Part 11

Neiti Cravenin ilme muuttui vakavammaksi, ja vasta kauan odotettuaan hän alkoi jälleen puhua. »On vielä toinenkin syy jonka vuoksi olen kovasti vastustanut Gillianin halua itse raivata itselleen tien maailmassa, ja sitä hän ei itse tiedä. Hän ei ole ruumiillisesti kyllin vahva koettaakseen itse ansaita elatustaan, kestääkseen ankaraa työtä ja siihen liittyviä puutteita. Muistathan, kuinka keuhkoputki-tulehdus piti häntä vuoteessa viime talvena, ja tämä talvi huolestuttaa minua jälleen. Hän on heikkorakenteinen; hän saattaa vahvistua, mutta saattaa olla vahvistumattakin. Taivas tietää, millaisia turman siemeniä hän on perinyt, kun hänen vanhempansa olivat sellaiset. Hän tarvitsee mitä huolellisinta hoivaa, kaikenlaisia mukavuuksia — hän ei ole sopiva ankaraan elämään ja myllerrykseen. Ja, Barry, minä en voi sitä hänelle sanoa. Se särkisi hänen sydämensä.»

Hän katseli Cravenia tutkivasti ja odotti kiihkeästi ja henkeään pidättäen, että hän puhuisi. Mutta kun Craven vihdoin vastasi, levisi hänen kasvoilleen nopeasti tyytymättömyyden ilme, ja hän vaipui rentona tuoliinsa väsyneen ja masentuneen näköisenä. Liikahtamatta Barry sanoi:

»Etkö sinä voisi järjestää jotakin, täti Caro? Pidät Gillianista hyvin paljon, kaipaisit hänen seuraansa hirveästi; etkö voisi saada häntä uskomaan, että hän on sinulle välttämätön — että hän saattaisi tehdä työtä ja kuitenkin jäädä luoksesi? Tiedät, että vielä joskus tahdot palata omaan taloosi Lontooseen, käydä jälleen käsiksi omiin harrastuksiisi ja matkustaa. Minun ei sovi odottaa sinun enää kauan säälivän yksinäistä vanhaapoikaa. Olet luopunut paljosta auttaaksesi minua — tällaista ei voi ikuisesti jatkua. Siitä, mitä olet tehnyt, en osaa sinua koskaan kyllin kiittää, se on liian suurenmoista, mutta minä en saa käyttää väärin sinun hyväsydämisyyttäsi. Jos esität asian Gillianille niin, ettet sinä tahdo erota hänestä — että hän on sinulle rakas — se on totta, eikö olekin?» lisäsi hän käyden äkkiä innokkaaksi. Ja ällistyneenä tädin äänettömyydestä hän pyörähti kantapäällään ympäri. Täti istui avaran nojatuolinsa selkämykseen nojautuneena harvinaisen välinpitämättömän näköisenä.

»Pelkäänpä, ettet voi ottaa laskuissasi minua huomioon, Barry», virkkoi hän vitkalleen. Craven tuijotti häneen perin ymmällä.

»Mitä tarkoitat, täti Caro? Pidäthän sinä hänestä, eikö totta?» »Pidänkö hänestä?» kertasi neiti Craven, ja häneltä pääsi omituinen nyyhkytykseltä kuulostava naurahdus. »Kyllä, totisesti _pidän_ hänestä. Pidän niin kovasti, että aion uskaltaa hyvin paljon — hänen tähtensä. Mutta en voi ehdottaa, että hän jäisi pysyvästi luokseni, koska koko tulevaisuuteni pysyminen ei ole enää minun vallassani. En mielelläni siitä puhu, mutta olisihan sinun kerran pitänyt saada se tietää, tämä vain jouduttaa sitä. Jo jonkun aikaa olen tuntenut, ettei terveyteni ole kunnossa — vähän aikaa takaperin kävin Lontoossa saadakseni varman selvyyden. Mies oli kyllin laupias ollakseen vilpitön minua kohtaan — hän kehoitti minua järjestämään asiani.» Hänen sävynsä ei jättänyt sijaa väärälle tulkinnalle. Parilla hätäisellä askeleella Barry kiiti lattian poikki, polvistui hänen viereensä ja tarttui häneen käsiinsä.

»Täti Caro!» Hänen äänensä vilpitön, syvää huolestumista uhkuva sointu oli vähällä särkeä tädin itsehillinnän. Täti käänsi päätään, puri huultaan, kohautti sitten olkapäitään, pääsi ennalleen ja hymyili hänelle.

»Rakas poika, täytyyhän sen joskus tulla — nyt se on tullut vähän aikaisemmin kuin odotin, siinä kaikki. En napise; elämäni on ollut ihana — olen pystynyt tekemään jotakin. En ole istunut ihan tyhjäntoimittajana markkinoilla.»

»Mutta oletko varma? Lääkärit eivät ole erehtymättömiä.»

»Ihan varma», vastasi täti vakaasti. »Se mies, jonka luona kävin, oli hyvin ystävällinen, hyvin perinpohjainen. Hän vaati minua hankkimaan myöskin muiden lausuntoja. Pidettiin neuvottelukokous, jossa oli mukana mainehikkaita lääkärejä, ja kaikki he johtuivat samaan päätelmään, mikä ainakin on lohdullista. Jos heidän mielipiteensä olisivat olleet ristiriitaisia, olisi se raastanut hermoni riekaleiksi. En ole voinut ilmaista sitä sinulle aikaisemmin, se olisi vaivannut minua. Kammoan touhua. En tahdo siitä enää mainittavan. Sinä tiedät — ja siihen se jää.» Hän puristi vähän aikaa lujasti Barryn käsiä, nousi sitten äkkiä ylös ja meni takan ääreen.

»Vain yksi asia pahoittaa mieltäni — Gillian», alkoi hän jälleen Cravenin tultua hänen luokseen. »Nyt käsität, että minun on mahdoton valmistaa hänelle lopullista kotia, vaikka otaksuisimmekin hänen suostuvan sellaiseen ehdotukseen. He lupasivat minulle korkeintaan kaksi tai kolme vuotta — se saattaa tapahtua millä hetkellä tahansa.»

Craven seisoi hänen vieressään surkeana ja sanattomana. Tädin uutinen kolahti häneen raskaasti; se tuli niin äkkiä, että hän tyrmistyi, ja häntä hämmästytti tädin osoittama rohkeus. Tätihän oli puhellut melkein samalla tavoin kuin jonkun ventovieraan todennäköisestä kuolemasta. Ja kuitenkin, mietti Craven, se oli täydelleen sopusoinnussa hänen luonteensa yleissävyn kanssa. Hän oli ollut peloton koko elämänsä ajan, ja hänestä ei kuolema ollut kammottava.

Craven koetti lausua jotakin, mutta ei keksinyt sopivia sanoja. Ja pian alkoi täti taaskin puhua, hätäisesti, katkonaisesti.

»Minä olen avuton. En kykene tekemään Gillianin hyväksi mitään. Jos voisin jälkisäädöksessäni määrätä hänelle rahaa, olisi hänen ylpeydestään huolimatta otettava se vastaan. Mutta en voi tehdä sitäkään. Minun kuoltuani siirtyy kaikki omaisuuteni, kuten tiedät, takaisin tilalle. En ole milloinkaan säästänyt mitään, siihen ei näyttänyt olevan syytä. Ja olen pannut menemään kaikki, mitä olen ansainnut työstäni. Ei ole muita kuin sinä — ei muuta kuin yksi keino — Barry, etkö suostu siihen — Barry!» Hän itki peittelemättä, edes huomaamatta harvinaisia kyyneliä. »Tiedät, mitä tarkoitan — sinun täytyy tietää», kuiskasi hän rukoilevasti, ponnistellen mielenliikutustaan vastaan.

Craven seisoi jäykkänä; tädistä, jonka mielikuvitus oli jännittynyt, hän näytti melkein lakanneen hengittämästä, ja hänen ryhdissään oli jotakin, mikä peloitti tätiä. Äkkiä hänen mieleensä välähti, että veljenpoika sittenkin oli ihan outo hänelle. Ei edes näiden viimeisten kuukausien läheinen seurustelu heidän asuessaan yhdessä Cravenin talossa ollut jaksanut murtaa Barryn Jaappanissa ollessa kohonnutta välimuuria. Hän ei ymmärtänyt Barryä sen paremmin kuin tämän saapuessa Pariisiin.

Barry oli koko ajan ollut huomaavainen ja hellä, mutta ei ollut kertaakaan muuttunut jälleen entiseksi Barryksi, jonka hän oli tuntenut niin hyvin. Hän oli ikäänkuin vetäytynyt itseensä. Hän eli omaa erillistä elämäänsä, heidän joukossaan, mutta ei yhtenä heistä, joka päivä suorittaen raskaat tehtävät, jotka hän itsepintaisen päättävästi, ilottomasti, oli määrännyt omalle osalleen. Mutta vakavaa ilmettä lukuunottamatta ei satunnainen tarkkailija kuitenkaan olisi havainnut hänessä suurta muutosta. Hän järjesti usein pitoja ja oli suosittu isäntä, huvittava, näyttäen itsekin huvitetulta. Ainoastaan neiti Craven ja Peters, läheisimmät henkilöt, näkivät, kuinka hänen oli ponnistettava.

Neiti Cravenista tuntui joskus, että Barry eli tahallista omaa määräämänsä koetusaikaa — täti oli aprikoinut, millaiseen myllerrykseen se päättyisi. Hänellä oli tunnelma, että hän eli toiminnassa olevan tulivuoren laella, ja hän oli turhaan koettanut haihduttaa sitä mielestään järjettömänä. Mitä koituisi mullistuksesta, sitten kun se tulisi? Hän oli hartaasti rukoillut, että Barryssä heräisi joku harrastus ja että siitä sukeutuisi kyllin voimakas voittaakseen surullisen muiston, joka häntä nyt kalvoi — joku synkkä muisto se oli, siitä hän oli varma, ja se näkyi selvästi Barryn kasvoista.

Hän oli hellinyt toivetta, joka oli syntynyt kohta heidän palattuaan Craven Towersiin, josta hän ei ollut luopunut, vaikka sen toteutuminen näyttikin mahdottomalta, ja joka nyt oli paisunut palavaksi. Sen toiveen toteuttaminen, ajatteli hän, olisi Barryn pelastus. Ja saatuaan tietää, kuinka hataralla pohjalla hänen oma elämänsä oli, oli hän entistäkin tiukemmin takertunut siihen toivoon, joka oli muuttunut voimakkaimmaksi, mitä hän oli milloinkaan tuntenut. Hän ei ollut tuudittautunut sellaiseen harhakuvitelmaan, että hänen toiveensa toteutuminen olisi pian odotettavissa, vaan suoraan myöntänyt itselleen, että Barry oli järkkymättömän tutkimaton, ja nyt tuntui kaikki toivo melkein rauenneelta. Hän tajusi sen, tuntien avuttomuutensa.

Mutta sittenkin hänellä oli kummallinen tunne, sisäinen vakaumus, joka kannusti häntä pakottavasti, syrjäyttäen kaikki estelyt ja verukkeet. Hän puhuisi peittelemättä, olisivatpa seuraukset mitkä hyvänsä. Kysymyksessä oli niiden kahden ihmisen lopullinen onni, joita hän rakasti eniten koko maailmassa — sen hyväksi hän totisesti saattaisi jotakin uskaltaa. Hän ei ollut milloinkaan kaihtanut suoraa puhetta; olisi outoa, jos hän nyt sallisi sovinnaisuuden peloittaa itseään. Sovinnaisuus! Se oli tuhonnut monta elämää — niin oli myöskin tehnyt toisten sekaantuminen, mietti hän tuskaisen epävarmana. Entäpä jos hän sekaantumalla nyt pikemminkin vahingoittaisi kuin edistäisi? Entä jos puhumisesta olisikin enemmän pahaa kuin äänettömyydestä? Hän oli kahdella päällä, ja epäröimisen lisäksi välähti hänen päähänsä lisäksi levottomuutta herättävä ajatus — jos Barry mukautuisi hänen hartaaseen toivomukseensa, niin millä perusteilla hän voisi otaksua sen koituvan Barryn onneksi? Hänellä ei ollut selvää tietoa, ei varmaa vakaumusta, jolla olisi voinut tukahduttaa tämän kysymyksen. Hän ei tuntenut kummankaan nuoren sisimpiä tunteita. Hänen välityksestään saattaisi aiheutua vain lisää surua Barrylle, joka jo näytti olevan nääntymäisillään rusentavan murheen painosta. Gillian tunsi kiitollisuutta ja innokasta ihailua Barryä kohtaan, sen hän tiesi. Mutta ihailun ja syvempien tunteiden välillä oli leveä juopa. Mutta mitä sittenkin saattoi piillä Gillianin suurien, tummien, vakavan totisten silmien takana, jotka katsoivat näennäisesti yhtä avoimesti talon kaikkia asukkaita? Kuukausia kestänyt elämä harvinaisen komean miehen läheisyydessä, heidän välistensä siteiden romanttisuus — siitä tuskin yksikään nainen, saatikka sitten kokematon, luostarissa kasvatettu tyttö, olisi saattanut selviytyä haavoittumattomana. Siinä oli riittävä perusta hänen antautuakseen peliin, ajatteli hän, tajuten tilanteen synkän huumorin, joka ei ollut huvittava. Se oli huikeata uhkapeliä, panokset olivat suuremmat kuin ainoassakaan pelissä, jossa hän oli ollut mukana, ja kuitenkaan ei tappio ollut koskaan häntä peloittanut. Se ajatus kannusti häntä. Jos se kerran oli oleva viimeinen heitto, niin pois empiminen! Hänellä oli ollut rohkean ja kylmäverisen maine koko elämänsä ajan.

Hän kääntyi jyrkästi Barryn puoleen; epäröiminen oli kadonnut, hän oli jälleen täydelleen oma itsensä.

»Barry, etkö käsitä?» kysyi hän verkkaisen selvästi. »Tahtoisin sinun pyytävän Gilliania vaimoksesi.»

Craven hätkähti, ikäänkuin täti olisi iskenyt häntä puukolla.

»Hyvä Jumala», kivahti hän rajusti, »et tiedä, mitä sanot!» Neiti Cravenin sydäntä vihloi, ja nopeasti hän käänsi katseensa pois veljenpojan tuskaisista kasvoista. Mutta hän pysyi vankkana, tuntien, että peräytyminen oli nyt mahdotonta.

Hän vastasi lempeästi, vaivoin kyeten hillitsemään ääntään:

»Onko niin kovin tavatonta, että minä toivon sitä kaikesta sydämestäni? Pidän teistä molemmista niin paljon. Se tieto, että äitisi paikan on täyttänyt nainen, joka on kyllin arvokas tullakseen hänen seuraajakseen — kuinka arvokas, sen tiedän yksin minä, joka olen saanut tutustua hänen korkeihin ihanteisiinsa, se tieto, että sinulla olisi kotoisten siteiden onni, että Gillian jää varmaan turvaan sinun huostaasi — se tekisi lähtöni keveäksi, Barry.»

Craven oli painanut päänsä uuninreunukseen nojaavia käsivarsiaan vasten, piilottaen kasvonsa tädiltä. »Gillian — turvassa — minun huostassani — _hyvä Jumala!_» ähkyi hän, vapisten kuin kuolemantuskissa.

Kaikki neiti Cravenin veljenpoikaansa kohtaan tuntema rakkaus ja hänen puolestaan tuntema huoli leimahti hänen mielessään äkillisen voimakkaana, pakottaen hänet puhumaan ja rikkomaan kielen kahleet, jotka olivat häntä pidättäneet. Hän tarttui Barryn käsivarteen.

»Barry, mikä sinun on — taivaan tähden puhu! Luuletko, että olen ollut sokea kaikki nämä kuukaudet, etten ole nähnyt mitään? Etkö voi kertoa minulle — kaikkea?»

Hänen liikutuksesta vapisevan äänensä sointu oli outo, niin outo, että se palautti Cravenin entiselleen. Hän oikaisihe hitaasti ja peräytyi loitommalle hänestä, hieman vavahtaen.

»En voi kertoa sinulle mitään», vastasi hän koleasti, »en selittää mitään. Sen vain voin ilmaista, että Jaappanissa sain kestää helvetin tuskia. En halua myötätuntoa — se oli omaa syytäni, omaa tekoani... Äsken käyttäydyin kuin narri, en ollut varuillani, sanasi yllättivät minut. Unohda se! Et tee minulle hyvää muistelemalla sitä.»

Hän liikahti maltittomasti ikäänkuin poistuakseen huoneesta, mutta neiti Craven seisoi suoraan hänen edessään leuka nostettuna itsepäisen näköisesti. Nyt hän tiesi, että hänen edessään oli vielä hirveämpää kuin hän oli kuvitellut. Barry oli vältellyt eikä ollut vastannut suoraan. Kaiken järjen nimessä tädin olisi pitänyt tyytyä siihen, mutta häntä hallitsi sisäinen näkemys, voimakkaampi kuin järki. Jos Barry nyt poistuisi, olisi kaikki mennyttä. Siitä hän oli varma. Kysymystä ei enää milloinkaan voitaisi virittää. Hän ei voinut sallia tilaisuuden lipua käsistään yrittämättä vielä kerran. Hän ei sietänyt sitä ajatusta, että tämä varjo aina synkistäisi Bartyn elämää. Olipa tapahtunut vaikka kuinka murheellista, se kuului menneisyyteen — varmasti tulevaisuus toisi huojennusta ja onnea korvaukseksi surusta, joka oli murtanut juovat hänen kasvoihinsa ja siroittanut harmaita suortuvia hänen tuuheaan, tummaan tukkaansa. Varmastikin hänen hoivatessaan toisen ihmisen elämää muisto himmenisi ja hänelle sarastaisi uusi toivo, uusi rauha. Hänen murtuneilta kuulostaneista sanoistaan huolimatta täti yhäti luotti häneen eikä ollut levoton Gillianin tulevaisuudesta — hänen rinnallaan tytön tulevaisuus turvattu. Eikä toista vaihtoehtoa näyttänyt olevan. Neiti Cravenin luottamus itseensä ei ollut vielä järkkynyt, hänellä oli syvä, horjumaton vakaumus, että hänen niin hartaasti toivomansa avioliiton ajatus pohjautui syvempään kuin pelkkään oikkuun. Hän ei osannut pukea sitä sanoiksi, ei edes kiinteäksi ajatukseksi, mutta usko oli luja. Elävän, järkeilyä voimakkaamman varmuutensa nojalla hän saattoi vieläkin koettaa.

»Aiotko antaa entisyyden vallita koko loppuelämääsi?» kysyi hän hitaasti. »Eikö tulevaisuus saa merkitä mitään? Kaiken todennäköisyyden mukaan on sinulla vielä monta vuotta edessäsi — etkö voi niiden aikana unohtaa mennyttä?»

Craven kääntyi toisaalle, tehden toivottoman eleen ja jupisten jotakin, mitä hän ei erottanut, mutta ei poistunut, kuten hän oli pelännyt, vaan jäi huoneeseen, tuijottaen hehkuvaan takkaan. Neiti Craven löi esille viimeisen korttinsa.

»Entä — Gillian?» virkkoi hän lujasti, sisällyttäen sanoihinsa niin paljon Cravenien itsepintaisuutta kuin suinkin osasi.

Hän sai odottaa vastausta kauan, ja kun se vihdoin tuli, oli se tympeä ja yksitoikkoinen.

»Minä en voi mennä naimisiin hänen kanssaan — en kenenkään kanssa.»

»Oletko jo naimisissa?» Kysymys luiskahti tädiltä, ennenkuin hän ehti hillitä kieltään. Sydän kiivaasti sykkien hän odotti rajua purkausta, tuikeata vastausta, joka lopettaisi kaikki.

Mutta Barry vastasi tyynesti, yhtä soinnuttomasti kuin ennenkin: »En; en ole naimisissa.»

Täti tarttui pelastavaan oljenkorteen, jonka nämä sanat tuntuivat hänelle tarjoavan. »Jollei ole mitään estettä —» alkoi hän innokkaasti.

Mutta Craven katkaisi hänen lauseensa kesken. »Olen heittänyt kaikki sellaiset asiat mielestäni», murahti hän äreästi.

»Minkä tähden?» tiukkasi täti yhtä itsepäisenä kuin Cravenkin. »Jos olet kokenut murhetta, niin merkitseekö se, ettet enää koskaan voi tuntea onnea? Täytyykö sinun — muiston tähden — peruuttamattomasti kääntää selkäsi kaikille mahdollisuuksille, jotka saattaisivat palauttaa mielenrauhasi? Minä uskon, että sinulle nyt tarjoutuu sellainen mahdollisuus.»

Barry katsoi häneen omituisen tutkivasti. »Minulle...» Hän hymyili katkerasti. »Jospa tietäisit!»

»Sen tiedän, että sinä emmit ottaessasi sellaista, mitä muut miehet innokkaasti tavoittelisivat», vastasi neiti Craven, äkkiä tajuten, kuinka pingoittuneet hänen hermonsa olivat. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi voimattomasti takomalla koettanut horjuttaa graniittikalliota. Cravenin kädet puristuivat nyrkkiin, mutta hän ei virkkanut mitään, ja pian tädin valtasi katumus. Hän lähestyi Barryä kiihkeästi. »Anna minulle anteeksi, Barry! Minun ei olisi pitänyt sanoa niin, mutta toivon sitä niin epätoivoisesti. Olen varma, että se koituisi onneksi teille, teille molemmille. Ja kun ajattelen, että Gillian jäisi yksin — taistelemaan maailmaa vastaan —» Hänen itsehillintänsä romahti täydelleen, ja Barry tarttui hänen käsiinsä niin lujasti, että hän vavahti.

»Hänen ei ikinä tarvitse sitä tehdä, jos minä voin sen torjua», ehätti Craven vakuuttamaan.

Neiti Craven katsahti häneen toivon äkkiä viritessä. »Kysytkö häneltä?» kuiskasi hän odottavasti.

Craven työnsi hänet hellästi luotaan. »En voi luvata mitään. Minun täytyy ajatella», väitteli hän harkitsevasti, ja hänen kasvojensa ilme riisti sanat toisen suusta.

Sekavin tuntein täti katseli, kun hän poistui huoneesta.

Alkoi välttämätön vastavaikutus, hän joutui epäilysten valtaan. Oliko hän menetellyt parhaimmalla tavalla vai oliko hän tehnyt korjaamattoman virheen? Epävarmoin askelin hän käveli tuolin luokse tavattoman väsyneenä; hän oli nykyisin muutoinkin heikko, ja hänen kokemansa mielen jännitys oli tyyten näännyttänyt hänet. Hän alkoi hieman pelätä sitä, mitä oli tehnyt, sitä voimaa, jonka oli pannut liikkeelle. Mutta olivathan hänen vaikuttimensa kuitenkin olleet mitä ylevimmät. Ehdottomasti hän uskoi, että niiden kahden henkilön liitto, joiden tulevaisuutta hänen kaikki huolensa koskivat, koituisi heidän kummankin lopulliseksi onneksi. He olivat jo tottuneet toisiinsa. Heidän ikäeronsa oli verrattain vähäinen, ja likeisempi kuin holhoojan ja holhokin suhde näytti olevan luonnollinen seuraus siitä läheisestä seurustelusta, johon he olivat joutuneet. Eikä se suinkaan ollut ennenkuulumatonta; sellaista oli sattunut aikaisemmin ja sattuisi epäilemättä vastaisuudessakin, päätteli hän, koettaen vaimentaa vielä hiipivää epäilystä, joka kuiskasi, että hän oli ylittänyt toimivaltuuksiansa. Ja hänen tekonsa tuntui tavallaan selittämättömältä hänestä itsestäänkin. Koko ajan hän oli tuntenut vaistomaista, voimakasta pakotusta, joka oli ollut melkein kuin kohtalon sormi, hän oli noudattanut sisäisen vakaumuksen ohjausta. Kenties hän oli pannut siihen liian suuren merkityksen, suurentanut omaa toivettaan, niin että se oli tuntunut kohtalon tahdolta.

Hänen suljetut silmänsä värähtivät hänen nojautuessaan tuolinsa selkänojaan.

Hän oli tarkoittanut parasta, hoki hän itsekseen, koettanut tehdä Barryn elämää onnelliseksi, taata varman tulevaisuuden tytölle, joka oli käynyt hänelle niin rakkaaksi. Oliko se jo pyörinyt myöskin Barryn ajatuksissa, ennenkuin hän oli alkanut puhua? Barryn käytös oli ollut niin kummallista. Barry oli torjunut hänen ehdotuksensa, mutta hänelle oli jäänyt se vaikutelma, ettei se ajatus ollut veljenpojasta uusi. Ennenkuin hän oli ottanut kasvoilleen läpitunkemattoman naamarin, oli täti vilahdukselta nähnyt ilmeen, joka osoitti hänen ponnekkaat sanansa valheeksi. Hän oli näyttänyt käyvän ankaraa taistelua mielessään, olipa näkynyt hänen otsalleen kihoavan isoja hikihelmiä, hänen tiukat piirteensä olivat olleet sennäköiset, etteivät ne enää koskaan voisi pehmetä. Poistuessaan hän ei ollut antanut varmaa lupausta, eikä täti mitenkään osannut arvata, mitä hän oli päättänyt. Mutta tarkemman harkinnan jälkeen tuntui hänen kartteleva vastauksensa toivoa herättävältä.

Tädillä ei ollut enää mitään tekemistä. Hän oli pannut parhaansa, loppu oli Barryn kädessä. Hän huoahti syvään; milloinkaan hän ei ollut kokenut sellaista sielullista ja ruumiillista väsymystä. Hän antautui lisääntyvän herpautumisen tunteen valtaan, häntä alkoi unettaa, hän oli liian väsynyt vastustaakseen sitä ja nukkui sikeästi jonkun aikaa. Herättyään hätkähtäen hän näki Gillianin, silmät levällään levottomuudesta, olevan polvillaan hänen vierellään, lujasti puristaen hennoilla, lämpimillä tytönsormillaan hänen unen puuduttamia käsiään. Äkillisestä heräämisestä sekavana hän mitään virkkamatta katseli puoleensa kallistuneita raikkaan nuorteita kasvoja. Gillian hieroi hellästi hänen kylmiä käsiään.

»Täti Caro, sinä nukuit! En koskaan ennen ole tavannut sinua torkkumassa», sanoi tyttö nauraen, mutta hänen äänensä kummastelevaan sävyyn sekaantui huolestumisen häive.

Neiti Craven hymyili rauhoittavasti. Heikkous tuntui kaikonneen hänen nukkuessaan, taaskin hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi salatakseen häneen kiintyneen tytön tutkivilta silmiltä kaikki, mikä saattaisi aiheuttaa tuskaa tai levottomuutta. Hän nousi istumaan pystymmässä.

»Laiskuutta, rakas, pelkkää laiskuutta», vakuutti hän varmasti.

Gillian katsoi häneen totisesti. »Ihan tottako?» tiedusti hän. Oletko varma, että olet aivan terve? Näytit niin uupuneelta kasvosi olivat ihan valkeat.»

»Ihan varma — sinä epäuskoinen! Entä sinä — oliko sinulla hauska? Muistitko nauttia lääkettä ja piditkö itsesi lämpimänä?»

Gillian naurahti pehmeästi ja nousi pystyyn, nykien käsineitä sormistaan. »Minulla oli hauska, muistin nauttia lääkettä, ja tämä taivaallinen vaippa piti minut lämpöisenä kuin tortun — Nina Atherton sen minulle neuvoi. Se herttainen perhe kartutti runsaasti sanavarastoani», lisäsi hän hilpeästi, solauttaen paksun turkisvaipan hartioiltaan ja tullen sitten takaisin neiti Cravenin tuolin käsinojalle.

»Eivätkä ainoastaan sinun», oli vastaus. »Peters lainasi isännän sanoja tänään iltapäivällä.»

He olivat molemmat ääneti jonkun aikaa, muistellen kolmea amerikkalaista, jotka edellisenä kesänä olivat viettäneet pari kuukautta Towersissa mukanaan pieni, jumaloitu ihmisenvesa ja kokonainen joukkue hoitajattaria, palvelijoita ja palvelijattaria.

Sitten Gillian kiersi käsivartensa tiukemmin neiti Cravenin ympärille.

»Sandra vaati minua jäämään vielä huomiseen; minun oli perin työlästä päästä hänestä eroon. Mutta lupasinhan tulla takaisin tänään iltapäivällä, ja tiedätkö, täti Caro, minulla oli niin kovin kummallinen tunne tänä aamuna. Minusta tuntui, että sinä tarvitsit minua, tarvitsit välttämättä — ikäänkuin ikinä tarvitsisit ketään välttämättä, sinä itseesiluottava ihmeolento.» Hän likisti hyväilemiänsä olkapäitä hellästi. »Mutta se oli kummallista, eikö ollut? Olin vähällä soittaa sinulle, mutta sitten arvelin sinun ajattelevan, että olin järjiltäni.»

Neiti Craven istui hyvin hiljaa.

»Niin olisinkin», virkkoi hän ja toivoi, että hänen äänensä kuulostaisi Gillianista luonnollisemmalta kuin hänestä itsestään. Tyttö nauroi.

»Joka tapauksessa olen hyvilläni siitä, että herra Peters tuli seuraksesi yksinäiseen teepöytääsi. Minusta tuntui pahalta ajatella, että olit yksin.»

»Hän ei tullut. Hän poistui aikaisin. Mutta Barry suvaitsi alentuvasti armahtaa minua.»

»Herra Craven!» Hän pysähtyi hiukan, ennenkuin lisäsi: »Luulin, että _le five o'clock_ kiukustuttaa häntä. Hän ei ole läheskään yhtä sopeutunut perhe-elämään kuin David.»

»Kuin kuka, rakas?» kummasteli neiti Craven tuijottaen häneen.

»Oh, se on herra Petersin nimitys, jota käytän itsekseni — hän ei siitä pahastu — hän hemmoittelee minua kauheasti — 'Israelin suloinen laulaja' — ymmärräthän. Hänen äänensä on kaunein tenori, mitä olen ikänäni kuullut.»

»Peter — laulaa! En ole koskaan kuullut hänen laulavan», ihmetteli neiti Craven ja katsahti Gillianiin uteliaana. »Minä olen tuntenut hänet kolmekymmentä vuotta, mutta sinä et tarvitse yhtä monta kuukautta saadaksesi hänestä selville sellaisia kykyjä, joista kellään muulla ei ole aavistustakaan. Miten se kävi, lapsi?»