Part 1

language: Finnish

ENON RAHAT

Huvinäytelmä 3:ssa näytöksessä

Kirj.

TH. BARRIÈRE

Suomentanut

C. Edv. Törmänen

Hämeenlinnassa, A. W. Lindgrenin kirjapainossa ja kustannuksella, 1878.

JÄSENET:

PLUMET, entinen turkitsia, 49 vuoden vanha. PHILIP PLUMET, hänen orpanansa, 35 v. v. DUTOCQ, 55 v. v. | SARAZIN, 60 v. v. | virasta eronneita everstejä. ROBINEAU. HENRIETTE, hänen vaimonsa, Plumet'in sisaren-tytär. MARTEL, Plumet'in toisen sisaren poika. LAURA, Martel'in vaimo. GALOUZOU, asian-ajaja, Lauran holhoja. LUCIEN, Plumet'in kummi-poika. CLEMENCE, Sarazin'in sisaren-tytär, 27 v. v. PAULINE PROTAT, 19 v. v. PALVELIA.

Tapaus: Ensimmäisessä näytöksessä Plumet'in luona Parisissa, toisessa ja kolmannessa Meurseault'in maatilalla Bourgognessa.

Ensimmäinen näytös.

Huone Plumet’in luona. Ruokasaliin johtava ovi perällä auki; ruokasalista näkyy katettu päivällispöytä.

Ensimmäinen kohtaus.

Robineau. Philip. Henriette.

Philip ja Robineau (istuvat pöydän ääressä vasemmalla, juoden madeiraa).

_Philip_. Tämäpä on saakelin hyvää madeiraa Tätä pitää orpanan toimittaa kosolta kellariinsa niin kauvan kuin tätä voipi saada.

_Robineau_. Miksi hänen pitää sitä niin kosolta toimittaa? Eihän eno itse milloinkaan juo madeiraa.

_Philip_ (täyttää lasinsa). Mutta _minä_ juon.

_Robineau_ (eriks.). Niin sen kyllä huomaan!

_Philip_. Orpana on paitsi sitä kauniisti paikannut kätensä, kun möi turkitsemis-toimensa, siitäkin syystä saattaa hän, totta vie, panna pöydän kauniiksi.

_Henriette_. Oli se muka viisas työ, tuo mainittu myöminen. Olisi oikein hauska tietääkseni, kuka häntä neuvoi siten jättämään ammattinsa. Se ihminen on joko äärettömän tuhma tai sanomattoman ilkeä.

_Philip_. Minä se olin.

_Henriette_. Tekö? — Ja mitä teidän on sekaantumista senlaisiin seikkoihin?

_Philip_. Hm! Minun mielestäni on orpanan aika ajatella lepoa ja voittojensa nauttimista.

_Henriette_. Puoti ei ollut hänelle mikään rasitus — päin vastoin huvitus. Sen huomaa siitäkin, että hän, sen myötyään, lakkaamatta kävelee ja tuskittelee itsekseen.

_Robineau_. Minä ajattelen aivan samoin kuin vaimonikin.

_Philip_. No, minne minä nyt ristin maalaan?!

_Robineau_. Tuo iva ei ollut ollenkaan mehukas. Min'en milloinkaan kiistele vaimoni kanssa, kun tiedän hänen olevan oikeassa.

_Philip_ (hymyillen). Mutta minä olen varsin merkinnyt, että tuo erinomainen yksimielisyys syntyy ainoastaan silloin, kun te alatte minua kaltata.

_Henriette_. Mutta saanko luvan kysyä, mitä te oikeastaan tarkoitatte! — Oletteko te milloinkaan kuullut meidän moittivan enoa hänen hyvän-luontoisuudestaan ja anteliaisuudestaan teitä kohtaan?

_Philip_. Anteliaisuudestaan?

_Henriette_. Minä olen, kuten miehenikin äsken sanoi, enon todellinen sisarentytär, ja te olette ainoastaan hänen orpanansa, mutta kuitenkin on hän tehnyt paljon enemmän teidän hyväksenne, kuin hän milloinkaan on tehnyt minun hyväkseni. Kun te joku aika sitte kauniisti suutuitte sotilaan virkaan, pelasti eno teidät siitä suurilla summilla, mutta min'en vielä ole virkannut teille siitä sanaakaan — en hiiskahtanutkaan. Olenko ehkä? (Istuu vasemmalle).

_Philip_ (puoliääneen). Siitäpä minä pyytäisinkin saada olla vapaa.

_Henriette_. Nyt te olette jo kaksi vuotta kävellyt kädet taskussa, toimittamatta niin pienintäkään, olette vain elänyt minun enoni kukkarolla, aivan kuin olisitte ollut hänen esikoispoikansa. Min'en ole milloinkaan tehnyt siitä muistutusta, min'en ole milloinkaan sanonut ainoatakaan nuhde-sanaa, en teille enkä enollekkaan.

_Philip_. Rouva Robineau, te näytte vallan unohtavan, että minä olen hyödyttänyt taloa elatukseni edestä, minä olen auttanut Plumet-orpanaa hänen toimissaan.

_Henriette_ (ivallisella hymyllä). Vai niin — vai olette?

_Robineau_. Ei, täm'ei hyödytä mitään. Älkäämme nyt enää pilkatko toisiamme. — Te olitte aina enemmän kafeessa kuin puodissa.

_Philip_ (vakaasti). Hra Robineau! Teidän vaimollenne suon minä anteeksi hänen pienet koiranpäänsä, joita hän viskeli mulle vast’naamaa, mutta — —

_Henriette_. Mitä tuo taas on?

Philip (totisesti). Teiltä min'en kärsi sanaakaan tässä asiassa.

_Robineau_ (äkkiä). Rakas ystävä, te ymmärsitte sanani varsin väärin, — min'en ollenkaan tahtonut loukata teitä, en milläänmuotoa — — −

_Philip_ (kuin edellä). Näettekös, se ei ole mikään leikin asia. Ihmiset voisivat luulla minua — —

_Robineau_ (k. e.). No, mutta rakas, paras ystävä — kuinka semmoista voisi tulla kysymykseenkään?

_Henriette_ (nousee, väittäen). Ei millään muotoa — sehän juuri — — —

_Robineau_ (vaimolleen). Ole vait sinä!

_Philip_ (todellisella tunteella). Tietäkää, minä pidän orpanastani enemmän kuin te voitte aavistaakkaan. Minun sydämeni on niin kiintynyt häneen, ett'en luule voivani elää ilman häntä. (Lucien tulee sisään; katselee ikkunasta ulos).

_Henriette_ (ivalla). Niin vai — aivan siten minäkin luulen.

_Robineau_ (vaimolleen). Etkö sinä voi olla vaiti!

_Henriette_ (miehelleen). Sinä olet katala jänisjalka! Kehno pelkuri!

_Robineau_. Enpähän! — Vaan hän tuossa on tottunut teräskaluja käyttämään — ja se on juuri minun heikoin puoleni.

Toinen kohtaus.

Entiset. Lucien.

_Lucien_. Luulenpa, häpeä olkoon, että hra Protat menee matkoihinsa — Niin, Pauline menee yksin huoneesen.

_Philip_ (huomaa Lucienin). Kas vaan! Nuori hra Lucien!

_Lucien_. Anteeksi — min'en ollenkaan huomannut, että täällä oli ketään. (Kumartaa läsnä-olioille).

_Philip_. Mitä lemmon taakkaa te kainalossanne kannatte, nuori mies?

_Lucien_. Siinä on otteet kaikista asiaan kuuluvista kauppa-papereista. Minä luulin tapaavani orpanan täällä.

_Henriette_ (painolla). Tarkoitatte luultavasti kummianne.

_Lucien_ (kainosti). Hra Plumet on tavallaan myöskin minun orpanani. Minun äitini oli nimittäin hänen serkkunsa.

_Robineau_ (vaimolleen). Huomaatkos, mitenkä tuo käärme jo alkaa nostella päätään.

_Henriette_ (miehelleen). Meidän täytyy tarkoin pitää häntä silmällä.

_Robineau_ (teeskennellyllä ystävyydellä). Anteeksi, nuori ystäväni, meidän täytyy jättää teidät. Enon poissa ollessa pitää vaimoni ja minun hoitaa taloutta. Meidän täytyy mennä käskyjämme antamaan (Menevät).

_Philip_. Ja minun pitää mennä katsomaan, että saamme oikeita viinejä pöydälle. — Hyvästi siksi! (Menee).

_Lucien_. Herralle kiitos, että menivät tiehensä! (Rientää Pauline'a vastaan).

Kolmas kohtaus

Lucien. Pauline.

_Pauline_. Hyvää päivää, hra Lucien!

_Lucien_. Minä tunsin teidän olevan rappusilla.

_Pauline_. Te näitte luultavasti, tuosta ikkunasta, minun tulevan?

_Lucien_. Niin — ja näin myöskin isänne sanovan teille jäähyväiset ja menevän pois. — Kai hän toki tulee päivälliselle?

_Pauline_. Tuskin. — Hän muisti yht'äkkiä, että hänen välttämättömästi oli puheltava asian-ajajansa, hra Galouzou'n kanssa, hän sanoi jäähyväiset ja jätti minut, kuten tavallista, ypö yksinäni seisomaan keskelle katua.

_Lucien_. Kuten tavallista? — Tapahtuuko se niin usein?

_Pauline_. Joka päivä. — Aina keväästä saakka on hän joka päivä noin kello 2:n aikana sanonut minulle: Pauline, pukeupas tänään vähän koreaksi, niin menemme ajelemaan Boulognen metsään. Minä olenkin joka kerta koettanut tehdä parastani toalettini suhteen — ja isä on ottanut suuren tukun karttapapereita matka-lektyyrikseen.

_Lucien_. No, onko hänellä vieläkin riita-asioita hoidettavana?

_Pauline_. Juuri tätä nykyä on hänellä seitsemäntoista. — Sitte me nousemme vaunuihin, mutta ennenkuin olemme ehtineet Champs Elysées'iin, muistaa isä joka kerta yht'äkkiä jonkun asian, josta hänen ihan välttämättömästi pitää heti paikalla puhella jonkun kanssa. — Sitten hän tavallisesti joko heti sanoo jäähyväiset, antaen minun ajaa yksinäni kotiin, tai, kuten toisinaan tapahtuu, ajamme yhdessä jonkun asian-ajajan luo, ja minä saan jäädä ulos vaunuihin ja monesti odottaa häntä kolme, neljä tuutia.

_Lucien_. Pikku Pauline-parka!

_Pauline_ (hymyillen). Min'en saa koskaan nähdä Boulognen metsää. — Maltappa! Kun me tulemme aviopariksi, on minun ensimmäinen pyyntöni: Seuraa minua Boulognen metsään!

_Lucien_ (huoaten). Niin, kun me tulemme aviopariksi! — Kylläpä sitä vielä saat odottaa.

_Pauline_. Miksikä niin? — Ethän vain luulekkaan, ett'emme saa toisiamme?

_Lucien_. Sen pahempi — minä pelkään sitä.

_Pauline_. Siihenpä ei pienintäkään syytä. Onhan mun isäni sen jo myöntänyt.

_Lucien_. Niin mutta sillä ehdolla, että minä ensin pääsen asian-ajajaksi — ja lisäksi sellaiseksi, jolla on asioita.

_Pauline_. No, ja siksihän sinä voit päästä milloin ikinä tahdot, Onhan sun nykyinen isäntäsi, hra Dubarle, heti valmis jättämään sinulle koko liikkeensä — tai miksi te sitä kutsutte.

_Lucien_. Aivan oikein, kun minä vain ensin lyön 100,000 franc'ia pöytään, tai ainakin hankin vankan takauksen siitä summasta. — Minä olen pyytänyt hra Plumet’iä, joka on ainoa rikas tuttavani, takaukseen, mutta hän kielsi.

_Pauline_. Hällä on siis jotain sinua vastaan?

_Lucien_. Ei mitään, kun hän vain saisi itse päättää, mutta hän on mokoma heikko olento, joka antaa nykäistä itseään joka nuorasta. Hän on aina samaa mieltä kuin se, jonka kanssa viimeksi puhuu. − Hän oli suuttunut äitiini, joka oli hänen serkkunsa siitä, että tämä oli mennyt miehelle, joka ei ollut varakas. Äitini kuoltua katui hän käytöstään, ja koetti parantaa sitä; hän otti minut turviinsa ja hoiti minua aivan kuin omaa lastansa. Mutta senpahempi on hänen lähimmäiset omaisensa päässeet vaikuttamaan häneen. Ne koettavat kaikin voimin saada häntä hylkäämään minut.

_Pauline_. Sitä olen minä jo kauvan aavistanutkin, ja olen senvuoksi keksinyt keinon, jolla saadaan eno meidän puolellemme. — Mitä luulet, jos koettaisimme naittaa hänet?

_Lucien_ (hymyillen). Aiotko sinä naittaa hra Plumet'in?

_Pauline_. Minulla on eräs ystävä, joka on oikea enkeli, mitä hyvyyteen ja lempeyteen tulee; hän on kuin luotu enolle. Ensiksikin hän pitää sanomattoman paljon minusta, siis tulee hänestä varsin hyvä rouva Plumet meitä kohtaan. Toiseksi tulee hänestä hyvä avio-vaimo, sillä hän on hyvä kaikille, ja kolmanneksi on hän köyhä tyttö, jonka tulevaisuus juuri tämän naimisen kautta vakautuisi.

_Lucien_. No, ken on tuo kallis aarre, joka siten on sinun vallassasi?

_Pauline_. Clemence Dutocq, erään vanhan everstin sisarentytär. — Tiedäthän isälläni olevan pari kartanoa Bourgogne'ssa; aivan lähellä niitä asuu juuri tämä neiti Clemence soturi-enoineen, — niitä on kaksi, everstit Dutocq ja Sarazin. — Sarazin on oikea sota-karhu, hällä on noin pitkät viiksetkin, kuin minun parasollini. Elämä niiden kanssa on luonnollisesti kaikkea muuta kuin hauskaa, mutta kuitenkin pitää Clemence itseänsä onnellisena, josta huomaat, että hän aivan epäilemättä on hyvä ja tyytyväinen tyttö.

_Lucien_. Kuinka vanha hän on? Pauline. Seitsemän kolmatta. — Ikäänsä katsoen on hän ihan parahultanen Hra Plumet'ille.

_Lucien_ (hymyillen). Tämä on kaikki mainiota — —

_Pauline_. Niin, eikö totta?! Lucien. Minulla ei ole mitään muuta tuota esitystäsi vastaan, kuin että sen toteutuminen — varovasti lausuen — on varsin epäiltävä, koska se on perustettu kahden personan naimiseen, jotka eivät toisiaan tunnekkaan ja jotka asuvat 60 penikulman päässä toisistaan. —

_Pauline_. Noo, eikö muuta — -? Minä olen jo puhunut vanhan eversti Dutocq'in kanssa hyvin paljon hra Plumet'istä. Minä olen kiitoksillani kohottanut hänet kymmenenteen taivaasen, ja olen kuvaillut Dutocq'ille, kuinka oivan naapurin hän hra Plumet'istä saisi. Isäni olen minä houkutellut myömään toisen kartanonsa Bourgogne'ssa. Nyt on ensimmäinen tehtävä, saada hra Plumet ostamaan sen, ja se kyllä onnistuukin, sillä eversti lupasi auttaa minua. — Kunhan Plumet vain saapi nähdä Clemencen, käypi kaikki aivan itsestään, siitä min'olen varma — Clemence suostuu, hra Plumet takaa sinulle 100,000 franc'ia, sinä pääset asian-ajajaksi, ja minä sinun vaimoksesi.

_Lucien_. Minä pelkään vain, että orpanani epävakaisuus kumoo koko sinun kauniit tuulen-tupasi. Mitä hän tässä silmänräpäyksessä päättää, sen hän melkein aina seuraavassa hylkää. Eilen esimerkiksi, myötyään varastonsa ja puotinsa hyödyllisillä ehdoilla, oli hän varsin ilon vallassa, — ja, minä voin varmaan vakuuttaa, tänään on hän aivan toivoton — — — (keskeyttää, huomattuaan Plumet’in tulevan)

Neljäs kohtaus.

Entiset. Plumet.

_Plumet_ (its,, näkemättä toisia). Hm! Hm! — Se oli tuhmuus — suuri tuhmuus! — Jos olisin odottanut edes tulevaan kesään, ja sitte vasta myönyt — — (pudistaa päätään).

_Lucien_, (hilj. Pauline'lle). Kuulitkos!

_Plumet_ (huomaa toiset). Tekö, neiti? — Kuinka isänne voipi?

_Pauline_. Kiitän! Aivan hyvin.

_Plumet_ (Lucien’ille). No — ja mitä sinä tahdot?

_Lucien_. Minun piti puhella kanssanne tuosta − − −

_Plumet_. Niin, sinun piti puhella kanssani — mutta siitä on jo kokonainen tunti, kuin sinä tänne tulit, ja minä olen ollut tuossa viereisessä huoneessa; — miks'et tullut luokseni, kun sulla oli mulle asiaa?

_Pauline_. Minä pyysin häntä olemaan täällä pitämään minulle seuraa.

_Plumet_. Vai niin — se on toinen asia. — No, ja mitä sinä minusta tahdot sitten?

_Lucien_. Tässä on otteet kaikista papereista, jotka koskevat myömistä — —

_Plumet_ (eriks.). Uh — oi! Tuota tuhmaa liikkeeni myömistä! Sepä vasta kiusoittavaa!

_Lucien_. Hra Dubarle tuo itse vielä tänäpäivänä koko kauppasumman.

_Plumet_ (eriks., allapäin). Sitä ei siis ennää voi muuttaa — se on mahdotonta — tuiki mahdotonta! (Ään. Lucienille). Niin, niin — nyt sinä voit huoletta palata konttoriisi, kyllä minä pidän neidille seuraa. — Luultavasti jäisit mielemmin tänne lörpöttelemään aina päivälliseen saakka. Sen kyllä uskon, sillä minua pikkuisen aavistaa, ett'et sinä ole erinomaisempi ahkeruuden, säntillisyyden esikuva. (Istuu oikealle).

_Lucien_ (eriks. Paulinelle). Hän kuuluu nykyään puhutelleen sukulaisiaan.

_Plumet_. Mutta minä huomautan sinulle yhden seikan, kummipoikani, — sinä olet varsin yksin, turvatonna maailmassa, sinun ei ole keltään odotettava pienintäkään apua. Muista tarkoin kohtalosi. Sinä kärsit äitisi vikojen tähden; niin käypi, kun totellaan ainoastaan omaa päätä, kuultelematta, mitä ymmärtäväiset ihmiset sanovat.

_Lucien_ (vakavasti, painolla). Minun äitini meni miehelle, jota hän rakasti, ja siinä hän teki aivan oikein.

_Plumet_. Vai — niin! Minä olen siis aina vain väärässä. Minä olen arvattavasti mokoma vanha turhanpäiväinen lörppö? Niinhän!

_Lucien_. Mutta hyvä hra Plumet, kuinka minä — — —

_Plumet_ (nousten). Sinä — hävytön ihminen!

_Pauline_. Mutta hra Plumet!

_Plumet_. Anteeksi, neiti. Mutta tuo — hän tuossa — — hän on niin korkeamielinen ja kiusoittava jupero, että — — hän on ihan äitinsä kuvainen!

_Lucien_ (innostuen). Älkää aina äitiäni morkatko, sanon minä — — —

_Pauline_ (keskeyttää Lucien'in, osoittaen häntä poistumaan).

_Lucien_ (suutelee hänen kättään, menee oikealle).

Viides kohtaus.

Plumet. Pauline.

Plumet (huomaamatta Lucienin poistuneen). Vai niin! Minua kielletään tekemästä mitä itse tahdon − omissa huoneissani! — O'o — se on kaunista! – Tuoss on ovi, herraseni! Mene! — Matkoihis, sanon minä!

_Pauline_. Hyvä hra Plumet! — Johan Lucien meni — aikoja sitten.

_Plumet_ (hämmästyen). Meni? — "Minun äitini meni miehelle, jota hän rakasti, ja siinä hän teki aivan oikein." — Onkohan koskaan kuultu mokomampaa! — Antaa hänen mennä — menköön vain tiehensä. — Minä olin oikeassa, se on varma. Mitäs te sanotte, neiti, enkös minä ollut aivan oikeassa?

_Pauline_. Ette.

_Plumet_ (hämmästyen). E — — mitä — —?

_Pauline_. Niin, ehkä minä olen erehtynyt. Nuorella tytöllä ei olekkaan tarpeeksi kokemusta, voidakseen tuomita tuommoisessa riidassa.

_Plumet_. Aivan oikein.

_Pauline_. Mutta sen tiedän, hra Lucien tunsi itsensä hyvästi loukatuksi.

_Plumet_. Minä sanoin ainoastaan puhtaan totuuden.

_Pauline_. Hänellä oli kyynelet silmissä, mennessään ovesta.

_Plumet_. Oliko hällä kyynelet silmissä, — nyt, äsken? — Noo — kyllä kai hän toki tulee päivälliselle — tulee kyllä!

_Pauline_. Katkerata lieneekin yhä kuulla äitivainajaansa armottomuudella mainittavan.

_Plumet_. Niin, mutta — min'en ollutkaan armoton, — en millään muotoa. — Kenties — kenties minä olin vähän liian ankara? — Se on ehkä mahdollista.

_Pauline_. Niin, ankara te olitte - ankara juuri sitä miestä kohtaan, joka niin sanomattomasti pitää teistä.

_Plumet_. Niin, minä myöskin, minä myöskin. Minä pidän myöskin siitä poika-lurjuksesta oikein paljon, — Tarkoin ajatellen — olipa vähän ilkeätä, että minä äsken — äsken — — soisin, ett'en olisi sanonutkaan kaikkea — —

_Pauline_ (kiekaillen). Tästälähin olette varoillanne — eikö niin?

_Plumet_ (suutelee hänen kättään). Niin, niin, sulo-käpykkäni, minä olen varoillani, — — —

_Pauline_. Te olette oikein herttainen ihminen, hra Plumet, — (eriks.) ah, Herra, kuinka kauvan! (huomaa Robineaun ja Martel’in), Kas niin! Nyt onkin jo loppu!

Kuudes kohtaus.

Entiset. Martel. Robineau (oikealla).

_Martel_ ja _Robineau_ (kumartavat Paulinelle).

_Pauline_ (tervehdittyään). Eikö rouvanne vielä ole tulleet?

_Martel_. Ne ovat tuolla sisällä.

_Pauline_. Hyvä — minä menen tervehtimään heitä (Menee perä-ovesta)

Seitsemäs kohtaus.

Entiset paitsi Pauline.

_Martel_ (Plumet'ille). No, hyvää päivää, enokulta! Minua suuresti ilahuttaa, nähdä sinut noin terveenä ja raittiina! — Minä luulin, toden totta, etten olisi ehtinyt tulemaankaan, kun mulla aina on aivan kädet täydet toimituksia.

_Robineau_ (eriks). Kauniita toimituksia — sen saattaa sanoa!

_Martel_. Mutta, Herralle kiitos, sain toki kaikki kunnollisesti lopetetuksi — ja tässä nyt olen.

_Robineau_ (Plumet'ille). Vaimoni ja minä olemme jo pari tuntia olleet täällä ja ikävällä odotelleet teitä.

_Martel_ (eriks). Ja riidelleet ajan ratoksi.

_Plumet_. Niin, suokaa anteeksi viipymiseni, mutta minun täytyi aivan välttämättömästi puhella hänen kanssaan, joka puotini osti. — Minä tahdon, näette, tuon turhan puuhan loppuun niin pian kuin suinkin, ja siksi olenkin ollut liikkeellä aivan aamusta alkaen.

_Robineau_ (kiihkeästi). Niin, te näytätte todellakin liian rasitetulta.

_Martel_. Sinä olet varsin vaalea, eno-hyvä.

_Plumet_. Ja kuitenkin voin vallan hyvin.

_Robineau_. Henriette huomasi huonon vointinne jo eilen illalla.

_Martel_ (innolla). Niin, jo eilen aamulla varhain sanoi Laura minulle: Enolla on varmaankin joku vaiva.

_Plumet_. Minua ei toki vaivaa mikään — mikään erinomainen.

_Martel_. Niin, sinä aina sanot; mutta tiedätkö mitä, enokulta. Sinä varsin rääkkäät ruumistasi.

_Robineau_. Niin, teidän pitäisi todellakin pitää enemmän huolta itsestänne.

_Martel_. Ellet itsesi tähden niin toki meidän tähtemme, jotka sinusta niin sanomattomasti pidämme.

_Robineau_. Levähtäkäähän nyt vähän tässä nojatuolissa! (Viepi hänet siihen). Kas niin! Onko siinä hyvä istua? — Voitteko nyt paremmin?

_Plumet_. Kiitos, kiitos, lapsikullat! — Niin, nyt minä voin paremmin.

_Robineau_ ja Martel (viittaavat toisilleen, ottavat tuolin kumpikin, istuvat).

_Martel_. Koska tämä seikka nyt kerran tuli puheeksi, et saa suuttua, me torumme sinua vähäsen, eno-hyvä.

_Plumet_. Mistä syystä, lapsikullat?

_Robineau_. Teidän jokapäiväisistä varomattomuuksistanne.

_Martel_. Tai oikeammin tuon rakkaan orpanasi varomattomuuksista, joihin sinä annat itsesi viekoitella.

_Robineau_. Muistakaahan toki, enokulta, Philip ei koskaan ole tehnyt muuta kuin syönyt, juonut ja maannut, — hänellä on todellakin varsin rautainen terveys; mutta jos te elätte hänen tavallaan, olette ennen puolen vuoden kuluttua neljän laudan suojassa.

_Plumet_. Mutta minä vakuutan — −

_Martel._ Ei mitään väitteitä, enokulta. Näinä viimeisinä aikoina olet sinä elänyt liian epäsäännöllisesti. Sinä olet aina ollut päivällis-seuroissa, huviretkillä, lyhyesti, sinä olet ottanut liian paljon osaa senlaisiin huvituksiin, jotka aivoja kuumentavat. Usko pois — sitä sin'et kauvan kestä. Anna sinä Philip'in elää niin hullusti kuin hän tahtoo, hänen terveytensä kyllä kestää, eikä häneltä rahojakaan puutu — siitä saa hän kiittää sinun hyvyyttäsi.

_Plumet_. Noo — en minä hänelle niin hirveän paljon anna, kuin te luulette.

_Robineau_. Niin, eihän se meitä liikuta. Rahat ovat teidän ja teillä on tietysti valta panna ne mihin itse tahdotte.

_Martel_. Niin tietystikin, luonnollistahan se, mutta terveytesi — se on vallan toista.

_Robineau_. Jos Philip todellakin pitäisi teistä, jos hän edes kunnioittaisi teitä, ei hän suinkaan saattaisi kuljettaa teitä kaikkialle: Ravintoloihin, yleisiin baaleihin ynnä muihin pimeyden paikkoihin. Chateau de Fleurs esim. ei ole juuri sopiva paikka teidän ollaksenne.

_Plumet_. Ei, aivan oikein — sinne mun ei olisi pitänyt mennä.

_Martel_. Philipin laita on vallan toinen, hän on juuri omiansa sellaisiin seuroihin.

_Robineau_. Niin. Hän etsiikin yhä ahkeraan sentapaista yleistä elämää.

_Plumet_. Niin, tarkoin ajatellen, liiankin ahkeraan.

_Robineau_. Hyvin mahdollista — vaan eihän se meitä liikuta.

_Plumet_. Mutta se liikuttaa minua. — Kukas senlaiset ilot maksaa — ei, häpeä olkoon, Philip ainakaan.

_Martel_. Sen voipi jokainen noin puolittain arvatakin.

_Plumet_. Hän pitää erinomaisen paljon suurellisen herran elämästä; ja kylläpä minun kukkaroni saapikin toisinaan tuntuvasti kärsiä siitä. — Eilen esim. sai hän minut houkutelluksi päivälliselle Véry'n luo ja arvatkaapa, kuinka paljon se kahden hengen ateria minulle maksoi? — 67 franc'ia 80 centimia.

_Martel_. Olipa se kelpo hinta!

_Plumet_. Se oli hävytön hinta! Nylkyrin hinta! — Sitten osti hän loge'n, kaikkein kalliimman, operaan ja — ajatelkaahan — antoi vaunujen odottaa koko illan teaterin edustalla. — Se ilta maksoi minulle 129 franc'ia 75 centimia. — Ei, se on toki liian hullua! — Ja sitten vielä — mikä on kaikkein pahin — hän pitää itse sitä semmoista mynttäämistä aivan luonnollisena ja merkillisen halpana. -Alanpa, tottamaar, uskoa, että hän pitää minua jonkinlaisena lypsy-lehmänään.

_Robineau_ (nostellen olkapäitään). Sitä nyt ei kuitenkaan voi millään keinoin auttaa — —. Hän asuu teidän luonanne ja sitä on vaikea saada toiseksi.

_Plumet_. Kuinka niin? — Enhän minä, lempo soi, ole hänen kanssaan naimisissa, tiedän mä.

_Martel_. Ruman ilkeätä on, että juuri me olemme tulleet puhumaan tuosta seikasta. — Heittäkäämme se sen vuoksi hornan tuuttiin! Miettikäämme nyt ainoastaan sinun terveytesi varjelemista.

_Plumet_ (nousee, toiset samoin, asema sama). Minun terveyteni varjelemista! Mitä te luulette Philip'in huolivan minun terveydestäni! Hän on ehkä, niinkuin äsken sanoittekin, syypää minun heikkouteeni, ett'ei mulla kenties enään ole pitkiä aikoja elettävänä. — Ehkä luulettelee hän saavansa periä minut. — Mutta siinäpä iskeekin poikonen kirveensä kiveen! Hän on jo saanut enemmän, kuin hänen osalleen tuleekaan, ja vaarinhan olisi, jos hän saisi menettää vielä muidenkin osan. — — Huomispäivänä sanon minä hänelle. Hakekoon itselleen toisen kortteerin, minun saa hän jättää. — Mikä pakko minun on osoittaa hyvyyttä ihmistä kohtaan, jok'ei minusta vähintäkään pidä.

_Martel_. Oikein ilkeätä, että juuri tämä seikka tuli puheeksi. — Ethän toki ole suutuksissa meille, kun olemme suoraan lausuneet ajatuksemme? Plumet. Mitä puhetta — —

_Robineau_. Me pidimme velvollisuutenamme teitä kohtaan, puhua asiat aivan suoraksi.

_Plumet_. Ja siitä minä teitä kiitän. Minä tiedän varmaan teidän molempain totisesti pitävän minusta.

_Martel_. Sehän luonnollista. Kuka sinusta pitäisi, ellen minä. Minähän olen sinun lähimmäinen sukulaisesi, todellinen sisaresi-poika.

_Robineau_ (äkkiä). Aivan samoin sanoo aina Henriettekin, teidän todellinen sisarenne-tytär: "Kenen olisi enemmän pidettävä enosta, kuin minun", — sanoo hän aina. Te ette voi aavistaakaan, kuinka paljon hän pitää teistä. Siksipä minä uskonkin teille erään salaisuuden, — mutta te ette millään muotoa saa olla sitä tietävinänne: Näinä viimeisinä viikkoina on hän ommellut tohveleja, joilla hän aikoo teitä ihastuttaa. Hän on oikein saanut silmänsä kipeäksi työstään.

_Plumet_. Oi, sitä enkeliä! Martel. Mutta mitäs sanot Laurasta, eno? Kuusi viikkoa on hän jo valvonut jok'ainoa yö kello kahteen, neuloen sinulle yö-lakkia.