avoimessa autossa. Hän lähetti sydämellisiä terveisiä. Barry palasi Skotlannista tänään iltapäivällä. Hän näyttää hyvin rasittuneelta — hänellä oli muka ollut paljon puuhaa, ja matka oli ollut raskas — Gillian!» huudahti hän terävästi, kun tyttö solahti sohvalta polvilleen hänen viereensä ja käänsi häneen päin värähtelevät kasvonsa.

»Täti Caro, en minä sairas ole.» Sanat tulivat kiihkeän hätäisesti. »Ruumistani ei mikään vaivaa — olen vain hirveän onneton. Tiedän, että herra Craven on palannut — hän kävi luonani atelierissa iltapäivällä. Hän pyysi minua vaimokseen» — tytön rasittunut ääni aleni kuiskaukseksi — »enkä minä — tiedä, mitä tehdä».

»Rakas!» Neiti Cravenin äänen hellä sointu nosti tukahduttavan tunneaallon Gillianin kaulaan.

»Täti Caro, tiesitkö sinä siitä? Oletko sinäkin toivonut sitä?» jupisi hän kaihoisesti.

Haluamatta tunnustaa tietäneensä asiasta etukäteen, mitä hänen olisi ollut vaikea selittää, neiti Craven virkkoi varovasti: »Olen toivonut sitä hartaasti. Sinä ja Barry olette ainoat sydäntäni lähellä olevat henkilöt, ja te molemmat olette niin — yksinäisiä. Tiedän sinun kuvittelevan elämääsi tykkänään toisenlaiseksi — uneksivan, että itse raivaat itsellesi uran. Mutta uraan ei sisälly kaikki, mitä nainen elämässään kaipaa; se saattaa kenties merkitä riippumattomuutta ja mainetta, mutta se saattaa myöskin merkitä suurta yksinäisyyttä ja sen täydellisen onnen menetystä, jonka pitäisi tulla jokaisen naisen osaksi. Et saa arvostella kaikkia minun mukaani. Olen ollut onnellinen omalla tavallani, mutta sinulle, rakas, toivoisin suurempaa, täydellisempää onnea. Toivoisin sinulle parasta, mitä maailmalla on tarjolla, ja siksi parhaaksi uskon miehen rakkauden suomaa hoivaa ja turvaa.»

Ruskea pää kallistui hänen polvilleen. »Sinä ajattelet minua — minä ajattelen häntä», kuului hillitty kuiskaus.

Neiti Craven silitti pehmeitä hiuksia hellästi. »No miksi et sitten myöntyisi hänen pyyntöönsä, rakas?» huomautti hän lempeästi. »Hän on kokenut murhetta ja kärsimyksiä. Jos hän sinun avullasi voi unohtaa entisyyden uudelleen onnellisena, niin suotko sen hänelle? Oi, Gillian, olen sydämestäni toivonut, että te pitäisitte toisistanne, että yhdessä tekisitte Towersista ihanteellisen kodin, jollainen sen pitäisi olla, kodin, jossa keskinäinen luottamus ja rakkaus vallitsisivat. Sinä ja Barry ja — suokoon sen Jumala — teidän jälkeenne lapsenne.» Odottamaton mielenliikutuksen puuska sorti hänen äänensä, ja kärsimättömästi hän pyyhkäisi sumentavan kosteuden silmistään.

Gillian oli liikkumattomana polvillaan, painaen päätään hänen syliinsä ja purren huultaan pidättääkseen ilmoille pyrkivää katkeraa valitusta. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan. Neiti Cravenin sanat olivat luoneet kuvan ihanteellisesta onnesta, jollainen olisi saattanut tulla hänen osakseen. Todellisuus lupasi kärsimyksiä, joita hän tuskin jaksoi ajatella. Mitäpä onnea voisi näennäisestä avioliitosta koitua? Hänen tuntemansa outo kaipaus tuntui äkkiä saavan kiteytyneen muodon, ja sen tunteminen tuotti entistäkin haikeampaa tuskaa. Hän olisi ollut valmis laskeutumaan kuoleman portille antaakseen Barrylle sitä, mitä hän ei pyytänyt — sanomaton riemu, johon neiti Craven oli viitannut, ei ikinä tulisi hänen osakseen.

Hän etsi sanoja, mietti, miten selittäisi vaitiolonsa, jonka täytyi tuntua vanhemmasta naisesta kummalliselta. Neiti Cravenilla ei nähtävästi ollut aavistustakaan Barryn kosintaan liittyvistä tavattomista ehdoista; hänen sanansa olivat siitä todistuksena, eikä Gillian tahtonut hänelle niitä ilmaista. Hän ei olisi voinut pettää Barryn luottamusta, vaikka olisi halunnutkin. Jospa hän olisi voinut puhua avoimesti, kertoa kaikki vaikeutensa tälle ystävälle, jonka rakkaus ja myötätunto eivät olleet milloinkaan horjuneet — Hän etsi turvaa verukkeista. »Kuinka voisin tulla hänen puolisokseen?» valitti hän surkeasti. »Te ette tiedä minusta mitään. Minä en ole sopiva hänen vaimokseen — vanhempani —»

»Vähät vanhemmista!» keskeytti neiti Craven, naurahtaen hieman epävarmasti. »Rakas tyttö, Barry ei aio mennä naimisiin heidän kanssaan, vaan sinun kanssasi. He ovat saattaneet olla sellaisia kuin kuvittelet, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että heidän tyttärensä on maailman ainoa nainen, jonka toivoisin Barryn puolisoksi.» Hän kumartui ja sulki tytön syliinsä. »Gillian, voitko suoda meille, Barrylle ja minulle, tämän suuren onnen?»

Hellästi Gillian irtautui hänen sylistään ja nousi hitaasti pystyyn. Hän teki pienen, avuttomuutta kuvastavan liikkeen, huojuen seisoessaan. »Mitä osaisin sanoa?» virkkoi hän katkonaisesti. »Luuletko, ettei se merkitse mitään minulle! Etkö tiedä, että jo nyt tuskin jaksan kantaa kiitollisuudenvelkaani, että olisin valmis uhraamaan henkeni teidän molempien puolesta. Mutta tämä — voi, sinä et sitä käsitä — en voi puhua sinulle — en voi selittää —» Hän vaipui takaisin sohvalle ja hänen äänensä kuului tukahdutettuna ja rukoilevana silkkisten pieluksien seasta. »Jospa tietäisit, kuinka kiihkeästi tahtoisin palkita teidän ihmeellisen hyvyytenne, jos tietäisit, mitä rakkautesi on merkinnyt minulle! Oi, rakas, olisin valmis tekemään vaikka mitä sinun mieliksesi! Mutta nyt en tiedä, mitä tehdä, en tiedä, mikä on rehellistä ja kunniallista, etkä sinä voi auttaa minua; minua ei voi kukaan auttaa. Minun on itseni se ratkaistava. Minun on mietittävä —»

Neiti Craven tunsi, että viimeisiin, soperrettuihin sanoihin sisältyi huutavaa yksinäisyyden kaipausta, ja hän nousi seisomaan, noudattaen lausumatonta pyyntöä. Hetkisen hän seisoi, hellästi silmäillen pitkänään viruvaa, hoikkaa olentoa, ja hänen mielessään virisi joka hetki varmistuva pelko, että hän yrittäessään toimia näiden kahden ihmisen onneksi oli tehnyt tuhoisan virheen. Hän oli menetellyt typerästi, silmittömästi. Ja melkein säikähtyneenä hän nyt tajusi, ettei hän enää kyennyt pysähdyttämään sitä vyöryä, jonka oli pannut liikkeelle. Hän oli samanlainen kuin ihminen, joka on aiheettomasti päästänyt monimutkaisen koneiston pyörimään ja sitten kauhistuneena ja avuttomana katselee ajattelemattomuutensa seurauksia. Mutta tästä hänen toiveittensa saamasta vastaiskusta huolimatta oli hänellä yhäti sama varma vakaumus, joka oli kannustanut häntä toimimaan; yhä vieläkin hän uskoi sen lopulliseen tulokseen. Hän kosketti tytön olkapäätä hyväillen. »Olet lopen uupunut, lapsi. Paneudu nyt vuoteeseen lepäämään ja ajattele huomenna!» kehoitti hän tyynnyttävästi.

Kauan aikaa hänen poistuttuaan Gillian virui paikallaan liikkumatta. Sitten häneltä pääsi pitkä, puistattava huokaus, ja hän nousi istumaan. Hän koetti keskittäytyä miettimään ratkaisua, joka hänen oli tehtävä, mutta hillittöminä hänen ajatuksensa itsepäisesti pyörivät sen tuntemattoman naisen ympärillä, jota hän varmasti uskoi Barryn rakastaneen, ja hänet valtasi taaskin äskeinen kiihkeä mustasukkaisuus, käyden niin tuskaiseksi, että hän rukoili voimia kyetäkseen karkoittamaan sen sydämestään. Kyyröttäen sohvan laidalla pää käsien varassa hän tuijotti silmiä väräyttämättä tuleen ikäänkuin olisi lepattavilta liekeiltä koettanut saada vastausta ratkaistavanaan olevaan kysymykseen. Sitten teki mielentuska paikallaanolon mahdottomaksi; hän nousi pystyyn ja alkoi astella edestakaisin huoneessa hätäisin, hermostunein askelin.

Tehdä oikein — menetellä kunniallisesti; voittaa äänekäs itsekkyys, joka vaati ottamaan vastaan tarjotun onnenjäljittelyn. Käyttää Barryn nimeä, saada oikeus olla hänen likellään, huolehtia hänestä ja hänen pyrkimyksistään niin paljon kuin mahdollista. Olla hänen vaimonsa — vaikka vain nimellisesti. Laupias Jumala, aavistiko Barry, millaiseen kiusaukseen hän oli joutunut? Mutta hänellä ei ollut siihen oikeutta. Rusentava velkataakka nousi ylipääsemättömänä vuorena erottamaan hänet siitä, mitä hän kaipasi. Vain suorittamalla velkansa saattoi hän säilyttää itsekunnioituksensa. Riippumattomuuden unelmat, paikka, jonka hän oli arvellut hankkia itselleen maailmassa, isän nimen puhdistaminen — voiko hän luopua suunnitelmistaan? Eikö häntä kannustanut helpommalle tielle ylevämpi päämäärä kuin itsekkyyden tyydyttäminen? Mutta oliko se tie helpompi? Eikö hän sydämessään pelännyt vaikeuksia ja suruja, joita tämä rakkaudeton avioliitto toisi mukanaan? Eikö juuri pelkuruus nostattanut näitä oletetun yleviä ajatuksia, jotka nyt tuntuivat halpamaisilta? Hän väänteli käsiään epätoivoissaan. Eikö hänellä ollut lainkaan rohkeutta eikä luonteenlujuutta? Pitikö tahdon heikkouden, joka oli tuhonnut hänen isänsä elämän, olla hänen kirouksenaan samoin kuin se oli ollut isän kirouksena?

Äkkiä hän tunsi itsensä kovin nuoreksi, perin kokemattomaksi. Hänen lapsuusaikaisessa kasvatuksessaan ei oltu suvaittu yksilöllisen vastuunalaisuuden kehittämistä, oli teroitettu alistumista, johon ei sopinut ihmisen oma itsemääräämisvalta, ja sen vaikutus oli syöpynyt häneen syvemmälle kuin hän oli aavistanutkaan. Luostarista lähdettyä hänen elämänsä oli sujunut tasaisesti ja ilman käänteitä, hänelle ei ollut tarjoutunut tilaisuutta käyttää uutta ajatus- ja toimintavapauttaan. Ja kun hänen kohdalleen nyt sattui ratkaisu, joka olisi peruuttamaton, joka koski koko hänen elämäänsä — eikä ainoastaan hänen — tunsi hän täysin mitoin, kuinka kelvoton hänen kasvatuksensa oli ollut. Hänen oli yksin tehtävä valintansa, ja häntä hirvitti niskoilleen lankeava vastuunalaisuuden taakka. Hän ei voinut pyytää keneltäkään neuvoa eikä ohjausta. Yksinäisyydessään hän kaipasi hellivän äidin lohdutusta, äidin sylin suojaa, ja hänet valtasi katkeruus hänen muistellessaan vanhempiaan, jotka kumpikin vuorostaan olivat hylänneet hänet niin tunteettomasti. Häneltä oli riistetty syntymässä saatu oikeus vaatia osakseen rakkautta ja hoivaa. Hän oli yksin maailmassa; yksin hänen oli taisteltava taistelunsa, yksin hän sai olla kirpeimmän hädän hetkellä.

Äkkiä hän sitten oli näkevinään ajatuksissaan vain äärimmäistä itsekkyyttä, joka ei nähnyt muuta kuin hänet ja hänen etunsa. Oliko hänen rakkautensa niin vähäarvoinen, että hän itseään ajatellessaan oli unohtanut Barryn? Barry oli pyytänyt häntä säälimään hänen yksinäisyyttään — ja hän oli säälinyt ainoastaan itseään. Hänen huulensa värisivät, kun hän kuiskasi Barryn nimen tuskaisten itsesyytösten kalvamana.

Verkkaisesti palattuaan takan luokse hän laskeutui lattialle ja nojasi päätään sohvaan, kuunnellen talon ympärillä entistä rajummin riehuvan myrskyn kohinaa, ja ulkona raivoavan myrskyn mylvintä tuntui olevan kummassa sopusoinnussa hänen sydämessään myllertävän sekasorron kanssa. Hänen mieleensä muistuivat Cravenin lausumat sanat. Pystyikö hän tosiaankin lievittämään Barryn elämän yksinäisyyttä? Suostuminen miehen pyyntöön — eikö se sittenkin ollut hänen velkansa oikea maksutapa? Hiljaa nyyhkyttäen hän kallisti päänsä käsiensä varaan...