Part 13

Puettuna silmääkiehtovaan maalarinmekkoon ruskeiden hiusten löyhästi reunustaessa hänen kasvojaan hän näytti kokonaan toisenlaiselta. Barry ei osannut määritellä, mistä muutos johtui, hänellä ei ollut aikaa eritellä; hän tiesi vain, että tyttö tällaisena oli tuhat kertaa viehättävämpi kuin koskaan ennen ja hänen sydämensä kaipasi Gilliania rajummin kuin konsanaan. Hän katseli tyttöä janoisen kaihoisesti, ja sitten hänen katseensa siirtyi nopeasti — etteivät vain hänen silmänsä pettäisi — taitelijattaresta malliin. Tämä oli kymmenvuotinen poika, jolla oli pienet, ruskeat, älykkäät kasvot, tuuhea, musta kihara tukka, vekkulimaiseen hymyyn raottuneet, punaiset huulet; hän seisoi korokkeella ammattimiehen huolettoman varmassa asennossa.

Craven sulki oven jälkeensä ja astui eteenpäin. Gillian kääntyi häntä vastaan, ja väri lehahti tulipunaisena aaltona hänen hiusrajaansa saakka. »_Monsieur, vous êtes de retour, mais, soyez le bienvenu_!» sopersi hän, hämmästyneenä huomaamatta turvautuen lapsena oppimaansa kieleen. Sitten hän malttoi mielensä, naurahti hämillään ja ehätti jatkamaan englanninkielellä: »On kovin ikävää, kotona ei ole muita kuin minä. Haluatteko teetä? Kello on vasta kolme» — hän vilkaisi ranteeseensa — »mutta te kai söitte puolista aikaisin?»

»En välitä teestä», vastasi Craven miettimättä. »Tulin katsomaan teitä.» Hän puhui ranskaa, tietäen, että korokkeella oli valpas korvapari.

Tytön kasvojen puna tummeni kiusallisesti, ja hänen silmänsä painuivat lattiaan päin, kaihtaen toisen hievahtamatonta katsetta. Hän siirtyi verkkaisesti takaisin maalaustelineensä ääreen.

»Jos voisitte odottaa hetkisen —» jupisi hän.

»En tahdo häiritä», ehätti Barry keskeyttämään. »Lopettakaa työnne, tehkää hyvin! Ettehän pahastu, jos jään tänne? En ole ollut täällä poika-aikojeni jälkeen; olette muuttanut huonetta uskomattomasti. Saanko katsella?»

Maaliputki kädessään Gillian nyökkäsi myöntymykseksi ja kävi jälleen käsiksi maalaukseensa.

Jäätyään omiin hoteisiinsa Craven liikkui hitaasti huoneessa paikasta toiseen, tarkastaen sekaviin läjiin kasattuja tauluja ja luonnoksia. Hän ei ollut aikaisemmin koskaan osoittanut mielenkiintoa Gillianin työtä kohtaan ja hämmästyi nyt näkemästään. Siitä huokui yllättävää voimaa, joka pakotti hänet ihmettelemään, minkälaisen välittömän näkemyksen avulla luostarissa kasvatettu tyttö oli saanut sen opin, joka hänen töistään ilmeni. Gillianin lahjojen kauan viivästynyt tunnustaminen vahvisti hänen tunteitaan tyttöä kohtaan. Hän meni aatoksissaan takan ääreen ja jäi seisomaan matolle, silmäillen huonetta ja siellä olevia ihmisiä. Huoneen tuntu herätti vanhoja muistoja — hän oli opiskellut Pariisissa lopetettuaan opintonsa Oxfordissa — vain yksi piirre näytti puuttuvan.

»Saanko polttaa?» kysäisi hän äkkiä.

Gillian kääntyi hymyillen häneen päin.

»No, tietysti. Miksi kysyä? Kun täti Caro on ollut täällä tunnin, on huone sinisenä.»

Vielä kymmenen minuuttia hän tarkkaili tyttöä äänettömänä, saaden katsella oman mielensä mukaan, sillä tyttö oli häneen selin, ja takan ääressä istuessaan hän oli pienen mallin tutkivien, mustien silmien näköpiirin ulkopuolella.

Sitten Gillian laski paletin ja siveltimet läheiselle pöydälle ja peräytyi otsa rypyssä silmäilemään työtään; pian levisi hymy verkkaisesti hänen kasvoilleen ja tasoitti kurtut hänen otsaltaan. Liikahtamatta, yhäti katsellen maalaustaan hän virkkoi: »Nyt riittää tämän päivän osalle, Danny. Valo on lopussa.»

Pikku poika ojensihe rehevästi, laskeutui korokkeelta, meni Gillianin luokse ja silmäili muotokuvaansa ilmeisen huvitettuna. Tiedottomasti, mutta tarkoin hän tirkistellessään jäljitteli taitelijattaren arvostelevaa asentoa, pää kallellaan, yhtä vinossa kuin tytönkin. »Se edistyy», lausui hän juhlallisesti, ja tytön naurahduksesta Craven arvasi, että se oli hänen kuulemansa ja vastaista käyttöä varten talletettu huomautus. Poika virnisti vastaukseksi nauruun ja pujahti hänen taakseen pöydän ääreen, jolle tyttö oli pannut työvälineensä. »Saanko puhdistaa paletin?» kysyi hän toiveikkaasti käsi ojennettuna tarttumaan houkuttelevaan, värikkääseen esineeseen.

»Et tänään; kiitos, Danny.»

»Noudanko koiran, neiti?» Ääni kuulosti toiveikkaammalta. Gillian käännähti nopeasti häneen päin.

»Sehän puri sinua viime kerralla.»

Danny väännälsi jalkojaan, ja hänen pienet, valkeat hampaansa välkkyivät suun raottuessa leveään hymyyn. »Ei se enää minua pure», vakuutti hän luottavasti. »Äiti sanoi sen purreen, koska se rakastaa teitä eikä siedä ihmisiä lähellänne. Hän käski minun kuiskata sen korvaan, että minäkin rakastan teitä, koska se ei sitten enää kajoa minuun. Isä sanoo sitä kirotuksi, mustaksi pahukseksi», lisäsi hän avoimen leikillisesti, luoden työnantajaansa veitikkamaisen syrjäsilmäyksen.

Nauraen Gillian taputti hänen olkapäätään.

»Pelkäänpä, että se on sellainen», myönsi hän pahoitellen.

Poika keikautti päätään taaksepäin ja kerskasi ylpeästi: »Minä en sitä pelkää. Noudanko sen?»

»Emmeköhän anna sen olla siellä, missä on, Danny», virkkoi tyttö vakavasti ja tutunomaisesti. »Sen on luultavasti oikein hyvä olla. Ja nyt juokse kotiisi ja tule jälleen lauantaina!»

Heilautettuaan väriin tahrattua riepua poikaan päin hän kääntyi uudelleen katsomaan maalausta. Tottelevasti pikku mies lähti ovea kohti, mutta pysähtyi äkkiä, vilkaisi epäröiden Craveniin pian ja sipsutti sitten varpaillaan takaisin telineen luokse.

»Ne esineet tuolla lippaassa», jupisi hän salaperäisesti ja hiljaa, ettei uuninmatolla seisova, suurta kunnioitusta herättävä henkilö kuulisi.

Gillian pyörähti ympäri katuvan näköisenä. »Danny, minä unohdin ne!» puolustihe hän, nykäisi mustaa kiharaa, meni lipastolle ja otti esille neliskulmaisen pahvilaatikon. Danny pisti sen kainaloonsa, jupisten kiitoksen ja nyökäten päätään, hiipi kuulumattomasti lattian poikki ovelle, pujahti ulos ja sulki oven hiljaa jälkeensä.

Craven tuli hitaasti Gillianin luokse. Tyttö siirtyi sivuun antaakseen hänelle tilaa maalaustelineen edessä. Hän silmäili valppaita, ruskeita kasvoja, kummallisia, mustia silmiä, joista säihkyi melkein yliluonnollista hilpeyttä, punaisia huulia, jotka kaareutuivat ylöspäin arvoitukselliseen hymyyn, ja hänen ihmettelynsä ja ihailunsa lisääntyivät.

»Kuka se poika on?» kysyi hän uteliaana; hän oli hämärästi muistavinaan jonkun samannäköisen henkilön, mutta ei jaksanut muistaa, kuka se oli.

»Danny Major — erään riistankaitsijanne poika», vastasi Gillian. »Hänen äidissään on mustalaisverta.»

Craven vihelsi. »Muistan kyllä», virkkoi hän huvitettuna. »Vanha Major oli riistankaitsijain päämies. Nuori Major menetti sydämensä mustalaistytölle, ja isä potkaisi hänet pellolle. Tapansa mukaan Peters koetti tyynnytellä ja otti miehen palvelukseensa, vaikka monet panivatkin vastaan — hän oli nähnyt tytön ja saanut oman mielipiteensä. Tiedustin asiaa kerran tai pari, ja hän selitti kaiken järjestyneen tyydyttävästi. Tämä siis on poika — hän näyttää hupaiselta pikku veitikalta.»

Gillian puhdisti siveltimiä sivupöydän ääressä. »Hän on naapuriston kauhu», sanoi hän hymyillen. »Mutta jostakin syystä hän tänne tultuaan on täydellinen enkeli. Ei se johdu suklaamakeisesta», ehätti hän lisäämään huomatessaan Cravenin kasvoilla väikkyvän hymyn, »hänestä on hauska käydä täällä. Ja hän kertoo minulle mitä ihmeellisimpiä tarinoita metsästä ja metsäneläimistä.»

»Niinpä tietenkin», vahvisti Craven merkitsevästi, »se on veressä. Mikäs tämä on?» Hän osoitti pienempää levyä, joka oli nurinpäin ison taulun varassa.

Vähään aikaan tyttö ei vastannut mitään, ja väri lehahti taaskin hänen kasvoilleen. Laskettuaan siveltimet kädestään ja pyyhittyään sormensa kangaskappaleeseen hän otti levyn ja ojensi sen Cravenille.

»Se on Danny, sellaisena kuin _minä_ hänet näen», selitti hän äänessään omituinen sointu.

Sitä katsellessaan Craven tajusi, että laajalle kankaalle taitavasti maalattu pää himmeni keskinkertaiseksi tekeleeksi hänen kädessään olevaan loistavan mainioon hiilipiirrokseen verrattuna. Pää oli sama — mutta ihmeellisen erilainen — faunin hartioilla. Tanssivan faunin jäsenet uhkuivat elämää, pienet kaviot polkivat kukkaista tannerta huumeisen kiihkeässä liikkeessä; pää oli työntynyt eteenpäin ja kallistunut ikäänkuin etäistä kaikua kuuntelemaan, ja sekavien kiharoiden seasta pilkotti kaksi pientä, kipertynyttä sarvea; alkuperäiseen arvoitukselliseen hymyyn oli lisätty hieno pilkallisuuden häive, ja laajoissa silmissä oli salaperäinen tietämisen kaamealta tuntuva ilme. Craven tarkasti sitä äänettömänä. Hänestä tuntui mahdottomalta uskoa sitä tytön luomaksi. Ja hänen vieressään odotti tyttö hänen lausuntoaan hermostuneesti tiukkaan puristettujen sormien vavahdellessa. Barry ei ollut kertaakaan ennen käynyt täällä, ei milloinkaan osoittanut vähääkään mielenkiintoa hänen työhönsä, joka merkitsi hänelle niin paljon. Hän kaipasi kiihkeästi Cravenin kiitosta, pelkäsi hänen arvosteluaan. Jollei Barry näkisi siinä muuta kuin amatöörin kypsymätöntä yrittelyä! Hänen sydämensä kutistui. Hän siirtyi hiukan likemmäksi Cravenia, katse pelokkaan odottavana suunnattuna miehen kasvoihin, ja hänen hengityksensä kävi nopeasti. Vihdoin Barry laski luonnoksen varovasti syrjään.

»Teillä on ihmeelliset lahjat», lausui hän hitaasti.

Tytöltä pääsi helpotuksen huoahdus, ja hänen huulensa vapisivat, vaikka hän kuinka koetti pitää niitä värähtämättöminä.

»Pidättekö siitä?» kuiskasi hän innokkaasti, säikähtäen sitten nähdessään toisen kasvojen käyvän kalmankalpeiksi.

Vähään aikaan Craven ei saanut sanaa suustaan. Nuo sanat, niiden äänenpaino! Hän oli taaskin olevinaan Jaappanissa katsellen maalausta, joka esitti yksinäistä ulkonevalle, aaltojen huuhtelemalle kallionkielekkeelle takertunutta mäntyä — ilmassa tuntui leijailevan hyvin heikko itämaisen hajuveden tuoksu. Hän pyyhkäisi kädellään silmiään. »Armollinen Jumala... ei täällä... ei nyt!» rukoili hän hiljaa tuskissaan. Epätoivoisesti ponnistaen hän sitten hillitsi itseään, kääntyi pelästyneen tytön puoleen ja hymyili väkinäisesti.

»Suokaa anteeksi — päätäni särkee hirveästi — äsken huone pyöri silmissäni», puhui hän nykäyksittäin, pyyhkien hikeä otsaltaan.

Gillian silmäili häntä totisena. »Luultavasti olette lopen väsynyt ettekä kai ole syönyt puolista», virkkoi hän tyynen päättävästi. »Minä laitan kahvia. Täti Caro väittää, että minun kahvinjuontini on suurempi synti kuin hänen kahvinjuontinsa», jatkoi hän, tahtoen antaa Cravenille tointumisaikaa, meni huoneen toiseen päähän, ottaen sieltä pieniä kuppeja ja kuparisen kahvipannun. »Joka tapauksessa se on mainio juoma, eikä täti Carokaan sanoistaan huolimatta sitä halveksi. Säännöllisesti hän käy täällä puolisen jälkeen juomassa mustaa kahviani ja polttamassa ruokasavunsa.»

Craven lysähti raskaasti leveälle pehmeätäytteiselle ikkunalaudalle kädet painettuina jyskyttäville ohimoille ja ponnisteli saadakseen takaisin järkkyneen malttinsa. Mutta sarastihan sittenkin suuri toivo. Ensimmäisen kerran oli uhkaava näky jäänyt ilmaantumatta, ja se antoi hänelle rohkeutta. Jospa se vielä kerran lopullisesti lakkaisi häntä vainoamasta! Hän ei voinut koskaan unohtaa, ei milloinkaan heretä katumasta, mutta hän tuntisi, että hänen rikoksensa Ymmärtämyksen Maassa oleva onneton uhri oli antanut hänelle anteeksi synnin, joka oli riistänyt hänen nuoren elämänsä.

Tyyntyessään hän alkoi tuntea, että siinä huoneessa, jossa hän nyt istui, vallitsi leppoisa rauha, jollaista hän ei ollut kokenut talon missään muussa osassa Towersiin palattuaan. Se vaikutti häneen omituisesti, ja hän aprikoi, mitä se merkitsi. Hänen sitä pohtiessaan tuli Gillian hänen luokseen kahvikuppi kummassakin kädessään.

»_Monsieur est servi_», sanoi hän naurahtaen.

Hän näytti äkkiä voittaneen ujoutensa, ikäänkuin vieraan saapumisen herättämän ensimmäisen tunteen ohimentyä ympäristö hänen omalla alueellaan olisi antanut hänelle varmuutta. Tai kenties oli naisellisuus, jonka hoivaamisvaistoon miehen hetkellinen heikkous oli vedonnut, nostanut hänet toiselle tasolle. Cravenin pahoinvoinnin kaikki merkit olivat kadonneet, ja tavalliseen vaistomaisen tahdikkaaseen tapaansa Gillian ei vaivannut häntä kyselemällä. Ensimmäisen kerran hänestä oli helppoa puhua holhoojalleen, ja hän haasteli samalla tavoin kuin keskustellessaan Petersin kanssa. Hän tiedusti, miten Cravenin matka oli sujunut, ja Barryn johtaessa keskustelua haasteli vapaasti ja hämmentymättä työstään. Joka hetki tuntui heidän välillään valinnut jännitys käyvän yhä lievemmäksi. Tyttö ihmetteli sitä, että Craven oli koskaan tuntunut hänestä luotaantyötävältä, ja mietti katuvana, oliko syynä kenties ollut vain hänen ujostelunsa. Hän oli aina ollut jäykkä ja harvasanainen Cravenin seurassa — ihmekö sitten, että mies oli karttanut häntä, ajatteli hän nöyrästi. Mutta kuinka olisikaan voinut olla toisin? Heidän välisensä suhde, holhoojan osoittama tavaton aulius ja eristäytyvä olemus olivat tehneet hänelle mahdottomaksi pitää Cravenia tavallisena inhimillisenä olentona. Hän sai kiittää tuota miestä kaikesta, ja harras kiitollisuus ja tunne siitä, että hän oli velallinen, olivat kasvaneet hänen mielessään yhtä voimakkaina. Hän oli melkein palvonut Cravenia. Craven oli ottanut hänet sietämättömäksi käyneestä elämästä, antanut hänelle tilaisuuden pyrkiä eteenpäin sillä uralla, jolle hän kaipasi. Hän ei milloinkaan kykenisi sitä korvaamaan; hänen oli vaikea edes omassa mielessään pukea sanoiksi tunteitaan Cravenia kohtaan.

Alusta alkaen hän oli nostanut holhoojansa sortuneen ihanteensa, isänsä, tyhjäksi jättämälle jalustalle. Ja sankarinpalvonta oli kehittynyt rakkaudeksi. Aluksi se oli ollut kypsymättömän tytön hurmaannusta, täysin sukupuoletonta ja epäitsekästä ihailua — mystillistä rakkautta, intohimotonta, henkistä. Craven oli hänestä tuntunut johonkin toiseen sielulliseen tasoon kuuluvalta olennolta, ja hän oli polvistunut tämän olennon jalkojen juureen, pitäen häntä suojeluspyhimyksenään.

Mutta hänen oman kehityksensä edistyessä oli rakkauskin laajentunut. Hän käsitti, ettei hänen tunteensa enää ollut lapsellista ihailua, vaan suurempaa, ihanampaa. Hän oli oppinut täysin ymmärtämään omaa sydäntään, puolijumalasta oli tullut mies, jonka rakkautta hän janosi. Mutta hänen rakkautensa oli toivotonta ja syvää, hän ei ajatellutkaan saavansa vastarakkautta. Cravenin läheisyys oli aina tehnyt hänet levottomaksi; istuessaan likellä ikkunaa hänen vieressään hän tunsi voimakkaampaa rauhattomuutta kuin milloinkaan ennen, ja hänen sydäntänsä sykähdytteli tuskaisesti epämääräinen, selittämätön, peloittava kaipaus, joka myllersi hänen rinnassaan, kunnes hänestä alkoi tuntua, ettei hänen mielenliikutuksensa voinut olla herättämättä huomiota. Taaskin hänet valtasi ujous, kerkeä puhelu kävi soperrukseksi, ja vähitellen hän muuttui umpisuuksi.

Craven otti tyhjät kahvikupit ja vei ne takaisin takan vieressä olevalle pöydälle. Hänen palatessaan ikkunalle oli Gillian polvillaan pehmeällä istuinlaudalla, kädet ristissä edessään, katsellen valkeata maisemaa. Lapsellisessa asennossaan, joka hyvin sopi taiteilijanmekkoon ja sekavaan tukkaan, hän näytti erittäin nuorelta. Craven seisahtui hänen viereensä, niin lähelle, että melkein hipoi hänen olkapäätänsä, janoisesti silmäillen koko hänen hennon kaunista olemustaan, hieman taivutettua, ruskeata päätä, vienosti kaartuvaa, tyttömäistä rintaa, kunnes kaipaus yltyi sietämättömäksi ja hänen täytyi pinnistää koko tahdonvoimansa kyetäkseen hillitsemään itsensä. Kiusaus painaa tyttö rintaansa vasten kävi miltei ylivoimaiseksi, hän kiersi käsivartensa ristiin rinnalleen, pusertaen niitä tiukasti — hän ei uskaltanut luottaa niihin. Töintuskin hän voi luottaa itseensäkään. Tytön harvinainen läheisyys tuotti hienoa, jäytävää tuskaa ja pani hänen sydämensä sykkimään vimmaisesti. Veri kihisi hänen päässään, hänen ruumiinsa värisi kiihkeästä kaihosta, hänet vallanneesta rajusta halusta. Sillä kiihtymyksen hetkellä oli hänessä vain alkuaikojen mies, ja hän tunsi ainoastaan polttavaa, ruumiillista tarvetta, joka paisui kaikkia puhtaampia tunteita väkevämmäksi. Painaa tyttö jyskyttävää sydäntänsä vasten, upottaa kasvonsa hänen pehmeisiin, tuoksuaviin hiuksiinsa, suudella hänen huuliaan, kunnes hän rukoilisi armoa — sen suurempaa riemua ei tuntunut olevan koko maan päällä. Hän kaipasi tyttöä enemmän kuin koko elämänsä aikana oli mitään kaivannut.

Mutta sittenkin hän oli varma, että jos hän saisi sen, mitä oli tullut pyytämään, eivät hänen nykyiset kärsimyksensä olisi mitään verrattuina siihen, mitä hänen olisi kestettävä. Tietää, että Gillian oli hänen vaimonsa, kaikin puolin häneen sidottu — ja kääntyä poispäin onnesta, joka kaikkien lakien mukaan oli hänen! Oliko hänellä siihen voimia? Tuntui melkein siltä kuin hänellä ei olisi ollut. Olihan hän vain ihminen — ja ihmisen kestämiskyvyllä on rajansa. Jos olosuhteet kävisivät liian raskaiksi.

Pieni, hillitty yskäisy katkaisi hänen mietteensä äkkiä. Hän tajusi itseään surkutellessaan unohtaneensa tulonsa tarkoituksen. Eihän muulla ollut merkitystä kuin Gillianilla; ainoastaan hänen terveyttään, hänen onneaan oli ajateltava. Itseään sadatellen Barry turhaan etsi sopivia sanoja lausuakseen sen, mitä hänen oli sanottava. Ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä loitommaksi tuntuivat sanat pakenevan. Sitten sattuma auttoi häntä. Tyttö rykäisi uudelleen ja nousi seisomaan, tehden pienen, kärsimättömän liikkeen.

»Täti Caro on päättänyt lähteä Cimieziin talven lopuksi — minun yskäni tähden. Hän ratkaisi asian teidän poissa ollessanne. Minä en tahtoisi lähteä, yskäni ei ole mitään. En tahtoisi vaihtaa tätä» — hän viittasi lumiverhoiseen puistoon — »kaikkeen Rivieran lämpöön ja auringonpaisteeseen. Tahtoisin kasata mieleeni niin paljon muistoja kuin suinkin. Ette usko, kuinka paljon olen oppinut pitämään Towersista.»

Näytti siltä kuin viimeiset sanat olisivat luiskahtaneet huomaamatta hänen kieleltään, sillä hän punehtui ja kääntyi jälleen äkkiä tummenevaan ikkunaan päin. Cravenin sydän hätkähti rajusti, mutta hän ei liikahtanut.

»Miksi sitten lähteä täältä?» huomautti hän ynseästi.

Tyttö nojasi otsaansa kylmään ruutuun, ja hänen silmänsä sumenivat.

»Tiedättehän», virkkoi hän hiljaa, ja hänen äänensä vavahteli. »Koko maailmassa ei minulla ole muuta kuin — maalauslahjani ja omanarvontuntoni. Jos menettelisin, kuten te ja täti Caro tavattomassa auliudessanne ehdotatte — oi, älkää keskeyttäkö minua, teidän _täytyy_ kuunnella — olisi minulla enää ainoastaan lahjani. Ettekö oivalla, ettekö käsitä, että minun täytyy tehdä työtä, että minun täytyy osoittautua omanarvontuntoni veroiseksi. Kaikesta, mitä olette tehneet, kaikesta, mitä olette antaneet minulle, olen koettanut kiittää — usein. Te olette aina estäneet minua. Ettekö suo minulle ainoata keinoa, jolla voin osoittaa olevani kiitollinen, arviointinne arvoinen?» Hänen äänensä särkyi hiljaiseen nyyhkäykseen. Sitten hän vilkkaasti kääntyi Cravenin puoleen, vapisevat kädet ojossa. »Jos vain osaisin tehdä jotakin korvatakseni —» huudahti hän kiihkeän vakavana, jollaisena Craven ei ollut koskaan ennen häntä nähnyt.

Barry käytti hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta. »Kyllä te voitte», vakuutti hän tyynesti, »mutta se teko on niin suuri — siihen verrattuna ei kaikki se, mitä luulette olevanne minulle velkaa, ole mitään».

»Neuvokaa se keino», kuiskasi tyttö innokkaasti, kun hän vaikeni.

Craven siirsi katseensa pois hänen kiihkeän kysyvistä kasvoistaan voimakkaan hämmennyksen vallassa. Hän inhosi itseään, inhosi tehtäväänsä, vain huoneen pimeys tuntui tekevän sen mahdolliseksi.

»Gillian», alkoi hän pakotetun vakaasti, »tulin tänään luoksenne tietoisesti pyytämään teiltä sellaista, mitä mielestäni yhdelläkään miehellä ei ole oikeutta pyytää keltään naiselta. Olen koko iltapäivän koettanut rohkaista itseäni ilmoittaakseni sen teille. Äskeiset sananne tekevät sen helpommaksi. Sanoitte pitävänne Towersista — pidättekö siitä kyllin paljon jäädäksenne tänne sen emännäksi sillä ainoalla ehdolla, jonka voin tarjota?»

Tytön silmät säpsähtivät, niihin tuli epäilyksen ja kauhun ilme, ja mies oivalsi, millä tavoin hänen sanansa saattoi tulkita. Hän tarttui Gillianin käsiin melkein kovakouraisesti. »Armias taivas, lapsi, ei sitä!» huusi hän tyrmistyneenä. »Minä minua pidät? Pyydän sinua vaimokseni — mutta en siinä mielessä kuin jokaisella naisella on oikeus otaksua. Jos voisin esittää sinulle sellaista, niin Jumala tietää, kuinka mielelläni sen tekisin. Mutta minun elämässäni on sattunut sellaista, mikä erottaa minut onnesta, jota muut miehet voivat toivoa. Minuun nähden on elämän se puoli mennyttä. Minä voin tarjota ainoastaan ystävyyttä. Tiedän pyytäväni enemmän kuin sinusta tuntuu mahdolliselta antaa, enemmän, tuhat kertaa enemmän kuin saisin pyytää — mutta sittenkin pyydän sitä, hyvin vakavasti. Jos voit sopeutua tekemään niin suuren uhrauksen, jos voit alistua avioliittoon, joka olisi avioliitto vain nimeltään —»

Vapisten Gillian koetti irtautua hänestä, huudahtaen katkerasti. »Te tarjoatte minulle _almua_», valitti hän, kiskoen käsiään irti.

Mutta Craven puristi niitä entistä lujemmin. »Pyydän sinua säälimään kovin yksinäistä miestä», vakuutti hän hellästi. »Pyydän sinua hyvin yksinäisen kodin hoitajaksi. Sinä olet tuonut päivänpaistetta Towersiin, olet luonut päivänpaistetta monen tällä tilalla asuvan ihmisen elämään. Pyydän sinua jäämään tänne, missä sinua niin paljon kaivataan — niin paljon — rakastetaan.»

Sitten hän päästi Gillianin irti, ja epävarmoin askelin tyttö meni takan luokse. Hetkisen hän seisoi siellä, tuijottaen hiipuviin kekäleihin, sormiensa nytkähdellessä suonenvedontapaisesti, ja vaipui sitten tuolille, sillä hänen tutisevat jalkansa pettivät. Craven tuli hänen luokseen ja kumartui kohentamaan tulta palamaan. Tyttö katseli salaapäin hänen punertavan hohteen valaisemia kasvojaan, ja hänen silmiinsä kihosivat kirvelevät kyyneleet. Mutta omituista, hän ei ajatellut yksinomaan itseään. Tuntien toivotonta, sietämätöntä tuskaa hän kadehti sitä toista naista, jota Barry oli rakastanut. Sillä Barryn sanoilla oli saattanut olla vain yksi merkitys, ja hänen kuvittelemansa suuri murhe näytti äkkiä saavan selityksen. Minkähänlainen se nainen oli ollut, oliko hän kuollut — vai oliko hän osoittautunut arvottomaksi? Ja viimeinen ajatus nostatti hänen mielessään rajun, äkillisen harmin puuskan — miten oli nainen, joka oli saavuttanut Barryn rakkauden, saattanut viskata sen takaisin miehen jalkoihin, tarpeettomana? Kateellisia kyyneliä kumpusi ilmoille, ja hän pyyhki ne salaa pois.

Mutta sitten hänen ajatuksensa kohdistuivat Craveniin, ja hänet valtasi sääli. Kuoleman tai uskottomuuden tähden ei rakkaus ollut tuottanut hänelle riemua — hän oli kärsinyt, kuten hän itse, Gillian, nyt kärsi. Hän vilkaisi miehen tukassa välkkyviin hopeisiin hiuksiin ja kasvojen syviin ryppyihin, ja hänen silmiensä tuskainen ilme muuttui ihmeellisen helläksi. Hän oli rukoillut tilaisuutta voidakseen osoittaa kiitollisuuttaan; jos tuon pyynnön täyttäminen huojentaisi miehen elämää, jos hänen läsnäolonsa voisi tuoda lohtua Barryn yksinäisyyteen, niin eikö sekin ollut enemmän kuin mitä hän olisi koskaan rohjennut toivoa? Helposti saattoi käsittää, että Craven oli turvautunut häneen. Barryllä oli yllin kyllin miesystäviä, mutta naisia hän karttoi avoimesti ja peittelemättä. Hän oli tottunut nuoren holhokkinsa läsnäoloon Towersissa, hänen ehdottamansa avioliitto ei aiheuttaisi kovinkaan suuria muutoksia elämän jokapäiväiseen kulkuun, johon hän oli sopeutunut. Jos siis suostumalla siihen voisi jossakin määrin maksaa...

Kohennettu tuli täytti huoneen pehmeällä, lepattavalla valolla, loi kummallisia varjoja verhotuille seinille ja paljasti tytön pingoittuneet, kalpeat kasvot säälimättömästi. Craven oli noussut pystyyn ja silmäili häntä. Gillian huomasi toisen tarkastelevan häntä ja säpsähti, samalla kun kuuma, tuskastuttava puna hitaasti levisi hänen kasvoilleen ja kaulalleen. Craven puhkesi puhumaan äkkiä, ikäänkuin olisi väkisin työntänyt sanat suustaan: