Part 3

Kaniini oli tuon kaiken rauhallisen ja vihreän hämyn suojassa, kylmien, jäykkien, kiiltävien, isojen laakerinlehtien varjossa; enää se ei ollut peloittava ja liikuttava, vaan lepäsi arvokkaasti muistolevynsä alla kätkettynä suojaavan maan ystävälliseen helmaan poissa kärpästen, poikien ja auringon pilkallisen tuijotuksen ulottuvilta. Se oli niinkuin sen pitikin olla. Enää ei ollut surun syytä.

»Oi, Roddy!»

Roddy oli tehnyt sen hänen mielikseen. Charlie ei olisi sitä tehnyt, Martin ei olisi osannut. Se oli niin puhtaasti roddymainen teko, niin vieras hänelle, kuten olisi otaksunut, mutta tehtynä kuitenkin niin selvästi hänen tekonsa ja ainoastaan hänen. Arvaamaton Roddy! Judith muisti, kuinka Roddy silloin, kun Martin oli nyrjäyttänyt nilkkansa ja valitti, oli huolissaan ja kasvot rypyssä häärinyt vahingoittuneen ympärillä. Hän ei voinut kestää ihmisten onnettomuutta ja tuskia.

Judithin teki mieli suudella häntä, mutta ei uskaltanut. Hän silmäili Roddya, koko hänen olemuksensa työntyi Roddya kohti lämpimän, myrskyisen kiitollisuuden vallassa, ja hän kosketti nopeasti pojan käsivartta. Viimemainittu katsahti vuorostaan häneen ja perääntyi, peläten kiitoksia ja hymyillen hämärää, alaspäistä hymyään. Tyttö tuumi: »Enkö milloinkaan, enkö milloinkaan ymmärrä häntä?»

Hän näki iltaruskon alkavan koristaa taivasta. Aurinko painui punertuvien pilvien taakse, ja kaikki puunlatvat olivat valaistut, heiluen ja huojuen himmeinä tummankultaisessa valomeressä. Puron toisella puolella näyttivät vainiot upeilta ja kaihoisilta; ne olivat täynnä päivänpaistetta, jota halkoivat pitkät, sinipunervat varjot. Puro virtasi hieman sekavana; sen pinnalla oli hehkuvia, tulisen opalinvärisiä läikkiä. Mutta kaikki pehmeni, tasaantui. Pilvet ajaantuivat pois, tuuli oli nyt tyyntynyt; ilta olisi yhtä tyyni, yhtä eloton kuin kuolema.

Hän näki sen kaiken, hänen väsymyksestä värähtelevät, ylettömän herkät aistinsa tajusivat sen. Se oli liikaa. Roddyn kalpeat kasvot tulivat ihan äkkiä merkitseviksi ja kaikki muut, jopa Charliekin, häipyivät kauaksi, kun hän katseli Roddya ja tunsi rakastavansa häntä. Ja katsellessaan hän näki syvän valon osuvan Roddyyn, ja viimemainittu näytti sulautuvan koko illan salaperäiseen rusotukseen, muuttuvan sen osaksi, ja hän tunsi itse äkkiä katoavansa hänen kanssansa himmeään, vihlovaan likeisyyteen ja vajoavansa — kohottava aalto, ja kaikki oli tullut ja mennyt ajattomassa hetkisessä.

* * * * *

Mutta myöhemmin se ei tuntunut todelta. Hän muisti vain, että kun hän senjälkeen oli nähnyt Roddyn, oli viimemainittu ollut ihan tavallinen ja välinpitämätön, ja hän itse, joka yhäti oli odottanut merkkejä ja ihmeitä, oli tuntenut hyytävää pettymystä. Roddy lapsena kävi senjälkeen hämäräksi; ja myöskin kaniinin hauta, jota hän oli aikonut hoitaa ja pitää kauniina kukkakumpuna vuodenaikojen vaihtuessa, himmeni. Jonkun ajan kuluttua hän ei edes tarkoin muistanut, missä se oli kaikkien noiden pensaiden seassa. Kaniini makasi haudassaan unohdettuna.

Myöskin toiset häipyivät. Hän ei saanut heistä enää mitään tietoja. He olivat selvästi piirtyneet loppuryhmäksi kummun rinteelle, ikäänkuin kauhu olisi sillä hetkellä tuonut yön ja peittänyt heidät iäksi pois näkyvistä.

Sitten isoäiti vuokrasi talon ja lähti pois etsimään vähemmän kosteata ilmastoa reumatismilleen. Yksinäisyydestä tuli jälleen elämän luonnollinen tapa, ja naapuritalon lapset olivat menneet ja kadonneet, ikäänkuin heitä ei olisi milloinkaan ollut.

2

Sitten he tulivat taaskin — tupsahtivat niin äkkiä omituisesti, lyhyesti nuoruuden ajattoman hämmingin takaa, että he jättivät jälkeensä vieläkin sekavamman tunnun epätodellisuudestaan — vielä entistäkin syvemmän vieraantumisen.

Oli talvi — pitkän pakkasen ja kymmenpäiväisen luistelun aika — se aika, jolloin virran mukana ajelehtivien, isojen jääjärkäleiden tähden oli vaarallista mennä joen poikki päästäkseen luistelulammikolle. Ne kymmenen päivää välähtivät kirkkaasti näkyviin koko elinajaksi — liikunnon, valon ja ilman säkenöivänä, puhtaana, henkeäsalpaavana huumauksena, joka tuntui joka ilta liian riemulliselta kestämään; mutta kuitenkin jokainen seuraava aamu — jolloin hän herätessään ensin kuunteli, sitten pelokkaasti tirkisti, millainen päivä oli — tarjosi ihmeellistä jatkoa. Hän rukoili: »_Oi, hyvä jumala, salli luistelukelin jatkua! Salli minun luistella! Älä riistä minulta onneani, silloin minä rakastan sinua niinkuin minun tulee._» Ja kymmenen päivän aikana Jumala kuuli hänen rukoustaan.

Joka päivä hän syrjäytti oppituntinsa, meni joen poikki ja juoksi narskuvan, pakkasen silloittaman luhdan poikki lammikon rannalle. Siellä liukui, liiteli ja pyöri ihmisiä naurunpurskahdusten kajahdellessa päivänpaisteisessa ilmassa. Heidän huulensa olivat raollaan, heidän silmänsä loistivat, he olivat tavallista kauniimpia.

Hänellä oli valkea villapaita ja tulipunainen kaulaliina. Aluksi häntä katseltiin, sitten hänelle alettiin hymyillä; ja pian hän tervehti kaikkia niitä, jotka kävivät lammikolla säännöllisesti, ja hymyili uusille tulokkaille joka päivä.

Muuan tyttö tuli joka aamu Lontoon junasta. Hän oli hoikka ja kaunis ja luisteli lentävän viehättävästi kuin unikuva. Hänen poimutettu hameensa liehui hänen liikkuessaan, hänen somakenkäiset jalkansa olivat kapeat ja pienet, ja hänen kaartaessaan näkyivät hänen pitkät, hoikat säärensä polviin saakka. Hän näytti jumalattarelta hilpeän, seuraa rakastavan, alempiarvoisen lauman seassa. Judith luisteli joka päivä edestakaisin hänen edessään, turhaan toivoen katsetta, sillä tyttö oli ylpeä, itseensä syventynyt ja innokas, pysyi erillään eikä huomannut ketään, luistellen yhtenään pimeään saakka. Eräänä päivänä hän toi muassaan komean, nuoren miehen, jolle hän ei ollut suinkaan ylpeä eikä välinpitämätön.

He tanssivat valssia, pyörähtelivät, piirsivät kuvioita, luistelivat käsikkäin, nauroivat toisilleen; ja levätessään he istuivat vierekkäin, puhellen ja poltellen savukkeita. Päinvastoin kuin kumppaninsa nuori mies katsoi Judithiin eikä ainoastaan kerran, vaan monesti; ja sitten mies hymyili hänelle, kuiskasi jotakin jumalattarelle, ja Judithin sydän sykki rajusti. Mutta kylmä, ynseä olento vain vilkaisi kerran ikävystyneesti, nyökkäsi ja lähti jälleen luistelemaan. Kun he illan tullen valmistautuivat poistumaan, katsahti kenkiään riisuva nuori mies ohimenevää Judithia, näyttäen säteilevän hymynsä, valkeat hampaansa ja siniset silmänsä, ja toivotti: »Hyvää yötä!» Mielipahakseen Judith näki ainoastaan sinä päivänä tämän komean ja ystävällisen nuoren miehen, jonka vaimo hän olisi mielellään ollut.

Muuan vanha herra, jolla oli silmälasit ja harmaat viikset ja joka luisteli hyvin tasaisesti, näki paljon vaivaa opettaessaan hänelle ulkokaarrosta. Vanhus nimitti häntä »ystäväisekseen» ja katseli häntä silmälasiensa takaa nälkäisillä, vesimäisillä, kaihoisilla silmillä. Hän keskusteli vähän, jos ollenkaan, mutta Judithiin katsoessaan hän aina selvitti kurkkuaan ja avasi suunsa ikäänkuin olisi aina ollut paljastamaisillaan jonkun suunnattoman salaisuuden. Siellä oli myöskin tavallinen, mutta kohtelias, pisamainen poika, joka luisteli todella sangen nopeasti ja joka useina iltapäivinä kiiteli huohottaen sinne tänne jäällä Judithin riippuessa hänen norfolkilaisen nuttunsa vyössä ja kiljuessa.

Kymmenes aamu oli lauantai. Lontoon juna toi useita seurueita. Jumalattarella oli muassaan pieni tyttö. Oli useita rahvaanomaisia, huutelevia ryhmiä huonoja luistelijoita ja yksi tai kaksi rauhallista, taitavaa luistelijaa. Judith pani merkille omituisen kolmikon pitkiä, hoikkia, hienostuneen näköisiä ihmisiä — kaksi poikaa ja yhden tytön. He istuivat rantaäyräällä ja söivät hitaasti voileipiä. Lopetettuaan he nousivat pystyyn ja seisoivat yhdessä ryhmässä liikahtamattakaan kiinnittääkseen jalkoihinsa käsissään olevia luistimia. Niin pian kuin he nousivat seisomaan Judith tunsi heidät: Mariella, Julian ja Charlie.

Se oli tapahtunut.

He eivät olleet muuttuneet paljoa, mutta he olivat kasvaneet kovin huolestuttavasti. Mariellan täytyi olla noin metrin ja kolmen neljänneksen mittainen. Hänen vartalonsa oli vain venynyt lapsuusajan pitkien, epämääräisten kaarien kovinkaan paljon muuttumatta. Judith tuskin uskalsi vilkaista poikiin; he olivat suunnattomia.

Tuo oli Charlie, tosiaankin Charlie, tuo keltapäinen, hieman hurjannäköinen, kauniimpi kuin koskaan ennen... Judithia tukehdutti.

Samassa Mariellan katse osui häneen. Hän punehtui hirveästi, hänen sydämensä sykki kauheasti, ja hän kääntyi hätäisesti toisaalle. Mutta hän tunsi heidän tarkkailevan, kyselevän, puhelevan hänestä. Hän kaarsi täydellisen puoliympyrän luistimensa ulkosärmällä ja tunsi nyt, jos he tuntisivat hänet, parhaiksi kestävänsä sen.

Joku huusi jään reunalta:

»Hoi! Hoi! Hei!»

Hän katsahti varovasti taaksensa. Siitä ei ollut epäilystäkään. Charlie huusi häntä, ja he kaikki nyökkäilivät ja viittoivat. He näyttivät helposti kestävän sen, että tunsivat hänet, eivätkä he nähdessään hänen luistelevan heitä kohti tunteneet näkyvää noloutta eivätkä levottomuutta.

Charlie virkkoi pikemminkin harmistuneesti:

»Kuulehan, miten sen _teet_? Sen käännöksen? Kuka sinua on opettanut?»

Judith oli mykistynyt.

»Hän ei tunne meitä», virkkoi Mariella, hiljaa hihittäen. »Te _olette_ Judith Earle, ettekö olekin?»

»Niin, kyllä. Oi, kyllä minä _tunnen_. Mutta te olette kasvaneet niin paljon.» Hän koetti katsoa heihin ja kauhukseen tunsi kyynelten kihelmöivän silmäluomiensa alla. »En odottanut —» Hänen suunsa vapisi, ja hän vaikeni epätoivoisena, painaen päänsä nuokuksiin.

Se oli niin voimakas järkytys, niin syvä riemuisen surkea vihlaisu... He eivät ymmärtäisi... Että heidän piti kaikkien näiden vuosien jälkeen, joina hän oli ajatellut heitä, nähnyt heidät niin kiihkeästi, hautonut mielikuvituksessaan heidän epätodellista, unimaista olemassaoloaan, ihan äkkiä ja ihan sattumalta joutua hänen eteensä! Tuntui melkein siltä kuin kuolleet ihmiset heräisivät henkiin. Hän rukoili, että jää hänet nielisi.

»No niin, et sinäkään ole kääpiö», huomautti Julian.

Ja he kaikki nauroivat. Sitten oli kaikki hyvin. He taukosivat paisumasta ja huojumasta hänen silmiensä edessä, vakiintuivat, alkoivat tulla todellisiksi.

»No niin, minä en tiedä, miten se käy», virkkoi Charlie, yhäti silmäillen jäätä aika äkeissään. »Mariella, mitä ihmettä varten raahasit meidät tänne? Sinä et osaa luistella sen paremmin kuin minäkään. Kuinka typerästi tuhlattu päivä!» Pahantuulen pingoitus sai hänen äänensä, joka oli murroksessa, silloin tällöin äkkiä särähtämään perin hullunkurisesti, joten kukaan ei olisi voinut ottaa häntä vakavalta kannalta.

»No, eihän sinun olisi tarvinnut tulla.» Mariellan ääni oli vieläkin kylmä ja lapsellinen. Kasvoillaan heikko hymynsä hän kääntyi poispäin Charliesta katselemaan luistelijoita.

»Ja jalkojani paleltaa niin, etten enää niitä tunne», jatkoi Charlie. »Kolme suurta hölmöä, juuri sellaisia olemme, kolme suurta hölmöä.» Hän tarkasti Mariellan selkää. »Ja Mariella on _helposti_ hölmöin.»

Se tuntui huojentavan hänen mieltänsä, sillä äkkiä hän heitti pois pahan tuulensa ja nauroi.

»Pankaa luistimet jalkaan, kumppanit!» kehoitti hän. »Tehkäämme ilkeintämme!»

Hän alkoi viheltää, istuutui ja laitteli kenkiään.

»Judith saa neuvoa meille, miten se käy. Hän on niin äärimmäisen pystyvä.» Hän katsahti Judithiin, omistaen ensi kerran hänelle huomiotaan ja hymyili lumoavasti. Hänen silmänsä olivat hämmästyttävät, kun hän katsoi suoraan toisen silmiin — kirkkaat, jäänsiniset, hiukan liian levällään. Hänen pitkät, punaiset, tyttömäiset huulensa olivat vieläkin hieman raollaan lepotilassa: ja koko pää oli ylettömän, henkeäsalpaavan kaunis.

»Kuinkas hurisee, Judith?» kysyi hän. »Muistatko herttaisia, menneitä aikoja?»

»Kyllä muistan.»

Kuinka hillitty hän olikaan! Judith ei ollut hänen tasallaan. Hänen mielenkiintonsa tyttöä kohtaan häipyi, ja hän hypisteli kenkiään, vihellellen rajusti.

»Asutko tosiaankin vielä täällä, Judith?» tiedusti Mariella.

»Kyllä; ihan totta. Missä te asutte?»

»Niin, me asumme Lontoossa nyt. Isoäiti muutti sinne ollakseen likellä kouluani. Missä sinä käyt koulua?»

»Minä en käykään koulua. Otan tunteja itsekseni eräältä mieheltä, joka valmistaa poikia Oxfordin ja Cambridgen yliopistoihin. Hän on pappi. Ja sitten saan soittotunteja eräältä henkilöltä, joka käy luonamme Lontoosta, ja isä opettaa minulle kreikkaa ja latinaa. Äitini ja isäni eivät luota tyttökouluihin.» Se kuulosti karkealta ja suurelliselta. Hän punastui ja lisäsi: »Mutta minä luotan. On kamalan ikävää näin yksikseni.»

»Miksi et taivuta äitiäsi lähettämään sinua minun kouluuni?» kysyi Mariella. »Siellä on repäisevän hauskaa. Voisit käydä Lontoossa joka päivä.»

»Mariella _rakastaa_ kouluaan», virkkoi Julian. »Se on _mainio_. Hän ei opi _mitään_ ja pelaa jääpalloa _koko_ päivän. Judithin vanhemmat haluavat, että hän saa _opetusta_, Mariella. Sinä et sitä ymmärrä. Eikö asia ole niin, Judith?»

Judith punehtui taaskin ja pelkäsi asian niin olevan.

»Minä luotan naisten opettamiseen», mutisi Julian kengilleen.

He olivat tulleet perin omituisiksi olennoiksi kasvaessaan, mietti Judith. Erittäinkin pojat olivat kovin omituisia, pitkiä, kalpeita ja ylettömän voimakassanaisia. Julian oli suunnattoman pitkä ja aavemainen, hänellä oli myrskyiset, siivoamattomat, kamalat kasvot ja kaunopuheiset silmät, jotka näyttivät yhtenään vaihtavan väriä syvissä kuopissaan. Hänellä oli totta tosiaan juovia kasvoissa, ja hänen nenänsä alkoi käyristyä ja saada laajat, taaksepäin kaartuvat sieraimet.

»No niin, toivoisin sinun tulevan», sanoi Mariella häiriytymättä lyhyen vaitiolon jälkeen. »Siellä on repäisevää. Sinä pitäisit siitä.»

Mariella oli kiltti puhuessaan niin ystävällisesti ja vaativasti. Kenties hän olikin aina pitänyt hyvin paljon Judithista kaivannut häntä... Judithin sydän lämpeni.

»Minä toivoisin _sinun_ tulevan takaisin asumaan tänne, Mariella. Oli niin herttaista, kun olit täällä.»

»Mielelläni tulisin», vakuutti Mariella mukautuvasti. »Ehkä tulemmekin joskus. Jos vain isoäidin reumatismi lieventyisi, voisimme tulla tänne joka kesä.»

»Mutta se ei lievenny», väitti Julian. »Ei hänen iällään.» Kengät olivat vihdoin kaikki jalassa ja luistimet kiinni.

He nousivat pystyyn ja vaappuivat muutamia sentimetrejä jäätä pitkin. Kajahti kuin yhdestä suusta: »Horna!» »Voi!» »Hyväinen aika!»

Charlie keikahti pitkäkseen, niin että tärähti; Mariella seurasi perässä.

»Tämä on hävytöntä», raivosi edellinen. »Sinä et osaa pitää luistimiasi alallaan. Taisin katkaista ranteeni. Minä lähden kotiin.» Toiset eivät välittäneet hänestä mitään. He hoippuivat yhä edemmäksi, hihittäen. He olivat liian pitkiä ja laihoja pysyäkseen kunnollisesti tasapainossa, ja heidän nilkkansa pyrkivät yhtenään pettämään.

»Tule auttamaan meitä, Judith!» kirkui Julian. »Emme ole luistelleet kertaakaan ennen _eläissämme_. Emme osaa pysähtyä. Olemme niin hoikkia, ettei meidän saa sallia kaatua.»

He kiskoivat toisiaan eteenpäin avuttomasti.

»Tule _tänne_!» ulvoi Charlie. »Judith, tule auttamaan minua pystyyn! Eikö jää petä? Oletko varma, että se kestää? Jalkani ovat _jäätyneet_.»

Nauraen Judith riensi toisen luota toisen luokse, rohkaisten, kehoitellen, tukien. Nuo kolme naurattavaa, avutonta hupakkoa! He nauttivat omasta avuttomuudestaan, he nauttivat siitä, että saivat hänet nauramaan, he eivät sittenkään olleet yhtään peloittavia. Ei kertaakaan, ei kertaakaan sen jälkeen, kun hän oli vuosikausia sitten sanonut heille jäähyväiset, hän ollut tuntenut niin lämmintä ja pursuavaa riemua. Kaikki riemullinen oli oikeastaan vihdoinkin alkamassa.

Alkaessaan edistyä he tulivat kunnianhimoisiksi. He selittivät haluavansa oppia kaunoluistelua, ja Charlie vannoi piirtävänsä kahdeksikon ennen sen päivän päättymistä; mutta koko ajan he yksinkertaisesti olivat ihan taitamattomia. Vaivihkaa Judith näki vanhan herran ja norfolkilaiseen nuttuun puetun pojan kaihoisesti katselevan heitä, mutta hän ei ollut heitä huomaavinaan.

»Tulehan tänne, Mariella!» kehoitti Charlie. »Otetaan toisiamme käsistä tällä tavoin ristikkäin ja lähdetään luistelemaan.» He purjehtivat edelleen, pahasti ontuen.

Mariellan sinisen villalakin alla tumma, lyhyt tukka kihartui nyt pehmeästi ylöspäin pitempänä kuin entinen, poikamainen tukka. Hänen kasvonsa olivat säilyttäneet puhtaan, viattoman naamarinsa. Hän nauroi, mutta ei muiden ihmisten tapaan pidättymättä, ruumiillisen huvin tuottamasta nautinnosta, vaan pikemminkin siten, ikäänkuin hän olisi taipunut Charlien mielialaan ja pitänyt naurun viehätystä itselleen vieraana. Näiden molempien kirkkaiden, verettömien kasvojen välillä oli vieläkin sama omituinen yhdennäköisyys, vaikka Charlien kasvot yhtenään muuttuivat nopeasti vaihtuvien tunne-ilmeiden johdosta, kun taas Mariellan olivat liikkumattomat, melkein tyhjät. He ymmärtäisivät toisiaan, ajatteli Judith. Heidän välillään tavallisesti vallitsevasta hankauksesta huolimatta he olivat aina olleet silmäänpistävämmin, painostavammin veriheimolaisia kuin heidän seuransa mitkään muut jäsenet. Vuosien mukana tämä yhdysside oli käynyt vieläkin selvemmäksi.

Julian oli jäänyt syrjään. Hän ei ollut koskaan osoittanut huomaavaisuutta Mariellalle, mutta juuri häneen oli tytön kirkas katse usein kiintynyt hieman erilaisena ikäänkuin olisi aikonut viipyä. Entisaikoina oli joskus näyttänyt siltä kuin hän olisi ollut mielissään — todella mielissään eikä vain välinpitämättömän myöntyväinen, kuten hän tavallisesti oli — jos Julian oli tarjoutunut viemään hänet kovakuoriaisretkelle. Hän näytti Juliania kohtaan tuntevan heikkoa, kunnioittavaa mielenkiintoa ja esiintyvän sillä tavoin, että se osoitti, vaikka ainoastaan kovasydämisen tarkkailijan mielestä, hänen pitävän arvossa Julianin mielipidettä. Vieläkin näytti siltä. Kun Julian kiusoitteli häntä koulunkäynnin tähden, oli hänen katseensa hetkiseksi suuntautunut poikaan epävarmasti, mutta mieltyneesti; nyt, samoin kuin ennen, ei kuitenkaan voinut havaita minkäänlaista kiintymystä heidän välillään.

»Me aprikoimme, kohtaisimmeko sinut», virkkoi Julian ujosti. »Olen kovin hyvilläni siitä, että kohtasimme.»

He eivät siis olleet täydelleen unohtaneet häntä. Hän siunasi Juliania tästä vakuutuksesta, jonka ainoastaan hän olisi antanut.

»En voinut uskoa silmiäni nähdessäni teidät», vastasi Judith. »En luullut enää milloinkaan näkeväni teitä. Kaipasin teitä teidän poistuttuanne. Arvelin Martinin ehkä kirjoittavan minulle, mutta hän ei kirjoittanut. Miten Martin voi?»

»Hän voi hyvin. Emme nykyisin näe häntä niin usein. Hänen omaisensa ovat palanneet Afrikasta, ja hän viettää enimmät loma-aikansa heidän luonansa.» Hymyillen hän lisäsi: »Muistan, että Martin oli hirveästi kiintynyt sinuun. Minun pitää kertoa hänelle tavanneeni sinut.»

»Entä missä on Roddy?»

»Niin, Roddy... Hänellä ei ole heikkoa. Hän on Lontoossa. Roddy on kovasti varttunut; hän ottaa tanssitunteja», murahti Julian.

»Vieläkö hän piirustaa?»

»En tiedä. Luulisin häntä liian laiskaksi.»

Julian ei ollut milloinkaan pitänyt Roddysta.

»Vieläkö sinä sävellät, Julian?»

»Oi, muistatko sinä sen?» Hän hymyili hyvillään.

»Tietysti. 'Tammikuoriaisten tanssin' ja 'Kevään', jossa oli käen kukuntaa.»

»Niin, sellaista roskaa. Kuvitella, että muistat ne!» Hän katsoi Judithiin ihan entiseen tapaan, huvitettuna, mutta kiinnostuneena, pitäen hänestä.

»Minusta ne olivat kauniit. Oletko säveltänyt jotakin viime aikoina?»

»En. Ei ole ollut aikaa. Olen luopunut siitä kokonaan. Olen työskennellyt mielipuolisesti ylioppilastutkintoa varten. Kenties harrastan sitä taaskin hiukan Oxfordissa.»

Hän näkyi toisen mielenkiinnon rohkaisemana ihan äkkiä innostuneen siihen. Hän ei ollut muuttunut paljoa.

»Entä suorititko ylioppilastutkintosi?»

»Kyllä. Balliolin. Menen yliopistoon ensi vuonna.» Hän puhui lyhyesti ja kainosti, ihan punehtuen. Mutta balliol ei Judithista merkinnyt mitään; hän ajatteli Julianin ikää.

»Olet varmaankin kahdeksantoistavuotias.»

»Niin olen.»

»Tiedätkö, muistan teidän kaikkien syntymäpäivät.»

Sen sanottuaan hän oli taaskin vähällä parahtaa; ne sanat tuntuivat kauan hellityn turhan toivon ja rakkauden tunnustukselta. Julian tuijotti häneen valmiina laskemaan leikkiä, mutta nähtyään hänen kasvonsa kääntyi äkkiä katsomaan toisaalle ikäänkuin olisi puolittain ymmärtänyt ja kuin se olisi häntä hämmästyttänyt, vaivannut ja liikuttanut hänen mieltänsä.

»Mutta katsohan tuota paria!» kehoitti hän nopeasti.

Charlie oli riisunut takkinsa, ja he pitivät sitä levällään purjeen tavoin. Säikähtyen Judith vasta silloin oivalsi, kuinka uhkaavan vinha tuuli oli. Se pullisti takkia, ja Mariella ja Charlie pitivät sitä korkealla edessään, purjehtien suoraan lammikon poikki. He eivät osanneet pysähtyä. Kirkuen naurusta ja hädästä he kiitivät yhä nopeammin. Tuuli työnsi heidät lammikon päähän, heidän luistimensa takertuivat maahan, ja he lennähtivät rajusti ruohomättäälle.

Charlie virui selällään ja valitti.

»Minua koski. Minua koski. Voi, Mariella! Voi, hyvä Jumala! Voi, te kaikki! Mikä tuska, mikä _vaikutelma_! Ihan kuin teatterijuna — kauhun ja autuuden kuljetusväline. Mietin: emme seisahdu milloinkaan, emme _milloinkaan_. Kiidimme nopeammin, yhä nop — Oi, Mariella, _kasvosi_... Minä kuolen...»

Hän kiemurteli naurusta, kyyneliä valui hänen kasvoillaan. »K-oetin sanoa: _hellitä_ t — En saanut _ääntä_ — Oi, mikä _tunnelma_!... Sellaisia huimia haaveita... Oi, hyvä Jumala!»

Hän sulki silmänsä nääntyneenä.

Pian hänen sitten piti yrittää uudelleen. Sitten he koettivat sitä kaikki ja häiritsivät muita luistelijoita. Kaikki katsoivat Charlieta, eikä kukaan ollut harmissaan, koska hän oli niin kaunis ja säkenöivällä tuulella ja pyyteli niin lumoavasti anteeksi joutuessaan muiden tielle.

Judith nauroi niin, että ihan teki pahaa; jopa Mariella ja Juliankin pyyhkivät silmiään. Charlie oli niin innostunut, että näytti ihan kuumeiselta. Riemastuksissaan hän levitti kätensä ja huusi:

»Oi, rakkaat!» Ja Judithin sydän värähti, koska hän tunsi tämän hyväilypuhuttelun ulottuvan häneenkin.

»Tiedäthän», varoitti Julian, »että olet tänä iltana sairas, Charlie, jos edelleenkin häärit näin».

Hän siis vieläkin tuli aina sairaaksi.

Pieni, viluinen, sekarotuinen koira tuli väristen ja kiemurrellen jäätä myöten ja kierähti hänen eteensä selälleen, heilutellen hervottomia käpäliään rukoilevasti. Charlie nosti sen syliinsä, kietoi takkinsa sen ympärille, hyräili sille ja suuteli sitä.

»Oi, kuinka viehkeät käpälät sinulla on, velikulta! Mariella, sen käpälät ovat erikoisen sydäntähivelevät. Katsohan — ihan tylpät ja tupsuiset ja hervottomat. Eivätkö ne hellytä mieltäsi? Poloinen velikulta — rakas velikulta. Lähdetään yhdessä luistelemaan.»

Hän alkoi luistella koira sylissään, haastellen sille omalla erikoisella, järjettömällä kielellään ja törmäillen ihmisiin joka toisella askeleella.

Niin, hän oli kummallinen, tuumi Judith katsellessaan hänen jälkeensä. Hän ei jaksanut lainkaan ymmärtää Charlieta; hän saattoi vain tutkijan tavoin leikellä Charlieta, tehdä muistiinpanoja hänestä, oppia ulkoa ja ihmetellä — toivomatta milloinkaan kohtaavansa häntä äkkiä sattumoisin luodussa katseessa, mitättömässä sanassa, huulillaan tuo salaperäinen »Ah!» — mielessään äkillinen, sisäinen, salaperäinen tuntemisen tunne, kuten hän oli kerran kohdannut Roddyn.

Hän kuvitteli Roddya tanssimassa Lontoossa kaupunkilaisena ja peloittavana. Hän näki pojan selvästi, hänen tumman päänsä, kellertävän kalpeutensa, hymynsä, ja toivoi sekavasti, että hän olisi tullut Charlien sijasta, Charlien, joka häiritsi häntä, Judithia, joka teki hänen sydämensä raskaaksi, kuormittaen sitä tuhlaavaisella, välinpitämättömällä loistollaan.