Part 12

»Sattumalta, eräänä iltana kesällä. Te olitte päivällisellä ulkosalla, ja Mouston ja minä olimme harhailemassa puistossa — se on hyvin ihana hämyssä — ja olimme ihan Erakkomajan läheisyydessä. Kuulin hänen laulavan ja jäin kuuntelemaan salassa. Se oli niin kaunista, että minun oli taputettava käsiäni, minkä jälkeen hän tuli ulos ja näki, että ikkunalaudalla istui kuulijoita hänen aavistamattaan. Eikö se ollut kauheata? Hän oli niin herttainen ja selitti, että se oli ihan yksityistä huvittelua; mutta mikä oli tapahtunut, se oli tapahtunut; hän ei kuitenkaan missään nimessä suostunut esiintymään julkisesti. Pakotin hänet laulamaan lisää, ja sitten hän saattoi minut kotiin.»

»Sinä kierrät Peterin pikkusormesi ympäri ja vetoat häpeämättä hänen hyvään luontoonsa», moitti neiti Craven ankarasti, mutta hänen nuhtelunsa ei peloittanut.

»Hän on niin herttainen», toisti tyttö hiljaa, solahti tuolin käsinojalta lattialle, meni takan luokse, polvistui ja kohensi halkoa, joka oli vierähtänyt ristikolle ja kyti palamatta. Saatuaan halon paikalleen hän jäi polvilleen matolle, vaistomaisesti lämmitellen käsiään.

Neiti Craven katseli tyttöä. Häntä halutti kovasti puhua siitä, mikä hänen mieltään painoi, vaatia luottamusta luottamuksesta, tunkeutua tuon sydämen salaisuuteen, joka oli uskonut hänelle kaiken muun paitsi tätä ainoata asiaa. Vähitellen, ilman painostusta, telepaattisen myötätunnon vaikutuksesta oli jäykkyys heidän väliltään sulanut, ja he olivat kertoneet toisilleen toiveistaan ja pyrkimyksistään ja pohtineet niitä yhdessä. Mutta tästä asiasta ei keskustelu tullut kysymykseenkään. Neiti Craven oivalsi sen ja tukahdutti pahoitellen huokaisun. Ei edes hänkään, vaikka hän tiesikin tytön pitävän häntä rakkaana, saanut olla niin tungetteleva. Sillä jos hän sen tekisi, saattaisi hän menettää kaikki saavutuksensa. Hän ei hennonut panna alttiiksi Gillianin luottamusta, joka oli tullut hänelle niin suurimerkityksiseksi; se oli liian kallis hinta maksettavaksi siitäkin tiedosta, jota hän kaipasi. Hänen täytyi olla kärsivällinen, ajatteli hän, harata vanhaan tapaansa sormillaan harmaita kiharoitaan. Mutta oli vaikea olla kärsivällinen, kun millä hetkellä tahansa saattaisi saapua kutsu, joka veisi hänet pois maallisten tapahtumain piiristä. Lähteä täältä, jättäen tämän kysymyksen ratkaisematta! Hän puri hammasta ja istui jäykkänä, puristaen tuolin tammireunuksia, niin että sormiin koski, ja kävi sisäistä taistelua. Hän katsahti uudelleen hentoon, yhäti polvillaan olevaan olentoon, jonka kalpeat, soikeat kasvot olivat puolittain käännetyt häneen päin ja jonka pienen, ylvään pään laelle korkeaksi nutturaksi kammattu, tuuhea, tumma tukka välkkyi takan hohteessa. Hän oli viehkeä, kaunis olento — sekä mieleltään että ruumiiltaan tavoittelemisen arvoinen. Kuinka saattoi Barry epäröidä.

»Barry oli ratsastamassa — koko päivän — näin kolkossa säässä. Hän tuli kotiin likomärkänä», virkkoi hän äkkiä, miltei valittavasti, poiketen tavallisesta suopeasta sävystään. Vastausta ei tullut heti, ja hetkisen hän luuli, ettei hänen sanojaan oltu kuultu. Tyttö oli liikahtanut hieman, kääntänyt kasvonsa toisaalle, ja vakaalla kädellä rakensi hiipuvista kekäleistä pyramiidia. Suoritettuaan puuhansa huolellisesti loppuun saakka hän laskeutui jälleen kantapäittensä varaan ja heilutti pieniä hiilipihtejä.

»Hän on karaistunut», vastasi hän sitten keveästi, tietämättään kerraten Petersin sanat ja nähtävästi huomaamatta väliaikaa, joka oli kulunut neiti Cravenin huomautuksen ja hänen vastauksensa välillä. Hänen mieltään tuntui tuli kiinnittävän enemmän kuin holhooja. Pantuaan verkkaisesti pihdit syrjään hän palasi neiti Cravenin tuolin luokse, istahti hänen viereensä lattialle, ja laski kätensä ristiin vanhemman naisen polvelle. Avoimesti hän katsoi tätiä silmiin, ja heikko hymy kirkasti hänen totisia, ruskeita silmiään.

»En usko herra Cravenin kaipaavan myötätuntoa, _chérie_», alkoi hän verkkaisesti. »Minä puolestani olen varannut kaiken myötätuntoni Joshiolle, joka on niin hirveästi touhuissaan, kun 'arvoisa isäntä' lähtee kamalille pitkille ratsastusretkilleen tai on metsästämässä. Oletko pannut merkille, että hän aina odottaa eteishallissa ollakseen heti valmis noutamaan kuivia vaatteita ja järjestämään lämpimän kylvyn ja muita itämaisia temppuja estääkseen kylmettymisen ja poistaakseen kivun heltyneistä jäsenistä. En usko herra Cravenin lihasten milloinkaan olleen helliä — hän on niin loistavan väkevä — ja varmasti on Joshio päättänyt, etteivät ne koskaan olekaan. Mary hyväksyy hänen kaikki puuhansa, myöskin hän on luonnostaan hoppuilija; hän pahoittelee sitä, että Joshio on pakana, mutta väittää, että hänellä on enemmän järkeä ja tunteita kuin monella kristityllä. Kohta tänne tultuamme yllätin hänet kerran tuijottamassa eteishallin ikkunasta, näyttäen surkeuden esikuvalta, hullunkurisen pienet ja keltaiset kasvot yleensä rypyissä. Hän näki minut takaraivonsa lävitse, varmasti hän näki, sillä vilkaisemattakaan taakseen hän koetti pujahtaa tiehensä. Mutta minä pakotin hänet jäämään ja puhelemaan kanssani. Minä istuin portailla, ja hän käpertyi matolle — muulla sanalla en osaa sitä kuvata — ja kertoi minulle kaikenlaista Jaappanista, Kaliforniasta, Algeriasta ja kaikista muista kummallisista paikoista, joissa hän on ollut herra Cravenin kanssa. Hänen puhetapansa on niin omituisen draamallinen, ja hän turvautuu juuri kiihoittavimmilla hetkillä jaappaninkieleen, jota on mahdoton ymmärtää — niin kiusallista! He ovat nähtävästi olleet joissakin hyvin tiukoissa paikoissa. Sopeuduimme aika hyvin keskenämme. Minun oli niin hauska kuunnella hänen kuvauksiaan jaappanilaisten istuttamista ihmeellisistä puutarhoista, etten huomannut, että herra Craven tuli sisälle, enkä aavistanut hänen seisovan lähellämme, ennenkuin Joshio ponnahti pystyyn ja pakeni, kirjaimellisesti katosi, jättäen minut _plantée'la_. Tunsin itseni kovin typeräksi istuessani portailla kädet polvien ympärillä herra Cravenin, yltäpäätä kurassa ja rapakossa, odottaessa, että päästäisin hänet ohitse — pelkäsin häntä hirveästi siihen aikaan.» Gillianin poskille levisi hieno puna. »Olisin toivonut maanjäristyksen nielevän minut», lisäsi hän nauraen, hypähti seisomaan, sieppasi tumman, silkinpehmoisen turkiskasan syliinsä ja painoi sitä kasvojaan vasten. »Sinun ei olisi pitänyt lietsoa minussa mieltymystä kauniisiin turkiksiin», jatkoi hän sitten epäjohdonmukaisesti, käyden äkkiä vakavaksi. »Minulla on vielä kylliksi järkeä tietääkseni, ettei minun pitäisi hemmotella niillä itseäni, mutta olen siksi inhimillinen, että olen niihin ihastunut.»

»Hölynpölyä! Turkikset sopivat sinulle — noudata minun taiteellista makuani. En yllyttäisi sinua niitä käyttämään, jos kasvosi olisivat kuin elokuun kuu eikä sinulla olisi ryhtiä — en jaksa sietää tuhrustamista missään», ärähti neiti Craven ihan vanhaan tapaansa. »Milloin Horringfordit lähtevät Egyptiin?» tiedusti hän sitten vaihtaakseen puheenaiheen lopullisesti.

Gillian hieroi poskeaan pehmeään hylkeennahkaan, hymyillen ymmärtävästi. Oli toivotonta koettaa torjua neiti Cravenin auliutta, toivotonta väittää sitä vastaan. »Ensi viikolla», vastasi hän. »Otaksuttavasti tiistaina. Matkalla he viipyvät kuukauden Pariisissa; loordi Horringford haluaa saada joitakuita tietoja Louvresta ja suorittaa alkuvalmistelut heidän seurueeseensa liittyvien ranskalaisten egyptologien kanssa.»

»Hm! Entä Sandra — vieläkö hän on innostunut muumioihin?»

»Enemmän kuin koskaan ennen, hän suorastaan uhkuu intoa, puheli hallitsijasuvuista ja heimojumalista, kuninkaista ja Kaasta ja tunnusmerkeistä, niin että pääni meni pyörälle. Loordi Horringford nuhtelee häntä, mutta helposti näkee, että Sandran harrastus miellyttää häntä. Hän vakuuttaa, että Sandra on retkikunnan onnentuoja, että hänen tähtensä viime vuonnakin kaivaminen antoi hyvät tulokset.»

»Sandra on innostunut jos johonkin, mutta hänen innostustaan ei ole koskaan kestänyt kahta huvikautta», huomautti neiti Craven miettivästi. »Olen iloissani siitä, että hän on vihdoinkin löytänyt harrastuksen, josta lupaa tulla pysyvä.»

Gillian kääri turkikset tiukemmalle syliinsä ja astui muutamia askelia ovelle päin. »Hän on löytänyt muutakin», virkkoi hän hiljaa, ja hänen herkille kasvoilleen lehahti puna.

Neiti Craven nyökkäsi. »Tarkoitatko, että hän kaivaessaan kuolleen menneisyyden haudatuita aarteita on löytänyt elävän aarteen, miehen rakkauden. Niin, eikä se tapahtunutkaan liian aikaisin, viaton lapsi-parka. Mutta Horringfordin kaltaisten miesten kanssa ei maksa leikkiä. Tietäneeköhän Sandra, kuinka vähällä hän oli ajaa elämänsä haaksirikkoon?»

»Luullakseni hän tietää — nyt», vastasi Gillian, ja hänen huulilleen levisi heikko viisaudenhymy hänen poistuessaan huoneesta.

Hänen pehmeä kontra-altonsa, kun hän lauloi vanhaa ranskalaista kehtolaulua, kantautui hiljaisena kirjastoon.

»Mon père m'a donné un petit mari, mon Dieu, quel homme!»

Sitä kuunnellessaan hymyili neiti Craven puolittain surumielisesti, sillä nämä hienot sanat siirsivät hänet taaksepäin omaan lapsuuteensa. Mutta nykyhetken vaatimukset tunkivat syrjään menneisyyden muistot. Hän istui paikallaan vaipuneena aatoksiinsa, kunnes huone jäähtyi, niin että häntä äkkiä puistatti vilu, ja hän nousi pystyyn, vilkaisten hämmästyneenä kelloonsa.

»Kuivia luita ja rakkautta», äänsi hän mietteissään, »se on kummallinen yhdistelmä! Peter, kelpo mies, siinä annoit viisaan neuvon... Mutta ei koko viisautesi pysty auttamaan _minua_.»

VI

Joulukuu oli tuonut muassaan täydellisen ilmanmuutoksen. Jouluun oli enää vain muutamia päiviä; oli tyypillinen, vanhanmallinen jouluaika, maata peitti paksu, valkoinen lumivaippa.

Sen alla oli maanpinta raudankova, ja jo kaksi viikkoa oli metsästys ollut tyyten pysähdyksissä.

Craven oli paluumatkalla Towersiin oltuaan sieltä poissa kaksi viikkoa. Auto vieri hitaasti puistossa, sillä jäätynyt tie oli paikoitellen livettävä kuin lasi, eikä ohjaaja, varovainen pohjanpuolelainen, rajattomasti luottanut pyörien ympärille kiedottuihin ketjuihin; hän ajoi varoen, pitäen tarkoin silmällä ulkoreunan pahimpia kohtia, ja hänen rinnallaan istui Joshio yhtä valppaana, kiedottuna korviaan myöten suunnattoman laajaan vaippaan, niin että hän näytti muodottomalta mytyltä.

Iltapäivä oli alullaan; sää oli tyyni ja kirkas, ja ilmassa vallitsi ankaran lumisateen jälkeinen jännittynyt hiljaisuus. Kalpea aurinko, joka aamupuolella oli pannut lumen välkkymään sateenkaaren väreissä, oli nyt liian alhaalla vaikuttaakseen maiseman kuolemankalpeuteen, jota vastaan puut kuvastuivat luonnollista isompina ja synkän mustina. Sieltä täällä oli hangen sileällä pinnalla molemmin puolin tietä erilaisia eläinten jälkiä. Auton taka-istuimella yksinään istuva Craven pani koneellisesti ne merkille. Hän tunsi kaikki jäljet ja olisi osannut mainita niiden tekijän nimet; tavallisissa oloissa ne olisivat kiinnittäneet hänen mieltään, mutta nyt hän sivuutti ne sen enempää niitä ajattelematta.

Häntä ei harmittanut auton hidas eteneminen, hänellä ei ollut kiirettä Towersiin. Hän oli tehnyt tärkeän päätöksen, mutta arkaili sitä välttämättömästi seuraavaa toimintaa. Taloon saavuttuaan hän ei enää sietäisi vitkastelua, sen hän tiesi, hän toteuttaisi aikomuksensa mahdollisimman pian — jo tänään, jos se vain kävisi päinsä; nyt oli vielä aikaa — mihin? aprikoi hän hämärästi. Ei harkintaan, asia oli jo harkittu. Hän oli kaikin voimin koettanut tehdä oikean ratkaisun; hän oli ajatellut, kunnes järkeileminen oli muuttunut pelkäksi kiteytyneiden ajatusten vatvomiseksi ja aatokset kiersivät ympyrässä, palaten aina samaan lähtökohtaan. Hän oli mielessään punninnut kaikki asianhaarat, ottanut huomioon kaikki mahdolliset tulokset. Asian enempi miettiminen olisi nyt samaa kuin sellaisen polun hyödytön polkeminen, jonka hän oli jo kävellyt sataan kertaan. Kolme päivää sitten hän oli tehnyt valintansa, eikä hän aikonut siitä luopua. Kävi miten kävi, nyt oli mentävä eteenpäin. Eikähän lopullinen ratkaisu ollut hänen vallassaan. Sen myönnettyään hänen ajatuksensa suuntautuivat häneen itseensä. Harkitessaan hän oli koko ajan pitänyt itseään syrjässä, hän ei ollut lainkaan ottanut huomioon omia toivomuksiaan; vasta nyt hän salli häntä itseään koskevien kysymysten estämättä nousta mieleensä.

Mitä hän toivoi? Hän tiesi, minkä tähden hän niin vastahakoisesti tuli kotiin — hän toivoi onnistumista, mutta pelkäsi sitä kuitenkin, pelkäsi siitä mahdollisesti koituvia seurauksia; häntä peloitti, oliko hänellä tahdonvoimaa pysyäkseen loppuun saakka valitsemallaan tiellä. Muuta keinoa hänellä ei ollut, mutta, armias Jumala, se kävisi raskaaksi! Hammasta purren hän tuijotti talviseen maisemaan näkemättömin silmin. Neljä viikkoa sitten sattuneen mielenpurkauksensa jälkeen ei neiti Craven ollut hiiskunut mitään sydäntään lähinnä olevasta toiveesta, mutta Craven tiesi, että hän odotti vastausta, että se vastaus oli annettava. Se oli annettava — puoleen tai toiseen. Päivä toisensa jälkeen oli kulunut hänen tuskaisesti arvellessaan. Hän oli elänyt, nukkunut se kysymys päässään, hetkeksikään se ei ollut lähtenyt hänen mielestään. Se oli vaivannut häntä pitkillä, entistä tiheämmiksi käyneillä ratsastusretkillä ja tilan konttorissa vietettyinä yksitoikkoisina tunteina. Yön unettomina tunteina se askarrutti häntä. Jos olisi ollut kysymys henkilökohtaisesta mieltymyksestä, jos entisyys ei olisi kohonnut heidän väliinsä, ei hän olisi hetkeäkään empinyt. Hän olisi kuukausia sitten mennyt tytön puheille pyytämään arvaamattoman kallisarvoista lahjaa, jonka ainoastaan hän saattoi antaa. Hän kaipasi tyttöä melkein enemmän kuin autuuden toivoa, ja halu unohtaa entisyys oli ollut melkein ylivoimainen. Hän rakasti ja kaipasi niin väkevästi kuin hänen perimänsä kiihkeä luonto suinkin saattoi. Hän kaipasi tyttöä suorastaan tuskaisesti, niin että hän joskus aprikoi, kuinka kauan hänellä riittäisi kestävyyttä, kuinka paljon mies jaksaisi kestää. Häntä repivät rajut halut ja alkuaikaiset voimat. Ottaa tyttö omakseen, tahtoipa hän tahi ei, välittämättä kunnian vaatimuksista, välittämättä mistään, mikä heitä erotti, tehdä tyttö omakseen ja pitää hänet uhitellen koko maailmaa — aika ajoin oli se kiusaus ollut huumaava. Joinakuina päivinä hän ei ollut uskaltanut katsella tyttöä, hän oli vetäytynyt enemmän kuin koskaan pois yhteisestä seurasta, peläten olosuhteita, joiden ohjaaminen ei tuntunut olevan hänen vallassaan. Ja se ajatus, että joku toinen saattaisi ottaa sen, mitä hän ei voisi, oli lietsonut vireille mielettömän mustasukkaisuuden, joka ei totellut järkeä. Hän ei tuntenut enää itseään, hänellä ei ollut ennen ollut aavistustakaan oman luontonsa syvyyksistä. Jollei olisi ollut estettä, jos tyttö olisi vapaaehtoisesti voinut tulla hänen omakseen, jos hän olisi voinut saada täydelliset kodin siteet — se ajatus oli raateleva. Neiti Cravenin sanat olivat vihloneet ikäänkuin olisi miekkaa kierretty avoimessa haavassa. Häntä jo ennestään painavaan taakkaan oli lisätty tämä.

Hänen holhokkinsa tulevaisuus oli antanut hänelle päänvaivaa yhtä hyvin kuin neiti Cravenillekin. Vain vähän aikaa sitten oli tie näyttänyt selvältä; se ei vienyt hänen onneensa — omalla teollaan hän oli riistänyt itseltään kaikki sellaiset mahdollisuudet — vaan sen tytön turvaiseen onneen, joka oli muuttunut hänelle omaa elämää rakkaammaksi. Hänen menestyksensä tähden Craven olisi ollut valmis uhraamaan sielunsa. Hänen holhooja-aikansa alkoi olla lopullaan, muutamien kuukausien kuluttua lakkaisi hän olemasta tytön laillinen huoltaja. Neiti Craven, joka oli kahdeksi vuodeksi luopunut riippumattomuudestaan, palaisi omaan kotiinsa, entiseen elämäänsä; oli ikäänkuin ennakolta päätetty, että Gillian seuraisi häntä.

Mutta kaksinkertainen isku, joka häntä kohtasi hänen saadessaan tiedon neiti Cravenin vaarallisesta tilasta ja Gillianin heikosta terveydestä, oli ollut tyrmistävä. Hän ei ollut arvannut valmistautua sellaisen mahdollisuuden varalta, joka tuntui poistavan maan hänen jalkojensa alta. Vaikka hänen tätinsä olisi kuinka tahtonut, ei hän olisi kyennyt edistämään aiottua suunnitelmaa; minä päivänä hyvänsä saattoi suuri kutsu saapua.

Entä Gillian! Hiljainen, sitkeä yskiminen kaikui Cravenin korvissa aina. Gillian ja köyhyys — päivisin se kalvoi häntä, öisin hän heräsi märkänä hiestä sen ajatuksen tähden. Se oli sietämätöntä. Eikä kuitenkaan näyttänyt olevan mitään keinoa sen välttämiseksi — paitsi yhtä. Hetkisen hän rajun riemuisena näki kohtalon auttavan häntä, työntävän hänen käsiinsä sen, mitä hän itse kaihoisesti halusi ottaa, mutta sitten häntä kammotti edes ajatella tytön puhtautta liitettynä hänen entisyytensä tahraan. Hän oli rääkännyt aivojaan keksiäkseen jonkun muun keinon. Olisi helppo väkisin tyrkyttää Gillianille kohtuulliset tulot, jotka turvaisivat hänet puutteelta ja työnteon välttämättömyydeltä. Mutta hän vaistosi, että olisi mahdotonta taivuttaa tyttöä käyttämään sillä tavoin varattuja rahoja, sisäinen näkemys tuntui vakuuttavan Cravenille, ettei Gillianin tahto alistuisi hänen tahtoonsa.

Näiden viimeisten viikkojen aikana hän oli oppinut ymmärtämään Gilliania; hänestä tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut aikaisemmin huomannut tytön ujon lempeyden alla piilevää päättäväisyyttä. Luonnetta kuvastui avoimista, ruskeista silmistä, epäilemättömän selvästi näkyi lujuutta kaarevissa huulissa, Gillianin hennon hienojen kasvojen ainoassa värikkäässä kohdassa. Cravenin varoista hän ei ottaisi vastaan ropoakaan. Ottaisiko hän hänet itsensä — ainoan, mitä hän rohkenisi tarjota? Se ei ollut uusi ajatus, se oli usein pyörinyt hänen mielessään, mutta aina hän oli kammoten ja jyrkästi torjunut sen. Se oli loukkaus Gillianin naisellisuutta kohtaan, ratkaisu, jolla ei olisi oikeutusta. Mutta askel askeleelta oli hänen kuitenkin pakko palata siihen — ei näyttänyt olevan muuta keinoa, jos mieli pelastaa Gillian itseltään.

Kiusallisessa epäröinnissä kului päiviä, joina hän ajatteli ainoastaan Gilliania, pääsemättä vähääkään lähemmäksi ratkaisua. Ja aika kului. Hän oli saavuttanut sellaisen kohdan, ettei hän enää kyennyt ajattelemaan; hänen kaikki voimansa tuntuivat keskittyvän toivottomaan kaipaukseen, joka syrjäytti kaiken muun ja tyytyi vaikkapa luuloteltuun omistamiseen; päivät olivat kalvavaa tuskaa ja yöt unetonta kauhua.

Toiselle paikkakunnalle siirtyminen oli sitten auttanut häntä tekemään lopullisen päätöksen. Skotlannissa oleva tilanhoitaja oli kirjoittanut hänelle äkkiä ja aavistamatta ilmenneestä vaikeudesta, pyytäen mieskohtaisia neuvoja. Sähkösanomalla oli miestä kielletty saapumasta Towersiin, kuten hän oli aikonut, ja Craven oli sensijaan itse lähtenyt Skotlantiin. Ja pohjoisen kotinsa yksinäisyydessä hän oli valinnut sen ainoan tien, joka näytti olevan hänelle avoinna. Hän menisi esittämään Gillianille viheliäisen tarjouksensa, varmasti kurjimman, mitä yksikään mies oli koskaan naiselle esittänyt, ja loppu olisi tytön vallassa. Mutta miten ottaisi Gillian sen vastaan? Mielikuvituksessaan Craven näki lempeiden, ruskeiden silmien säihkyvän ylenkatseesta, hennon vartalon, jonka hän olisi tahtonut sulkea syliinsä, kääntyvän poispäin häneltä kylmästi ja inhoten, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että kynnet upposivat syvälle hänen kosteisiin kämmeniinsä. Ilkeä liukahdus, joka pyöräytti auton puolittain ympäri, katkaisi hänen ajatuksensa, ja muutamissa minuuteissa he sitten olivat kotona.

Forbes, iäkäs hovimestari, joka Petersin tullessa Towersiin oli ollut alempia palvelijoita, odotti häntä hallissa ja kertoi hänelle uutisia vanhan, etuoikeutetun palvelijan puheliaaseen tapaan. Myöhäinen puolinen oli pöydässä — mies huoahti kärsivästi kuullessaan, ettei siltä tarvittu — neiti Craven oli mennyt pappilaan teelle; herra Petersiä odotettiin päivälliselle sinä iltana, ja hän oli aamulla puhelimitse pyytänyt ilmoittamaan herra Cravenille — Craven keskeytti hänen haastelunsa. Petersin sanoma sai jäädä tuonnemmaksi; vain yksi asia tuntui olevan tärkeä.

»Missä neiti Locke on?» tiedusti hän lyhyesti.

»Atelierissa, sir», vastasi Forbes alistuvasti. Jollei herra Barry halunnut kuulla, mitä herra Petersillä oli sanottavaa, niin ei ainakaan hän sitä tyrkyttäisi. Herra Barry oli menetellyt oman päänsä mukaan niistä ajoista asti, jolloin hän oli istunut tarjoiluhuoneen pöydällä, koputellen kantapäitään, ja heilutellut varastamaansa hillopurkkia Forbesin nenän edessä — käskevä mies aina, niin hän oli. Ja jos kysymys oli neiti Gillianista — syli täynnä ulstereita ja turkiksia Forbes poistui pukuhuoneeseen salatakseen myötätuntoisen virnistyksensä.

Craven meni hallin poikki työhuoneeseensa. Välinpitämättömästi hän selaili kirjoituspöydällä olevaa kirjekasaa, nakaten sen sitten pois käsistään. Siirryttyään takan ääreen hän sytytti savukkeen ja jäi seisomaan, tuijottaen rattoisasti roihuavaan tuleen. Vihdoin hän nosti päänsä pystyyn ja silmäili miettivästi itseään uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Hän rypisti otsaansa peilistä kuvastuville tuikeille, riutuneille kasvoille ja katsoi uteliaasti niiden syviä juovia ja tuuhean, ruskean tukan hopeisia läikkiä. Rajusti huudahtaen hän sitten pyörähti ympäri, sinkautti savukkeen tuleen ja poistui huoneesta. Verkkaisesti hän asteli yläkertaan, kummastellen hänet vallannutta turtuuden tunnetta. Kun suoranaisen toiminnan hetki oli käsillä, oli viime viikkojen tiukka jännitys lauennut, jättäen hänet tylsäksi, miltei saamattomaksi, ja joka askeleella kävi eteneminen vastahakoisemmaksi. Mutta portaiden yläpäässä hänen mielialansa muuttui äkkiä. Kaikki se, mitä tuleva puhelu hänelle merkitsi, välähti hänen mieleensä häikäisevän kirkkaana. Hengähtäen syvään hän tarttui kaiteeseen, sillä hän vapisi kykenemättä sitä hillitsemään, ja painoi kädet kasvoilleen.

»Hyvä Jumala!» kuiskasi hän. »Hyvä Jumala!»

Sitten hän terästäytyi, meni ripeästi parvekkeen poikki ja kääntyi läntiseen siipirakennukseen vievään käytävään. Käytävä koukerteli omituisesti, siihen oli tullut mutkia, kun huoneita oli miespolvien aikana laajennettu ja yhdistelty. Sivuutettuaan rivittäin suljettuja ovia ja toiset portaat hän saapui etsimäänsä huoneeseen. Se oli ollut vanha leikkihuone, sijaitsi siipirakennuksen päässä, sen ikkunat avautuivat pohjoiseen ja länteen, ja se sopi hyvin atelieriksi, joksi se oli muutettu. Se oli Gillianin omaa aluetta, eikä Craven ollut milloinkaan pyrkinyt käymään siellä. Ehdittyään ovelle hän kuuli sen takaa pojan kimeää, hilpeätä, sopraanoääntä ja sitten hiljaista, pehmeätä naurua, joka pani hänen sydämensä sykkimään nopeammin. Koputettuaan hän astui sisälle ja jäi hetkiseksi töllistelemään hämmästyneenä. Hän ei tuntenut huonetta; ihan aavistamatta oli hänen eteensä auennut ranskalainen atelier tyypillisen englantilaisen talon äärimmäisessä nurkkauksessa.

Maton peittämä, kiilloitettu lattia, seiniä verhoava uurteisina poimuina riippuva _toile-de-genes_, luonnos ja taulukasat, piirrokset ja maalaustelineet, nurkassa eriskummaisessa asennossa viruva, tutunomainen mallinukke ja ennen kaikkea huoneen ilmakehä siirsivät hänen ajatuksensa suoraan Pariisiin. Se oli taiteilijan, ranskalaisen taiteilijan huone. Cravenin silmät suuntautuivat Gillianiin. Tyttö seisoi isojen maalaustelineiden ääressä, olkansa ylitse ihmeissään katsoen avautuneeseen oveen, sivellin kädessään, silmät levällään kummastuksesta, heikon punan levitessä hänen poskilleen.