Part 2

»Ooh!»

»Jos olisin niellyt, olisin kuollut.»

Hän tuijotti Judithiin.

»Oh, _Charlie!_...»

»Sinä saat sen, jos haluat.»

Hän oli niin kaunis, niin armollinen, niin antelias, etteivät sanat riittäneet sitä kuvaamaan.

Judith pani neulan suljettuun kuoreen, kirjoitti siihen: »Neula, joka oli vähällä tappaa C.F:n» ynnä päivämäärän ja talletti sen pesutelineen laatikkoon, jossa oli hänen testamenttinsa, hiomaton turkoosin kappale, joitakuita simpukankuoria ja palanen puutarhassa kaatuneen haavan kuorta. Senjälkeen hän oli suuresti rohkaistunut toivomaan, että Charlie menisi hänen kanssansa naimisiin.

Joskus Charlie ja Mariella näyttivät samanlaisilta — kirkkaan, verettömän kylmiltä; ja he molemmat pitivät tavattomasti koirista ja puhuivat niille erikoista kieltä. Mutta Charlie oli pelkkiä hermoja, helposti haavoittuva, helposti loukkaantuva; ja Mariellaan näytti olevan tuiki mahdoton päästä käsiksi. He eivät pitäneet toisistaan. Charlie luuli Mariellan halveksivan häntä, ja se sai hänet hämmästelemään ja koettamaan ärsyttää häntä. Kuitenkin heissä oli tämä hieno yhtäläisyys.

Joskus Charlie soitti pianoa tuntikausia. Hän ja Julian muistivat säveliä ulkoa ja osasivat soittaa ne virheettömästi, vaikka olisivatkin kuulleet ainoastaan kerran niitä vihellettävän. Jollei toinen muistanut jotakin kohtaa, muisti sen toinen; he täydensivät toisiaan. Oli ihastuttavaa kuunnella heitä. Heidän ympärillään oli loistava kunnian utu. Kun Charlie lauloi jouluvirsiä, oli hänen äänensä sydäntäsärkevän suloinen, ja hän näytti samanlaiselta kuin pieni kuoropoika, liian pyhimysmäiseltä, liian sinisilmäiseltä elääkseen — mikä teki Judithin levottomaksi. Isoäidin oli tapana hänen laulaessaan pyyhkiä silmiään ja sanoa Judithille, ihan kuin tyttö olisi ollut täysikasvuinen, että Charlie oli rakkaan isänsä kuva.

Isoäiti ei rakastanut Juliania samalla tavoin, vaikka hän joskus iltaisin saattoi silittää lattialla viruvan pojan karkeata, myrskyisen näköistä päätä ja hokea hyvin säälittelevästi: »Poika-parka.» Hänen niin tehdessään oli Julianin tapana puristaa silmänsä tiukasti kiinni, sallia päätänsä silitettävän minuutin aikana ja sitten kiskaista se pois. Hän teki aina kaikki kaksi kertaa niin rajusti kuin muut ihmiset. Hän ei milloinkaan sulkenut silmiään kääntämättä niitä ensin ylöspäin. Aluksi luuli häntä vain ilkeäksi, mutta sitten huomasi, että hän myöskin oli liikuttava ja tiesi, minkä tähden isoäiti sanoi: »Poika-parka», korostaen ääntänsä juuri siten. Vielä myöhemmin tunsi häntä vuoroin vihaavansa, vuoroin miltei rakastavansa.

Judith oli ainoa, jota hän ei milloinkaan pilkannut. Tyttö sai olla ihan rauhassa. Julian ei luonnollisestikaan aina häntä huomannut, koska hän itse kävi Etonin opistoa ja Judith oli paljoa nuorempi; mutta kun hän pani tytön merkille, oli hän aina ystävällinen, osoittipa mielenkiintoakin, joten tuntui kohtuuttomalta tuntea häntä kohtaan niin suurta vastenmielisyyttä paitsi Charlien tähden.

Hän oli epämukava henkilö. Jos oli ollut kahden kesken hänen kanssansa, tuntui huojennukselta päästä takaisin toisten seuraan. Hänen vaistonsa olivat liian terävät, hänen mielensä liian kulmikas. Hän ei jättänyt mitään rauhaan. Hän tarkasti ja penkoi aina levottomasti, koetellen ja tutkien, pakottaen toisen tekemään samoin, itsepintaisesti kiinnittäen toisen huomiota niin kauan kuin halusi, joten hänen seuransa oli ihan väsyttävä. Hän toivoi aina huomaavansa ihmiset älykkäämmiksi, mielenkiintoisemmiksi kuin he olivat eikä jättänyt heitä rauhaan, ennenkuin oli saanut selville heidän kyvyttömyytensä ja hylännyt heidät.

Mutta kuta enemmän hän penkoi jonkun henkilön ajatuksia, sitä kauemmaksi se henkilö loittoni. Hänellä oli sellainen ominaisuus. Hän kulutti aikaansa tekemättä itselleen hyvää, karkoittaen luotansa halutessaan vetää puoleensa. Hänen luonnonlaatunsa oli opettavainen. Häntä miellytti tietojen jakaminen, ja hän tiesi niin paljon aloiltaan ja tahtoi niin kiihkeästi opettaa toisille omat tietonsa, että hän saattoi puhua puhumistaan. Se oli kovin rasittavaa. Judith oli liian kohtelias osoittaakseen ikävystymistään, joten hän sai koko paljon tietoja. Joskus heidän ollessaan kahden kesken Julian koetti saada hänet ilmaisemaan ajatuksiaan, mikä olisi ollut hirveän tuskastuttavaa, jollei poika pian olisi menettänyt mielenkiintoaan niitä kohtaan ja palannut omiin mielipiteisiinsä. Hänellä itsellään oli hyvin paljon ajatuksia, joita hän syyti tytölle sekavasti. Hänellä oli halveksivat mielipiteet uskonnosta. Hänestä oli ihan äskettäin tullut uskoton, ja hän lausui: »Jumala» ihan tavallisella, häpeilemättömällä keskusteluäänellä. Joskus Judith ymmärsi hänen ajatuksensa tai oli ne ymmärtävinään säilyäkseen selittelyiltä, ja toisinaan hän antoi pojan selittää, koska se teki viimemainitun niin mieltyneeksi ja innostuneeksi. Hän saattoi tuskaisesti vääntelehtiä etsiessään sopivia, nasevia sanoja lausuakseen ajatuksensa, ja jos hän lopuksi oli tyytyväinen, hyräili hän hiljaa jotakin säveltä. Hän rakasti sanoja intohimoisesti, ja hän keksi niitä sangen oivallisia. Ollessaan hilpeällä tuulella hän myöskin väänteli kasvojaan tuiki hullunkurisiin kuvatusilmeisiin huvittaakseen muita. Yleensä hän kuitenkin oli jörö kaikkien ollessa yhdessä koolla ja poistui yksin seurasta sen näköisenä kuin olisi halveksinut ja epäillyt heitä. Judith sai selville, ettei hän oikeastaan ollut mieluimmin yksin, vaan kaipasi jotakuta toista henkilöä, kuuntelijaa. Silloin hän innostui kiihkoisesti ja haasteli haastelemistaan. Toiset pitivät häntä itserakkaana, ja hän olikin; mutta kuitenkin hän oli vähemmän itserakas kuin itseään alentava ja arkaileva, vähemmän pöyhkeilevä kuin ujo; eikä hän milloinkaan antanut anteeksi sitä, että hänelle naurettiin.

Hän lasketteli valheita ihan tyrmistyttävästi. Judith puhui aika paljon perättömiä itsekin, joten hän oli sangen kerkeä havaitsemaan, milloin Julian valehteli, ja aina se loukkasi häntä perin pahasti. Kerran isoäiti tiedusti:

»Kuka on katkaissut ruuhen melan?»

Ja kaikki vakuuttivat:

»En minä.»

Sitten isoäiti kysyi kärsivällisesti:

»No niin; kuka oli soutelemassa eilen?» Ja punehtuneena ja kiihkeästi haluten olla salaamatta mitään Martin riemuissaan huudahti: »Minä olin», — lisäten miltei pettyneesti: »Mutta minä en taittanut melaa.» Hänen totuudenrakkauutensa oli ihan kiusallisen ilmeinen. Ei kukaan ollut rikkonut melaa.

Julian vihelsi senjälkeen huolettomasti hetkisen, joten Judith arvasi.

Toisinaan hän keksi unia, väittäen todella nähneensä ne. Judith arvasi aina, milloin unet olivat tekaistuja, vaikka ne usein olivat hyvin taitavasti sommiteltuja ja järjettömiä, aivan kuten oikeat unet. Myöskin hän keksi unia, joten Julian ei voinut pettää häntä. Hän tunsi leikin ohjeen ja tiesi, että vaikka kuinka koettaisi, joku petollinen piirre pujahtaisi mukaan.

Samoin ei Julian voinut pettää häntä seikkailuillaan, kohtaamillaan kummallisilla ihmisillä, niin uskottavilta kuin ne kuvaukset kuulostivatkin. Tekaistut ihmiset tuntuivat kylläkin todellisilta, mutta ainoastaan omassa maailmassaan, joka aina erosi ruumiimme maailmasta yhtä paljon kuin tekaistujen maailmoiden ihmiset erosivat toisistaan. Milloin toiset välittivät kuunnella hänen juttujaan, uskoivat he niitä aina; heillä ei ollut kylliksi mielikuvitusta huomatakseen hänen narraavan. Mutta taiteilijakumppanina Judithin oli pakko arvostella häntä älyllisesti siveellisestä paheksumisesta huolimatta.

Hän oli sangen pikkumainen makeisiin nähden. Usein hän osti pussillisen yskäpastilleja, tarjosi niitä kerran kullekin, poistui sitten ja lopetti ne itsekseen. Judithin ollessa hänen seurassaan hän joskus imeksi karamellejä kertaakaan sanomatta: »Ole hyvä!» Mutta toisinaan hän osti tytölle koko kahdeksan pennyn pussin ja vei hänet mukaansa pyydystämään kovakuoriaisia. Hän oli perin innostunut kovakuoriaisiin. Hän tunsi niiden latinalaiset nimet ja tiesi täsmälleen, kuinka monta tuhatta munaa ne munivat minuutissa, mitä ne söivät ja missä sekä kuinka kauan ne elivät. Kotiin palattaessa hän kiersi käsivartensa tytön vyötäisille, ja viimemainittu oli siitä ylpeä, vaikka hän olisi toivonut saattajansa olevan Charlien.

Hän luki aika paljon ja salaili joskus lukemiaan. Hän oleskeli kylpyhuoneessa kokonaisia iltapäiviä lukemassa sanakirjoja tai »Tuhannen ja yhden yön» tarinoita.

Ainoastaan hänen väitettiin varmasti tietävän, miten lapset syntyvät. Kun muut toivat julki olettamuksiaan nauroi hän ylemmän tapaan. Kun sitten he kaikki olivat eräänä päivänä taivutelleet häntä, virkkoi hän happamesta ja lyhyesti: »No niin; ettekö ole tarkkailleet eläimiä, tomppelit?» Ja neuvoteltuaan vähän aikaa keskenään he kaikki arvelivat ymmärtävänsä paitsi Martinia, ja hänelle piti Mariellan selvittää asia.

Julian soitti pianoa paremmin kuin Charlie; hän soitti niin, että sitä oli mahdoton olla kuuntelematta. Mutta hän ei ollut, kuten Charlie oli, pelkkä astia, johon soittoa kaadettiin ja josta se taaskin valettiin edelleen. Judith arveli että Charlie epäilemättä latki musiikkia, kuten kissanpoika latkii maitoa.

Kahden kesken Julian kertoi aikovansa kirjoittaa oopperan. Se oli liian kiehtova sanoin kuvattavaksi. Hän oli jo säveltänyt »Kevät» -nimisen kappaleen, jossa oli juoksutuksia ja jossa toistui käen kukuntaa jäljittelevä kohta. Se oli ihastuttava — ihan kuin oikean käen kukunta. Toisen sävellyksen nimi oli »Tammikuoriaisten tanssi». Se oli hyvin hullunkurinen. Yksinkertaisesti näki tammikuoriaiset juhlallisesti lönkyttelemässä. Se sai kaikki nauramaan — jopa isoäidinkin. Sitten Roddy sommitteli sitä varten tanssin, joka oli yhtä hullunkurinen kuin sävellyskin; ja sitä alettiin säännöllisesti tanssia sateisina päivinä. Julian itse piti enemmän »Keväästä». Hän väitti, että se oli kaikin puolin suurempi kappale.

* * * * *

Roddy oli kovin omituinen pikku poika. Hän oli naapuritalon lapsista epätodellisin ja kiehtovin, koska hän oli siellä niin harvoin. Hänen vanhempansa eivät olleet kuolleet kuten Julianin ja Charlien, eivät ulkomailla, kuten Martinin, eivätkä eronneet ja riitaantuneet kuten Mariellan. (Mariellan äiti oli karannut jonkun Venäjän puolalaisen kanssa, mikä hän lieneekään ollut; ja senjälkeen hänen isänsä... tässä oli hoitajatar keskeyttänyt käskevästi ja kallistanut hänen huulilleen olematonta pulloa, kun hän kuiski siitä sisäkölle.)

Roddyn vanhemmat asuivat Lontoossa ja sallivat hänen tulla tänne viikon kestävälle vierailulle kunkin loman aikana. Roddy puhui tuskin koskaan. Hänellä oli kalpeat, ilmeettömät, salaperäiset kasvot ja kellanruskeat silmät, joiden takaosasta tuikki kaukaa valoa. Hänellä oli pörröinen, tumman kiiltävä pää ja omituinen hymy, jota tähyili, koska se ei ollut samanlainen kuin kenenkään muun. Hänen huulensa kohosi äkkiä hänen valkeilta hampailtaan ja sitten painui suupielistä alaspäin katkeran suloisen näköisesti. Sen nähdessään katsoja äänsi itsekseen: »Ah!» tuntien vähäisen vihlaisun ja jäi tuijottamaan — se oli niin kummallinen. Hänellä oli omituinen tapa levittää käsiään ja katsella niitä — ruskeita, leveitä käsiä, joiden koukkuiset sormet osasivat kynää pidellessään ihan kuin taikoen piirtää mitä tahansa. Hänellä oli toinenkin temppu, se, että hän hieroi lapsen lailla silmiään nyrkillään, ja sekin pani katsojan kuiskaamaan: »Ah!», tuntemaan hellyttävää, vihlovaa mielihaikeaa ja haluamaan koskettaa häntä. Kirkkaassa valossa hän räpytteli silmiään; ne olivat heikot ja niin etäällä toisistaan, että ne ylöspäin kääntyessään näyttivät kiertävän poskipäiden ympäri ja sivusta katsottuina muistuttivat kahta hänen päähänsä kiinnitettyä, hullunkurista lintua. Hän toi mieleen sadut — kiinalaiset tarut. Hän oli laiha, kummallinen ja viehättävä; ja jokin hänessä pani ajattelemaan salaperäisiä, öisin liikkuvia eläimiä.

Kerran Judith näki talvisaikana orapihlaja-aidan, joka kiilsi tummana äskeisestä sateesta. Syvällä sen vankkojen, sokkeloisten oksien sisällä liikkui varjomainen lintu, nokkien ja äänettömästi sujahdellen pienessä, salaperäisessä, rajoitetussa yksinäisyydessään tavoittelemaan rusoittavaa marjaa tai paria. Äkkiä Judithin mieleen johtui Roddy. Se oli luonnollisesti naurettavaa, mutta niin kävi; se ajatus heräsi itsestään, tehden samanlaisen yllättävän, hellyttävän vaikutuksen. Meluton, valpas olento liikkumassa yksin pienien, loistavien täplien keskellä hyvin sekavassa ympäristössä; siinä oli — niin, mitä siinä oli niin perin roddymaista?

Milloin hän halusi, olivat hänen liikkeensä niin joustavat niin elohopeamaiset, ettei hän tuntunut todelliselta. Hänen oli tapana riippua puun ylimmässä oksassa ja pudota kevyesti alaspäin, siirrellen vuorotellen käsiään, ikäänkuin olisi laskeutunut leijaillen, ja sitten hän paljoa aikaisemmin kuin saavutti tavallisen hyppäämiskohdan heittäysi vaivattomasti ilmaan ja putosi maahan pehmeän rennosti kyyristyen, kissamaisesti.

Kerran he päättivät yrittää kiivetä puutarhan laidassa kasvavaan tavattoman isoon, vanhaan kuuseen. Piti päästä latvaan, ennenkuin joku alhaalla olisi ennättänyt lukea viiteenkymmeneen. Julian, Mariella ja Martin koettivat, mutta heitä ei onnistanut. Sitten Roddy. Hän heilautti itseään ylöspäin, mutta hypähti pian taaskin ulospäin oksalta ja tuli maahan, väittäen puuhaa niin epämukavaksi ja likaiseksi, ettei siihen maksanut vaivautua. Judith katsahti ylöspäin ja näki sekavan oksanpyörteen olevan niin sakean koko matkan ylöspäin, ettei taivasta lainkaan näkynyt sen lävitse. Hän hoki mielessään: »Minä teen sen! Minä teen sen!» Häneen meni henki, ja hän kapusi kuusen latvaan sekä viskasi sieltä ilmaan nenäliinan Martinin parhaillaan lausuessa: »Viisikymmentäseitsemän.» Senjälkeen hän kiipesi takaisin maahan ja sai onnitteluja. Martin antoi hänelle palkinnoksi onneatuottavan kolmepennysensä, ja häntä pullisti ylpeys, koska hän, nuorin, oli voittanut kaikki muut; ja hurmauksissaan hän ajatteli: »Minä pystyn mihin tahansa, jos sanon pystyväni.» Ja sinä iltana hän taaskin koetti lentää uskon voimalla, mutta se ei onnistunut.

Myöhemmin itsekseen nauttiessaan osakseen tulleesta suloisesta kehumisesta, hän muisti, ettei Roddy ollut virkkanut mitään — että poika oli vain katsellut häntä silmissään tuike ja huulillaan alaspäinen hymynsä. Hän arveli Roddyn otaksuttavasti nauraneen hänelle hänen innostuksensa ja ylpeytensä tähden. Hän tunsi pettymystä ja muisti äkkiä mustelmansa ja repeytyneet vaatteensa.

Roddyssa ei ollut kunnianhimoa. Hän ei tuntenut ollenkaan nöyryytystä, jollei hän pystynyt vastaamaan haasteeseen. Jollei hän halunnut koettaa, niin hän ei halunnut, ei sen vuoksi, että hän olisi pelännyt epäonnistumista, sillä hän tunsi kykynsä, kuten kaikki muutkin tunsivat, eikä sen tähden, että hän olisi ollut ruumiillisesti varovainen, sillä pelko oli hänelle tuntematon; syynä oli hänen perinjuurinen välinpitämättömyytensä. Hänen elämänsä oli tarmopuuskia, joita seurasi mitä uneliain haluttomuus.

Kun hän halusi mennä edellä, tulivat kaikki muut perässä; mutta hän ei siitä välittänyt. Hän ei piitannut siitä, pidettiinkö hänestä vai eikö. Hän ei koskaan etsinyt Martinin seuraa, vaikka hän otti ystävällisesti vastaan pojan kiintymyksen osoitukset eikä milloinkaan liittynyt häntä narraamaan. Mutta hän ei yhtynytkään koskaan mihinkään; häntä eivät kiinnostaneet henkilökohtaiset suhteet.

He kaikki pelkäsivät häntä vähän, eikä heistä kukaan — paitsi Martinia, jota kohtaan hän esiintyi niinkuin poika isäänsä kohtaan — pitänyt hänestä kovin paljoa.

Hänen piirtämänsä kuvat olivat äärimmäisen omituisia: pitkiä, haavemaisia olentoja, jotka laahasivat ohuita jalkojaan jäljessään, jättiläisiä ja kääpiöitä, ihmisiä, joilta oli hakattu pää poikki, haudoista nousseita aaveita ja luurankoja, jotka tavoittelivat lapsia, hurjasti tanssivia ihmisiä, jotka huitoivat raajojaan, huvittavia kuvatuksia ja kamalia, peloittavia, vanhoja akkoja. Parhaat olivat hänen pilapiirroksensa. Isoäiti vakuutti niiden olevan hyvin lupaavia. Julian oli aina kiitollisin piirrettävä, ja häntä suututti hirveästi.

Joskus Judith istui hänen vierellään ja tarkkaili hänen kerkeätä kynäänsä. Se oli kuin taikomista. Mutta aina hän taukosi pian. Hän tunsi tuskin minkäänlaista mielenkiintoa piirroksiaan kohtaan saatuaan ne valmiiksi. Judith kokosi ne nippuihin ja vei ne kotiinsa ahmiakseen niitä. Että Roddy osasikin suorittaa sellaista ja hänellä, Judithilla, oli etuoikeus katsella ja koota hänen teoksiaan!... Hänen piirroksensa olivat jopa vieläkin kiehtovampia kuin Julianin ja Charlien soitto. Judithkin osasi soittaa pianoa aika somasti, mutta piirtäminen — siinä taaskin selvä todistus raamatun epäluotettavuudesta. Hokipa vaikka kuinka kiihkeästi: »Minä osaan, minä osaan!» ja syöksyipä vaikka kuinka varmasti uskoen kynän ja paperin ääreen, ei siitä tullut kerrassaan mitään.

Kerran hän äkkiä rohkaistui ja lausui ääneen useiden viikkojen aikana hiljaa kertaamansa sanat:

»Piirrä nyt jotakin _minulle_, Roddy!»

Oi, jotakin, mikä olisi suunniteltukin piirrettäväksi hänelle — jotakin, mihin hän saisi merkitä (hän itse, koska Roddy varmasti kieltäytyisi): »Taiteilijalta Judith Earlelle» ynnä päivämäärän: merkki, pysyvä muisto hänen ystävyydestään!... »Oh, en», epäsi Roddy, »en osaa». Hän viskasi kynän kädestään, heti ikävystyen siitä ehdotuksesta, hymyili ja asteli pian pois.

Hymy poisti kärjen pistokselta, mutta Judithia vaivasi tuttu tunne, painostus, hänen silmäillessään loittonevaa taituria. Ei lainkaan hyödyttänyt koettaa houkutella Roddya tulemaan esille sokkeloisesta eristäytymiskuorestaan henkilökohtaisesti häntä lähentelemällä ja vaatimalla hänen suosiotaan. Roddylla oli ikävuosiinsa nähden kovin suuri loukkaamiskyky; hän tuntui joskus täysikasvuiselta rusentavan esiintymisensä vuoksi.

Silloin tällöin hän oli hyvin hullunkurinen ja keksi nurmikolla tansseja saadakseen toiset nauramaan. Hän jäljitteli ihmeellisen hyvin erästä venäläistä balettitanssijaa. Hän osasi myöskin kävellä käsillään ja heittää takaperin kuperkeikkaa veteen. Se oli kovin ihastuttavaa, ja senvuoksi häntä suuresti kunnioitettiin.

Kerran hän ja Judith leikkivät jäniksiä paperisuikalemetsästyksessä. Roddy huomasi pensasaidassa vanhan sateenvarjon ja otti sen. Se oli risainen, ravistunut ja iso; ja siinä oli jotakin ystävällistä — kehnoa, huoletonta hilpeyttä. Hän kanteli sitä kauan aikaa, heilutellen sitä ympäri, joskus pitäen sitä tasapainossa leuallaan tai keihästäen sillä kaikenlaisia esineitä. Kummun laella he tulivat lammikolle, jota peittivät vihreät lehdet ja valkeat, tähtimäiset, vaahtoa muistuttavat kukat. Kaikkialla ympäristöllä kasvoi kurjenmiekkoja, lemmikkejä ja satoja muita harvinaisia, lumoavia, pieniä vesikasveja.

»Kas, niin; minä en tarvitse tätä vanhaa sateenvarjoa», virkkoi Roddy. Hän katseli vettä: »Haluatko sinä sen?»

»En. Viskaa se menemään!»

Hän nakkasi sen. Se putosi keskelle lammikkoa — kauhistus! — pystyyn, tarttui johonkin eikä uponnut.

»Voi, Roddy!»

Se tuijotti heihin laajan vedenpinnan ylitse jäykkänä, hyljättynä, moittivana. Se puhui: »Minkä tähden otitte minut, rohkaisitte ja hellitte minua, kun aioitte tehdä näin?»

»No niin, lähdetään», kehoitti Roddy.

He pakenivat sen luota.

He pakenivat sen luota, mutta voi! — se ajoi heitä takaa. Kilometrien päästä se valitti Judithille, kimeästi, heikosti kirkuen: »Pelasta minut! Pelasta minut!» He esittivät toisilleen puolustukseksi sen, että olivat pilanneet jänisjahdin, ja lähtivät samaa tietä takaisin. Heidän jalkojensa oli pakko palata sinne.

Lammikko lepäsi kauniina ja tasaisena illan valossa. Sateenvarjo oli hukkunut.

Roddy seisoi veden rajassa ja puri huultansa. Hän sanoi:

»Niin, melkein toivon, etten olisi heittänyt sitä vanhaa vehje-parkaa tuonne.»

Judith nyökkäsi. Hän ei voinut puhua.

Senjälkeen se paikka vaivasi häntä aina.

Mutta syvemmälle hänen muistiinsa syöpyi häntä Roddyyn liittävä side, yhteinen tunne, salainen myötätunto. Ahnaasti hän tarttui siihen ja ruokki sillä hillitöntä kunnianhimoaan. Kerran he kaikki pitäisivät hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta; myöskin Roddy kertoisi hänelle kaikki. Heidän elämänsä, jotka tähän saakka olivat aina olleet kaukaisia ja salaperäisiä, kierisivät läheisesti hänen ympärillään. Hän tietäisi kaikki, kaikki heidän asiansa.

* * * * *

Tästä kaukaisesta, mitättömästä tapauksesta alkaen Roddyn kasvot kohosivat hänen mieleensä viimeisinä, selvimpinä oudoimpina.

Siellä oli kenttä, jossa oli kalkkikuoppia, kypsyviä vattuja ja kanervikko- sekä saniaisaukeamia. Saniaisten omituinen haju leijaili ilmassa heikkona, mutta läpitunkevana, maallisena, mutta kuitenkin epätodellisena, häiritsevänä.

Hän tuijotti kauhuissaan kuollutta, polulla viruvaa kaniinia. Se oli kyljellään pienet, hentoluiset käpälät ojennettuina ja liikkumattomina ja sen alapuolen pehmeä, salaperäinen, valkea turkki paljaana. Joku heistä — kuka, sitä hän ei mitenkään jaksanut muistaa — virkkoi:

»Niin; en olisi koskaan uskonut kajoavani sellaiseen.»

Se kuulosti samanlaiselta kuin olisi joku puhunut ilkeässä unessa.

»Miten sen teit?» tiedusti Roddyn ääni.

»No, se istui, hiivin sen luokse ja viskasin kiven säikähdyttääkseni sitä aikomatta sitä vahingoittaa. Mutta kiven on täytynyt osua suoraan sen korvan taakse — joka tapauksessa tapoin sen heti. Se oli pelkkä sattuma. En pystyisi tekemään sitä uudelleen, vaikka koettaisin koko elämäni.»

»Hm», äänsi Roddy. »Hullunkurinen juttu.»

Hän seisoi kädet taskuissa, silmäillen kuollutta otusta, kasvot naamiona. Auringonpaiste alkoi himmetä. Saniaisten pinta heloitti metallinkiiltoisena, ruoho oli kalmanvaalea, puut suhisivat. Judith rimpuili painajaisen kourissa.

»No niin, mitä sille teen?» kysyi joku.

»Minä huolehdin siitä», lupasi Roddy.

Sitten he olivat kahden kesken. Judith kumartui hypistelemään kaniinin turkkia. Se oli kuollut, se oli kuollut. Hän lankesi polvilleen sen viereen ja itki.

»Kuulehan; _älä_ itke!» pyysi Roddy hetkisen kuluttua. Hän ei sietänyt kyyneliä.

Judith itki sitäkin haikeammin, kauheita nyyhkytyksiä ihan vatsan pohjasta.

»Ei se sitä tarkoittanut, sille ei mahda mitään», lohdutti Roddy. Oltuaan sitten taaskin hetkisen vaiti hän lisäsi:

»Tiedäthän, ettei se sitä tuntenut. Se kuoli heti.»

Se kuoli heti. Oi, kuinka liikuttavaa, kuinka sietämätöntä!... Sitten taaskin, pitkän ajan kuluttua:

»Kuules, viemme sen kotiin ja hautaamme sen!»

Hän keräsi isoja saniaisenlehtiä ja kietoi kaniinin hellästi niihin. Judith otti sen maasta; hän tahtoi kantaa sitä, vaikka olikin pyörtymäisillään tuskasta tuntiessaan käsissään sen pehmeän, hennon ruumiin. Hän mietti: »Käsissäni on kuollut olento. Se oli elossa muutamia minutteja sitten, mutta nyt se on — millainen se on?» Ja häntä tukehdutti kuin hukkuvaa.

He lähtivät. Itkien, yhä itkien hän kantoi kaniinin mäen rinnettä alas puutarhaan; ja Roddy asteli äänettömänä hänen rinnallaan. Hän poistui kaivamaan kuopan laakeripensaan juurelle pensaikon tiheimpään osaan. Mutta kun viimeinen toimitus, hautaaminen, oli käsissä, ei Judith jaksanut enää lainkaan kestää. Hän oli nyt ihan sekaisin, pelkkänä nyyhkytys- ja kyynelryöppynä.

»_Älä_ toki!» pyysi Roddy taaskin vapisevalla äänellä.

Tyttö tyyntyi äkkiä tyrmistyksestä, sillä Roddy kuulosti olevan romahtamaisillaan. Hän ei jaksanut kestää Judithin murhetta. Kyyneleisen silmänsä nurkitse hän näki Roddyn kasvojen alkavan värähdellä. Nopeasti hän luovutti ruumiin, ja poika vei sen pois.

Hän oli poissa kauan aikaa. Palattuaan hän tarttui Judithin käsivarteen ja kehoitti:

»Tule katsomaan!»

Laakeripensaan alla olevalle vähäiselle kummulle hän oli sijoittanut kauniin levyn. Se oli keksiastian kansi, sileä, kirkas ja välkkyvä, ja hän oli takonut siihen naulalla sanat: »Kaniinin muistoksi.»

Rauha ja lohtu valahtivat Judithin sydämeen...