Part 2

_Plumet_. Niin. Te olette herttaisia ihmisiä? Teihin neljään voin minä huoletta luottaa; sillä te pidätte minusta vilpittömästi. Mutta te saattekin nähdä, ett'en sitä unhoita, — minulla on jo pieni lahja teitä kumpaistakin varten.

_Robineau_ (teeskennellyllä väitökselle). No, mitäs semmoisista — — ei suinkaan?

_Martel_. (samoin). Ei suinkaan meidän sillä tavoin pidä osoittaa ystävyyttämme toisiamme kohtaan?

_Plumet_. Ei mitään pakinaa enää, lapsikullat! (Salaisesti). Minä olen pistänyt sivulle kaksikymmentä pientä 1000-franc'in arvoista lippua-, niistä te saatte kymmeneen mieheen.

_Robineau_. Enokulta, se on liian paljon! Ei − −!

_Martel_. Ihmiset voisivat luulla meidän rakastavan sinua ainoastaan kehnosta oman-voitonpyynnöstä — ainoastaan sinun povi-taskuasi.

_Robineau_. Me emme millään muotoa voi ottaa niin suurta lahjaa.

_Martel_. Emme, se on ihan mahdotonta, me emme saata!

_Plumet_. Ettehän te vain tahtonekkaan suututtaa minua. — Minä olen päättänyt ja määrännyt, että tuon summan pitää tulla teidän omaksenne — ja niin sen _pitääkin_.

_Martel_ (pyyhkivinään kyyneleen silmistään). Oi, ääretöntä jalomielisyyttä!

_Robineau_ (syleilee Plumet’iä). Rakas, kultaeno!

_Martel_ (tekee heti samoin). Min'en saata koko elinaikanani kylliksi osoittaa kiitollisuuttani?

_Plumet_ (liikutettuna). Kas niin, lapseni; — nyt ei enää sanaakaan tästä asiasta.

_Robineau_. Minun pitää heti mennä kertomaan vaimolleni tämä ilahuttava uutinen. — Jäätkö sinä tänne, Martel?

_Martel_. En. (Katsottuaan kelloonsa, eriks.). _NicoIine_ odottaa minua kello viisi. (Ään.). Minulla on vähän toimittamista ennen päivällistä, enokulta, senvuoksi suonet anteeksi, että jätän sinut puoleksi tuntia.

_Plumet_. Älä vain millään muotoa myöhästy minun tähteni!

_Martel_. Hyvästi, enokulta. (Puristaa jälleen Plumet’iä rintaansa).

_Robineau_. Anna minunkin kerran vielä kiittää sinua — (tekee samoin).

_Plumet_ (kyynelissä). Mun armahat, rakkaat lapseni!

(Robineau perä-ovesta, Martel oikealle pois, salaa tarkastellen toisiaan).

Kahdeksas kohtaus.

Plumet (yksin)

Voi, kuinka suloisen hyvät nuo kaksi on! Ja kuinka sydämellisesti ne minusta pitävät! Ja lisäksi ovat ne niin merkillisen yksimieliset — oikein sopusointuiset! (Istuu vasemmalle).

Yhdeksäs kohtaus.

Plumet. Martel.

_Martel_ (palajaa, katsoo ympärilleen; menee varpaillaan Plumen’in luo).

_Plumet_. No? Minä luulin sinun jo menneen?

_Martel_ (häristää leikillisesti sormellaan). Sinä olet toki aina tuo vanha — — — aina sinä annat hyvän sydämesi houkuttaa itsesi harhateille.

_Plumet_. Mutta johan me olemme kylläksi puhelleet tuosta turhasta seikasta.

_Martel_. Milloin ikinä vain huomaat olevasi tilaisuudessa tekemään jonkun hyvän, ylevän, työn, et sinä koskaan kysy ymmärrykseltäsi, vaan ainoastaan sydämeltäsi neuvoa.

_Plumet_. Mitä kummia sinä nyt jälleen tarkoitat?

_Martel_ (katselee tarkasti ympärilleen). Meidän kesken puhuen, — sin'et tee ollenkaan viisaasti, antaessasi niin suuren summan Robineaulle. — Tunnethan sinä hänen hullumaisen halunsa yhä keksiä jotakin uutta. Nuo 10,000 franc'ia ovat vähän ajan kuluttua tuhlatut, joka ropo, johonkin tuhmuuteen; toisin sanoin, ne ovat kuin veteen viskatut.

_Plumet_. Hm, hm, — sitäpä min'en — häpeä olkoon — ollenkaan tullut ajatelleeksi.

_Martel_. Niin, tällä kertaa on katumus tietysti liian myöhäistä — mutta vastaiseksi — — —

_Plumet_ (nousee, muuttaa asemaa). Myöhäistä? Miksikä se vielä on myöhäistä?

_Martel_. Olethan sinä jo luvannut tuon summan hänelle.

_Plumet_. Mutta eivätpä rahat vielä olekkaan hänen pivossaan!

_Martel_. Minulle on luonnollisesti samantekevä, annatko hänelle nuo 10,000 fr. tai et, — minä olen täyttänyt velvollisuuteni, kun olen sanonut, mitenkä hän niitä epäilemättä käyttää.

_Plumet_. Niin, siitä minä sinua kiitän.

_Martel_. Älä kuitenkaan kerro Robineaulle, että minä olen mitään puhunut, sillä moiset seikat maailma aina ymmärtää väärin. Hyvästi, eno. (Menee oikealle)

_Plumet_. Hyvästi siksi. (Yksinään). Martel on oikeassa, — hän on ihan oikeassa. Robineau on aivan semmoinen kuin hän sanoi, — turhanpäiväinen tuumamestari eikä muuta. Hänelle annetut rahat ovat todellakin kuin veteen viskatut. Minä olin liian ajattelematon, kun lupasin hälle niin suuren summan. — — — Hm, hm, kuinka se nyt — pistää vihakseni! — Minä luulen, että mun on paras suoraan sanoa hälle — — —

Kymmenes kohtaus.

Plumet. Robineau (tulee hiipien perältä) sitten Philip.

_Robineau_. Onnellinen sattuma, että saan silmänräpäyksen puhua kanssanne kahden kesken.

_Plumet_. Aivan sitä samaa toivoin minäkin, kun — — —

_Robineau_. Sallikaa minun ensiksikin vielä kerran kiittää teitä ja senjälkeen vakuuttaa, että teidän jalo lahjanne tulee mitä parhaimmalla ja viisaimmalla tavalla käytetyksi. Niin, minä voin luonnollisesti sanoa ja vakuuttaa sen ainoastaan _omasta_ osastani.

_Plumet_. Te voitte luonnollisesti vakuuttaa ainoastaan _omastanne_ — niin, luonnollisesti. Mutta miksi te sanotte sen niin merkillisen painavasti? — Onko teillä kenties jotain korvan takana?

_Robineau_ (viekkaalla salakielisyydellä). Minullako — ei — minull’ ei suinkaan ole mit'ikinä korvani takana.

_Plumet_. Ehkä te luulette _Martel'in käyttävän osansa huonosti.

_Robineau_. Minulla ei ole mitään Martel’ia vastaan. Hän on perin kunnon mies — kaikkia muita pait itseään kohtaan.

_Plumet_. Kuinka niin?

_Robineau_. Tunnettehan te hänen naurattavan turhamaisuutensa. Hän tahtoo _à tout prix_ koettaa onneaan kaunotarten keskuudessa, ja hänen onnistuukin löytää jonkunlainen onni _erään_ luokan naisten kanssa; vaan — — —

_Plumet_. No mitä se hänen raha-asioihinsa koskee?

_Robineau_. Martel ei, näetten, ole kaunis ja − −

_Plumet_. Ei, ei — mutta sehän vieläkin vähemmin koskee raha-seikkoja.

_Robineau_. Hänen täytyy tietysti ostaa itsensä kauniiksi ja, uskokaa, se tulee kalliiksi.

_Plumet_. Mitä — -? Te luulette siis todellakin — —?

_Robineau_. Josko minä luulen! Rakas eno, koko Parisissa ei ole ketään, paitsi te ja Martel’in oma yksinkertainen vaimo, jok'ei tunne hänen huikentelevaisuuttansa.

_Plumet_. No, mutta onkohan koskaan kuultu mokomampaa!

_Robineau_. Kysykäähän Galouzoulta, asianajajalta, joka on Lauran holhoja, — hän voipi kertoa teille monta kaunista historiaa.

_Plumet_. Hm, hm, hm!

_Robineau_. Minä voin panna veikkaa vaikka kuinka suuren summan, että ne 10,000 fr., jotka äsken hälle lupasitte, ovat neljäntoista päivän kuluessa kuitti joka ropo: Hän syöttää ne ensimmäiselle kauniille kirsikka-huulelle, jolla vain on "kaksi riviä valkoisia" suussa.

_Plumet_ (eriks.). Ja mokoma elävä koettaa vielä maalata muita mustaksi.

_Robineau_. Tietysti te käsitätte, eno-hyvä, ett'en minä sano tätä, jauhoittaakseni omaa kakkuani, eihän mulle siitä mitään hyötyä olisi. Mutta minä pidin velvollisuutenani, ilmoittaa teille Martel'in heikkouden, au'aista silmänne, jotta vasta voitte vartioita hyvää sydäntänne.

_Plumet_. Hän on siis oikea heittiö? Vallan pohjaton hupahauta?

_Robineau_. Vaikka hän perisi vuodessa kymmenen kertaa miljonan, olisi hän mies menettämään jok'ainoan rovon, sitä myöten kuin ne käsiinsä saa.

_Plumet_. Jumala armahtakoon semmoista "papin-säkkiä!"

_Robineau_. No, mutta, hyvä rakas eno, eihän sitä muuta saata odottaakkaan ihmiseltä, jolla ei milloinkaan ole pienintäkään tointa, ei ainoatakaan totista halua eikä taipumusta?

_Plumet_. Mutta minäpä en annakkaan rahojeni Martellin kautta mennä aivan kuin lahtarille, joka myöpi keitettyä soppa-lihaa, — tai muita epärehellisiä teitä - — — en; minä vedän massini suun tarkoin umpeen. Hällä ei ole nuo 10,000 fr. kourassa vielä!

_Robineau_. Mutta olettehan te jo luvannut ne hänelle; vaan vast’edes varmaankin kysytte minulta neuvoa, ennenkuin jälleen antautte jalomielisyytenne orjaksi.

_Philip_ (tulee sisään, jää perälle).

_Plumet_. Niin teen! — Te olette ainakin totinen ja ahkera mies.

_Robineau_. Enokulta, minä olen yhä viettänyt yksinkertaista elämää. Minä olen tottunut tulemaan toimeen vähällä; mutta minä ymmärränkin kartuttaa tuota vähääni parhaimmalla tavalla. Olisittepa saanut nähdä, minkä ilon olisitte saanut rahoistanne, jos minä olisin saanut Martelinkin osan; saisittepa nähdä mitä minä tekisin, jos mulla vain olisi 20,000 — tai edes 15,000 fr.!

_Philip_ (perällä its.). Hei, hei!

_Plumet_. Tarvitseisitteko ihan paikalla tuon summan?

_Robineau_. Tarvitseisin — minulla on suuri affääri tarjona, joka — —

_Plumet_. No, hyvä — te saatte 15,000 fr.

_Robineau_. Kiitoksia! Tuhansia, tuhansia kiitoksia, hyvä, rakas enokulta! (Syleilee häntä). Mutt'ei niin sanaakaan tästä Martel'ille — eikö niin?

_Plumet_. Ole sinä vain huoletta.

_Robineau_. Eikä Philip'illekään.

_Plumet_. Philip — hän menköön matkoihinsa, heti paikalla. Kiitos teille ja Martel’ille: Nyt "minä tunnen väkeni, ne ovat — — —"

_Philip_ (on, tämän kuultuaan, hiipinyt ulos oikealle; tulee takaisin, antaa itsensä ilmi).

_Robineau_. (Plumet'ille). Tuossa hän onkin! Älkää nyt vain olko vaha-palanen!

_Philip_. Vaimonne tahtoi puhutella teitä, hra Robineau; hän on tuolla sisällä.

_Robineau_. Kiitos! (Plumet’ille). Älkää nyt vain olko mämmi, kuten tavallista. (Menee).

_Plumet_. (Suuttuu). Mämmi! — Nytpä minä kerrankin näytän, ett'en ole mämmi.

Yhdestoista kohtaus. Philip. Plumet.

_Philip_ (lyhyesti ja vakaasti). Kuuleppas, orpana, mulla on sulle asiaa.

_Plumet_. Sepä sattumus — samoin on minullakin sinulle.

_Philip_. Mutta minä puhun ensiksi. — Minä tahdoin vain sanoa: Minä matkustan pois.

_Plumet_ (hämmästyy). Matkustat pois? — Kuinka niin?

_Philip_. Kuinka, minä kokoan kapineeni sanon jäähyväiseni? — ja menen matkoihini, sehän luonnollisinta.

_Plumet_. Mutta Philip — — —

_Philip_. Ei mitäkään loruja! — Se on jo kauvan maannut mielessäni, mutta nyt minä sen panen toimeen. Sinä olet perinpohjin hyvä mies, orpana, ja tuleepa vihdoin sekin päivä, jona sinä myönnät, että täälläkin, liivin alla (lyöpi rintaansa) tykytteli hyvänlainen kapine.

_Plumet_. Herran päivät, miksi sinä rintaasi tuoten rääkkäät?

_Philip_. Minä tiedän kyllä, että minullakin on pienet vikani. (Ään.; kuni kumoten jonkin väitettä). On, minulla on vikani, jos niitä vioiksi voipi sanoa. Minä olen laiska, minä pelaan korttia, juon ja pidän lemmon paljon kauniista naisista, mutta kuitenkin on mulla sydän paikan paikassa. Ymmärrätkös, mun sydämeni on paikan paikassa!

_Plumet_. Mutta enhän minä ole sitä koskaan epäillytkään.

_Philip_. Et sinä, vaan nuo kaksi Laban'ia, israelilaista, nuo — — — no niin! Minä kyllä tiedän, ketä tarkoitan, ja siit'ei sanaakaan enää.

_Plumet_ (tyytyväisnä). Ei, siinä olet oikeassa, jätetään se seikka sikseen. (Eriks.). — Hän menee tiehensä, ihan itsestään — minun ei tarvitse sanoa sanaakaan — sepä hyvä!

_Philip_ (kuin olisi hänellä jotain kysytty). Minnekkö matkustan?

_Plumet_. Sit’en ole kukaan kysynyt. En minä ainakaan.

_Philip_ (kuin ei.). Mistäkö elän?

_Plumet_. Enhän minä sitäkään kysynyt — —

_Philip_. Se ei ketään liikuta! — Minä menen Algier'iin. Otsani hiessä koen ansaita elatukseni ynseällä, vieraalla maalla.

_Plumet_. Ei, anteeksi, ystäväni, Algier kuuluu olevan erinomaisen hedelmällistä maanlaatua.

_Philip_ (ivalla). Oo — vai niin — todellakin? Siellä varmaankin lentää paistettuja varpusia kurkkuni täyteen, kun vain suuni aukasen, niinhän?!

_Plumet_. Sitä min'en juuri tarkoittanut, vaan − − −

_Philip_ (yhä ivalla). Tiettyä se, Afrikahan on suloinen paradisi, Eldorado, kaivattu maa, johon minä toivon ikävällä matkustan: elämä on siellä nautintoa vain. — — — Vai niin, sinä luulet siis, että minä ainoastaan huvikseni matkustan oudoille aloille, kuollakseni siellä puutteessa ja kurjuudessa kaukana syntymä-maastani, — ihanasta, armaasta syntymämaastani!

_Plumet_ (kuivasti). No, mutta, saateri olkoon, enhän minä ole sua pakoittanut Afrikaan menemään —

_Philip_. Enhän minä sitä sanokaan. Mutta kun minä turhamaisen arkatuntoisuuteni tähden tykkänään uhraan itseni, syöksen itseni kurjuuteen, ei sinun toki pitäisi sanoman, että minä teen sen ainoastaan huvikseni.

_Plumet_. Mutta, herran-enkeli, mies!

_Philip_. Mikäkö se arkatuntoisuus on? — Niin, sen olisin kernaammin pitänyt salassa — —

_Plumet_. Voithan sen vieläkin tehdä — min'en ole ollenkaan utelias — —

_Philip_. Mutta koska sinä sen niin välttämättömästi tahdot tietää, niin Herran nimeen sitten. Minä jätän sinun talosi, kun kunniani ja sydämeni ei salli minun nähdä, mitenkä tuo hävytön Robineau ja tuo ilettävä Martel surkuteltavan häpeällisesti tanssittavat sinua pillinsä mukaan.

_Plumet_. Mutta Philip — -!

_Philip_. Sinä olet sokea, ystäväiseni, umpisokea! — Sin'et — surkeata kyllä — ollenkaan näy huomaavan, että se teeskennelty rakkaus, jota he niin kukkurapäisesti sinua kohtaan osoittavat, yksinomaisesti tarkoittaa sinun rahojasi.

_Plumet_ (alkaa epäillä). Luuletko todellakin — —?

_Philip_. He toivovat saavansa periä sinut, ja pitävät nyt jo sinun omaisuuttasi omanaan. Siksi heidän mieltänsä kirveleekin nähdessään sinun huvittelevan, välin panevan molemmat koipesi liikkeelle, kun luulettelevat että se käypi heidän kukkarolleen — sillä mitä sin'et eläissäsi kuluta, se jääpi muka heille.

_Plumet_. Min'en voi uskoa sanojasi.

_Philip_. Koetapas tuhlata rikkautesi, tai − mikä varmaankin on enemmän mielesi mukaista − panepas omaisuutesi aivan nipusta nappuun johonkin elatuskorko-laitokseen, niin saatpa nähdä, miten koko perheen rakkaus sinua kohtaan haihtuu, kuin nukkuvan huokaus.

_Plumet_. Niin, hyvin mahdollista, että olet oikeassa. — Kun et toki juuri sinä olisi herättänyt epäilystäni! —

_Philip_. Se oli velvollisuuteni; nyt saatan huoletta matkustaa. (Vähän perälle).

_Plumet_. Ai'otko todellakin jättää minut?

_Philip_. Se on välttämätöntä, muuten et sinä saa lepoa etkä rauhaa omassa kodissasi. — Minä tiedän varsin hyvin, kuinka monta mielikarvautta sinä olet saanut niellä minun tähteni, sillä "sisaresi-pojat" — — —

_Plumet_. Luuletko sinä minun kysyvän sisareni-pojalta lupaa, saada pitää luonani hyvää ystävää. Luuletko niin?

_Philip_. Ja ystävää, joka päälliseksi on oma orpanasi?

_Plumet_. Niin, ja mun _todellinen_ orpanani.

_Philip_. Me olemmekin nykyään ainoat Plumet'it koko maan pinnalla, me olemme ainoat jäännökset koko suuresta suvustamme. — Varmaan tiedän minä, että vanhat, edesmenneet Plumet’it tälläkin hetkellä tirkistelevät hautojensa pohjasta meihin, — niin, orpana, niin ne tekevät!

_Plumet_. Ja meitä tahdotaan eroittaa toisistamme, — ei maar', ystävä-kultani! Te pidätte minusta ainoastaan rahojeni tähden; mutta, saattepa nähdä, nenänne venyy, sillä te ette saa niin ropoakaan, ette nyt ettekä kuolemanikaan jälkeen.

_Philip_. Sinä pyydät minun siis jäämään entiselleni?

_Plumet_. Pyydän, ja se on minun tahtoni.

_Philip_. Mutta näinköhän voinet pitää tuota lähtöäsi viittäkään minuuttia?

_Plumet_. Kuuleppas, orpana, min'en ole mikään nahkiainen. Minä tiedän, mitä minä tahdon, sen minä teen. — Me emme eroa toisistamme milloinkaan, Se olkoon päätetty; — sillä minä pidän sinusta oikein paljon. — Tuossa! Ota nuo! (Tarjoo Philip'ille moniaita setelejä, jotka otti povitaskustaan).

_Philip_ (kieltäen). Kiitoksia, orpana, minulla on vielä joitakuita jälellä niistä, jotka viimeksi annoit.

_Plumet_. Ota nuo, sanon ma. — Minä tahdon näyttää, ett'en pelkää noita toisia (huomaa Robineaun ja toiset, jotka tulevat perältä; hiljaa Philip’ille). Pistä ne taskuusi ja mene huoneesesi. Parasta on, ett'ei kukaan niitä näe.

_Philip_ (itseks. mennessään, tarkoittaen tulioita). Kas niin, ystäväiseni, minä voin kuitenkin vetää teitä nenästä! (Menee vasemmalle).

Kahdestoista kohtaus.

Robineau. Henriette. Martel. Laura (tulivat viimeisten lauseiden ajalla). Plumet.

_Martel_. Kas tässä minä olen jälleen, enokulta!

_Plumet_ (kylmästi). Niin, minä näen sen.

_Robineau_. No, enokulta, kuinkas asiat kävi Philip'in kanssa?

_Plumet_ (tyynesti). Philip jää minun luokseni, — mitenkäs muuten!

(Martel, Robineau ja Henriette katsovat toisiinsa hämmästyneinä ja pettyneinä).

_Martel_ (eriks. toisille). Jälleen tupa toisessa ikkunassa! (Keskenään).

_Robineau_. Mitä tämä? (Keskenään).

_Henriette_. Antakaa minun vain vallita, niin — — —!(Keskenään).

_Martel_ (Lauralle). Sanohan sinäkin jotain enollesi.

_Laura_ (Plumet'ile). Enokulta, min'en ole vielä kiittänyt sinua äärettömästä lahjastasi — — —

_Plumet_ (kylmästi). Älähän ollenkaan hätäile kiitoksinesi.

_Henriette_. No, Herrantähden, pitäähän meidän toki kiittää sua. Mutta, enokulta, minulle on sinun terveytesi kaikkein tärkein. Robineau kertoi sinun voivan huonosti. Sinulla on jokin vaiva?

_Plumet_. Ei nimeksikään — —

_Henriette_. Sin'et vain tahdo myöntää sitä. — Sinä olet liian ankara itseäsi kohtaan, kun et henno saattaa meille surua myöntämällä olevasi sairas.

_Martel_. Eno _ei ole terve_, — sanokoon hän itse, mitä tahansa — hän ei ole terve, voihan sen nähdä puolellakin silmällä.

_Robineau_. Niin, kuinka eno voikaan olla terve, kun Philip vetää häntä jokapaikkaan, samaan hurjaan elämään, jota itsekkin viettää.

_Henriette_. Loruja, ystäväiseni! — Sinä et oikein voi pitää Philipistä, — siksi syytät sinä häntä kaikesta.

_Plumet_. Aivan oikein!

_Henriette_. Philip on varsin hyvä ihminen, ja hän pitää erinomaisen paljon enosta.

_Martel_ (eriks. Henriette'lle). Oletko sä hullu?

_Henriette_. Ja onnellisin sattuma on ollut, että hän on asunut sinun luonasi, — ja minua suuresti huolettaisi, jos sinä aikoisit tehdä jotakin muutosta siinä suhteessa; sillä sinä kaipaat tuon tuostakin jotain rattoisata ajanviettoa, ja Philip, joka aina on iloinen ja tyytyväinen, onkin juuri soveliain toveriksesi.

_Plumet_ (hurmaantuneena). Niin, eikö totta! Juuri niin minäkin ajattelen. - Mutta sinun hra puolisosi neuvoo minua päinvastoin ajamaan Philipin tiehensä.

_Henriette_. Niin, sen kyllä uskon, sillä minun hra puolisoni on Philip'in ankarin kilpailia. Niin, älä kieltelekkään, Robineau. Sinä pelkäät enon pitävän Philipistä enemmän, kuin sinusta.

_Robineau_ (tajuaa nyt Henrietten menetyksen). Niinpä vain, tottavie, taidan ollakin.

_Henriette_. Ja jos ei terveytesi, enokulta, olekaan niin hyvä, kuin me toivoisimme, tulee se ainoastaan siitä, että kaksikymmentä vuotta olet elellyt kaikenlaisten nahkojen ja turkkien joukossa. Se ei suinkaan ole terveellistä.

_Robineau_. Ei, se ei suinkaan ole terveellistä − −

_Martel_. Ei, se on epäilemättä vahingollista terveydelle.

_Henriette_. Mutta tästälähinhän ei sulla enään olekaan muuta tehtävää, kuin vain hoidella terveyttäsi. Ja sallitko minun antaa sinulle hyvän neuvon.

_Plumet_. Mielelläni, ystäväni, mielelläni.

_Robineau_ (Plumet’ille). Voi, kuinka tuo Henriette toki pitää teistä, eno, — eikö totta?

_Henriette_. Sinä olit äsken luvannut Martel’ille ja minun miehelleni 10,000 franc'ia kummallekin. — Sinun ei pidä antaa heille niin mitään. (Plumet hämmästyy). Matkustapas niillä rahoilla Italiaan. Kun vain oleskelet edes puolen vuotta Florens'issa, niin saatpa nähdä, kuinka terveenä ja raittiina sieltä palajat.

_Martel_. Niin, se on oivallinen aate! (Yht’aikaa).

_Robineau_. Se sinun hyvää tekee! (Yht’aikaa).

_Laura_. Sinne sinun pitää mennä, eno. (Yht’aikaa).

_Plumet_ (Robineaulle ja Martel'ille). Mutta sanoittehan te äsken välttämättömästi tarvitsevanne rahoja?

_Robineau_. Älkäämme nyt ajatelko meidän etuamme.

_Martel_. Kaikkein tärkein on meille sinun terveytesi, enokulta. (Puristaa hänen oikeaa kättään).

_Robineau_. Se on sydämemme tärkein aate. (Puristaa hänen vasempaa kättään).

_Plumet_ (liikuteltuna). Teiltä, lapsikullat, teiltä ei pidä koskaan mitään puuttuman. (Eriks.). Ja noita herttaisia olentoja voipi Philip niin rumasti panetella!

_Henriette_. Ja sitte — tiedätkö mitä, enokulta: Ett'ei niin pitkä aika vieraalla maalla rupea ikävystyttämään, pitää sinun ottaa Philip mukaasi.

_Plumet_. Philip? — Ei, kiitoksia paljon! (Eriks.). Nyt minä jo tunnen senkin veitikan.

_Robineau_ (eriks. Martell’ille). Bravo! Hyvin käypi!

_Martel_ (viittaa ymmärtävänsä).

_Henriette_. Mutta jos satut siellä sairastumaan, kukas sinua hoitaa?

_Pauline_ (tulee oikealta).

_Plumet_. Ei ainakaan Philip. — Jos minä päätän matkustaa Italiaan, matkustan minä yksinäni.

Kolmastoista kohtaus.

Entiset. Pauline.

_Pauline_. Aiotteko te matkustaa Italiaan, hra Plumet?

_Plumet_. Niin, neitiseni. Minä kaipaan raitista ilmaa, tullakseni oikein entiselleni jälleen.

_Pauline_. Mutta miksikä te matkustatte niin äärettömän kauvas? Bourgogne'ssa on ilma ihan yhtä raitis, kuin Italiassakin. Siellä elävät ihmiset enemmän, kuin sadan vuoden vanhoiksi.

_Plumet_. Mitä sanotte?

_Pauline_. Ja hupaisempi olisi kai sukulaisillennekin, jotka teistä niin sanomattomasti pitävät, että välin saattaisivat käydä teitä tervehtimässä ja voisivat itse hoitaa teitä, jos sattuisitte sairastumaankin. — Rautatietä ei sinne ole kuin muutaman tunnin matka.

_Robineau_ Tuo pikkuinen on oikeassa! (Keskenään).

_Martel_. Se on helpoin keino eroittaa hänet Philipistä, jok'ei surmikseen ole maaseudulla. (Keskenään).

_Robineau_. Ja Lucien jääpi samalla myöskin erikseen hänestä. (Keskenään).

_Henriette_. Ja ajatelkaas, kuinka paljon rahoja häitä siten säästyy — siit'on suuri hyöty. (Keskenään).

_Kaikki neljä_. Hän pitää saataman maalle! (Keskenään).

_Plumet_ (on puhellut Pauline'n kanssa). Onkohan maalla todellakin niin hupaista — — —

_Pauline_. Tuolta tulee eversti Dutocq — kysykääpä häneltä!

Neljästoista kohtaus.

Entiset. Dutocq (vasemmalla).

_Dutocq_. Hyvää päivää hyvät herrat! (Tervehtien). Hyvät naiset! (Plumet’ille). No, mitenkäs voitte?

_Plumet_. En oikein — en oikein hyvin.

_Dutocq_. Mutta te näytätte ainakin oikein kukoistavalta. Ettehän vain lienekään todellisesti sairas, — ehkä joku ilkeä liika-varvas — — —

_Plumet_. Minun sukulaiseni tahtovat minun muuttamaan maalle.

_Dutocq_. Se on oikein. Ei mikään ole niin terveellistä, kuin raitis maan ilma.

_Pauline_. Ja varsinkin ilma Meursault'in tienoilla, eikö niin, hra eversti?

_Dutocq_. Se on verratonta!

_Martel_ (Dutocq'ille). Onko sen lähi-tienootkin oikein kauniit?

_Dutocq_. Ihanat! — Ja päälliseksi on sen läheinen metsä aivan sakea otuksista.

_Robineau_. No, mitäs siitä sanotte, eno? Olettehan te metsästäjä kiireestä kantapäähän.

_Plumet_. Niin, kyllä minä otukseni korjaan.

_Martel_. Ja niin terveellistä kuin metsästys onkin! Se on sinulle parahin lääke.

_Henriette_ (Dutocq'ille) Luuletteko enon siellä saavan sopivan asunnon ja erityisen puutarhan?

_Dutocq_. Ystäväni Protat myöpi erään tiluksistaan. Minun ymmärrykseni mukaan paikka on aivan kuin teitä varten, hra Plumet.

_Pauline_. Siinä on verrattoman suuri puutarha, jossa me olemme kasvattaneet kaikenlaatuisia kyökkikasvia.

_Robineau_. Se on verratonta!

_Martel_. Ilse kasvattaa kyökkikasvinsa, sepä vasta hupaista! (Eriks. Lauralle). No, sanohan sinäkin jotain!

_Laura_. Luonnollisesti, ne maistuvat aina makeammalta, kun on ne itse kasvattanut.

_Plumet_. Sehän on tyhjää luulettelua vain; mutta totta se on: Kaikki, mitä itse — toimittaa itselleen, näyttää paremmalta, kuin ostettu.

_Robineau_. Muistatteko vielä kaalia, jota kerran istutitte tuonne takapihan nurkkaan?

_Plumet_ (tyytyväisenä). Oliko se hyvää?

_Robineau_. Parasta, mitä ikinäni olen maistanut.

_Plumet_. Sanokaapa, eversti, onko siinä kauniita näky-aloja läheisyydessä, — se on minun mielestäni mitä tärkein ehto.

_Pauline_. Kauniin näky-ala, kuin voitte toivoa, on eräältä kukkulalta aivan asuinrakennuksen vieressä.

_Plumet_. Sepä oivallista! — Siellä minä istun joka ilta ihailemassa auringon laskua.

_Henriette_. Mutta, enokulta, älä vain ole liian kauan ulkona iltasin, — ilta-ilma ei ole terveellinen.

_Plumet_. No kaikkia! Eihän aurinkoa yöllä nähdäkkään.

_Robineau_. Minä luulen, toden totta, että Henriette näkee aaveita keskellä päivää, kun vain on kysymys enon terveydestä.

_Henriette_. Niin, naurakaa te vain. Kun eno vainen sairastuu, on varovaisuus myöhäistä.

_Plumet_ (taputtelee häntä ystävällisesti poskelle). Te lellittelette minua, lapsikullat — te lellittelette minua!

Viidestoista kohtaus.

Entiset. Philip (vasemmalta. Sitte) Lucien.