Enon rahat

Part 5

Chapter 52,828 wordsPublic domain

_Philip_ (teeskennellyllä myötätuntoisuudella). Oikein, oikein! Ja saatte mahdollisesti moniaita "kakun marruttajia", ja noista pikkuis-raukoista tahdotaan kernaasti pitää huolta. Se on velvollisuuskin. — (Luonnollisella äänellään). — Noo, turhaa kaikki! Älkää luulkokaan minun uskovan ryöväri-historioita. Sanokaa vain suoraan haluavanne orpanan omaisuutta ja että se on hänen raskas rahamassinsa, joka painaa nenäänne maahan.

_Robineau_. Mutta voittehan itsekkin arvata, Philip, kuinka katkeralta tuntuu, kun ihmisellä on sukulainen, jota kohtaan vuodet pitkät on osoittanut kaikkea mahdollista hellyyttä — —

_Philip_. Eikä kuitenkaan saa mitään vaivastaan — ei edes noista koru-kirjailluista tohveleista eikä dito yölakeista maksoa; semmoinen kiittamättömyys tuntunee hävyttömän kiusoittavalta, — niin niin!

_Laura_. Tuo on toki liian veikeätä!

_Henriette_. Olkaamme vain ääneti!

_Galouzou_. Kuuluu siltä, ett'ei hra Philip oikein käsitä kysymyksessä olevata seikkaa. — Te näytte pitävän suorapuheisuudesta; siksi puhun minäkin kaunistelematta. — Robineaun ja Martel’in perheet ovat tätä nykyä hra Plumet’in lailliset perilliset, eikä kenkään voine moittia heitä siitä, etteivät he aivan kädet ristissä päästä 40,000 franc'in vuotista perintöä sivuitsensa.

_Philip_. Se on selvää!

_Galouzou_. Näille perheille olisi siis parasta, että jollain keinoin saataisiin tämä naiminen menemään mitättömiin, ja siinä katsannossa olemme toivoen luottaneet teihin, joka myöskin kernaasti suotte hra Plumet'in pysyvän naimatonna.

_Philip_. Minäkö? Mitä hänen naimisensa minua liikuttaa?

_Galouzou_. Martel ja Robineau ovat tähän saakka eläneet tulevaisuuden toivossa, sanoitte, mutta te itse, te olette elänyt nykyisyyden todellisuudessa. Teillä ei ole mitään, te ette toimita mitään muuta, kuin elätte orpananne niskoilla.

_Philip_ (vähän loukattuna). Hra Galouzou!

_Galouzou_. Niin, suokaa anteeksi, minä olen asiamies ja mainitsen asioita omilla, oikeilla nimillään. (Vähitellen kuni olisi hän oikeudessa. Papattaa). — Varmuuteen vivahtava todellisuus on, että hra Plumet naineena miehenä tuntuvasti muuttaa entistä elämäänsä, kuin myöskin, että hänen tuleva vaimonsa ja sen perhe anastaa talossa sen paikan, jonka hän tätä ennen ihmeteltävällä vapaa-mielisyydellä salli orpanansa ja ystävänsä pitää, — niin, olematta liian tulinen toivoissaan, voipi jotenkin suurella varmuudella ennustaa, että mainittu orpana ja ystävä jonakuna onnen päivänä löytää itsensä maantieltä.

_Philip_ (its.). Tuo ei, toden totta, ole hullumpaa.

Galouzou (jatkaa). Jota vastoin, toisaalta katsoen, jos ei hra Plumet nai, vaan jääpi vanhaksipojaksi, yhtä suuri todellisuus on, ett'ei hän ollenkaan muuta entistä elämäänsä, että _status quo_ jääpi entiselleen, ja että, niinkuin Robineaun ja Martel'in perhe oikeuden mukaan jääpi hänen perillisikseen, ei myöskään hra Philip'iltä ryöstetä hänen kohtuullisia oikeuksiaan. — Tämän jätän minä täten korkean oikeuden tarkemmin tutkittavaksi! (kumartaa). Philip. Bravo, hra asian-ajaja, bravo! Galouzou (huomaa hajamielisyytensä). Anteeksi, tämä meni vanhan tavan mukaan!

_Philip_. No niin, — siis on tuon pitkän puheen lyhyt ajatus se, että minun pitää saattaa orpanan naiminen mitättömiin, niinhän?

_Robineau_. Niin, siitä me olemme teille ikuisesti kiitolliset.

_Martel_. Niin, me olemme sydämestä kiitolliset, ja kun eno vihdoin kuolee, saatte tekin osan perinnöstä.

_Philip_. Todellakin!

_Robineau_. Saatte, me vakuutamme, — kelpo summan, olkaa varma siitä.

_Philip_. Niin, nöyrin kiitokseni, vaan min'en ole tottunut käyttämään toisen kuolemaa hyödykseni. Kun orpanani kuolee, suren minä, sillä minä pidän hänestä sanomattomasti; mutta saapiko Martel'in ja Robineaun perheet hänet periä tai ei — se on minusta aivan yhdentekevä. — Te ette kärsi minua! minä tiedän sen, mutta enpä minäkään, Jumal'avita, pidä tietä niin minäkään! — Plumet-orpanan naiminen ei ole mieleeni, mutta uskokaa pois, se on vallan eri tynnyrin viiniä, se. Orpana oli iloinen ja tyytyväinen minun kanssani, — mutta se ei ole sanottu, että hän on yhtä iloinen ja tyytyväinen vaimonsa kanssa. Minä sain häneen jo vähän ihmistapoja, ja pirun ikävätä olisi, jos olisin tehnyt vallan turhaa työtä.

_Robineau_. No, te koetatte siis parastanne, estääksenne tuota naimista?

_Philip_. Niin teen, mutta Plumet’in tähden ja itseni tähden, mutt'en suinkaan teidän tähtenne, olkaa varmat siitä.

_Martel_. Minä olen suuresti kiitollinen.

_Laura_. Tuossahan eno onkin!

_Galouzou_ (toisille, paitsi Philip'ille). Sitte menen minä tieheni. Te ette tiedä mitään — ihastutte sen kuultuanne. Ymmärrättekö?

_Robineau_. Täydelleen!

_Galouzou_. Hyvästi! (Menee),

Neljäs kohtaus.

Entiset, pait Galouzou, Plumet.

(Philip on ottanut sanomalehden, eikä ota osaa koko seuraavaan kohtaukseen).

_Plumet_ (tulee iloisena ja tyytyväisenä, hieroen käsiään, vaan huomattuaan sukulaisensa, muuttuu hänen katseensa). Mitä näen minä?

_Henriette_. Meidät, eno, meidät! (Syleilee häntä sydämellisesti).

_Laura_. Hyvää päivää, eno-kulta! (Syleilee häntä samoin).

_Robineau_ ja Martel (puristavat hänen käsiään).

_Plumet_. Ja Philip myöskin!

_Philip_ (lyhyesti, nousematta). Päivää, ystävä!

_Plumet_ (änkyttäen). Tämäpä suloinen ihastus! — Tepä vasta kiltit olitte. (Eriks.). Hyvä, jos olisitte hornan tuutissa!

_Robineau_. Ilma oli kaunis. Huomenna on sunnuntai; — siksi me mietimmekin itseksemme: Mennäämpäs nyt rakkaan enomme luo.

_Henriette_. Ja tässä nyt olemme. Plumet. Sepä oli oikein oiva aate! Laura. No, mutta kuinkas sinä nyt oikeastaan jaksat, kiltti enoseni?

_Martel_. Oletko tyytyväinen tähän seutuun?

_Plumet_. Kaikinpuolin, — tämä on oikein suloisen ihana seutu.

_Henriette_. Entäs naapurisi, minkälaisia ne ovat? — Se on erinomaisen tärkeä ehto, että naapurit ovat oikein kelpo ihmisiä, muuten on maalla ikävä.

_Plumet_. Minun naapurini ovat sanomattoman herttaista väkeä, ja minä luulen yhä enemmän ihastuvani tähän elämään.

_Robineau_. Oletko ollut niiden seurassa? Mitä väkeä ne ovat?

_Plumet_ (hämillään). Hm — no — ensiksikin tässä on Protat tyttärineen, sitten eräs eversti Dutocq ja hänen lankonsa eversti Sarazin — äärettömän arvokkaita miehiä — ne ovat kumpainenkin kunnianlegionan komendörejä — sanomattoman kelpo ukkoja — niin — hm — — ja Sarazin'in sisarentytär neiti Clemence.

_Henriette_ (vilkaistuaan loisiin). Vai niin, Clemence Dutocq — hänestä on Pauline usein puhunut; sehän kuuluu olevan sanomattoman herttainen olento.

_Plumet_ (pikkaisen miehekkäämmin). Niin, niin — taivaallisen herttainen — — ja kolmenkymmenen vuoden vanha.

_Robineau_. Kolmenkymmenen — eikö hän jo pian rupea naimisiin menemään?

_Plumet_ (lyhyen kamppauksen jälkeen). Niin — semmoiset on hällä juuri tuumat.

_Martel_. Onko hän kihloissa?

_Plumet_. On.

_Henriette_. Tietysti jonkun nuoren miehen kanssa?

_Plumet_. No niin, sitä ei juuri saata sanoa, - hänen sulhaisensa on minun i'ässäni.

_Robineau_. No, sepä vasta sopiikin aivan kuin lukkoon, varsinkin kun ei Clemencekaan enään ole juuri eilisen teeren poikia.

_Plumet_ (yhä miehistyen). Niin, eikö totta?

_Martel_. Mutta minun tietääkseni on Clemence köyhä, kuni paratiisin Eva.

_Robineau_. Niin, mutta luultavasti on hänen tuleva puolisonsa rikas.

_Plumet_. Niin, se on hyvin voipa mies.

_Henriette_. No, sittepä ei Clemence'n rikkaudesta olekkaan lukua.

_Plumet_ (iloissaan). Onko tuo nyt oikein vilpitön tosi-tarkoituksenne?

_Henriette_ (teeskennellyllä hämmästyksellä). Herrainen aika — mitenkäs muuten? — Etkö sinäkin ole samaa mieltä?

_Plumet_. Tietysti, tietysti; mutta — —

_Martel_. Mutta - mutta — mitä "mutta"?

_Plumet_. Otaksukaamme nyt pilan vuoksi, ett'ei tuo sulhanen ole yksin maailmassa; — että hällä on perillisiä.

_Robineau_. Lapsia?

_Plumet_. Eikä, vaan sukulaisia, jotka ehkä ovat eläneet siinä toivossa, ett'ei hän koskaan enään naisi.

_Henriette_. No, hyväinen aika, tottahan hän ennen kaikkea ajattelee omaa onneansa — — —

_Plumet_ (iloissaan). Ajatteletteko todellakin tuolla tavoin tätä asiata? — Otaksukaamme nyt pilan vuoksi että minä aion naida!

_Martel_ (kuni järkensä kehkiytyisi). Mitä sinä sanot?

_Henriette_. Sinä ai'otkin, eno, sinä juuri ai'otkin, älä kielläkkään!

_Robineau_ (ilosta loistavin silmin). Onko se totta?

_Plumet_ (miehistäikse). No niin! Niin, lapset, minä ai'on naida! (Eriks.). Kas niin, nyt se on sanottu!

_Martel_ ja _Robineau_ (teeskennellyllä kummastuksella). Todellakin!

_Robineau_. Toivotan onnea.

_Martel_. _Laura_. _Henriette_. Toivotan onnea!

_Henriette_ (uhaten sormellaan). Kas, kas, kuinka salaisesti tuo eno kutoo juoniaan!

_Plumet_ (vakuuttaen). Ei! Minulla ei todellakaan ole ollut mitään juonia pelissä.....

_Henriette_. Voi, kuinka minä ikävöitsen tulla tutuksi tuon neiti Dutocq'in kanssa!

_Laura_. Minä myöskin.

_Plumet_ (vikkelään ja sydämellisesti). Luuletteko voivanne pitää hänestä?

_Henriette_. Tietysti, jos hän vain oikein sydämensä pohjasta rakastaa sinua.

_Plumet_. Te ette siis ole ollenkaan suutuksissa minulle siitä, mitä olen tehnyt?

_Henriette_. Sinä loukkaat meitä, eno-kulta — − −

_Robineau_. Oletteko todellakin silmänräpäystäkään voinut luulla — — −

_Plumet_. Niin, minun täytyy tunnustaa, oli silmänräpäys, jolloin pelkäsin teidän pahastuvan tästä naimisesta.

_Martel_. Hyi, eno, se ei ollut kauniisti tehty!

_Laura_. Ei, sinä teit rumasti.

_Plumet_. Niin, niin, nytpä minä sitä kadunkin, — minä olin hyvin paha, kun voin - —

_Henriette_. Menkäämme nyt puhdistaimaan matka-tomusta, ja sitte pitää sinun esitellä meidät tulevalle tädillemme.

_Laura_. Niin, kiiruhtakaamme.

_Martel_ (leikillä). Minä sanon sinulle jo edeltäpäin — minä alan hienostella häntä.

_Plumet_ (suopeasti). Niin, ole hyvä, min'en suinkaan pane pahakseni.

_Laura_. Mutta min'en sitä salli, kuuletkos!

_Robineau_. Ja vanhalle eversti Sarazin'ille pitää teidän kaiken mokomin esitellä minut.

_Plumet_. Sen minä teen, ystäväni. (Puristaa, liikutuksella Robineaun kättä). Te olette perinpohjin kelpo lapsia. (Puristaa Martel’in kättä). Min'en tiedä, kuinka minä saattaisin — — — (suutelee Henriettaa ja Lauraa otsalle, pitää heitä liikutettuna hetken sylissään). Te olette liian hyvät minua kohtaan! (Menee vähän sivulle, pyyhkiäkseen pois kyyneleen).

_Robineau_ (hilj. Martel'ille). Minä luulen, häpeä olkoon, että ukko jo on vanhuudestaan lapsellinen.

_Henriette_ (hilj. Philipille). Nyt on teidän vuoronne! (Seuraa toisia ovea kohti).

_Philip_ (eriks.). Tämä naimiskauppa huvittaisi mua suuresti, ellei mun olisi sääli tuota orpana-parkaa.

_Plumet_. Koko talon huoneet ovat hallussanne. Valitkaa itse — — — (Syleilee ja suutelee vielä kerran Henrietteä ja Lauraa; kaikki neljä menevät oikealle).

Viides kohtaus.

Philip. Plumet.

_Plumet_. Ja minä vielä pelkäsin sanoa asiaani noille kelpo-ihmisille. — Voi toki, kuinka minä olen epä-luuloinen ja paha! (Huomaa Philip'in). Kas, sinä olet siellä! — Sinä näit tämän taannoisen kohtauksen, — eikö se ollut kaunis ja liikuttava? (Pienen äänettömyyden jälkeen.) Sin'et vastaa. Sin'et ehkä ole samaa mieltä, kuin he?

_Philip_ (yhä lukien). Herra varjelkoon!

_Plumet_. Sinä ajattelet kaiketi, että minä olen tehnyt suuren tuhmuuden?

_Philip_. Herra varjelkoon!

_Plumet_. Herra varjelkoon — Herra varjelkoon — mitä se merkitsee?

_Philip_. Ei se merkitse mitään.

_Plumet_. No, mutta vastaahan toki ihmisiksi. Onko se sinun mielestäsi järjetöntä, että minä nain?

_Philip_. Ei suinkaan, päinvastoin, erinomaisen järjellistä, — koska sinua haluttaa naida — niin — —

_Plumet_. Koska minua haluttaa naida — sinun vastauksesi ovat niin kummallisia.

_Philip_. Minä seuraan aina haluasi ja sallin muidenkin tekevän aivan samoin. Mikä oikeus minulla on tuomita muiden ihmisten tekoja? Enhän minä ole ollenkaan viisaampi, kuin hullut ihmiset tavallisesti ovat.

_Plumet_. Hullut ihmiset! — Sinä luulet siis kuitenkin, että tämä naiminen on hullun työtä?

_Philip_. Sitä min'en ole sanonut.

_Plumet_. No, mutta suoraan ja selvästi, — mikä on sinun ajatuksesi? Saanko minä kuulla sen?

_Philip_ (nousee). No, koska tahdot niin, — minun ajatukseni on, että olet tekemäisilläsi suuren, suuren — tuhmuuden.

_Plumet_. Kuinka niin, jos saan kysyä?

_Philip_ Kuuden vuoden kuluttua olet sinä viidenkymmenen kuuden vuoden vanha, ja vaimosi ainoastaan vähän yli kolmenkymmenen. Toisin sanoin, sinä olet vanha äijäressu, ja hän on nuori, kukoistava nainen.

_Philip_. Se on vain mokoma pakanallinen taikausko, harha-luulo. Ei, päinvastoin, päinvastoin!

_Plumet_. Ettäkö vaimon pitäisi olla _vanhempi miestään_? — Miksi niin?

_Philip_. Ensiksikin siksi, että — ja sitten siksi, että — ja lopuksi siksi, että.

_Plumet_. Sinä ajattelet aivan, kuin pahin vihamies.

_Philip_. Niin, yhtäkaikki minusta. — Sinun i'ässäsi mennä naimisiin, — silloin pitää olla pikkuisen filosofinen, — mutta, koska sinä oletkin — — —

_Plumet_ (miettien). Minun i'ässäni. — — Hm. hm! — Filosofinen! — min'en, Herra paratkoon, ole ollenkaan filosofisempi, kuin muutkaan tavalliset ihmiset.

_Philip_. Luuletko todellakin tyttösen ottavan sinut suloisten silmiesi tähden — -?

_Plumet_ (epäilevästi). Ei minun silmäni taida enää niin merkillisen suloiset ollakkaan — —

_Philip_. — — Ei, ystäväni, hän ottaa sinut ainoastaan rahojesi tähden. Sinä olet houkuteltu kieroon tynnyriin.

_Plumet_. Se ei ole totta! Eipä — -!

_Philip_. Ensin ovat he viekoitelleet sinua ostamaan tämän maatilan, luonnollisella tavalla päästäkseen luoksesi — sitte he ovat mairitelleet sinua ja, kissa hiassa, veisanneet samaa virttä, kuin sinäkin. Eilenkin esimerkiksi istuit sinä ihan epäilemättä noiden everstien välissä päivällispöydässä?

_Plumet_ (vahan hämmästyen). Niin, — niin istuinkin.

_Philip_. Ja he kilistelivät lasia kanssasi, jotta vihdoin rupesitte kävelemään korottomilla kengillä?

_Plumet_. Niin, — totta sekin! Minun täytyi todellakin juoda vähän enemmän, kuin helposti voin kantaa.

_Philip_. Ja teidän sitä tehdessänne, istui Sulotar läheisyydessänne ja kuumensi sinua hellillä silmäilyksillään? — Ja jälki-ruokaa syödessä itki nuo kaksi "husaaria" sinun lautasesi kyyneleitä kukkuralleen, ja syönnin jälkeen syleilivät ja suutelivat he sinua — ja toivat vihdoin viimein naima-kontrahdin esiin?

_Plumet_ (väipästellen). Niin, niin — melkein juuri sillä tavoin ne mua kiepoittelivat — —

_Philip_. Ja tänään he nauraa mutistelevat itsekseen, ajatellen: Hän meni loistavasti loukkuun, tuo hellä-sydäminen Plumet!

_Plumet_. Niin, helläsydäminen minä olen mutten sentään pöllöpää.

_Philip_. Mutta siksi voit pian tulla.

_Plumet_. Minä näytän niille, ett'en ole pöllöpää. Minä olen antanut heidän venyttää itseäni nenästä, sen huomaan; sillä toissa päivänä vielä en tuntenut naimisen nykäystäkään mielessäni, en ollut edes huomannut neiti Clemence'n olevan maailmassakaan, vaan sitte, ihan yks', kaks' — en oikein tiedä miten — — olin kihloissa hänen kanssaan.

_Philip_. Nuo vanhat everstit ovat tietysti konstinsa oppineet kavaljeerit, ja kaunotar on kärkäs saamaan miehen, ja päälliseksi rikkaan.

_Plumet_ (heltyy jälleen). Ei, hänestä min'en luule mitään pahaa, — vaikka voipihan, tottavie, olla mahdollista, että olet aivan oikeassa. — Mutta sanohan, mitä mun nyt pitää tehdä, — olenhan minä tavallani kiini, kuin käpälä-laudassa?

_Philip_. Eihän toki pappi vielä ole amenta lausunut?

_Plumet_. Ei, niin pitkälle ei juuri vielä ole ehditty.

_Philip_. Älä nyt lemmoksi jälleen ole nahkiainen.

_Plumet_. Minäkö? — Nahkiainen?!

_Philip_. Sano suoraan, että, tarkemmin mietittyäsi, olet huomannut hulluutesi.

_Plumet_ (tekeikse jäykäksi). Niin, sen minä sanon suoraan. — Min'en tahdo naida, min'en tahdo millään ehdolla naida. Sinun pitää olla kuulemassa, kun minä sen sanon, jotta voit samalla vahvistaa syitäni, eikö niin? (jälleen hellänä). Ja minun sukulaiseni, jotka tästä naimisesta niin iloitsivat, ne raukat pettyvät — se on paha.

_Philip_. Älä ole milläsikään heistä. — He olivat oikein hurjat, pelätessään sinun onneasi; mutta niill'ei ollut mieltä näyttämään sitä sulle.

_Plumet_. Sen mä luulen, sillä ne pitävät minusta niin hirveän paljon. Mene sinä nyt heti rauhoittamaan heitä.

_Philip_. Ei mitään kiirettä!

_Plumet_. Tottahan toki. Mene heti! (Philip menee oikealle). Ja tule kohta takaisin! -? Minä tahdon Philip'in olemaan vieressäni, sillä Dutocq ja Sarazin voivat joka silmänräpäys olla täällä. (Huomaa niiden olevan perä-ovessa; juoksee oikean puoliselle; huutaa). Philip! Philip!

Kuudes kohtaus.

Plumet. Dutocq. Sarazin.

_Dutocq_ (iloisesti). Hyvää päivää! Kuinkas kuuluu? (Kättelee),

_Sarazin_ (toisella puolella). Hyvää päivää! (Kättelee).

_Dutocq_. No, nyt on avioliitto julistettu ja neljäntoista päivän kuluttua pidetään häät.

_Plumet_. Neljäntoista päivän kuluttua?

_Dutocq_. Niin, ystäväni, niitä on mahdoton pikemmin saada toimeen; mutta, lennä ja polta, koska olette näin kauvan ollut morsius-vuoteesta poissa, voitte kyllä helposti odottaa nuo neljätoista päivää vielä.

_Sarazin_. Siitä minä olen varsin iloinen. Me saamme siis vielä muutaman päivän pitää tyttö-letukan luonamme, ennenkuin sanomme hälle viimeiset jäähyväiset. — Niin, viimeiset ne ovat, sillä — vaikka me tosin saamme nähdä hänet joka päivä — kun hän vain on naimisissa, ei meillä enää ole häneen mitään kiinikettä.

_Plumet_. Te tulette kaipaamaan, suuresti kaipaamaan häntä — sen minä helposti ymmärrän.

_Dutocq_. Sitä emme saa ajatella, kun on kysymys hänen onnestaan.

_Plumet_ (Its.). Hänen onnestaan! (Hämillään). Niin — kunpa vain tietäisi hänen ihan varmaan tulevan onnelliseksi minun kanssani. (Philip tulee).

_Dutocq_. Mitä te tarkoitatte?

_Plumet_. Minä tarkoitan — kun ihminen on viettänyt vanhan-pojan elämää niin kauvan, kuin minä tässä esim. on siihen tarttunut niin monta eriskummaista tapaa ja oikkua, ett'ei nuoren vaimon ole ollenkaan hupaista koko elinaikaansa elää semmoisen miehen kanssa.

_Philip_. Siinä on orpana aivan oikeassa.

_Dutocq_ (huomaa Philipin). Kas, hra Philip! Philip. Hyvää päivää, hra eversti! Sarazin. No, semmoiset tavat ja oikut saattaa mies helposti jättää.

_Plumet_. Niin, mutta se ei ole niinkään helppoa minun ikäiselleni, ja minä olisin sanomattoman onneton, jos teidän oiva sisarenne-tytär vihdoin katuisi kauppaansa. — Sitä min’en milloinkaan voisi antaa itselleni anteeksi — —

_Dutocq_. Tuo arvelunne kunnioittaa teitä. Sarazin. Clemence’lla oli myöskin arveluja, hän ei ollut ollenkaan kärkäs menemään naimisiin.

_Plumet_. Niin, sepä se! Minä jo aavistinkin, että — mitä minä sanonkaan — että hän ei, tarkoin ajatellen, pidäkkään minusta.

_Sarazin_. Hän ei tosin pane sekä nenäänsä että suutansa alttiiksi rakkaudelle, sit’ei hän tee, vaan ettehän te lie sitä odottanutkaan?

_Plumet_. Minä vain pelkään, kovasti pelkään, että hän ottaa minut, ainoastaan totellakseen teitä. Hän on niin hyvä — niin hellä, että — — —

_Sarazin_. Luuletteko te meidän houkutelleen tai pakoittaneen häntä? Te luulette meitä kenties roistoiksi — te — —

_Plumet_, (Kadottaa miehuuttaan). En suinkaan, en suinkaan: mutta te ette kenties ole aprikoinneet asiata niin pohjasta pitäin, kuin minä.

_Dutocq_ (katsoo häntä tarkoin silmiin). Luuletteko niin?!

_Plumet_. Min'en voi sitä kieltää, minä — minä pelkään, että hän uhraa itsensä. Niin, älkää vain ymmärtäkö minua väärin, minä olisin luonnollisesti äärettömän onnellinen, saadessani sellaisen vaimon, kuin Clemence on. Hän on kelpo vaimojen esikuva ihan joka katsannossa.

_Sarazin_ (tarkastaa häntä). Hän ei ollenkaan kaipaa teidän ylistys-virsiänne —

_Plumet_ (aivan hämillään). Ei, ei — tiettyä se — mutta minun mielestäni pitää mun toki sanoa siten, vakuuttaakseni teille, ett’ei mulla ole pienintäkään sivu-ajatusta, joka pienimmässäkään määrässä halventais sisarenne-tytärtä.

_Dutocq_ (kärsimätönnä). Sen minä hiton helposti käsitän, sillä mistä te sen olisitte voinut saadakaan? Mutta mikä teidän mielessänne oikeastaan mojottaa? Teillä on jotain sanottavaa?

_Plumet_ (tyhmistyneenä) Niin, minun piti vain sanoa, eversti-kulta, että minun velvollisuuteni, kunnon miehenä, on — — —

_Sarazin_. Ei mitään esipuheita!

_Plumet_ (aivan tuppisuuna). Ei, ei — — vaan —

_Dutocq_ (kärsimätönnä). No, no!

_Philip_ (hilj. Plumet'ille). No, anna kaikua vain!

_Plumet_. Niin, mutta kun en oikein tiedä, miten alkaisin — — —

_Sarazin_. No, turkasen vietävä, en kauniimmin voi sanoa, pelkäättekö meidän syövän teidät?

_Plumet_ (koettaa hymyellä). E — e — — Minä tiedän ihan varmaan, että te olette kaksi herttaista kelpo miestä. — Hm! Minä puhelin teistä viimeksi tänään Philip'in kanssa. Eikö totta, Philip, enkö minä sanonut varsin hämmästyneeni, huomattuani min paljon ihmis-tuntoa ja sydäntä noissa kahdessa kunnon soturissa, — hä?

_Philip_ (eriks.). Nyt hän laskee lorua jälleen!

_Sarazin_. Nyt ei ole ollenkaan puhetta meistä, vaan Clemence’sta! Te olette muuttanut mielenne? Eilen te tahdoitte naida hänet — tänään ette?

_Plumet_. Suokaahan minun vain sanoa — — —

_Dutocq_ (vihaisesti). Sanokaa hitoilla — sanokaa sitte ajatuksenne!

_Sarazin_. Kai teillä toki sen verran on mieltä?

Plumet (pingolla). Minä vakuutan, — jos saisin seurata sydämeni ääntä — — —

_Dutocq_ (voimalla). Jälleen! — Hiisikö teidän sydämestänne huolii! Tahdotteko te naida vai ettekö tahdo naida?

_Plumet_ (ei saata päättää vastauksestaan). Minä tiedän kyllä — — — minä -? — —

_Dutocq_. Nyt ei muuta, kuin lyhyt, _tahdon_ tai _en_ — jompikumpi!

_Philip_ (on ollut levoton, vihdoin). Minä vastaan hänen nimessään: En — hän ei tahdo naida.

_Dutocq_. Vastaatteko te itsekin samoin?

_Plumet_ (heikolla äänellä). Vastaan!

_Dutocq_ (rauhallisena). No, nyt siis tiedämme, mitä meidän tulee tehdä.

_Plumet_ (lepuna). Uskokaa — minä vakuutan — tämä tuntuu minusta hirveän katkeralta!

_Dutocq_ (kylmästi). Minusta myöskin!

_Sarazin_ (kiihoissaan). Mutta eipä, lempo vie, käykkään laatuun tuolla tavoin pitää rehellisten ihmisten kunniaa ja onnea leikki-kalunaan.

_Plumet_. Mutta minä vannon — — —

_Sarazin_. Oo, menkää sen tulla ja viedä, mongerruksinenne, minä vaadin vallan toista — tietäkää — — —

_Dutocq_ (arvokkaisuudella). Älä hätäile, Sarazin, annapas minun nyt puhua. — Eversti on oikeassa! luvatonta ja katalaa on, huikentelevasti panna ihmisten onnea ja kunniaa alttiiksi. Teidän ikäiseltä mieheltä on oikeus vaatia, että hän tarkoin ajattelee ja harkitsee asiat, ennenkuin ryhtyy mihinkään toimeen. Siten ette ole te tehnyt, hra Plumet — ja olette käyttäinyt hyvin huonosti.

_Plumet_. Mutta, hra — — hra Dutocq — — —

_Sarazin_ (painolla). Te olette käyttäinyt huonosti!

_Dutocq_. Pitää tarkoin ajatella, ennenkuin herättää köyhän, vaan siveän tyttösen poveen toivoja odottamattomasta onnesta, ennenkuin petollisilla virvatulilla ihastuttaa harmaapäitä vanhuksia, kuin Sarazin ja minä, sanoen: Te surette lapsenne tulevaisuutta — minä otan pitääkseni huolen siitä. — Semmoisia lupauksia ei pidä tehdä, ellei tiedä tuiki varmaan voivansa täyttää niitä, sillä köyhyys on jo kyllin raskas taakka, rauenneet toiveet sen lisänä sortavat kantajansa.

_Plumet_ (liikutettuna). Eversti-kulta!

_Philip_ (samoin, eriks.). Minä olen tehnyt väärin tuota kunnon vanhusta kohtaan.

_Sarazin_. Jos me vain olisimme rikkaita, tai jos Clemence edes saisi jotain myötäjäisiksi, ette niin helposti voisikkaan noin vain suoraa päätä saattaa syytöntä tyttöparkaa maailman huudonalaiseksi. Vaan. asiain nykyisellään ollessa, me saamme luvan olla vaiti — ja kärsiä!

_Plumet_. Minä vakuutan, Clemence'n maine ei tule ollenkaan kärsimään. Vääryys on aivan tykkänään minun puolellani, ja minä kyllä pidän huolen siitä, että ihmiset saavat sen tietääkin.

_Dutocq_ (kiivaasti). Minä kiellän teitä ainoallakaan sanalla puolustamasta Clemence'a. Tytöstä, semmoisesta kuin hän, on koko maailman _lupa puhua pahaa_, mutta me emme salli kenenkään _puolustavan_ häntä, kun pidämme puolustuksen hänen arvoansa alentavana.

_Philip_. Oikein! Hyvin lausuttu!