Part 4

_Pauline_. Saattaisivatko he suuttua teidän onnellisuudestanne?

_Plumet_. Ei, ei — ei siitä, vaan siitä, ett'en minä olisi _heidän kauttaan_ saavuttanut onneani.

_Pauline_. No, mutta sittehän ne ovatkin liian suuria egoisteja.

_Plumet_. Niin, siitä ne eivät ole juuri vapaat.

_Pauline_. Ja heidän itsekkäisyytensä tähden voisitte te uhrata oman onnenne? — Sitä min'en ymmärrä.

_Plumet_. Se onkin, tarkoin ajatellen, tuhmasti. Minä olen jo tähänkin saakka uhrannut liian paljon heidän hyväkseen. — Kun kaikki ympäri käy — jos minun mieleni tekee naida, niin mitä se heihin koskee?

_Pauline_ (voiton riemulla). Hän antautuu! Voitto minun!

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Sarazin.

_Sarazin_. (Plumet’in huomaamatta, Paulinelle hiljaa). Onko hän päättänyt?

_Pauline_. Ei juuri vielä.

_Sarazin_ (suuttuen). Ei vielä! Hyvä! Nyt onkin jo myöhäistä!

_Pauline_. Mutta, hra eversti!

_Sarazin_. Kun mokomakin loka-porvari vielä ottaa mietiskelläkseen!

_Pauline_. Mutta muistakaahan toki, nyt on kysymys Clemence'n tulevaisuudesta.

_Sarazin_. Se on totta, aivan totta — — sitä täytyykin mietiskellä.

_Plumet_. (ei ole nähnyt Sarazin’ia; eriks.) Minä olen todellakin uhrannut liian paljon niiden ihmisten hyväksi. — Lieneehän minun toki lupa elää tahtoni mukaan — — — (Sarazin lykkää tuolia) -. Kas, eversti Sarazin!

_Sarazin_ (kuivasti). Aivan oikein.

_Plumet_. Kuinka voitte, eversti-hyvä?

_Sarazin_. Kiitos kysymästä — huonosti.

_Pauline_ (vilkkaasti). Me juuri puhelimme teidän sisarenne-tyttärestä.

_Sarazin_ (lyhyesti). Liian suuri kunnia.

_Plumet_. Pauline-neiti kertoi erinomaisen paljon hyvää Clemence-neidistä, — hän on epäilemättä hyvin viehättävä nainen. — — (Sarazin ei vastaa).

_Pauline_ (pienen äänettömyyden jälkeen). Minä sanoin muun muassa, että Clemence'lta puuttuu ainoastaan kaksi seikkaa, muuten hän olisi naisten ensimmäisiä.

_Sarazin_ (hämmästyen). Mitkä seikat ne ovat?

_Pauline_. Ensiksikin — rikkaus!

_Sarazin_ (suruisesti). Niin, sitä ei voi kieltää.

_Plumet_. No, kissan-jalka rikkauteen, kun hän muuten vain on kelpo nainen.

_Sarazin_. Niin minäkin ajattelen (eriks.). Eipä hän sentään olekkaan niin riivatun hullu, kuin luulin.

_Pauline_. Toiseksi — hänen pitäisi olla aatelis-sukua.

_Sarazin_. Aatelis-sukua? — Hän ei ole ylhäistä sukua, se on totta, mutta hänellä on keksi enoa, jotka juuri ovat aatelis-säädyn tarvepuita.

_Pauline_. (eriks.). Tiesinhän saavani hänen puhumaan.

_Sarazin_. Dutocq'illa ja minulla ei ole aivan paljon tietoja eikä taitoja — minulla ei ole niitä nimeksikään. — Mutta sen pidän kunniana. Me olemme alkaneet halvoista sotamiehistä ja olemme raivanneet arvotiemme taistelutanterella. Joka arvo-askeleen olemme haavoilla maksaneet; on semmoinenkin tie, joka viepi arvoon.

_Plumet_. Se on erinomaisen kaunis tie.

_Sarazin_. Piruja kanss'! — Tätä nykyä me kuitenkin olemme jotenkin tavallisia seura-miehiä sitä ei voi kieltää — — —

_Pauline_ (keskeyttäin). Vai niin? — Mitä puhuttekaan? (Plumet’ille) Jos olisitte vain ollut viime baalissa maaherran luona, jonne koko maakunnan ylimykset — sekä synty- että osto-ylimykset — olivat kokoontuneet. Voitte uskoa, että eversti näytti muhkealta mustassa frakissaan, valkoisine viiksineen, arpi otsassa ja kunnian-legionan komendörinristi rinnassa.

_Plumet_ (vähän kunnioittaen). Oletteko te kunnianlegionan komendöri?

_Sarazin_. Dutocq on myöskin. Me saimme sen arvonimen aivan samana päivänä.

_Pauline_. Ja kun Clemence yksinkertaisessa valkoisessa hameessa enojensa välissä astui saliin, kuului yleinen ihastuksen osoitus läpi koko seurueen — Minä vakuutan, se teki oikein hurmaavan vaikutuksen, kun näki tuon nuoren, kauniin tytön kahden vanhan arvoisan soturin välissä, joilla oli kunnian ja urhouden symboli rinnassa. — Kaikki antoivat kunnioittaen tilaa — ja minä tulin niin liikutetuksi, että tietämättäni rupesin itkemään.

_Plumet_ (liikutettuna). Niin, niin, sen minäkin helposti ymmärrän.

_Pauline_. Eikö niin? — Mutta mitä nyt? Minusta näyttää, ikäänkuin teillä itsellännekin olisi kyynelet silmissä.

_Plumet_. Onko mulla? — No, niin, — enhän minäkään kivestä ole.

_Sarazin_ (tarjoo hälle kätensä liikutettuna). Te olette kelpo mies, hra Plumet. — Vahinko vain, ettette ole soturi.

_Pauline_. Clemence oli koko illan baalin kuningatar. Rikkaimmat ja aatelisimmatkin nuoret tytöt olivat kuni varjossa hänen suloutensa ja viehättäväisyytensä rinnalla.

_Plumet_. Niin, hän on erinomaisen kaunis ja suloinen olento. Ja se mies, joka saapi hänet vaimokseen, tulee sanomattoman onnelliseksi.

_Pauline_ (eriks. Plumetille). Siis on onnellisuutenne omassa vallassanne.

_Plumet_ (kovin kainosti Sarazin’ille). Sanokaapa — tuota — eversti — — — Jos — jos nyt — — joskus sattuisi, — — niinkuin esimerkiksi — —

_Pauline_ (salaa Plumet’ille). Rohkeutta vain!

_Plumet_ (samoin Paulinelle). Niin, mutta min'en oikein tiedä, mitä sanoisin.

_Pauline_ (Plumetille). Alkakaa nyt vain!

_Plumet_ (Paulinelle). Kun ei ihminen ole tottunut tämänlaisiin toimiin, niin — — —

_Sarazin_. Ai'oittehan te sanoa jotain, hra Plumet?

_Plumet_ (eriks.). No, nyt ei auta muu, kuin — (ään.) niin, näettekös, eversti — — Jos joku kelpo mies, jolla on arvollisella tavalla koottu arvollinen omaisuus — pyytää teiltä sisarenne-tytärtä vaimokseen, — mitä te siihen vastaatte?

_Sarazin_. No, peijakas! Hm! — Sen mukaan — − −

_Plumet_. Minkä mukaan? — −

_Sarazin._ Niin, no — monen seikan mukaan. Ensiksikin — hänen pitää olla oikein kunnon mies.

_Plumet_. Niin, niin, kuinkas sitten — tietysti, tietysti!

_Sarazin_. Hänen täytyy luvata tehdä Clemence niin onnelliseksi, kuin hän ansaitsee. — Hän ei saa vaatia myötäjäisiä, sillä Clemence’lla ei ole niin mitään. — Hän ei saa asua liian kaukana täältä, sillä ei Dutocq enkä minäkään voi elää, saamatta joka päivä nähdä Clemence'a.

_Pauline_ (hilj. Plumetille). No, puhukaa nyt selvään, ja suunne puhtaaksi.

_Plumet_ (tekee vihdoinkin vakaan päätöksen). No, niin. — Minä olen säädyllinen mies, sen saatan vakuuttaa. — Minulla on 40,000 fr:n tulot vuodessa, jott'en ollenkaan kaipaa vaimoni myötäjäisiä; minä ostan tämän maatilan, jolla aion eleskellä elämäni loppuun saakka. — Luuletteko, eversti, minun voivan täyttää vaatimuksenne Clemence-neidin suhteen?

_Sarazin_. Hm! Sen mukaan — — −

_Plumet_. Vieläkö nytkin "sen mukaan?"

_Sarazin_. Luonnollista se. — Teidän pitää ensin saada Dutocq'in suostumus, ja — ennen kaikkea — Clemence'n oma suostumus.

_Plumet_. Niin — arvattavasti. Mutta uskallanko luottaa teidän — — —?

_Sarazin_. Uskallatte, epäilemättä.

_Plumet_ (iloissaan). Tuhannen, tuhannen kiitosta, eversti!

_Sarazin_. Ja nyt minä lausun ajatukseni teistä, hra Plumet. Jo alusta aikain pidin minä teistä; mutta kun teille äsken, kuultuanne tuon pikku historian baalista, tuli kyyneleet silmiin, sanoin minä itsekseni: Tuo on varmaankin peijakkaan potra mies, tuo Plumet.

_Plumet_ (ei saa liikutuksiltaan oikein puhutuksi). Noo — — eversti. — - Minä — — — minä — —

_Sarazin_. No, no, eihän siitä ole syytä tulla noin liikutetuksi, siitä, että minä pidän teitä kelpo miehenä; ja samoin tekee Dutocq myös, sen tiedän.

_Plumet_ (puristaa jälleen hänen kättään, saamatta sanotuksi sanaakaan).

_Sarazin_. Nyt menen minä kotiin, puhelemaan asiasta Dutocq'in kanssa, ja jos hän on samaa mieltä, kuin minäkin, voimme heti viivyttelemättä puhua tyttösenkin kanssa (tarkastelee Plumet’iä), Ettehän te niin vanhan-aikuinen sentään olekkaan, — te kyllä vielä voitte moniaita vuosia olla kaikin puolin täydellinen aviomies, — hm! — — Hyvästi (Menee arvokkaasti vasemmasta ovesta).

Kymmenes kohtaus.

Plumet. Pauline.

_Plumet_ (innoissaan). Voi, niin mainio mies! Niin verrattoman jalomielinen! Niin sydämellinen mies! — Herralle kiitos, että sain tulleeksi tänne Meursault'iin! — ja siitä on minun kiittäminen teitä, neitiseni.

_Pauline_ (nyykäyttää päätään, hymyillen).

_Plumet_. Teitä on minun kiittäminen onnestani. Sillä, saattepa nähdä, minä tulen onnelliseksi. — Minä saan nuoren, kauniin vaimon, sitä min'en ole ikinäni toivonutkaan. — Naima-kontrahti pitää kirjoitettamaan heti, tänään, eikö niin? — Ja sitte minulla on pieni aate mielessä vaimoni myötäjäisistä.

_Pauline_. Hän ei saa myötäjäisiä! Olettehan sen jo monta kertaa kuullut.

_Plumet_ (veitikkamaisesti). Saapa kyllä! — Minulla on aate mielessä (hieroen käsiään). Minua huvittaa välin olla pikkuisen veitikkamainen! — Tottahan te toki läsnä-olollanne kunnioitatte häitäni? Ja tanssitte kerran minun, sulhaisen, kanssa? — Noiden kahden sahapukin — suokaa anteeksi, enonne niiden pitää, totta toisen kerran, myöskin tanssia, hahaha, nuo kaksi komendöriä! — (Veitikkamaisesti). Heidän kutsumuskortillensa kirjoitan minä: "Herra eversti se ja se, kunnianlegionan komendöri." Kunnianlegionan komendöri, se kuuluu joltakin se!

_Pauline_. Mutta minä olen aivan hämilläni, hra Plumet. — Teitä ei suinkaan voisi luulla heikoksi.

_Plumet_. Heikoksi? Minua? — Olenko minä heikko? Ken sen on sanonut?

_Pauline_. Teidän omat sukulaisenne.

_Plumet_. Minun sukulaiseni saavat mennä (vähän hilliten ääntään) sinne ja sinne!

_Pauline_. Niin, se on oikein! — Vaan kas, tuoltapa asian-ajaja jo tuleekin! — sitte menen minä tieheni. — (Mennessään Lucien’in ohi) Onnistuu! - Hän naipi! (Menee).

Yhdestoista kohtaus.

Plumet. Galouzou. Lucien (paperineen).

_Plumet_. Minun mielestäni ovat _seinät yleensä jotenkin ohuet_.

_Galouzou_. Niin, jos ajatte niille 100-naulaisia tykkejä, saattavat ne ehkä mullistua, mutta tätä rakennusta ei olekkaan ai'ottu linnaksi. (Asiamiehen äänellä) Me olemme tähän saakka tarkastelleet kaikki paperit, jotka koskevat omaisuutta ja sen muuttamista entisen omistajan hoteista teille. — Hm! — Jos nyt ryhtyisimme lopulliseen seikkaan. Suvaitsetteko istua, hra Lucien?

_Lucien_ (istuu, levittää paperinsa).

_Plumet_. Jos vielä vain sallisitte mun — — —

_Galouzou_ (törkeästi). Mitä sallimista te pyydätte? Minun mielestäni on jo kylliksi aikaa turhaan menetetty.

_Plumet_. Mutta onhan toki aivan luonnollista, että minä — — —

_Galouzou_. Mikä on luonnollista? Luuletteko te meidän tahtovan pettää teitä? — Luuletteko te meitä roistoiksi?

_Plumet_. No, herrantähden — — —

_Galouzou_. Ja jos me olisimme roistoja, luuletteko, että olisi vaikea vetää teitä nenästä — aivan tietämättänne? — Ei, se kävisi, kuin saapas jalkaan.

_Plumet_. Sen minä kyllä kernaasti uskon.

_Galouzou_. Teidän on paras pitää suunne kiinni, eikä ollenkaan puuttua koko asiaan.

_Plumet_ (pikkuisen vakaasti). Mutta lieneehän mun toki lupa puhua, penturi olkoon!

_Galouzou_. Kenen kanssa te tahdotte puhua? Mitä teill' on sanomista?

_Plumet_. Minä tahdon puhutella hra Protat’ia.

_Galouzou_. Hän on Dijon'issa — kuulittehan sen äsken!

_Plumet_. Mutta minun muistaakseni te sanoitte, että — — —

_Galouzou_. Hän on Dijon'issa! Täss' on kirje hältä, — uskotteko nyt! (Näyttää kirjeen).

_Plumet_. Anteeksi — — — (Eriks.) Hän on toki melkein liian äreä ja tulinen, tuo procuratori. Hm! — Ovatko paperit järjestyksessä?

_Galouzou_. Olkaa te vaiti! (Lucienille) Lukekaa!

_Lucien_ (lukee). "Mainitulla maatilalla on: Yksi kahdenkertainen, rapattu asuinhuone-rakennus pihan ja puutarhan välissä, mainittu puutarha ja piha ulkohuoneineen."

_Galouzou_. Koko omaisuus on minun valtuuttajani oma, joka sen täten myöpi — —

_Plumet_ (aikoo kirjoittaa, vaan lukee ensin kauppa-kirjan). Mutta tässä — tässä on kauppasumma 55,000 franc'ia. Minun ja Protat'in välipuheen mukaan piti mun maksaa ainoastaan 50,000 fr.?

_Galouzou_. Ha?! — Oikein. Kiinteä omaisuus maksaa ainoastaan 50,000 fr. — Mutta hra Protat on tilan omistajana alkanut monta riita-asiaa; niiden kulungit kuuluvat tähän tilaan.

_Plumet_. Mutta minä en tahdo ollenkaan riidellä, ja mitä Protat'in riita-asiat minua liikuttaa? Galouzou. No, mutta antakaa te meidän olla rauhassa ja keskustella, sanon minä. Koska tämä uusi omistaja käyttää hyödykseen mainittuja riita-asioita, jos hän ne voittaa, on oikein laillista ja asianmukaista, että hän myöskin maksaa kulungit.

_Plumet_. No niin, antakaa sitte tämän historian päättyä vihdoinkin. Minä maksan, minä maksan — — — Suvaitsetteko minun vain pikkusen kurkistaa tuohon tokumenttiin. Minä en, näetten, osta tätä tilaa itselleni, vaan — —

_Galouzou_. Kelle sitten? Plumet (lukeissaan). Se tulee lahjaksi. Galouzou. Lahjaksi — ahaa — sisarenne-pojalle?

_Plumet_. Ei — —

_Galouzou_. Sisarenne tyttärelle sitten?!

_Plumet_. Eikä — — (yhä lukien).

_Galouzou_. Noo — sitte minä arvaan — hehehe! Laura-näpykälle — mun holholaiselleni. Niin, kas se on oikein. — Hän pitääkin sanomattoman paljon teistä, enemmän, kuin ne toiset yhteensä. — Kas siinä te teette kauniisti, oikein kauniisti, - ja tämä on loistava kauppa. Tila tulee vähän ajan kuluttua puolta kalliimmaksi.

_Plumet_ (lakkaa lukemasta, antaa paperin Lucien’ille).

_Galouzou_. Olkaa hyvä, olkaa hyvä! Lisätkää sitte vain tuo tavallinen lahja-kirjan liite! — Kas, se oli oikein, hra Plumet! — (Lucien kirjoittaa). Kas, siinä te teette kauniisti ja viisaasti, se on minun mieleeni!

_Lucien_. Kenenkä nimelle omaisuus muutetaan?

_Galouzou_. Rouva Laura Martel'ille, syntyisin Galouzou.

_Plumet_ (vilkkaasti). Eikö hemmetissä! Ei, ei, ei millään muotoa! — Kirjoitahan: Neiti Clemence Dutocq'ille.

_Galouzou_ (hölmistyen). Mitä ihmeitä?!

_Plumet_. Tämä tila tulee minun vaimoni myötäjäisiksi.

_Kaikki_. Teidän vaimonne?!

_Plumet_, Niin, minä nain neiti Dutocq'in -jos hän minusta huolii.

Kahdestoista kohtaus.

Entiset. Pauline.

_Pauline_. Huolii kyllä, — minä tulen juuri hänen luotaan. (Plum. kirjoittaa alle) — — Eversti Dutocq on jo matkalla tänne, hän tulee noutamaan teitä.

_Plumet_. Tule, menkäämme pian häntä vastaan! (Rientävät ulos perältä),

_Galouzou_ (its.). Siinä ei Laura saakkaan periä Plumet'iä. Hänen miehensä on joutunut häviöön. Laura lankeaa jälleen minun niskoilleni. — Minun pitää kiirehin kirjoittaa Martel'ille ja Robineau’lle!

Kolmas näytös.

Sama huone.

Ensimmäinen kohtaus.

Robineau. Martel. Henriette. Laura (matkapuvussa). Palvelia.

_Palvelia_ (Henriettalle). Ei vielä rouva, siell' ei ole ketään liikkeellä vielä. Täällä oli eilen päivälliset, jotka kestivät myöhäiseen iltaan.

_Henriette_ (hilj. miehelleen). Kihlajaiset luultavasti. (Palvelialle.) Hyvä! Ilmoita Galouzou'lle, että rouva Martel on täällä ja pyytää puhutella häntä.

_Palvelia_. Mutta hra Galouzou ei ole vielä noussut, hänkään.

_Henriette_ (kärsimätönnä). Niin pitää hänen nousta nyt heti. — Tee, kuin käskin. (Palvelia pois). — (Kovin liikutettuna). Naipi — hänen i'ässään! Onko koskaan kuultu mokomata!

_Robineau_. Sinun pitää olla rauhallisempi, Henriette-kultani.

_Henriette_. Rauhallinen — olla rauhallinen! Hm, hyvä on niin sanoa. — (Martel’ille, joka on heittäinnyt nojatuoliin oikealle). Kuulittehan te, mitä palvelia sanoi. — — — Nuo päivälliset ovat luultavasti olleet kihlauksen kunniaksi.

_Martel_. Luultavasti.

_Henriette_. Mutta jos te olisitte eilen mennyt suoraan kotiinne pörssistä, ettekä ventturoinnut tiesi missä — niin olisimme voineet lähteä matkalle puolenpäivän tienoissa, sen siaan kuin nyt lähdimme ilta-hämärässä, ja olisimme kenties saapuneet hyvään aikaan, ja voineet estää tuon ilkeän kepposen.

_Laura_. Niin, Edouard, minä tahdon tietää, missä sinä viivyit eilen.

_Martel_. Olenhan sen jo sanonut. Minä olin eräässä osakasten kokouksessa, (Its.) Nicoline'n kanssa.

60

_Henriette_. Hamekkaiden kokouksessa-— — —

_Laura_. Taivaan Herra!

_Martel_. No, mutta tukihan toki vaimosi suu, sinä!

_Robineau_. Luuletko sen olevan niin helppoa?!

_Martel_. Minä olen, tottavie, kuin luuton liha, — tämäpä vasta huvi-matka! Seitsemän tuntia yhtämittaa junassa! Aaa — huh!

_Henriette_. Luuletteko, ett'emme me myöskin ole väsyksissä?

_Martel_ (nousten). Min'en käsitä, miten te tulette toimeen. — Te lienette varmaan raudasta.

_Henriette_. Niin, välin on meillä oikein rautainen tahto (Kärsimätönnä). No, minne se palvelia jäi?

_Martel_ (tarkastaa itseään peilissä, järjestää partaansa). Minä toivon toki, että tässä korpin pesässä löytyy edes jonkinlainen Figaro, sillä partani on muuttunut oikein rosvonparraksi.

_Henriette_. Vai niin, — te ajattelette ainoastaan ulkomuotoanne näin tärkeänä hetkenä? Teillä on ehkä rendez-vous toimessa daamin kanssa, jota junassa niin kiekailitte?

_Martel_ (keikkarimaisesti). Jotainhan sitä pitää tehdä — ajan kuluksi.

_Laura_. Kyllä minä näin, miten sinä koko ajan kuiskuttelit sen kanssa, suu makeana.

_Martel_. Niin, mutta hän ensiksi alkoi, he!

_Robineau_. Keikkari!

_Martel_. Muuten — se oli ihana, erinomaisen suloinen nainen.

_Henriette_. Rakkauden tunnusten siaan pitäisi teidän ajatella, millä keinoin voimme poistaa vaaran, joka uhkaa meitä.

_Laura_. Niin, se olisi paljon parempi. (Rukoillen). Lupaa minulle, kulta, rakas Edouard, ett'et mene tapaamaan tuota ilkeätä naista!

_Martel_. No, no, minä lupaan.

_Henriette_. Herra nähköön, kuinka sin'olet tuhma, Laura! Se nainen teki vain pilkkaa miehestäsi, — näkihän sen jokainen.

_Laura_ (maikaillen Martel’ia). Niin, sinä voit luulla siten.

_Robineau_ (vaimolleen). Mitä hyötyä siitä on, että sinä tosi-asioita lakkaamatta toistat?

_Henriette_ (totisesti). Minä pyydän, älä sinä myöskään suututa minua. Minä olen tarpeeksi herkkä-hermoinen muutenkin.

Toinen kohtaus.

Entiset. Galouzou (vasemmalta).

_Robineau_. Kylläpä te olette antanut odottaa itseänne, hra Galouzou.

_Galouzou_. Olisitteko tahtonut nähdä minut senlaisena, kuin sängystä nousin?

_Henriette_. Yksi tunti menee hukkaan toisensa jälkeen.

_Robineau_. No, kuinka loitos historia on ehtinyt? — Onko toivoa saada seikkoja oikealle uralle jälleen?

_Galouzou_ (nostellen olkapäitään). Tuskin! Plumet on tarttunut ihan keskelle naimispuuhan pyörää. Hän on julmasti rakastunut.

_Henriette_. Hän! — Vanha äijä! — Hm! Häntä tulee melkein surku.

_Robineau_. Mutta mikä hitto mokoman tuuman on hälle päähän pistänyt?! — Se ei ole hänen omiaan. Henriette. No, sehän on helppo arvata. Kuka muu, kuin nuo kaksi juonikasta enoa.

_Laura_. Dutocq ja Sarazin — niin, sinä olet oikeassa!

_Robineau_. He ovat siis ainakin kätensä paikanneet, — ja kunnon lailla ovatkin.

_Laura_. Mutta mitenkähän ne lienevät voineet viekoitella enoa naimaan?

_Robineau_. No, se ei, todellakaan, ole liian vaikeata.

_Martel_. Ei, sen sinä kyllä tiedät.

_Robineau_. Mitä tarkoitat?

_Martel_. Ja ehkäpä Henriette'kin noin jotakuinkin tuntee sen asian.

_Henriette_. Tahtoisitteko puhua ymmärrettävästi.

_Martel_. Hyödytöntä olisi mainita kaikkia "pikku-summia", jotka sinä, enon iloksi, olet suosiollisesti vastaanottanut.

_Henriette_. Te, hra Martel, te ette todella ole tyytynytkään "pikku-summiin"; — paras olisi, ett'ette puhuisi mitään.

_Robineau_. Kyllähän se vihdoin nähdään ja selville saadaan.

_Martel_. Sitä minäkin toivon.

_Robineau_. Kylläpä vielä suutanne vinoonkin vetää.

_Galouzou_. Oikein, — riidelkää, tapelkaa, repikää tukkaa toisiltanne; sill'aikaa kirjoittavat toiset naima-kontrahdin valmiiksi — ja se ei, Jumal'avita tule rouva Plumet’ille vahingoksi, sen tiedän.

_Robineau_. Hän saa tietysti veljen-osan,

_Galouzou_. Enemmänkin!

_Kaikki_. Onko mahdollista!

_Galouzou_. Jälkeenjäänyt saapi koko tukun, rahat ja tilat kirjoineen karjoineen, semmoinen on päätös (yleinen hämmästys.)

_Robineau_. Mutta siitä naimisesta ei millään muotoa saa tulla mitään.

_Galouzou_. Sitte ette saa kuluttaa hetkeäkään turhaan; sillä nuo toiset eivät makaa kädet ristissä, olkaat varmat siitä?

_Martel_. (hymyillen) Ehkä heidän täytyy kiiruhtaa häitä _erinäisistä syistä_.

_Henriette_. Ehkä, se on todellakin hyvin mahdollista.

_Martel_. Näillä tienoin on paljon kauniita tyttöjä

_Henriette_. Ja naiminen on epäilemättä paras keino saada kaikki pahat huudot vaikenemaan. (Yleinen nauru.)

_Galouzou_. Ei — kylliksi! — Nyt menette jo todentotta liian loitos!

_Robineau_. Kuinka te sen tiedätte?

_Galouzou_. Minä tiedän niin paljun, että Clemence Dutocq on varsin sävyisä tyttö, ilman pienintäkään pilkkua.

_Henriette_ (ivaten). No, sittehän se onkin oivallinen kauppa, ja meidän täytyy kaiken mokomin, voimiemme mukaan, koettaa edesauttaa sitä.

_Galouzou_. Sitä min'en sano — — —

_Henriette_, (kuin ed.) Täytyyhän meidän koettaa lykätä Clemence'a onnensa kukkuloille, hän ansaitsee sen; vähät siitä, että me itse sen kautta joudumme häviöön? (Lauralle) No, sanehan jotain sinäkin, — näyttää siltä, kuin ei koko asia liikuttaisikkaan sinua, — sinä vain istua nuljotat kuin — en tiedä, mikä.

_Laura_. Mitä sinä tahdot minun sanomaan, min'en ymmärrä sanaakaan koko puheestanne.

_Henriette_. Mutta onneksi me emme ole sinun emmekä hra Galouzou'nkaan avun vaivaisia. — Robineau ja minä, me kyllä — — —

_Galouzou_. Riitelemisen siaan pitäisi meidän ajatella, millä keinoin estäisimme tuon naimisen, se olisi paljon parempi, se.

_Robineau_ (Miettien). Meidän pitää keksiä keino — — —

_Laura_ (nousee). Niin, — meidän pitää keksiä keino — − —

_Henriette_ (iva-naurulla). Älä sinä vaivaakkaan aivojasi turhaan, Laura-kulta; minä olen ihan varma siitä, ett'et sinä kuitenkaan pääse tuota tuonnemmaksi.

_Laura_. Minä luulen löytäneeni jotakin!

_Kaikki_. Annapas kuulua!

_Martel_. Me kaappaamme palasen enon suusta. Me suostutamme puoleemme tuon nuoren neidin. — Me kiedomme hänet kiinteästi köysiimme, ja — — Sen toimen otan minä kernaasti osakseni.

_Laura_. Et kuuna kulloinkaan, siihenpä min'en suostu, en millään ehdolla.

_Robineau_. Noo — mitä loruja!

_Martel_. Minun mielestäni on tämä keksintö vallan verraton!

_Laura_ (riippuen hänen kaulassaan). Ei, ei, ei millään muotoa, min'en sitä salli.

_Galouzou_. Tahdotteko kuulla minunkin mietteeni? Teidän ei ollenkaan pidä sekoittua asiaan. Teidän pitää — päin vastoin hellästi kohdella neiti Dutocg'ia, — Jonkun toisen täytyy pitää naimisen estämisestä huolta, jonkun, johon ei perintö-seikka, koske niin paljon, kuin teihin.

_Robineau_. Oikein!

_Henriette_. Mutta kenen?

Galouzou. Mitä sanotte esimerkiksi Philip'istä?|

_Robineau_. Niin, mutta mistä hänen nyt saa käsiinsä?

_Galouzou_. Minä kirjoitin hälle, että hänen läsnä-olonsa täällä on erinomaisen tärkeä.

_Henriette_. Sitte emme suinkaan saa nähdä vilaustakaan hänestä. Jos olisitte kirjoittanut, että hänellä nyt on tilaisuus olla ihmiselle kiusaksi ja vahingoksi, olisi hän jo aikoja sitten ollut täällä.

Kolmas kohtaus.

Entiset. Philip (perältä).

_Philip_. Hyvää päivää ystävät! (Galouzou’lle). Eilen illalla sain kirjeenne ja — tässä nyt olen. (Toisille). Panitteko kovinkin pahaksenne minun tuloni?

_Robineau_. Päinvastoin, te olette varsin tervetullut!

_Philip_. Noo, — älkää laskeko leikkiä!

_Henriette_. Me juuri äsken sanoimme: "Oi, jos tuo kelpo hra Philip toki olisi täällä!"

_Philip_. Sitte minä lienenkin varsin välttämättömän tärkeä tarve-kalu?

_Martel_. Niin juuri olettekin.

_Henriette_. Ajatelkaahan — eno naipi!

_Philip_. Eikös hitto! No, sepä hauskaa! — Sittehän täällä saadaan oikein kuninkaalliset kekkerit! Olipa saakelin hyvä, että lähetitte minua hakemaan.

_Robineau_. Vai niin, vai on se teidän mielestänne hauskaa?

_Philip_. Kuinkas muuten? — Tietysti myöskin teidän mielestänne, eikö niin?

_Robineau_. Ei ollenkaan!

_Philip_ (muistaa). Ai, kas niin! — Ei, ei suinkaan! Nyt huomasin! — Teidän suloiset toivonne menivät "kuni juusto korpin suusta" — Nyt voitte pukeutua mustaan joka sorkka, ja kun teiltä kysytään, ketä surette, saatte vastata: "Lempo sieppasi meiltä lihavan perinnön, eikä jättänyt muuta, kuin petollisen toivon kuivat luut kurkkuumme!" Hahaha! Tämäpä huvittavan hauska historia!

_Henriette_. Tuo on enemmän, kuin inhoittava ihminen!

_Robineau_ (malttaen mieltään). No, me valvomme vain oikeuksiamme, — emme suinkaan itsemme tähden — — —

_Philip_. Ette, ette, — ette millään muotoa, ette itsenne tähden, vaan — luonnollisesti Turkin keisarin tähden!

_Robineau_. Martel ja minä olemme naimisissa − − −