Part 3

_Philip_. Orpana hoi! Oletko sinä kipeä? Oletko tallannut jalkasi — johonkin?

_Plumet_ (totisesti). En, hra orpana!

_Philip_ (eriks.). Täytyykö mun alkaa alusta jälleen?

_Plumet_. Minä jätän Parisin. — Muutan maalle asumaan.

_Philip_. Mutta kuitenkin aivan lähelle Parisia, — eikö niin?

_Henriette_. Päin vastoin. Kuudenkymmenen penikulman päähän Parisista.

_Philip_. Hyi, saakeli, kaikkiin tauteihin!

_Pauline_. Hra Plumet ostaa ehkä isäni maatilan Meursault'in lähellä.

_Philip_. Meursault'in! — Aivan keskellä Bourgogne'a! Siellä on suloisia viinejä! — Noo, — sitte kyllä, tullaan toimeen, orpana-hyvä.

_Robineau_. Siellä ette ainakaan te viihdy, hra Philip.

_Philip_. Mitä sanottekaan; — Viininkorjuu-aika on huikean hupainen; - kekkeri toisensa jälkeen — välin kaksi, kolme yht'aikaa.

_Martel_. Mutta muu vuoden-aika varmaankin tulee teille tuiki tukalaksi ja ikäväksi.

_Philip_. No, on kai siellä ravintola läheisyydessä?

_Robineau_. Ei ainoatakaan!

_Philip_. Mutta minäpä sitte toimitan sinne semmoisen.

_Dutocq_. Noo, kyllä ajan aina saapi kulumaan. Talvella, tai kun on ruma ilma, kokoonnumme toinen toisemme luo.

_Plumet_ (äkkiä, iloisesti). Ja saamme pienen whistin toimeen, — eikö niin?!

_Dutocq_. Niin, tai hupaisen pakinan pienen lasin ääressä, ilta-valkean räpyttäessä kamiinissa.

_Plumet_. Sehän on suloisen hupaista, se semmoinen! — Maa-elämä lieneekin paljon hauskempaa, kuin elämä suuressa kaupungissa.

_Lucien_ (tulee).

_Robineau Martel. Henriette_. On, on, tiettyä se!

_Plumet_. Eikö hra Dubarle jo tule pian?

_Lucien_. Ei, hän käski minun pyytämään anteeksi puolestaan.

_Plumet_. No, mennään sitte ruualle; — minä olen saanut oikein kirvelevän ruokahalun, ainoastaan ajatellessani maa-elämää. — (Viittaa, seurue alkaa mennä ruokasaliin. Plumet seuraa heitä).

_Pauline_ (toisien mentyä, Lucienille). Minä muutin kuvertit, — me tulemme nyt istumaan vierekkäin. (Menevät ruokasaliin).

_Philip_ (joka jo istuu pöydässä). Minä esittelen ensimmäisen maljan orpanani onnelle, toivoen hänen heikkoutensa pian poistuvan, jotta hän saapi jäykän, miehen mielen!

_Kaikki_. Eläköön eno!

Toinen näytös.

Meursault'in maatila. Huone, josta on vapaa näköala puutarhaan.

Ensimmäinen kohtaus.

Plumet. Galouzou. (Molemmat ovat puutarhassa, tarkastavat rakennuksen ulkopuolta).

_Galouzou_ (ulkona, kokoittaa räystäälle). Tuo ränni tuolla, katto-ränni, pantiin vasta viimme vuonna; se on aivan uusi. (Äreämäisesti) Ettehän te katso sinnepäinkään! Tuo, — näettekös, — tuo, tuo — tuolla!

_Plumet_. Kyllä, kyllä, kyllä minä näen. Galouzou. Nuo patsaat tuolla ovat takkiraudasta; alukset harmaasta kivestä; ikkunan-kaaret tuolla ovat tiilistä; nuo pienet ikkunat tuolla, oikealla, valaisevat kyökkiä ja ruokakamaria. — — No, ettehän te puhu ettekä pukahda? Kenties ette ymmärrä koko puheestani mitään? — Kun te ette puhettani käsitä, on minun varsin hyödytöntä, suutani turhaan vaivata. Plumet. Minä ymmärrän kaikkityyni! (Tulee huoneesen; eriks.). Tuo on toki hirvittävän tulinen mies. (Ään.) Tämä on vastaanotto-huone, — eikö niin?

_Galouzou_. Luonnollisesti. — Nyt olette nähnyt koko alikerroksen, — mitä pidätte siitä?

_Plumet_. Kyllähän tämä — — huoneet ovat jotenkin sopivasti jaetut.

_Galouzou_. Jotenkin sopivasti! — Ne ovat mainion hyvin jaetut!

_Plumet_. Niin, minä myönnän, mitä sisäpuoleen tulee, olen minä varsin tyytyväinen.

_Galouzou_. Siis ei ulkopuoli ole teistä mieleinen? — Saanko kysyä, mikä ulkopuolta vaivaa?

_Plumet_. No — — sitä min'en juuri — — noin — — voi sanoa, vaan — — —

_Galouzou_. No, kun ette voi sitä sanoa, niin älkää puhuko mitään.

_Plumet_ (eriks.). Tuo herra Galouzou tuossa hän on vähän hävytön mies?

_Galouzou_. Saisinko minä tietää, mikä vika huoneen ulkopuolessa on?

_Plumet_. Minun mielestäni on facadi pikkuisen — noin — — kuinka minä sanoisin — noin — lyhyesti, se ei ole kaunis.

_Galouzou_. Siis itse rakennustapa teistä vastoinmielinen? — Te tahtoisitte hakattuja kuvia seiniin, korinthilaisia patsaita? Tai kenties byzantilaisia koristuksia? Hä? — Mitä rakennustapaa teidän mielenne tekee, jos uskallan kysyä, dorilaista, gothilaista tai renaissance'a?

_Plumet_. Mutta, Herran-poika, minä tarkoitan

_Galouzou_. Jos mielitte ostaa historiallisen muistomerkin, niin ostakaa — Pantheon! Mutta minä luulin teidän haluavan maatilaa. Kumpaa te nyt oikeastaan etsitte: Maatilaako vai temppeliä? saanko luvan tietää sen.

_Plumet_. No, älkäähän nyt toki — — tietysti maatilaa.

_Galouzou_. Sepä hauskaa — kiitoksia! — No, ostakaa sitte tämä ja päästäkää meidät rauhaan.

_Plumet_ (eriks.). Hän on todellakin pähkä-hullu! — (Ään.) Minä tahtoisin toki kernaasti puhutella itse omistajaa. Protat on minun ystäväni ja saattaisi välittää monta seikkaa.

_Galouzou_. Mitä hän selittäisi? Olenhan minä tässä? — Ahaa, te ette kenties luota minuun? Tiedättekö, minulla on ollut Protat’in toimituksia jo kaksikymmentä vuotta?

_Plumet_. Mutta hra Galouzou-kulta — —

_Galouzou_. Niin saakaamme asia pian selville, minun aikani on tärkki.

Toinen kohtaus.

Entiset. Pauline. Clemence (perällä).

_Pauline_. Hyvää päivää, hyvät herrat! Hyvää päivää, hra Plumet!

_Plumet_ (tervehtii ystävällisesti Clemencea). Hyvää päivää, neitiseni. — Saammekohan me kunnian nähdä eversti Dutocq'ia tänään?

_Galouzou_ (pois perä-ovesta).

_Clemence_. Sen luulen ihan varmaan; — minä puolimittain toivoin Dutocq-enon jo olevankin täällä.

_Pauline_. Joutukaa, joutukaa pian valmiiksi noiden kauppa-asioittenne kanssa, hra Plumet. Me tulimme noutamaan teitä kävely-retkelle. Ilma on ihana ja tiet vallan verrattomat!

_Plumet_ (ystävällisesti). Te olette pieni kelpo neiti! — Teidän isänne lienee varmaankin sanomattoman onnellinen, saadessaan joka päivä elää tuommoisen enkelin kanssa.

_Pauline_. Naikaa tekin, hra Plumet, niin saavutatte samanlaisen onnen.

_Plumet_ (hymyten). Naikaa te ensin, neiti.

_Pauline_. Eikös mitä! Teidän välttämättömästi alottaminen.

_Galouzou_ (tulee takaisin, huutaa julman kovaa oikeasta ovesta). Saanko luvan kysyä, minne te jäitte? — Eihän siitä synny tuon enempää, vaikka minä yksinäni töllistelisin huonetta viisi päivää peräkkäin. Enhän minä sitä ostaa ai'o.

_Plumet_. Niin, niin, minä tulen! (itseks.). Voi sitä hirveätä kulkkua, kuin tuolla miehellä on! (naisille) Anteeksi niin kauvan! (Menee oikealle).

_Pauline_. Niin, mutta älkää vain liian kauvan viipykö.

Kolmas kohtaus.

Pauline. Clemence.

_Pauline_. No, Clemence, mitäs pidät hra Plumet'istä? —

_Clemence_. Mitäkö minä pidän hra Plumet’istä? — Min'en todellakaan niin tarkoin katsellut häntä, että olisin saanut mitään varsinaista ajatusta hänestä. Minusta näyttää hän varsin hyvältä mieheltä; siinä kaikki, mitä hänestä sanoa saatan.

_Pauline_. Hän ei näytä, vaan hän on hyvä mies, ole ihan vakuutettu siitä. — Mutta sanopas pilan vuoksi, Clemence, miks'et ole mennyt naimisiin?

_Clemence_. Sinun kysymyksesi ovat hyvin kummallisia. Tiedäthän varsin hyvin, ett'en minä hennonnut luopua äidistäni.

_Pauline_. Mutta nyt kun äitisi jo aikoja sitten on maannut haudan pohjassa?

_Clemence_. Ovathan enoni jälellä vielä. — Kun minä, äitini kuoltua, olin yksinäni maailmassa, tuiki turvatonna, ottivat he kumpainenkin eronsa sotaväestä ainoastaan — ollakseen minulle isän sijassa. Se ei ollut vähäpätöinen uhri. — (Hymyilee). Ajattelepas, jos minä nyt luopuisin heistä! — Kukas sitte sovittaisi heitä, kun sattuvat riitelemään, ja semmoinen "sattumus" tapahtuu, kuten hyvin tiedät, sata kertaa päivässä. Sula rakkaus ja yksimielisyys kiihoittaa heitä tuohon ainaiseen riitaan.

_Pauline_. Minä vakuutan, he olisivat sanomattoman iloiset kumpainenkin, kun vain saisivat kuulla sinun joutuvan kelpo miehen turviin. — Minä puhelin viimeksi eilen tästä asiasta Sarazin-enosi kanssa, ja hän sanoi, että ainoa seikka, joka tekisi hänen kuolin-hetkensä katkeraksi, olisi, nähdä sinut jäävän turvattomana, tuettomana maailmaan. (Maikaillen) Sanopas siis, Clemence-kulta, etkö sinä myöntyisi minun naima-ehdotukseeni, kun minä ihan varmaan lupaan hankkia sinulle oikein hyvän, kelpo miehen?

_Clemence_. Mutta Pauline, minä luulen, sinä − − −

_Pauline_. Niin, se on kummallinen heikkous, niinkuin Aurore-tädissä muinoin, — ett'ei mikään ole minusta niin hupaista, kuin naittaa ihmisiä. — Voi, rakas Clemence-kulta, salli minun naittaa sinutkin!

_Clemence_ (nauraen). Minut, — vanhan-piian!

_Pauline_. Seitsemänkolmatta vuotta, — kas mun tätä ikää! He!

_Clemence_. Tiedätkös, että minulla jo on harmaita hiuksia päässäni?

_Pauline_. Annas kun katson. — No, eikös todellakin! (Nykäsee hiuksia Clemence'n tukasta). Kas niin! Nyt ei siell' ole enään ainoatakaan!

_Clemence_. No, sinä olet lapsekas!

_Pauline_. Luota sinä vaan minun sanaani, sinä olet vielä sievä ja kaunis, kuin ennenkin, — sinusta tulee oikein suloinen morsian, usko pois!

_Clemence_. No, lopettakaamme nyt tämä pilapuhe.

_Pauline_, Niin, mutta se ei olekkaan pilapuhetta, vaan täydellisin totuuteni. — Koko minun tulevaisuuteni pylväät ovat pystytetyt sinun naimiseesi Lucien'in kummin kanssa, — muuten emme mekään, Lucien ja minä, saa toisiamme.

_Clemence_ (hämmästyen). No, mutta sittehän kaikki sinun lorusi ovat täydellisintä tosi-tarkoitusta.

_Pauline_. Niin onkin, sanoinhan sen jo.

_Clemence_. Ja mies, jonka olet minulle määrännyt, on — —

_Pauline_. Hra Plumet! (Vilkkaasti) Hän ei ole ollenkaan ruma — vai mitä?

_Clemence_. Min'en tiedä, onko hän ruma vai kaunis, minä olen tuskin katsonutkaan häneen.

_Pauline_. Mutta minäpä olen. Eilenkin tarkastelin häntä kaksi pitkää tiimaa yhtä mittaa, ja tulin vihdoin siihen päätökseen, että hän, tarkoin katsoen, on vielä varsin kaunis.

_Clemence_. Olkoon tuo pakina joko pilaa tai totta, vaan — puhelkaamme nyt muista asioista.

_Pauline_ (melkein itku suussa). Niin puhelkaamme sitten, mutta sitä ennen menen minä sanomaan jäähyväiseni Lucien'ille ikipäiviksi.

_Clemence_. No, mutta mitä tuo äskeinen pakinasi Lucien'in ja sinun rakkauttas liikuttaa?

_Pauline_. Se on pian sanottu. Hra Plumet’in sukulaiset ovat pahoja ihmisiä, jotka ovat panetelleet Lucien'iä hra Plumet'ille, ja sen tähden hän ei lainaakkaan Lucien'ille rahoja, jotta hän voisi ostaa Dubarle'n asianajajan-liikkeen; ja isäni vaatii välttämättömästi, että hänen vävy-poikansa pitää oleman asian-ajaja. Ja ajatteleppas nyt toki — jos sinä tahtoisit, niin, jos sinä vain tahtoisit? — Sinä voisit luonnollisesti heti saada Plumet'in lainaamaan Lucien'ille rahoja — ja me tulisimme onnellisiksi. Ja monta muuta, paitsi meitä, tekisit sinä onnelliseksi: Omat enosi, jotka siinä tapauksessa voisivat olla huoletta sinun tulevaisuudestasi, — ja kenties voisit tehdä — oman miehesikin onnelliseksi. — Mutta sin'et vain tahdo, — jättäkäämme siis koko puhe sikseen! Minä jään vanhaksi-piiaksi tai kuolen suruun ja − ja _kenen_ vika se sitten on?

_Clemence_. Sinä aina liioittelet.

_Pauline_. Liioittelet! Kas, tuolta tulee Lucien, — kysypäs häneltä.

Neljäs kohtaus.

Entiset. Lucien (perällä).

_Lucien_. Nöyrin palvelianne, hyvät naiset!

_Pauline_. Etkö tuonut isääni tänne? Minä luulen, että hra Plumet odottaa häntä.

_Lucien_. Isäsi on matkustanut Dijon'iin, jossa hän aloitta riita-asian, joka varmaankin venyy hyvin pitkäksi.

_Pauline_. Mutta tottakai hänen toki pitää tulla tänne, päättämään tämän tilan kauppa hra Plumetin kanssa.

_Lucien_. Hän on täällä tarpeeton. Tässä ovat kaikki paperit täydessä järjestyksessä, ja hra Galouzou'lla on valtuus-kirja isältäsi.

_Pauline_. Ne ovat hirveän ilkeitä, nuo isän ainaiset riita-asiat.

_Lucien_ (huoaten). Ja varsinkin on tämä Dijon’nin asia ikävä meille.

_Pauline_. Kuinka niin?

_Lucien_ (alla päin). Sillä sen kautta on isäsi vihdoinkin löytänyt vävyn, joka on hänestä mieleinen.

_Pauline_. Mitä sanot?

_Lucien_. Nuori asianajaja, joka hoitaa hänen riita-asiaansa Dijon'issa, on minun entisiä ylioppilastoveriani. Minä puhelin hänen kanssaan tän'aamuna ja, tietämättään minun sydämeni asioista, kertoi hän suoraan, että sinä olet palkkio, jonka hän saapi, jos riita-asia päättyy isäsi eduksi.

_Pauline_. Huomaatkos nyt, Clemence-kulta, ett'en minä liioitellutkaan. — Sinä olet niin tottunut uhraamaan itsesi toisten hyväksi, — tee se vielä yksi kerta, yksi ainoa kerta vain minun hyväkseni, niin en minä koskaan enää pyydä sitä!

_Clemence_. Mutta, tyttökulta, mitenkä minä voin sitä seikkaa parantaa?

_Pauline_. Mene naimisiin hra Plumet'in kanssa, — siinä kaikki! Muusta minä kyllä huolen pidän.

_Clemence_. Mutta eihän se ole ollenkaan varma, että hra Plumet tahtookaan naida, — vielä vähemmin, että hän tahtoo naida minut; hän ei edes tunnekkaan minua.

_Pauline_. Tunteepa — ja varsin hyvin tunteekin; siitä olen minä pitänyt huolen; viime aikoina olen minä alati, aivan lakkaamatta puhellut sinusta.

_Clemence_ (toruen). Vai olet sinä tehnyt siten.

_Pauline_. Ihan herkeämättä — niin, no en toki juuri aivan herkeämättä, mutta usein minä olen puhunut sinun avuistasi — ja hän pitääkin sinusta jo hyvin paljon. — Jos hän nyt tulisi kosimaan sinua, — mitä vastaisit?

_Dutocq_ (ulkona, vasemmalla). Sarazin!

_Clemence_ (vilkkaasti). Eno!

Viides kohtaus.

Entiset. Dutocq.

_Pauline_ (Lucienille). Kyllä hän menee naimiseen, se on ihan varma.

_Dutocq_ (tulee vasemmalla, etsien jotain). Missä hitossa hän nyt lienee, tuo vanha tussarin-hana? (Clemencelle) Etkö sinä ole nähnyt Sarazin'iä tänään?

_Clemence_. Hän meni ulos jo varhain aamulla. Sittemmin en ole nähnyt häntä.

_Dutocq_. Minun piti tavata hänet täällä, mutta nyt olen etsiskellyt jo kokonaisen tunnin joka sopesta ja lokkerosta — — missä lemmon — — —

_Lucien_. (Paulinelle) Kontrahtia odotetaan jo varmaankin. — Hyvästi, Pauline — minä luotan ainoastaan sinuun. (Menee).

_Pauline_. Ole aivan huoletta, kaikki käypi hyvin! Clemence, mennäänkö puutarhaan kävelemään?

_Clemence_. Nyt on jo myöhäistä; minun täytyy mennä kotiin.

_Dutocq_. Ja jos tapaat sen beduinin, enosi, kotona, niin sano, että minä odotan häntä täällä.

_Clemence_. Kyllä, — mutta sillä ehdolla, ettette jälleen, tavallisuuden mukaan, rupea riitelemään.

_Dutocq_. Riitelemään — ei — eihän siitä puhettakaan!

_Clemence_ (vasemmalle).

_Pauline_ (oikealle).

Kuudes kohtaus.

Dutocq. (Sittemmin) Sarazin.

_Dutocq_. Riitelemään? — Minä en, surma syököön, suinkaan tahdo riidellä tuon vanhan rötkäleen kanssa, minä annan hälle vain kelpo tervetuliaiset; siinä kyllä! (Katselee oikeanp. perä-ikkunasta). Kas, kas! Tuolla hän, lempo soi, potkieleekin kaalisarkojen välissä ja näyttää niin merkillisen suuri-arvoiselta, aivan kuin olisi voittanut Austerlitz'in. — Halloo, vanha vänkipannu! — Front! Ja suoraan kuni lemmon laukaus eteenpäin!

_Sarazin_ (tulee perältä poltellen pienellä piipulla).

_Dutocq_. Mitä sinä olet puuhaillut koko tämän aamun?

_Sarazin_. Minä olen tuskitellut ja kiroillut itsekseni.

_Dutocq_. Miksi menit ulos, ottamatta minua mukaasi?

_Sarazin_. Kun tahdoin tuskitella yksinäni. Se on hupaisempaa.

_Dutooq_ (ojentaen hälle kätensä). No, päivää vanha — karhu!

_Sarazin_ (puristaen sitä). Päivää vanha — metsä-sika!

_Dutocq_. Miks'en minä koko pitkänä päivänä, ole saanut nähdä sinun inhoittavaa naamaasi?

_Sarazin_. No, kun minä olin kävelyllä, kuulithan sen jo.

_Dutocq_. Sinä tahdoit kenties ihailla auringonnousua?

_Sarazin_. Liikuttaako se sinua?

_Dutocq_. Olisi oikein herttaista, jos sinä kerrankin rupeaisit vähän ihmismäisemmäksi.

_Sarazin_. Miksikä pitäisi minun turhaan vaivaa näkemään?

_Dutocq_. Kuulepas, tiedätkö mitä, — tänään näytät sinä — jos mahdollista — vielä enemmän pirun inhoittavalta ja ilettävältä, kuin ennen. — Mitä sinä oikeastaan kävelet ja nuuskielet — hä?

_Sarazin_. Minä ajattelen, että jo alan vanhentua, — niinkuin sinäkin.

_Dutocq_. Vanhentua? — Siksikö, ett'emme juuri eilen täyttäneet 14:sta ikä-vuottamme?

_Sarazin_. Voipi tapahtua, että me molemmat jonakuna päivänä ihan äkkiarvaamatta pistetään turpeesen.

_Dutocq_. Älä pilkkaa tosi-asioita, Sarazin, se ei ole soveliasta.

_Sarazin_. Ja kun me olemme olemattomissa, on yksi ihan turvatonna maailmassa.

_Dutocq_ (käy totiseksi). Clemence, — aivan totta,

_Sarazin_. Oletko sinä pitänyt huolta hänen tulevaisuudestaan?

_Dutocq_. En.

_Sarazin_. Oletko pannut eläkkeestäsi mitään talteen häntä varten?

_Dutocq_. En.

_Sarazin_. Oletko ylimalkaan tehnyt mitään, jolta vastaisuudessa voipi varjella häntä puutteesta ja kurjuudesta?

_Dutocq_. En, sen pahempi.

_Sarazin_. Sinä olet ollut huikentelevainen heittiö, sydämetöin olento, hävytön suurimaha. — Eikö totta, Dutocq?

_Dutocq_. Niin, niin, — sinä olet oikeassa. (Ääneti, kuni katuen). Niin, mutta sinä? Oletko sinä pitänyt huolta hänen tulevaisuudestaan?

_Sarazin_, En, minä olen myöskin ollut ilkeä heittiö — mutta eihän se ollenkaan asiata paranna. — Vai kuinka?

_Dutocq_. Ei! — Hm! Hm! — Ja kun me kuolemme, kuolee eläke myöskin, — (miettii) tässä ei ole muu edessä, kuin: Meidän täytyy elää niinkauvan, kuin mahdollista.

_Sarazin_. Siihen minä kernaasti suostun.

_Dutocq_. Meidän täytyy ruveta syömään ja juomaan niin paljon, kuin suinkin — —

_Sarazin_. Panna varhain maata iltasin — —

_Dutocq_. Ja aamuin nukkua puoleen päivään saakka — −

_Sarazin_. Ei milloinkaan juoda huonoa viiniä − − −

_Dutocq_. Luonnollista se. — Hyvä viini on aina terveellisempää.

_Sarazin_. Ja kun sinä joskus vilustut, täytyy sun varovasti maata 14 päivää "kahden lakanan välissä". — Ja sinä, vanha jukuri-pää, luulet kaikesta tuosta todellakin olevan mitään hyötyä! — Vihdoin viimein täytyy sun kuitenkin, vaikka vastoin tahtoaskin, jupisematta laskea aseet ja kääntää töppöset taivasta kohti! — Siinä sitte makaat nenä pystyssä, — ja mitä on koko tarkka varovaisuutesi Clemence'ä hyödyttänyt?

_Dutocq_. Ei mitään! — No, mutta mitä pirua meidän pitää tehdä sitten? — Min'en käsitä niin pienintäkään. Ymmärrykseni seisoo — järkähtämättä.

_Sarazin_. Kaikeksi onneksi on toki joku, joka pystyy ajattelemaan enemmän, kuin sinä ja minä. — Pikku Pauline-neiti, jok'ei ole vielä kahdenkymmenenkään, hän saattaa meidät molemmat häpeään. Tiedätkö, mitä hän on neuvoitellut?

_Dutocq_. En — en minä tiedä mitään.

_Sarazin_. Että Clemence'n pitäisi mennä naimisiin Plumet'in kanssa.

_Dutocq_ (hämmästyy). Oletko sinä riivattu? Ihanhan sinä hyökkäät huoneesen paalu-portti päässä! — Luuletko Plumet’in, joka on miljoniekka, huolivan tytöstä, jolla ei ole ropoakaan — ei niin kuvaakaan?!

_Sarazin_. Oma vahinkonsa, ellei hän huoli.

_Dutocq_ (epäillen). Hm, hm, hm!

_Sarazin_ (puhuu, kunnes kiivastuu). Mitä siinä hymiset? Minä rohkenen väittää, että Clemence'n pikku sormikin on sata vertaa sen arvoinen, kuin koko Plumet kiireestä kantapäähän saakka! Eikä jörinää ollenkaan! Sinä — —

_Dutocq_. Enhän minä sitä kielläkkään. Sarazin. Minä rohkenen väittää, että hän on onnensa kukkulalla, saadessaan senlaisen tytön! Hä?! Dutocq. Aivan epäilemättä! Sarazin. Ja hän on ihan hullu, ellei hän tytöstä huoli. Sillä olisipa hupaista tietääkseni, mistä syystä mokoma musta-takki sivilinäis-jukuri saattaisi halveksia sellaista tyttöä, kuin Clemence on!

_Dutocq_. No, mutta lemmon kattilassa! — Eihän tuosta naimisesta ole vielä ollut puhettakaan, ei siis mikään halveksiminenkaan voi tässä tulla kysymykseen!

_Sarazin_. Mutta tässä tulee pian kaikki kysymykseen. — Pikku Pauline vakuutti aivan varmaksi, että Plumet neljänkolmatta tunnin kuluessa tulee kosimaan Clemencea.

_Dutocq_. Onko se totta?

_Sarazin_. Onko minun tapani valehdella?

_Dutocq_ (liikutettuna). Täällä, sydämeni sopessa, viileeksii niin kummallisesti. — Meidän armas Clemence'mme saisi siis kodin — ja hyvän, lämpöisen kodin koko elämänsä ajaksi. — Mitä sanot Sarazin! (Läpsähyttää häntä olkapäälle). — Sinä voit siis vallan huoletta ojentaa koipesi ja — kuolla hetipaikalla!

_Sarazin_. Minkä tähden pitää juuri minun ensiksi minull'ei ole ollenkaan suurempaa hätää Manalaan, kuin sinullakaan.

_Dutocq_ (puristaa hänen kättään sydämellisesti). Rakas, vanha ystäväni! — (Äkkiä totisemmin). Vaan, kuuleppas, jos sinä vähänkin syötät mulle pajunköyttä tuolla pakinallasi, niin — — —

_Sarazin_. Niin, mitä siitä?

_Dutocq_ (viite: keihään-piste Sarazin’in rintaan).

_Sarazin_ (vastaa siihen fintillä ja töyttäyksellä). Väistä! Yks'! Kaks'! Noin! (Syleilevät toisiaan, sydämestään nauraen).

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Clemence (perältä).

_Clemence_ (Dutocq’ille). Täss'on sinun piippusi (Sarazin’ille) ja täss' on _sinun_ tupakkikukkarosi.

_Sarazin_. Kiitos, kiitos, lapsikultani! (Syleilee ja suutelee innokkaasti Clemencea otsalle).

_Dutocq_. Sinun jälkeesi — jos jääpi jotain kun sinä olet täyttänyt tarpeesi.

_Sarazin_ (Dutocq’ille). Sinä voisit juuri mennä tuonne kaali-maahan, katsomaan, olenko minä vielä siellä.

_Dutocq_ (suutelee otsalle Clemence'a, joka on tullut hänen luokseen). Kyllä, jos Clemence tulee mukaan. Tuletko sinä minun kanssani puutarhaan, katsomaan, onko tuo tuhma Sarazin-enosi siellä, kaalinpäitten joukossa?

_Clemence_. Minä tulin juuri pyytämään teitä kävelylle kanssani — mutta puutarhan käytävät ovat vielä varsin kosteat.

_Sarazin_. Sepä oivaa, sitte rupee kleini kohta vaivaamaan Dutocq'ia, ja se tekee hänen äärettömän hyvää. (Clemence ottaa Dutocq’in käden toiseen, Sarazin’in käden toiseen kainaloonsa; hänen ottamaan Sarazin’in käden, sanoo).

_Dutocq_. Otetaanko hän mukaan?

_Sarazin_. Luonnollisesti, muuten ette voi mua sieltä löytää. (Menevät puutarhaan).

Kahdeksas kohtaus.

Plumet. Pauline (tulevat oikealta, puhellen).

_Plumet_. Siitä, mitä olette kertonut, päätän minä, että neiti Clemence varmaankin on kelpo tyttö.

_Pauline_. Luottakaa vain minuun. Hän on juuri kuin luotu vaimoksi teille.

_Plumet_. Niin, — ehkä olette oikeassakin — mutta minulla on nuo sukulaiset vielä — — −

_Pauline_. Hänen kanssaan te tulisitte sanomattoman onnelliseksi.

_Plumet_. Niin, sen kyllä uskon — — mutta mitähän sukulaiseni siihen sanovat?

_Pauline_. Saisitte nähdä, kuinka perinpohjin hän ymmärtää talouden-hoidon.

_Plumet_. Sitä min'en ollenkaan epäile; mutta minun sukulaiseni ovat niin kummalliset.

_Pauline_. Clemence on itse kunto ja järjestys, — hän on säästäväinen, lempeä ja hyväluontoinen, hän eläisi aivan teidän tahtonne mukaan — se on varma.

_Plumet_. Niin, niin, semmoisesta luonteesta minä juuri pidänkin; — — mutta, sen pahempi, minä pelkään, että sukulaiseni — — —

_Pauline_ (polkasee jalkaansa vähän kiivaana). Antakaa mun olla rauhassa noista sukulaisistanne. Mitä teidän naimisenne niitä liikuttaa? Ovathan nekin naimisissa; miks'ei teidän olisi lupa — — —

_Plumet_. Aivan totta sekin; — mutta, näettekös, asia on nyt sitä laatua, että ne pitävät minusta niin sanomattoman paljon, ne maikailevat minua aivan kuin isäänsä.

_Pauline_. No, ja mitä sitte?

_Plumet_. Niin, sitte, sitte ne luonnollisesti kadehtivat kaikkia, joista minä pidän. Esimerkiksi Philip'iä; ne havaitsivat, että minussa oli syttynyt jonkinlainen ystävyyden kipinä Philip'iä kohtaan, — ja heti tahtoivat he minun poistamaan hänet luotani, tai, suoraan sanoen, ajamaan hänet matkoihinsa.

_Pauline_. Aivan kuin kummi-poikanne Lucien'inkin, — eikö niin?

_Plumet_ (kainosti). Niin, niin juuri. — Uskokaa, min'en tohdi pitää kissaa enkä koiraakaan talossani; sillä minä tiedän ihan varmaan, että he tappaisivat, myrkyttäisivät ne, — siitä voitte huomata, kuinka äärettömästi ne lapsikullat minusta pitävät.

_Pauline_ (ivalla). No eikös vaan!

_Plumet_. Ajatelkaa siis, mikä suru se olisi heille, että minä menisin naimisiin.

_Pauline_ (teeskennellyllä pelvolla). Ne voisivat myrkyttää vaimonnekin.

_Plumet_. No, no, no, no!

_Pauline_ (teeskennellyllä epäilyksellä). Niin, mutta kun ne pitävät teistä niin hirveän paljon.

_Plumet_. Minä pelkään ainoastaan niitä; ne voisivat surra taudin niskaansa.

_Pauline_. Kaikki neljä? Sisarenne-tytär myöskin? Sepä olisi hirveä historia. — Ei, tiedättekö, mitä minä luulen? -Minä luulen, että teillä on väärät ajatukset sukulaisistanne. Minä luulen, että he olisivat iloiset, kuullessaan teidän olevan yhdistettynä lempeän, rakkaan ja uskollisen puolison kanssa.

_Plumet_. Suoraan sanoen — sitä min'en usko.