Part 6

_Plumet_ (kovassa mielenliikutuksessa). Mutta taivahan tähden, eversti-kulta, min'en tiennyt — min’en ole ajatellut asian olevan sellaisen, jonlaiselta se nyt näyttää. Mutta jos minun epävakaisuudellani on niin hirveät seuraukset, niin toivon sydämeni pohjasta, että unohdatte, mitä minä taannoin lausuin unohdatte että olin heikko ja peruutin sanani. — Voidaanhan kaikki vielä saada hyväksi jälleen, eikö niin

_Dutocq_ (hämmästyen). Mitä mielitte?

_Sarazin_. Onko tuo varsin hullu, tuo ihminen?

_Dutocq_. Rauhoitu, Sarazin!

_Sarazin_. En, minä olen jo, tottavie, ollut liian kauvan rauhassa! Luuleeko tuo — hra Plumet että me olemme tulleet tänne peijailemaan, niinkuin hän ehkä on tottunut tekemään turkki-kaupoissa?! Te luulette kenties, että me olemme koettaneet pehmitellä sydäntänne, jälleen voidaksemme kääpätä teitä ja teidän rahamassianne sisareni-tyttären puoleen? Te luulette kenties — — —

_Dutocq_. No, mutta olehan jo vaiti, Sarazin! Meillä on ainoastaan yksi teko jälellä — mennä matkoihimme. (Aikovat mennä).

_Plumet_ (rukoillen). Mutta Herran tähden! Enköhän minä toki voi tehdä kaikkea hyväksi jälleen?!

_Philip_. Eversti Dutocq! Eversti Sarazin! — Minä yksinäni olen syypää koko tähän rettelöön. Minä houkuttelin orpanaani peräytymään ai'otusta liitostaan. Min'en tuntenut teidän luonnettanne — se olkoon puolustukseni. Nyt sitävastoin, kun tunnen teidät, sanon minä orpanalleni, — tuo perhe on tuhatta vertaa parempi kuin oma perheesi, minut myöskin siihen luettuna, — sinä olet onnellinen, jos sen jäseneksi pääset; ja teille minä sanon: Unohtakaa, mitä orpana taannoin sanoi, sillä minä olin säkki, hän oli suu. Hän on heikko, hän on oikea viirikukko, mutta hän on hyvä, kunnon mies, kun hän on kelpo ihmisten joukossa.

_Plumet_ (Dutocq’ille ja Sarazin'ille). Antakaa anteeksi! (D. ja S. epäilevät).

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Clemence (perältä. Kohta) Robineau. Martel. Henriette ja Laura. Galouzou.

_Plumet_ (rientää Clemence’a vastaan, ottaa häntä kädestä). Neiti, tahtoisitteko sanoa enoillenne hyvän sanan minun puolestani!

_Clemence_. Onko se välttämätöntä?

_Plumet_. Niin, minä olen loukannut teitä ja teidän perhettänne, mutta minä tulin tehneeksi sen vallan tiedottani ja tahdottani, — pelkästä tuhmuudesta, Min'en voi sitä muulla tavoin parantaa, kuin sydämeni pohjasta pyytämällä teiltä kaikilta anteeksi.

_Clemence_. Minä ainakin olen jo antanut anteeksi, vaikk'en rikostakaan tunne. Ja enoni (menee niiden luo, ystävällisesti) eivät saata olla kauvan suutuksissa, sen tiedän monenvuotisesta kokemuksestani.

_Dutocq_. Niin, kun sinä menet vihollisten puolelle, on meidän antautuminen. Eikö niin Sarazin?

_Sarazin_. Allekirjoitettu!

_Plumet_ (riemun vallassa; syleilee everstejä ja Philipiä).

_Sarazin_ (Philipille). Teissä on jotain, josta minä paljon pidän. (Kättelee).

_Philip_. Kiitoksia, eversti! Minä pidän myöskin peijakkaan paljon teistä.

_Plumet_ (suutelee kunnioituksella Clemence’n kättä). Minä tulen vallan varmaan onnellisimmaksi olennoksi maanpinnalla. Kaikki huolet poistuivat, kun vaimo kultaseni näyttihe. (Henriette. Robineau, Laura ja Martel, sivu-ovesta).

_Henriette_. Hänen vaimonsa!

_Robineau_. Jälleen mieli muuttunut!

_Plumet_ (huomaa perheensä). Kas, kas tuollahan on Henriette ja Laura! — Te toivoitte taannoin päästä neiti Dutocq'in tuttavuuteen, — tuossa on sekä neiti Dutocq että — minun tuleva vaimoni.

_Henriette_ (hävyttömällä kohteliaisuudella). Minä toivotan teille sydämeni pohjasta onnea, neiti. Te ette suinkaan joutunut tappiolle, — vaikka vähän kauvemmin odotittekin.

_Plumet_ (vähän kiivaasti). Henriette!

_Dutocq_. Mitä se merkitsee?

_Henriette_. Te teette erinomaisen kaupan tällä naimisellanne; te opitte vihdoinkin nauttimaan rikkauden suloisuuksia.

_Sarazin_ (Robineaulle). Suvaitsetteko nyt, mitä pikemmin sitä parempi, tukkia vaimonne suun?!

_Robineau_. En — ja miksikä? Onhan hänellä oikeus puhua, vai mitenkä?

_Martel_. Meitä ei peloita soturin-ryhti!

Robineau. Älkää luulkokkaan, että teillä on pelkkien "Plumet'ien" kanssa tekemistä?

_Henriette_ (miehelleen varoittaen). Robineau, kuulehan! (Yht'aikaa).

_Laura_ (samoin). Edouard-kulta! (Yht'aikaa).

_Sarazin_ (tulisesti). Jyrinä ja leimaus! Elleivät nuo korpin ruuat mahdu ovesta pihalle, koetan minä kohta, eikö ikkuna lie avarampi!

_Henriette_. Tätä minä jo ajattelinkin. Meidät ajetaan ulos — oman enomme huoneista! (Plumet’ille) Ja sinä sallisit sen?

_Robineau_ (Plumet’ille). Todellakin, kauniisen perheesen olet nenäsi pistänyt, eno.

_Henriette_. Ja hylännyt meidät. Se on kiitos kaikesta huolenpidostamme ja rakkaudestamme sinua kohtaan! — Tule, Robineau, meidän on paras aika lähteä! Me väistymme syrjään, jättäin paikkamme uudelle perheelle, joka meitäkin paremmin tietää, kuinka kallisarvoinen enonlainen mies on.

_Plumet_. Tuo on jo toki liiaksi, Henriette!

_Clemence_. Ei, rouvani, _meidän_ täältä poistua pitää. (Dutocq'ille). Tule eno! (Plumet estelee häntä) Älkää estelkö, hra Plumet. Min'en tahdo olla syynä eripuraisuuteen teidän ja perheenne välillä. (Dutocq ja Clemence pois).

_Sarazin_ (liikkeellä). Voi, kuinka kynteni syhyy, kämmeniäni kutkuttaa, — ah, jos toki saisin kunnon lailla — — —! (Menee).

_Philip_ (kiivaasti Plumet'ille). No, mutta älähän, hiiden kattilassa, anna noiden tuolla tavoin mennä, — pidä ne luonasi, ja laita nuo sinne, missä pippuri kasvaa!

_Robineau_ ja _Martel_ (uhaten). Haa! Te uskallatte!

_Henriette_. Ei — tämä on toki liian hullua!

_Robineau_ (Plumet’ille). Te ette sano sanaakaan — — —

_Martel_ (samoin). Sinä sallit todellisten sukulaisten tulla tällä tavoin herjätyksi — omassa huoneessasi!

_Plumet_ (pitkän sisällisen kamppauksen jälkeen). Niin, minä sallin, sillä te olette käyttäineet hävyttömästi minua kohtaan. Te olette saattanut minulle arvaamattoman surun. Ja tästälähin saatte säästää tuon "enokultanne" ja muut maikailuksenne, sillä nyt minä vihdoinkin tiedän, ett'ei teidän suunne ja sydämenne nimeksikään pidä yhtä!

_Philip_. Kas niin! Tuohan on edes vähän järjellistä puhetta!

_Plumet_. Nyt poistuu heikkouteni, liiallinen hellyyteni teitä kohtaan, ja sen te olette itse matkaansaattaneet. Te olette au'aisseet silmäni, nyt minä näen selvään, ja jos sydämeni jälleen joskus alkaisi viedä minua harhaan, luotan minä matka-toveriini elämäni poluilla, jonka te multa ai'oitte anastaa. (Liikutettuna). Te sydämettömät! Sellainenko oli teidän rakkautenne. Vilppiä, valhetta, petosta vanhaa enoanne kohtaan, enoanne, joka ainoastaan yhdessä suhteessa teki väärin teitä kohtaan: oli liian hellä-sydäminen! (Kiiruhtaa ulos).

_Philip_. Oivasti! Mainiosti! (Seuraa häntä).

_Martel_. Nyt hän on, luulen mä, ihan pähkähullu!

_Robineau_. Hänen aivonsa pehmenee pehmenemistään.

_Henriette_. No, ja mikä on vihdoinkin loppu laulusta? — Nyt hän tietysti meni Dutocq'in luo, ja hetken kuluttua on hänen ja tuon vanhanpiian naiminen vallan valmis ja valettu.

_Martel_ (Galouzoulle). Eiköhän lain kautta voisi saada tuota naimista menemään kumoon? —

_Galouzou_. Ei, sen pahempi. Min'en ainakaan, lakiin nojaten, huomaa mitäkään mahdollisuutta.

_Martel_. No, mutta Plumet'ihan on mokoma mieletön olento, jota mikä konna hyvänsä mielensä mukaan voipi vetää nenästä, siitä minä olen nähnyt sata esimerkkiä. — Hänet voipi hakea holhonalaiseksi.

_Robineau_. Aivan oikein, hän pitää saataman holhon-alaiseksi!

_Galouzou_. Vai on se niin helppoa?! Saanko olla rohkea ja kysyä: Mistä syystä te hänet holhonalaiseksi tuomitsette?

_Martel_. No, syytä ei ole vaikea löytää.

_Robineau_. Ei ollenkaan, se on vallan helppoa. (Miettivät kumpikin hetken). No peijakas! Että hänen ikäisensä mies menee naimisiin — siinähän syytä kylliksi.

_Galouzou_. Ei, ei ollenkaan.

_Robineau_. No, naikoon sitte hiiden nimeen niin paljon kuin tahtoo; mutta emmekö me toki saata estää häntä määräämästä omaisuuttaan muille kuin meille, hänen laillisille perillisilleen?

_Galouzou_. Ette — min'en sitä ainakaan lakia seuraten, käsitä.

_Henriette_. Meidän lakimme lienevät hyvin kummalliset.

_Martel_. Toisin sanoin, minulla ei ole pienintäkään toivoa periä mitään enon omaisuudesta!

_Galouzou_. Sitä olisi teidän pitänyt vähän ennemmin ajatella, hra Martel — Minun velvollisuuteni on, lakkaamatta varjella hänen myötäjäisiään, hänen ainoata omaisuuttaan — hänen äitinsä-perintöä teidän hurjasta tuhlaavaisuudestanne.

_Martel_. Naima-eroako te tarkoitatte?

_Galouzou_. Niin!

_Laura_. En, en — min'en milloinkaan saata Edouard'istani erota!

_Galouzou_. Etkö sittenkään, kun minä aukasen silmäsi, kun saat tietää, kuinka uskoton hän on sinua kohtaan ollut? (ottaa portfolj'in esiin).

_Laura_. Minä tahdon itse nähdä, — minä tahdon omin silmin nähdä todistukset. (Galouzou, Martel ja Laura vetäytyvät peremmälle).

_Robineau_ (Henriettalle). Minä ymmärrän aivan täydelleen Galouzoun tarkoituksen. En minäkään tästä lähin maksa kaikkia sinun rätinkiäsi.

_Henriette_. Ei sun tarvitsekkaan. Minä luotan myötäjäisiini.

_Robineau_. Mutta myötäjäisesi eivät riitä likimaillekkaan. — Kun minä sinut nain, tyydyin minä varsin mitättömiin myötäjäisiin; korviini kilistettiin "suuria vuotuisia kasvuja". Minä sain tosin 2,000 fr. vuosittain sinun kauttasi; mutta sinä kulutat enemmän kuin 10,000 fr. vuodessa pukuusi.

_Henriette_. No niin, kun ihminen kerran on tehnyt itsensä niin naurunalaiseksi maailman silmissä, että on ottanut sinunkin kaltaisen olennon miehekseen, lienee toki annettava anteeksi, että kokee voimiensa mukaan peittää tuota pilkkua pikkusen loistavalla toaletilla.

_Robineau_. Mutta tästälähin min'en maksa sinun loistavaisuuttasi.

_Galouzou_ (lähenee Robineau'ta, annettuaan Lauralle pari kirjettä). Teidän täytyy, ellette hae naima-eroa.

_Robineau_. No, sittepä minä haenkin naimaeron, tiettyä se!

_Henriette_. Ja siihen suostun minäkin kaikesta sydämestäni.

_Laura_ (on lukenut kirjeet, Martel on koettanut poistaa niiden vaikutuksia). En — min'en voi enää elää tuntiakaan sinun kanssasi!

_Galouzou_. Sit' ei sun tarvitsekkaan, lapsikulta — ole huoletta, sinä pääset hänestä; siitä minä pidän huolen. (Robineau'lle) Toimitanko minä ehkä teidän asianne samalla?

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Philip.

_Philip_ (huumeisen näköisenä, alussa ei saa liikutuksiltaan selvään puhutuksi). Hyvä, että tapasin teidät! — Ajatelkaa — — —

_Robineau_. Mitä tämä?

_Laura_. Herrantähden, mikä teidän on?

_Philip_. Orpana — — — Plumet — — — (Heittäikse tuolille, jonka ympärille kaikki kokoontuvat). Orpana — — —

_Henriette_. No, mitä "orpana"?

_Philip_. Orpana — kuoli!

_Kaikki_ (hämmästyneinä). Kuoli?! (Äänettömyys).

_Martel_. Onko se mahdollista? (Yht'aikaa)

_Robineau_. Mutta kuinka? (Yht'aikaa)

_Philip_. Hän oli täältä lähtiessään kovassa mielenliikutuksessa. — Vähän aikaa sen jälkeen tunsi hän voivansa pahoin — ja tuskin viiden minuutin kuluttua, oli henki poissa. (Yleistä hämmästystä ja ulkokullattua surua).

_Martel_. Kenties veri hyytyi!

_Robineau_. Tai sai hän halvauksen! (Äänettömyys),

_Martel_. Ohhoo! — Niin, niin! Ihminen ei tiedä, missä silmänräpäyksessä täytyy täältä lähteä, — — Siis ei mulla enään ole enoa! — Hm!

_Robineau_. Siinä sortui jalo sydän.

_Martel_. Niin, erinomaisen jalo sydän! — Mutta hänelle pidetäänkin kuninkaalliset maahanpaniaiset, me emme säästä mitään, osoittaissamme hänelle viimeistä kunniaa.

_Robineau_. Huomatkaamme — se olisi suuri synti. Sillä hän oli eläissään yksinkertainen mies, joka vihasi kaikenlaista loistoa ja huomion herättämistä.

_Martel_. Niin olikin — minä luulen sentähden, että niin yksinkertaiset hautajaiset kuin suinkin, ovat parhaiten hänen mielensä mukaan. Niin yksinkertaiset kuin suinkin! —

_Robineau_. Niin, niin! Hän on nyt rauhan suloisuudessa! Hänen on hyvä!

_Martel_. Niin, ken tietää kuinka monta surua hän vielä olisi saanut kärsiä. — Tuo naiminenkin — — (muuttaa ääntä). Tottakin! Ei hän vain lienekkään tehnyt testamenttia!

_Robineau_ (pelolla). Niin, noiden Dutocq'ien hyödyksi, se on mahdollista!

_Martel_. Se mun pitää heti saada selville! (Menee ovea kohti).

_Robineau_. Niin, se meidän pitää heti saaman selville! (Aikoo seurata).

_Martel_ (pysähtyy). Meidän? Sen asian kanssa ei sinun ole juuri mitään tekemistä.

_Robineau_. Hä?! Eikö Henriette ole niin likeinen sukulainen kuin sinäkin?

_Martel_. Mutta sinähän lupasit hakea naimaeron Henriette'stä? Ja omasta puolestasi olet sinä aivan vieras asiassa.

_Robineau_. Minä luulen, sinä alat pienen koti-riidan. Min'en luonnollisesti ole koskaan todella tarkoittanut hakea eroa hänestä.

_Galouzou_. Luonnollisesti, eikä Laurakaan. Paitsi sitä, ei toivotuksilla ole mitään laillista voimaa.

_Henriette_ (Robineau’lle). Sinä olit jälleen, kuten tavallista, tekemäisilläsi suuren tuhmuuden.

_Philip_. Todellakin, nyt muistan erään seikan. Silmänräpäys ennen kuolemaansa viittasi hän schatulliinsa, mainiten jotakin 300,000 fr:ista, mutta hänen äänensä oli niin heikko ja epä-selvä, ett'en oikein saanut selville, mitä hän sillä tarkoitti.

_Robineau_. Varmaankin puhtaita rahojaan ja arvo-papereitaan.

_Galouzou_. Meidän pitää heti panna irtain omaisuus paperille.

_Martel_ ja _Robineau_. Niin, se meidän pitää tehdä! (Kaikki, pait Philip kiirehtivät, ovelle, jonka Plumet samassa aukasee. Seisahtuvat).

_Kaikki_ (suurimmalla hämmästyksellä). Eno!

Kymmenes kohtaus.

Entiset. Plumet. Kohta Dutocq, Sarazin, Clemence, Pauline ja Lucien.

_Plumet_. Niin, eno, joka on kuullut jok'ainoan sanan, mitä täällä, minun poissa ollessani, on sanottu. Sanoinhan minä teille, hra Galouzou, että seinät ovat jotenkin ohuet, tuonne huoneesen voipi selvästi kuulla jok'ainoan sanan, mitä täällä puhutaan (Sarazin, Dutocq, Clemence, perällä).

_Robineau_ ja _Martel_. Meitä on siis pilkattu katalalla komedialla — —

_Philip_ (tyytyväisenä hieroen käsiään). Jonka minä olen pannut toimeen, — niin. Minä tahdoin kaiken mokomin opettaa orpanan oikein pohjasta pitäin tuntemaan teidän "rakkautenne" ja "enokultanne" ja mitä tohveleilla sekä yölakilla tarkoitettiin — hahaha! Ja paitsi sitä tahdoin näyttää neiti Clemence’lle, ett'ei orpana aivan suurta vahinkoa kärsi, päästessään vapaaksi mokomista "sukulaisista".

_Robineau_. Emmekä mekään todella liian suurta vahinkoa siitä kärsi.

_Henriette_. Emme! Hyvästi! Onnea "uudelle" perheelle! (Robineau ja Henriette pois).

_Martel_ (pilkallisella kohteliaisuudella Plumet'ille ja Clemence’lle). Enon uudet olot näyttävät tulevan niin lupaaviksi, että minä suurella surulla sanon — jääkää hyvästi! (Martel ja Laura pois),

_Plumet_ (Dutocq'ille ja Sarazin’ille). Jos tekin nyt hylkäätte minut, olen minä ypö-yksinäni maailmassa. (Dutocq ja Sarazin antavat hänelle kätensä).

_Dutocq_. Ette, niinkauvan kuin me molemmat elämme.

_Clemence_ (tarkoittaen Pauline’aja Lucien’iä). Tuossa on vielä pari, joka ei muuta toivo, kuin saada kiittää teitä onnestaan.

_Plumet_ (iloisena). Olkaa huoletta, lapseni! (Lucien’ille) Minä annan sinulle niin paljon rahoja, että voit ostaa Dubarle'n liikkeen.

_Lucien_. Sydämellisimmät kiitokseni siitä!

_Plumet_ (Paulinelle). Ja huomenna käyn minä isänne luona, puhumassa "hyvää kaunista" Lucien'in eduksi.

_Pauline_. Menkää sitten oikeuteen klo 12 ja 2:n välillä, siellä te hänet varmemmin tapaatte.

_Clemence_. Kiitos! (Ojentaa Plumet’ille kätensä, jota tämä suutelee).

_Dutocq_. Kas niin — — nyt me olemme vallan lapsettomat.

_Philip_. Ja minä olen serkuton!

_Sarazin_. Kovin toki tuntunee oudolta, aina kotiin tullessa, nähdä Clemence’n huoneen olevan tyhjänä.

_Philip_. Jos suvaitsette, muutan minä kernaasti siihen.

_Dutocq_ ja _Sarazin_ (kättelevät häntä). Se oli sana ajallaan!

_Plumet_. No, Herralle kiitos, että vihdoinkin ollaan näin pitkällä! — "Ei pidä uskoa ystäväänsä, ennenkuin on sitä hädässä koettanut," — sanotaan, mutta siihen lisään minä: Ja sukulaistaan vielä vähemmin.