Part 18

Mutta ruokapöydässä hän ei näyttänyt nälkäiseltä, sillä hän ei syönyt juuri mitään, vaan puheli katkonaisesti, hermostuneesti, sysäyksittäin. Myöskin Craven oli aluksi hyvin harvasanainen, ja keskustelu jäi pääasiallisesti Petersin huoleksi, kunnes hän esittämällä suoranaisen kysymyksen sai isännän puhelemaan heitä molempia huvittavasta aineesta. Sitten riitti puhelua siihen saakka, kunnes Gillian poistui pöydästä.

Juotuaan seurusteluhuoneessa kahvia hän avasi pianon ja vaipui sitten väsyneenä leveään sohvaan. Päivän kuluessa sattuneet mielenliikutukset ja päivälliselletulon vaatima ponnistus olivat näännyttäneet hänet, eikä tulevaisuus ollut koskaan näyttänyt niin mustalta, niin vaikealta kuin nyt hänen ollessaan niin masentunut. Hän oli mittaamattoman kiitollinen Petersille siitä, että hän oli tullut tänä iltana, mutta käsitti samalla, että hänen oli mahdoton alituisesti toimia törmäyspatjana heidän välillään. Mutta huomispäivän, lukemattomien huomispäivien pohtimisen hän päättävästi karkoitti mielestään. _A chaque jour suffit sa peine_.

Hän lepäsi lihakset velttoina ja silmät suljettuina. Tuntui kuluvan kauan, ennenkuin miehet tulivat hänen seuraansa. Mistähän he puhelivat — oliko Petersille kerrottu se tieto, jota hänelle ei oltu ilmaistu. Hänet teki levottomaksi pian uhkaavan onnettomuuden tuntu. Ja kun he vihdoin saapuivat, vilkaisi hän ensin toiseen, sitten toiseen, salaten huolestumistaan, mutta heidän kasvoistaan hän ei saanut mitään selvää. Muutamia minuutteja viipyi Peters hänen vieressään pakisemassa, siirtyen sitten pianon ääreen, kuten hän oli toivonut. Järjestettyään pielukset mukavammin ympärilleen hän antautui nauttimaan musiikista, ja hänestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan kuullut Petersin soittavan niin hyvin. Hänen lähellään seisoi Craven, nojaten saniaisilla täytetyn takan reunukseen savuke riippumassa huuliensa välissä. Gillian saattoi huomaamatta häntä katsella — sillä hänen katseensa oli suunnattu lasiovesta pengermälle — ja silmäili hänen kauniita kasvojaan suruisen tarkkaavasti. Hän näytti olevan syvissä aatoksissa eikä miettivästä ilmeestään päättäen kuullut sopusointuisia säveliä, jotka täyttivät huoneen. Mutta se otaksuma sai pian ankaran kolauksen. Peters oli lakannut soittamasta. Kun huoneessa vähän ajan kuluttua alkoi aaltoilla erään ooppera-aarian valittava sävel, näki hän miehensä hätkähtävän rajusti ja hirvittävän kalpeuden, jonka hän oli nähnyt kerran aikaisemmin, leviävän hänen kasvoilleen. Gillian puri huultaan tukahduttaakseen ilmoille pyrkivän huudahduksen ja tuijotti henkeään pidättäen, kun Barry meni lattian poikki ja laski kätensä hillitsevästi Petersin olalle.

»Jumalan tähden, älä soita sitä kirottua kappaletta!» kuuli hän miehensä sanovan melkein tuntemattomaksi muuttuneella äänellä. Ja sitten Craven poistui nopein askelin puutarhaan.

Mustasukkainen tuska puistatti Gilliania päästä jalkoihin saakka. Vaistomaisesti hän heti arvasi, että aaria, jota hän ei tuntenut, siis jollakin tavoin oli Barryn elämää synkentävän muiston yhteydessä, ja entisyyden aave, jota hän koetti unohtaa, näytti taas kohoavan näkyviin ja ilkkuvan hänelle voitonriemuisesti. Hän värisi. Kestäisikö sen valta elämän loppuun asti? Olisiko se aina heidän välillään, hänen kilpailijanaan, tehden hänen kaikki ponnistuksensa tyhjiksi?

Pitkään aikaan hän ei rohjennut katsoa Petersiin, joka oli empimättä noudattanut Cravenin kursailematonta pyyntöä. Mutta kun hän viimein uskalsi vilkaista sinnepäin, näytti toinen jo unohtaneen koko keskeytyksen. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen, melkein henkevä ilme kuten tavallisesti hänen istuessaan pianon ääressä, eikä hänen soitossaan tuntunut merkkiäkään harmista eikä hämmästyksestä. Gillian huoahti huojennuksesta ja muutti hieman asentoaan, sijoittuen niin, että saattoi nähdä pengermälle paenneen, yksinäisen olennon. Barry seisoi kivisen rintasuojan vieressä käsivarret ristissä rinnalla, tuijottaen värähtämättä yön pimeyteen, ikäänkuin hänen katseensa olisi tunkeutunut kauas laajan puiston rajojen ulkopuolelle. Hän näytti ruumiillistuneen yksinäisyyden vertauskuvalta, ja Gillianin sydäntä ahdisti, kun hän ajatteli miehensä yksinäisyyttä ja kärsimyksiä, joihin hän ei saanut ottaa osaa. Kunpa Barry vain turvautuisi häneen! Jospa hänellä olisi oikeus mennä Barryn luokse, vedota rakkauteensa, pyytää häneltä kaipaamaansa luottamusta ja olla hänen tukenaan suruissa! Mutta Barry oli yksin, yltämättömissä, eikä edes aavistanut hänen kaipaustaan.

Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Vielä kauan sen jälkeen, kun näppäimistö oli käynyt hämyisen sekavaksi, soitti Peters väsymättömästi. Mutta vihdoin hän nousi pystyyn, sulki pianon ja kiersi lähellään olevaa sähkönappulaa.

»Kello jo yksitoista!» huudahti hän pahoitellen. »Hyväinen aika, miksi et keskeyttänyt minua? Soittaessani unohdan ajan kulun. Olen väsyttänyt sinut tyyten. Mene vuoteeseen, kalpea lapsi! Minä kävelen kotiin ja tapaan Barryn pengermällä ohi mennessäni.»

Gillian solahti sohvalta lattialle ja tarttui toisen ojennettuun käteen. »Soittosi ei milloinkaan väsytä minua», vakuutti hän, katsahtaen ylöspäin. »Sinulla on taikavoimaa sormenpäissäsi, rakas David.»

Hän siirtyi avoimen ikkunan ääreen katsomaan poistuvaa miestä, joka pian tuli uudelleen näkyviin talon nurkan takaa ja meni pengermällä seisovan Cravenin luokse. Puheltuaan muutamia minuutteja he laskeutuivat yhdessä pitkiä kiviportaita myöten ruusutarhaan, josta päästiin oikopolkua myöten pienen pensaikon lävitse puiston halki Erakkomajaan vievälle tielle. Petersillä oli tapana oltuaan päivällisellä kartanossa kävellä sitä kautta, ja melkein aina kuten tänäkin iltana Craven saattoi häntä.

Gillian oli jo kauan tiennyt, että hänen puolisoaan viehättivät öiset harhailut. Barry saattoi palata vasta tuntikausien kuluttua. Oliko mies vielä vihoissaan, koska oli jättänyt toivottamatta hyvää yötä, mitä hän ei ollut koskaan sitä ennen unohtanut? Hänen huulensa vavahtelivat kuten pettyneen lapsen huulet hänen verkalleen palatessaan huoneeseensa. Mutta astellessaan hallin lävitse ja pitkiä portaita myöten yläkertaan tunsi hän sydämessään tuominneensa Barryä väärin. Barry ei voinut alentua halpamaiseen kostoon. Hän oli vain unohtanut — kuinka hän olisikaan sitä muistanut? Hänestä se oli pikku seikka, eikä hän voinut tietää, kuinka tärkeä se oli Gillianista.

Saavuttuaan makuuhuoneeseensa Gillian lähetti pois kamaripalvelijattarensa ja meni avoimen ikkunan ääreen. Hän oli hyvin väsynyt, mutta rauhaton, eikä hänen mielensä tehnyt vuoteeseen. Hän istuutui matalalle ikkunalaudalle tuijottamaan kuutamoiseen maisemaan. Hänen jatkuvan huomaamattomuutensa vaivaamana ryömi katuva Mouston kopastaan ja hiipi arkaillen hänen luokseen, ja kun hän hajamielisesti ojensi kätensä sitä kohti, rohkaistui se kiipeämään hänen vierelleen. Sentimetrin toisensa jälkeen se siirtyi likemmäksi häntä, ja kun sitä ei torjuttu, lisääntyi sen uskallus, kunnes se vihdoin laski päänsä hänen polvilleen ja vinkui tyytyväisenä. Koneellisesti hän hyväili koiraa, kunnes sen värisevä, nytkähtelevä ruumis rauhoittui hänen tyynnyttävästä silittelystään.

Yö oli pimeä ja hyvin hiljainen. Ei ainoakaan tuulenhengähdys värisyttänyt tuuhealehväisiä puita, ei ainoakaan ääni rikkonut hiljaisuutta. Turhaan hän kuunteli; ei kajahtanut pöllön ulvahdusta, ei fasaanin terävää hälytysääntä; luonnonkin ylle tuntui laskeutuneen painostava äänettömyys. Kuparinvärinen kuu helotti taivaalla kuin tulipallo. Pengermän toisella laidalla loi ryhmä korkeita puita sysimustia varjoja sileäksi leikatulle nurmikolle ja kivikaiteen valkeille kuvioille. Avoimesta ikkunasta kantautui heikkoa jasmiinintuoksua, ja hän kallistui eteenpäin, innokkaasti hengittäen tuoksua, joka toi hänen mieleensä luostarikoulun rauhaisen pihan muistoja. Ihmeen kaunis, salaperäinen, kiihoittava yö kutsui häntä kiehtovasti. Hänet vallannut rauhattomuus yltyi äkkiä sietämättömäksi, ja kun hän vilkaisi taakseen avaraan huoneeseen, tuntui se tukahduttavalta.

Seinät tuntuivat puristavan häntä. Hän oli varma, ettei hän saisi lepoa tilavassa vuoteessaan, vaan heittelehtisi kuumeisen tuskaisesti aamuun saakka, ja pitkät, näännyttävät tunnit kammottivat häntä. Yön toisensa jälkeen hän oli maannut yksinään kaihoten, kunnes oli lopen uupuneena vaipunut katkonaiseen, unien vaivaamaan horrokseen, joka ei virkistänyt.

Nukkuminen oli mahdotonta — huone, joka oli nähnyt hänen öiset valvontansa, tuntui vankilalta, jossa oli vain synkkiä, murheellisia ajatuksia. Kuumuus pani suonet hänen päässään jyskyttämään; hän kaipasi vapaaseen ulko-ilmaan, raikkaaseen, kuutamoiseen puutarhaan.

Herätettyään nukkuneen koiran hän meni parvekkeelle ja laskeutui sieltä portaita myöten, jotka hän tunti sitten oli niin väsyneenä noussut. Hallissa vielä palavasta yksinäisestä lampusta hän arvasi, ettei Craven ollut vielä palannut. Hapuillen hän eteni pimeässä seurusteluhuoneessa, kunnes hänen ojennetut kätensä osuivat lasioven salpaan. Siirrettyään sen meluttomasti syrjään hän avasi oven ja astui ulos. Hetkisen hän seisoi paikallaan, hengittäen syvään, nauttien maiseman kauneudesta ja hänet äkkiä vallanneesta, riemuisesta vapauden tunteesta. Hiljainen puutarha, aina kaunis, mutta vieläkin kauniimpi yön salaperäisessä valaistuksessa, kiehtoi hänen mieltään voimakkaammin kuin milloinkaan ennen. Se oli sama kuin muulloinkin, mutta sittenkin niin ihmeellisen, omituisen erilainen. Siinä oli lumousvoimaa, horjumatonta rauhaa, joka tyynnytti hänen mielessään riehuvaa myrskyä ja rauhoitti hermoja. Sen melkein yliluonnollisen kauneuden tenhoamana hän verkkaisesti asteli pitkin pengermää Moustonin ihmeissään pysytellessä ihan hänen kintereillään.

Kun hänen väsyneet jalkansa eivät sitten enää jaksaneet kävellä, pysähtyi hän portaiden luokse ja nojasi kyynärpäänsä kaideaidan harjaan. Tukien leukaansa kämmenillään hän katseli ruusutarhaa, ja häntä hymyilytti sen oudon siro muodollisuus. Yhdeltä puolen se rajoittui pengermään, ja muilla kolmella sivulla sitä ympäröi korkea kuusiaita, jossa pengermän portaiden kohdalla oli portti. Siitä päästiin pensaikkoon, jonka läpi Petersin oikopolku vei. Korkean, tiheän kuusiaidan varjo ulottui kauas tarhaan, ja hän katseli haaveksien sen pimentoihin, loihtien esille menneisyyden, kuvitellen elottomaan ympäristöönsä niiden unohdettujen polvien aaveita, jotka muinaisaikaisissa silkki- ja satiinipukimissaan olivat kävelleet noilla samoilla kivetyillä poluilla, puhelleet, nauraneet ja itkeneet ruusujen keskellä. Yksinäiset haamu-parat — olivatko ne yksinäisempiä kuin hän?

Vihdoin hiljaisuus särkyi. Kaukaa puistosta kuului pöllön pehmeä kutsu, ja pian kajahtanut vastaushuhuilu tuntui ilkkuvan yksinäiselle kuuntelijalle. Koko hänen olemuksensa keskittyi yhteen ainoaan suureen äärettömän kaipauksen huutoon: »Barry! Oi, Barry, Barry!»

Ja ikäänkuin vastaukseksi rukoukseensa hän kuuli ääntä, joka sai veren nopeasti tulvahtamaan hänen sydämeensä.

Kuusiaidan tummassa varjossa oli portti auennut ja sitten sulkeutunut kajahtaen. Painaen käsillään rintaansa hän terästi katsettaan, tähyillen pimeään. Sitten kuului varmoja askelia, ja Cravenin kookas vartalo erottui ympäröivästä hämystä. Huohottaen Gillian katseli, kun hän hitaasti tuli ruusutarhan ylitse ulottuvan kirkkaan kuutamoviirun poikki ja nousi portaille. Vasta pengermälle saavuttuaan hän näytti huomaavan vaimonsa ja tuli hänen luokseen, huudahtaen hämmästyneenä: »Sinä — Gillian?»

»En saanut unta — oli niin kuuma — puutarha houkutteli minua», sopersi Gillian, alkaen äkkiä pelätä, että toinen saattaisi luulla hänen olleen vakoilemassa häntä. Mutta yön kiehtova voima oli Cravenista liian luonnollinen kaivatakseen mitään selityksiä. Hän sytytti savukkeen ja poltteli äänettömänä. Gillian ei osannut virkkaa mitään, ja hänen olemustaan värisytti synkeiden aavistusten kylmä aalto hänen odottaessaan, että Barry alkaisi puhua. Vihdoin mies kääntyi hänen puoleensa miettivän näköisenä ja puhkesi puhumaan mutkattoman suoraan.

»Minua on pyydetty Keski-Afrikkaan lähtevän retkikunnan johtajaksi. Se on osittain metsästys-, osittain tieteellinen retki. Minun puoleeni käännyttiin, koska tunnen seudun ja mieltäni kiinnittävät troopilliset sairaudet, olen valmis suorittamaan osan kulungeista, jotka pakostakin ovat suuret — olisin ilomielin tehnyt sen joka tapauksessa, meninpä mukaan tai en. Vastauksen antamista siihen kysymykseen, rupeaisinko retken johtajaksi, viivytin niin kauan kuin ymmärrettävillä syillä voin — minun oli otettava huomioon muitakin kuin itseni. Mutta minulta tiukattiin varmaa vastausta, ja nyt olen suostunut lähtemään. Monet muut miehet suoriutuisivat siitä tehtävästä paremmin kuin minä, mutta, kuten mainitsin, satun tuntemaan seudun ja puhun useita sikäläisiä murteita, joten minun lähtöni tekee puuhan helpommaksi.

— Mutta minusta ei ratkaiseva tekijä ole ollut se, vaan se olet ollut sinä. Luuletko, etten tiedä, kuinka perinpohjaisesti olen pettänyt toiveesi — kuinka raskas elämäsi on? Tiedän sen. Ja koska sen tiedän, lähden. Sillä en käsitä, miten muuten voisin muuttaa elämäsi edes siedettäväksi.

— Meidän on käynyt mahdottomaksi jatkaa tällä tavoin — ja vika on minun, yksin minun. Sinä olet ollut hyvyyden ja kärsivällisyyden enkeli, olet tehnyt kaikki, mitä yksikään nainen inhimillisesti katsoen olisi voinut tehdä, mutta olosuhteet ovat olleet meitä vastaan. Minulla ei ollut oikeutta pyytää sinua sellaiseen avioliittoon. En voi tehdä sitä tekemättömäksi. En voi antaa sinulle vapautta, mutta olemalla poissa voin tehdä elämäsi helpommaksi kuin se on ollut. Olen järjestänyt kaikki asianajajieni kanssa Lontoossa ja Petersin kanssa täällä tänä iltana. Jollen palaa, sillä onhan retkellä luonnollisesti vaaroja, jää kaikki sinun hallintaasi — se on ainoa hyvitys, minkä voin antaa. Jos palaan — olkoon Jumala armollinen ja suokoon minun olla sinua kohtaan parempi kuin tähän asti olen ollut.»

Isku, jota Gillian oli odottanut, oli vihdoin tärähtänyt, hänen pelokkaat aavistuksensa olivat toteutuneet. Sydämessään hän oli aina ollut varma, että niin kävisi, mutta sen äkillisyys lamautti. Hän ei osannut sanoa mitään. Äänettömänä hän seisoi miehensä vieressä epätoivoisen pelon turruttamana; kädet tiukasti nyrkissä. Barry lähtisi — eikä milloinkaan palaisi. Hänen aivoissaan takoi, ja hänen teki mielensä kirkua. Hän tunsi hyvin oman voimattomuutensa, hänen mitkään sanansa eivät jaksaisi horjuttaa miehen päätöstä. Se oli loppu, jonka tulon hän oli koko ajan aavistanut, hänen kaikkien unelmiensa loppu, kaiken muun paitsi surun ja tuskan ja sanoinkuvaamattoman yksinäisyyden loppu. Ja Cravenille — vaarat ja mahdollisesti kuolema. Hän oli myöntänyt, että retki oli vaarallinen, järjestänyt sen varalta asiansa. Cravenin tekemäksi se merkitsi paljon. Niiltä miehiltä, jotka olivat olleet heidän luonaan Skotlannissa, hän oli saanut tietää, kuinka äärimmäisen pelottomasti Barry uhitteli vaaroja; hän tunsi Barryn hillittömän huimapäisyyden metsästysretkillä, se oli niillä seuduin sananpartena. Barry ei antanut lainkaan arvoa omalle hengelleen — millä perusteilla olisi voinut olettaa hänen ryhtyvän edes tavallisiin varokeinoihin salaperäisessä maassa, jossa kuolema väijyi äkillisenä ja hirvittävänä? Aikoiko hän lähteä edeltäpäin päätettyään lopettaa elämänsä, joka oli käynyt sietämättömäksi? Tuska raateli hänen sydäntään, ja hän sulki silmänsä, ettei mies näkisi niiden varmastikin haikeaa kärsimyksen ilmettä. Kuinka pitkä valmistusaika hänelle oli suotu, ennenkuin ero jättäisi hänet lohduttomaksi?

»Milloin lähdet?»

Kysymys tunkeutui äkkiä hänen huuliltaan, ja Craven silmäili häntä tutkivasti, koettaen saada selvää värittömistä, valkeata, värähtämätöntä naamaria muistuttavista kasvoista. Hän oli ollut erottavinaan värähdyksen vaimonsa äänessä, mutta sitten hän moitti itseään hupsuksi nähdessään toisen rauhallisen ulkonäön, joka tuntui todistavan välinpitämättömyyttä. Gillianin tyyneys koski häneen, vaikka se samalla lujitti häntä. Miksi pitäisi Gillianin välittää siitä mitään, mietti hän katkerasti. Hänen lähtönsä saattoi merkitä Gillianille vain helpotusta. Ja pettymys valoi hänen ääneensä kylmän, ynseän soinnun.

»Lähiviikkojen aikana. Päivää ei vielä ole tarkalleen määrätty», vastasi hän vältellen.

Taaskin oli Gillian ääneti, ja Barry aprikoi, mitähän hän ajatteli. Äkkiä Gillian kääntyi hänen puoleensa, ja hänen suustaan purkautuivat hätäisesti soperretut sanat:

»Kun sinä olet poissa — saanko lähteä Ranskaan — Pariisiin — työskentelemään? Tämä joutilas elämä tappaa minut!»

Craven katsahti häneen hämmästyneenä, hänen sanojensa kiihkeyden säpsähdyttämänä, säikähtäen kuullessaan odottamattoman ehdotuksen. Hänen ainoana lohdutuksenaan retkellä olisi ollut ajatella, että Gillian oli Towersissa, siinä asemassa, jossa hän toivoi, Petersin hoivaamana. Sekunnin ajan hän mietti evätä pyynnön, mikä tuntui olevan hänen oikeutensa, vaikka se ehkä olisikin ollut mielivaltainen teko. Mutta hänen antamansa lupaus, että Gillian saisi menetellä vapaasti, oman tahtonsa mukaan, sitoi hänen kätensä. Hän ei voinut rikkoa lupaustaan nyt.

»Kuten itse haluat», virkkoi hän väkinäisen huolettomasti. »Olethan itsenäinen. Saat tehdä niinkuin tahdot.»

Kohauttaen hieman olkapäitään hän kääntyi talolle päin. Gillian käveli hänen rinnallaan tunnemyrskyn raivotessa rinnassaan. Barry ei koskaan saisi tietää, kuinka kiihkeästi hän rakasti häntä, kuinka polttava intohimo sykähteli hänessä kuin elävä olento. Hän ei voinut puhua, heidän välillään oleva kuilu oli liian leveä, ylipääsemätön, ja Barry lähtisi hänen luotaan, pitäen häntä kylmänä, tunteettomana! Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, kun hän haparoi eteenpäin pimeässä seurusteluhuoneessa.

Himmeästi valaistussa hallissa seisoi Craven portaiden juurella, puristaen tammista kaidetta, ja katseli tuskaisin silmin hentoa, kumaraista olentoa, joka hitaasti nousi portaita. Hänen mielessään riehui taistelu, ja hän rukoili voimia jaksaakseen sallia vaimonsa mennä — sillä hän tiesi, että jos Gillian vain kääntäisi päätään, hänen itsehillintänsä olisi mennyttä. Nyt se jo alkoi heikentyä, ja hänen otsalleen kihosi isoja hikihelmiä, kun hän koetti tukahduttaa kavalaa sisäistä ääntä, joka kehoitti häntä unohtamaan entisyyden ja ottamaan omansa. »Sinulla on vain yksi elämä», tuntui se huutavan ilkamoivan pilkallisesti. »Elä niin kauan kuin voit, ota, mitä saat! Mennyt on mennyttä; vain nykyisyydellä on merkitystä. Mitä hyödyttää katumus, mitä pidättyminen, joka puuduttaa, mutta kuitenkin lietsoo halua? Hupsu, hupsu, kun sysäät luotasi onnen mahdollisuuden!»

Häneltä pääsi syvä ähkäisyn tapainen hengähdys ja hän syöksähti eteenpäin. Mutta kuolemanpelon vallassa hän sitten pysähtyi, kiskaisi katseensa irti kaihoamastaan naisesta ja riensi yöhön.

VIII

Pienessä, arabialaisleirin keskelle pystytetyssä teltassa Algerian etelärajoilla istui Craven kirjoittamassa. Paahtavan kuumaa päivää oli seurannut ihan tyyni, tukahduttava yö, ja Craven oli märkä hiestä, jota tippui hänen otsaltaan ja joka muodosti nahkeita läiskiä hänen kätensä alle, tehden kirjoittamisen työlääksi ja vaikeaksi; olisipa se ollut tuiki mahdotonta, jollei hän olisi sormiensa kohdalle levittänyt imupaperia. Hänen ohut silkkipaitansa, jonka kaula-aukon hän oli vetänyt hyvin laajaksi ja jonka hihat hän oli käärinyt kyynärpäittensä yläpuolelle, oli liimaantunut hänen leveihin hartioihinsa. Valon houkuttelemina kierteli pienen pieniä kärpäsiä sakeana parvena lampun ympärillä, tanssien liekin hohteessa ja kärventäen siipiänsä, niin että niitä sakeasti tippui leiripöytää peittäville, tiheästi kirjoitetuille liuskoille, tahraten vielä kosteata mustetta ja kasaantuen tahmaksi hänen kynänteräänsä. Vähänväliä hän kärsimättömästi pyyhkäisi ne pois.

Hänen takanaan nurkassa kyyrötti Joshio, tutkimattomat, keltaiset kasvot märkinä ja kiiltävinä, ja puhdisti revolveria tavalliseen perinpohjaiseen ja huolelliseen tapaansa. Hänen vieressään olevalla neliskulmaisella, risaisella telttakankaan palasella olivat hänen työssään tarvitsemansa välineet hyvässä järjestyksessä, ja hänen uutterasti puhdistaessaan, öljytessään ja kiilloittaessaan nostamatta katsettaan työstänsä löysivät hänen näppärät sormensa erehtymättä juuri sen esineen, jota hän tarvitsi. Ase näytti jo tahrattomalta, mutta jonkun aikaa hän vielä hankasi sitä voimaperäisesti, käsitellen sitä melkein rakastavan huolellisesti, ikäänkuin ei olisi hennonut laskea sitä pois käsistään. Vihdoin hän murahti empivästi, pani vastahakoisesti syrjään käyttämänsä rievun, kääri revolverin silkkiseen nenäliinaan ja verkkaisesti sujutti sen nahkaiseen koteloon, jonka hänen huolenpitonsa oli pysyttänyt pehmeänä ja taipuisena. Pantuaan sen meluttomasti eteensä maahan hän suuntasi vinot silmänsä Craveniin ja katseli häntä tarkkaavasti minuutin tai pari. Varmistuttuaan vihdoin siitä, että isäntä oli liian syventynyt omaan tehtäväänsä huomatakseen palvelijansa puuhia, hän otti selkänsä takaa toisen revolverin, jota hän alkoi puhdistaa hätäisemmin, pintapuolisemmin kuin edellistä, samalla varovasti pitäen silmällä pöydän ääressä kumarassa istuvaa miestä. Kun hän oli saanut senkin tyydyttävään kuntoon ja pannut sen takaisin takataskuunsa, väikkyi hänen tavallisesti värähtämättömillä kasvoillaan melkein lapsellisen mielihyvän ilme, ja hän kävi viekkaan huolettoman näköisenä käsiksi pyssyyn, joita oli kaksi pystyssä teltan seinän varassa hänen lähellään.

Kaksi vaivoissa ja vaaroissa elettyä vuotta ei ollut jättänyt häneen minkäänlaisia jälkiä, samottujen seutujen tuhoisan epäterveellinen ilmasto ei ollut pystynyt hänen vankkaan ruumiiseensa, ja tieteellisen retkikunnan keskuudessa raivonneet taudit eivät olleet kajonneet häneen sen enempää kuin Craveniinkaan. Kun hän ei välittänyt mistään muusta kuin isäntänsä mukavuudesta sekä uhmaili väsymystä ja vaaroja, olivat Afrikan sydänmailla vietetyt kuukaudet olleet paljoa paremmin hänen makunsa mukaiset kuin Craven Towersin tympeän yksitoikkoinen elämä. Mutta kun matka — tosin kiertoteitse — käännettiin kotiin päin — Joshion omaksumaan kotiin — oli hän sittenkin hyvällä tuulella. Hänestä oli elämässä ainoastaan yksi kannustin — se mies, joka vuosikausia sitten oli Kaliforniassa pelastanut hänen henkensä. Joshio oli tyytyväinen siellä, missä Craven oli.

Teltan ulkopuolella oli arabialaisten leirissä hälinää. Oven ohitse käveli yhtenään ryhmittäin miehiä, jotka keskustelivat innokkaasti ja väitellessään huusivat käheä-äänisesti, meluisan kiihkeästi. Läheltä kuului hevosten hirnuntaa, ja kerran peräytyi kirkuva ori rajusti teltan seinää vasten, jonka vierellä Joshio istui, ärryttäen tyynen jaappanilaisen päästämään harvinaisen kiukunäännähdyksen, samalla kun hän kumartui sieppaamaan turvaan toista pyssyä. Sitten eläin kiskottiin kauemmaksi runsaiden, monivivahteisten arabialaisten voimasanojen kajahdellessa, ja Joshio virnisti leveästi, kun käskevä ääni vaimensi arabialaisten hälyn ja muukalaisen teltan läheisyydessä syntyi äkkiä hiljaisuus.

Joka taholta kuuluvasta häiritsevästä melusta huolimatta Craven kirjoitti keskeyttämättä vielä jonkun aikaa. Huoahtaen hän sitten kokosi hajallaan olevat liuskat, pyyhki pois niihin takertuneet kärventyneet siivet ja pienet, käpertyneet kärpäsenraadot ja lukematta tiheään kirjoittamiaan arkkeja työnsi ne kuoreen, sulki sen, kirjoitti osoitteen ja nojautui sitten taaksepäin, huudahtaen huojennuksesta.