Part 4

Pureva, sinisen ja valkean kirjava iltapäivä alkoi kalveta auringonlaskun lähestyessä. Lammikko välkkyi ja kimalteli kelmeässä valossa. Keskellä kohosi ryhmä kuihtuneita kurjenmiekkoja, kuivuneita, nääntyneitä ruohoja ja luhtakasveja, marjaisia pensaita ja pieniä pajuja — sekavina pastellivivahduksina, purppuraisen ruskeina, virttyneen vihreinä, keltaisina ja harmaina — siellä täällä yksinäinen, helakka väritäplä, tulipunainen läikkä tai kullankeltainen juova. Luistimien sirinä ja viuhina täytti ilman, ja luistelijat sujahtelivat taukoamatta, nopeasti, kevyesti, kuten kärpäset laipiossa. Jään alla neulamaiset ruohonlehdet ja pienet vesikasvit olivat hiljaa, lumottuina, leviten jäykkinä ja hentoina, moninaisina, pienenpieninä ja viehättävinä.

Hänen seisoessaan yksin katselemassa niitä Julian palasi hänen luoksensa ja kysyi:

»Käytkö koskaan Lontoossa?»

»Tuskin koskaan. Jos isä on kotona, vie hän tavallisesti minut teatteriin jouluna; ja silloin tällöin käyn äidin kanssa ostamassa vaatteita.»

»No niin; sinun olisi parasta tulla joskus pikapuoleen; menisimme katsomaan jotakin näytäntöä. Sovi siitä Mariellan kanssa!»

»Oi!»

Se ei voinut olla totta — niin ei voinut mitenkään käydä.

Kuului luistinten kirskuntaa ja kalahtelua, ja muut kaksi seisahtuivat horjuen heidän eteensä.

»Meidän täytyy lähteä», lausui Mariella.

»Judith aikoo tulla katsomaan jotakin näytäntöä kanssamme», ilmoitti Julian.

»Sepä hyvä», virkkoi Mariella innostumatta.

»Milloin?» kivahti Julian. »Sopikaa siitä!»

»En tiedä», torjui toinen, luoden häneen nopean katseen. »Meidän täytyy kysyä isoäidiltä. Kysyn isoäidiltä, Judith, ja ilmoitan sinulle huomenna.»

»Koska tulemme takaisin huomenna», pisti Charlie väliin. »Julian, meidän täytyy, eikö täydykin? Oletko täällä, Judith?»

»Oi, kyllä.»

»Se on hyvä, koska tarvitsen sinua. Tarvitsen sinua joka tunti. Huomiseen mennessä olen unohtanut rinnankipuni. Totisesti uskon, että jollemme olisi tavanneet sinua, Judith, emme olisi astuneetkaan jäälle. Olisimme vain katselleet ja häipyneet kiltisti takaisin Lontooseen. Olemme niin kovin kömpelöitä.»

Hän istuutui riisumaan kenkiään ja alkoi viheltää — pannen sitten lauluksi:

»Köntykset kolmisin mielin ei iloisin —»

Äänettömyys.

»lähteneet rannalta —»

Taaskin äänettömyys.

»Voi, surkeata tää! On pettävätä jää; siellä kylmän kylvyn saa—»

Hän veti kengät jalastaan ja lopetti:

»Jos Judithia ei ollut, oisi kolmikko seisoskellut.»

»Sangen kehnoa», huudahti Julian.

»Oi, minusta se oli kauhean hyvä», kehui Judith.

Charlie kumarsi ja virkkoi:

»Sellaista pystyn latelemaan lisääkin.»

»Anna tulla sitten!»

»Ei nyt. Uh! Väsyttää.»

Siltä näyttäkin. Kummankin posken helakan punaista läikkää lukuunottamatta hän oli peloittavan kalpea. Hänen silmänsä näyttivät tummilta mustien renkaitten keskellä, ja hän nojasi Mariellaan, samalla kun viimemainittu vakavana laittoi kiinni hänen kenkänsä ja takkinsa napit. Kun tyttö kiersi kaulaliinan hänen kaulaansa, kiskoi hän sen jälleen pois ja huusi:

»Voi, Mariella. _Ei!_ Minun on niin kuuma.»

»Sinun tulee pitää sitä», virkkoi Mariella rauhallisesti. »Sinä vilustut.» Ja hän kietoi sen uudelleen Charlien kaulaan, samalla kun viimemainittu alistui ja virnisteli hänelle, luoden hänen silmiinsä hymyilevän katseen ikäänkuin lapsi, joka houkuttelee vanhempaa ihmistä nauramaan.

Häntä tarkkaillessaan Judith mietti:

»Oletko suuriluuloinen ja hemmoiteltu?»

Koko tuo hilpeys ja ylpeä välinpitämättömyys, kaikki tuo itsetiedottomalta näyttävä viehätysvoima, tuo varma pakinoiminen — kaikki se saattoi olla täydellisen itsetietoisuuden tuote. Varmastikin hän katseli peilistä ja ihaili omaa kuvaansa. Judith muisteli vanhaa unelmaansa päästä avioliittoon hänen kanssansa ja ajatteli suunnattoman surumielisesti ja ennustavasti niitä monia naisia, jotka hiljaisessa mielessään kaipaisivat hänen rakkauttaan, kun taas hän kulkisi omaa tietänsä välittämättä heistä.

Hämäryyden taustaa vasten hänen päänsä ja kasvonsa loistivat ikäänkuin kalpeasti valaistuina.

Judith piti häntä tarkoin silmällä, mutta ei saanut osakseen merkkiäkään; kaikki nuo loistavat ilmeet lipuivat ja pysähtelivät hänen ympärillään, mutta hänelle ei ollut tarkoitettu mitään muuta kuin kevyt hymy tai pari, satunnainen tunnustus hänen väliaikaisesta hyödystään. Charlie ja Mariella olivat tuskin kertaakaan tiedustaneet: »Muistatko?» Jos he vielä hellivät entisyyden muistoja, eivät ne koskeneet häntä. Oli omituista ajatella sellaista välinpitämättömyyttä, kun he ja ne muut kolme merkitsivät kaikkia niitä kuvia, kaikkia värejä ja kaikkea rikkautta, mitä koskaan oli hänen elämäänsä tullut.

Hämärtyvässä valossa he kietoutuivat taaskin salaperäisyyteensä ja olivat yhtä saavuttamattomia kuin konsanaan. Heidän täytyi aina pitää häntä orjanaan, joskin vain harvinaisella ulkonaisella olemuksellaan; ja hän tunsi väsyneensä heidän aiheuttamastaan jännityksestä.

»Huomenna», lupasi Charlie, »tuomme myöskin Roddyn».

»Niin. Lähdetään», hoputti Mariella. »Meidän täytyy kiirehtiä junalle.»

Äänettöminä he taivalsivat kylmän, aution luhdan poikki, ja tuuli puhalsi heidän takaansa purevana ja uhkaavana. Heidän saavuttuaan joen partaalle Charlie seisahtui, katseli sen poikki ja lausui haaveksivasti:

»Vanhassa talossa on valoa. Siellä on kai talon vahti. Meidän sopisi huomenna pistäytyä siellä yllättämässä hänet. Eikö se näytä yksinäiseltä?... Toivoisinpa, että taaskin asuisimme siellä. Missä sinun kotisi on, Judith? Se kai oli viereinen talo.»

»Niin se onkin, mutta se jää puiden taakse.»

»Niin, kyllä; en muistanut.»

Sitten Judith souti heidät veneellä joen poikki ja erosi heistä toisella rannalla, jossa tie haaraantui asemalle.

»No niin, huomenna tavataan.»

Julian silmäili taivaalle.

»Taitaa tulla suojainen ilma», virkkoi hän. »Luultavasti yöllä sataa.»

»Pötyä!» tokaisi Charlie. »Tunnustelehan maata!»

»Niin, mutta ilma on lauhempi. Ja katsohan taivaalle!»

Idässä ja pohjoisessa tuikkivat kylmät tähdet, mutta savuisessa, meluisessa lännessä nielivät mustat pilvet auringon viimeiset rippeet.

Judithin valtasi kauhu, ja hän tunsi vihaavansa Juliania ja haluavansa lyödä häntä.

»Hölynpölyä! Se ei merkitse mitään», intti Charlie epävarmasti.

»Ja kuunteles tuulta!»

Tuuli suhisi voimakkaasti ja hellittämättä puunlatvoissa sekä kiidätti pilviä.

»Oh, älä höpise!» tuskaili Charlie. »Eikö voi tuulla, jollei sää muutu suojaiseksi? Ja nyt lähdetään, joutukaa; muutoin myöhästymme junasta.»

»Hyvää yötä siis!»

»Hyv' yötä, Judith! Tulemme tapaamaan sinua.»

»Kyllä minä olen jäällä.»

»Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!»

Judith juoksi kotiin, sulkien silmänsä pilviltä, korvansa tuulelta, ja pamautettuaan julkisivun oven kiinni jälkeensä koetti syrjäyttää mielestään kateuden, vihan, pahansuopuuden ja kaiken armottomuuden Jumalan, jonka enteet näkyivät taivaalla.

»Huomenna he tulevat jälleen ja tuovat Roddyn. Huomenna näen Roddyn. Oi, hyvä Jumala, ole laupias!»

* * * * *

Aamun sarastaessa hän heräsi, kuuli sateen sokean, surullisen huokailun, turhan kiireen ja sihinän — ja sanoi pimeässä ääneen: »Miten jaksan sen kestää?»

Sairaloisen haaveellisen toivon houkuttelemana hän kuitenkin souti sinä aamuna joen poikki ja meni lammikolle.

Siellä ei ollut ketään muita kuin muuan pikku poika, joka luisteli monen sentimetrin syvyisen veden peittämällä jäällä ja vinhasti kiitäessään nostatti eteensä kaksi erillistä vesisuihkua.

Se siis oli loppu. He olivat taaskin poissa. He eivät palaisi, he eivät kirjoittaisi, hän ei menisi Lontooseen heitä tapaamaan. Jopa Juliankin unohtaisi hänet. He eivät välittäneet, sade oli hilpeä, ei mikään koko avarassa maailmassa voinut häntä lohduttaa. Hän kääntyi pois sateen sekoittamalta paikalta, jossa heidän epätodelliset, kadonneet hahmonsa pilkkasivat ja hämmensivät häntä — haaveina onnellisen entisyyden kaukaisessa unelmassa.

3

Johonkin aikaan keskellä sotaa hän sai varmasti tietää Julianin olevan rintamalla. Hän kuuli siitä naapuritalon vanhalta puutarhurilta, joka oli aikoja sitten antanut hänelle omenoita ja päärynöitä ja joka oli saanut tiedon itse isoäidiltä. Viimemainittu oli kirjoittanut, käskien puutarhuria istuttamaan uusia ruusupenkkejä ja pitämään tenniskenttää täysin hyvässä kunnossa, sillä varsin pian, heti sodan päätyttyä, lapsenlapset saisivat talon omakseen viettääkseen siellä pyhänseutunsa ja loma-aikansa.

Julian-herra oli rintamalla, toistaiseksi terveenä, Jumalan kiitos, ja Charlie-herra oli juuri kutsuttu sotapalvelukseen; mutta taisteleminen, vakuutti isoäiti, päättyisi, ennenkuin hän edes ennättäisi lähteä Ranskaan.

Sitten naapuritalon lapset uusien toiveiden ja uuden pelon vaikutuksesta taaskin esiintyivät yhtenään öisin hänen unissaan.

Sotilaspuvussaan Julian tuli äkkiä kirjastoon ja sanoi:

»Olen tullut jäähyväisille.»

»Jäähyväisille? Aiotko takaisin rintamalle?»

»Kyllä. Tällä minuutilla. Etkö kuule junani ääntä?»

Hän kuunteli ja kuuli junan viheltävän.

»Charlie lähtee myöskin. Hän on täällä heti. Hyvästi, Judith!»

Hän ojensi kätensä; Julian tarttui siihen, kumartui sitten kasvoillaan virnistyksentapainen ja suuteli häntä, sanoen sitten:

»Niin miehet tekevät ollessaan lähdössä rintamalle.»

Judith ajatteli mielissään: »Siispä Charliekin haluaa suudella minua.» Ja hän katsoi ulos ikkunasta, toivoen näkevänsä Charlien.

Oli sysipimeätä ja hän mietti huolissaan: »Hän ei löydä tietä. Hän kammosi aina pimeyttä.»

»Lähdetään», virkkoi Julian. »Sinun pitää lähteä liehuttamaan minulle jäähyväisiksi.»

Mutta sittenkin hän vitkasteli ja tähyili ulos, etsien Charlieta lisääntyvän pelon vallassa.

Ihan äkkiä hän näki Charlien ulkona pimeässä. Viimemainittu ei ollut sotilasasussa; hänen yllänsä oli harmaat flanelliset polvihousut ja valkea, avokaulainen paita — hänen lapsuusaikainen vaatetuksensa. Hän laahusti ontuen jalkaansa, ikäänkuin se olisi ollut kipeä.

»St!» kuiskasi Julian hänen korvaansa. »Hän on pukeutunut valeasuun.»

»Ahaa! Hän ei siis halua kaatua.»

»Ei.»

Judith näki hänen kasvonsa. Naamio oli hirvittävä — vanhan tylsämielisen kuihtuneet, keltaiset kasvot. Charlie katsoi Judithia ilmeettömästi ja tyttö ajatteli: »Ahaa! Minun pitää teeskennellä, etten tunne häntä.»

Charlie loittoni pois näkyvistä kummallisine vaatteineen, nilkutuksineen, muuttuneine kasvoineen — kaikkine valeasuun kuuluvine, huolekkaasti valittuine lisäkkeineen. Häntä katsellessaan Judith tunsi äkkiä kauhua. Jotakin oli viassa; huomattaisiin, että hän oli valepuvussa.

Judith yritti saavuttaa hänet varoittaakseen häntä, mutta ei saanut ääntä suustansa, ja hän oli kadonnut.

* * * * *

Charlie itse, niin vanha puutarhuri kertoi, oli kirjoittanut hänelle aikovansa mennä naimisiin Mariellan kanssa. Nuori herra Charles oli aina ollut kaikkien rakastama — hänellä oli aina ollut valmiina hymy ja miellyttävä sana, eikä hänessä ollut milloinkaan tuntunut rahtuakaan ylpeyttä, vaikka hänen isoäitinsä tekikin hänestä sellaisen pikku prinssin.

»'Ja kun tämä iänikuinen sota päättyy, Lacey', sanoi hän,'tulemme taaskin asumaan rakkaaseen, vanhaan taloon. Isoäiti tahtoo meidän niin tekevän', sanoo hän, 'ja saatte olla varma, että itsekin sitä haluamme. Emme koskaan pitäneet Lontoosta. Saatte siis odottaa meitä ennen pitkää.'» Mutta voi! Hänen täytyi ensin joutua taistelemaan. Heidän avioliittonsa solmittaisiin heti, sillä hänen piti lähteä rintamalle. Omasta puolestaan, lausui vanha puutarhuri, hän ei enää tahtoisi elää, jos nuorelle Charlie-herralle tapahtuisi jotakin.

Seuraavana päivänä oli »Timesissä» ilmoitus, että heidät oli vihitty rekisteritoimistossa.

»Mutta hehän eivät voi olla yhdeksäätoista vuotta vanhempia», päivitteli äiti. »Ja lisäksi suorastaan serkukset. Kauhea erehdys. Taitaapa kuitenkin olla mahdollista —» Hän huoahti sijoittaen myssyä päähänsä peilin edessä. »Minun pitää kirjoittaa vanhalle rouvalle. He olivat hauskannäköisiä lapsia — toinen heistä erittäinkin. Minkä tähden et lähetä somaa, lyhyttä kirjettä tytölle, Judith? Tehän leikitte niin paljon yhdessä.»

»Oi, hän ei minua muistaisikaan», vastasi Judith ja poistui nopeasti sairaana järkytyksestä.

Avioliitossa, ne kaksi. Mariella vaimona, rouva Fyfenä.

»Olen _nuori_ rouva Fyfe. Tämä on Charlie, mieheni.»

Miten se oli käynyt?

»Mariella, sinun täytyy tulla vaimokseni, niin täytyy, sinun _täytyy_. Oi, Mariella, _totisesti_ haluan kanssasi naimisiin ja olen lähdössä rintamalle, joten _totisesti_ arvelen, että minulle sopisi suoda, mitä haluan. Saatan kaatua enkä silloin ole saanut elämästä mitään. Oi, Mariella, suostuthan! Tiedäthän, että olet onnellisin meidän parissamme, Mariella. Et voisi mennä naimisiin kenenkään syrjäisen kanssa ja jättää meitä kaikkia, vai voisitko? Enkä minä voisi. En voisi sietää kenenkään muun naisen _koskettavan_ itseäni. Sinä ja minä ymmärrämme toisiamme niin hyvin, että emme voisi olla onnettomia. Me _emme_ ole samanlaisia kuin muut ihmiset, kuten tiedät. Tule vaimokseni! Silloin tulen takaisin sodasta. Mutta jollet suostu, lähden ja antaudun heti surman suuhun...»

Ja kalpeana, lapsellisena ja ymmärtämättömänä Mariella poistui. Hän meni — niin Julianin luokse, katsoi huumaantuneen näköisenä häntä suoraan silmiin ja sanoi: »Charlie pyysi minua vaimokseen.» Julian ei virkkanut sanaakaan, vaan näytti synkältä, kohautti olkapäitänsä ja kääntyi toisaalle, ikäänkuin olisi tahtonut vastata: »Mitä se minuun kuuluu?» Niinpä Mariella palasi suoraa päätä Charlien luokse ja lupasi:

»Olkoon menneeksi.»

Hänen suunsa vapisi, ja hän oli vähällä purskahtaa valittamaan ääneensä, mutta ei purskahtanut, ei silloin eikä jälkeenpäin. Ja isoäiti itki haikeasti, kunnes Charlie vihdoin lohdutti häntä; ja senjälkeen hän horjumatta tahtoi antaa ja uhrata kaikki Charlielle.

Ei, ei; se oli liian typerää, liian epänormaalista. Ihmiset käyttäytyivät sillä tavoin ainoastaan tasapainostaan horjahtaneessa mielikuvituksessa.

Mariella ei suinkaan olisi itkenyt, ei mennyt Julianin luokse, ei kuvitellut olevansa rakastunut häneen — häneen tai Charlieen tai kehenkään muuhunkaan, olisi tehnyt mieli uskoa, lapsettomalta, sukupuolettomalta olennolta kun oli aina tuntunut, vuosikausia kehityksessä jäljellä. Kuinka hänen olikaan täytynyt muuttua kyetäkseen nyt tuntemaan intohimoa! Ihan äkkiä häntä oli pidettävä naisena, joka oli avioliiton kuilun toisella puolella.

Oliko hän siis suostunut tavalliseen, säyseän miellyttävään tapaansa vain tehdäkseen mieliksi Charlielle lainkaan ajattelematta, mitä merkitsi olla rakastunut ja mennä naimisiin? Oliko hän vähitellen rakastunut Charlieen kaikkina heidän yhteisinä kasvuvuosinaan vai oliko se tapahtunut äkkiä tyrmistyttävän tajunnan herätessä, kun Charlie ilmoitti hänelle lähtevänsä Ranskaan? Vai oliko Charlie jonakin päivänä tullut kotiin kiihtyneenä, kuohuvien tunteiden vallassa ajatellessaan, mikä häntä odotti, havainnut, että Mariella oli kaunis, omituinen ja hänen huolestunutta katsettaan kiehtova, ottanut hänet äkkiä syliinsä ja lumoten kietonut hänet omaan rakkauskuvitelmaansa?

Vai oliko se kytenyt hellänä ja varmana koko ajan — idyllikö?

»Rakas, tiedäthän, etten ikinä rakasta ketään muuta kuin sinua.»

»Enkä minä ketään muuta kuin sinua.»

»Mennään siis naimisiin, ennenkuin lähden.»

»Oi, niin — heti.»

Niin he olivat menneet naimisiin, ja kaikki muut olivat lempeitä ja varmoja ja sopeutuivat siihen kuten luonnostaan lankeavaan asiaan ainakin olivatpa heidän salaiset ajatuksensa minkälaiset tahansa. »Oi niin, niinhän täytyi käydä.»

He viettäisivät tyytyväisinä muutamat yhteiset päivänsä, hokien rauhallisesti: »Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, olemme saaneet ainakin tämän onnen.» Heidän muutamat yönsä...

Naimisin! mentyään ihmiset nukkuivat samassa huoneessa, ehkäpä samassa vuoteessakin; he tahtoivat niin. Mariella ja Charlie nukkuisivat yhdessä; se olisi ainoa muutos heille, jotka olivat lapsuudesta saakka asuneet samassa talossa ja tiesivät kaikki toistensa asiat. Minkä tähden he olivat halunneet sitä muutosta — mikä oli pakottanut heidät pyrkimään vielä likeisemmiksi toisilleen? Charlien kauneus kuului nyt jollekulle; Mariellalla oli ennen kaikkia muita oikeus sanoa sitä omakseen. Hän ehkä saisi lapsen, ja Charlie olisi sen isä...

Se kaikki oli niin kummallista ja murheellista, ihan samanlaista kuin epätodennäköisissä unissa, joista Judith heräsi mieli niin raskaana, että sitä oli mahdoton käsittää. Näin oli käynyt, ja hän oli heistä loitompana kuin konsanaan, hämillään ulkoisessa pimeydessä mitättömänä olentona, jota ei kukaan muistanut, ei kukaan kaivannut. Hän saattoi pysyä sellaisena koko elämänsä, mutta heitä ei ikinä mikään vetäisi takaisin hänen luoksensa.

Hän oli nyt varma siitä, että Charlie kaatuisi. Charlien avioliitossa, siinä, että hän oli rientänyt tyydyttämään normaalisen miehen elämän vaistoja, oli jotakin, joka vastakohtaisuuden vuoksi toitotti sitä vieläkin uhkaavammin — turmiollista liiallisuutta — joka ennakolta määräsi hänet tuhoutumaan ja teki tummemmaksi sekaannuksiin joutuvalle kirkkaalle kohdalle aina lankeavan varjon.

Nyt ei elämässä tuntunut olevan mitään muuta kuin Charlien kuoleman odottaminen.

* * * * *

He esiintyivät yhä uudelleen hänen unissaan, joista hän joskus heräsi hilpeänä kuin lintu ja ajatteli hetkisen: »Siis hän on vahingoittumaton», toisinaan taas hätkähti kalseaan tajuntaan sen ajatuksen painamana, että Charlie oli jo nyt kuollut.

Hän näki unissa Mariellan lapsi sylissä, Mariellan ja Chariien ääneti kävelemässä edestakaisin naapuritalon nurmikolla, rakastuneiden tapaan pitäen toisiaan vyötäisiltä ja kävellessään suudellen toisiaan. Sitten Mariella saattoi muuttua Judithiksi, ja hyvin pian koko näky saattoi mennä vikaan; Charlie saattoi tauota kävelemästä rakastuneen tapaan edestakaisin, hoiperrella ja kadota.

Hän uneksi seisovansa vanhan naapuritalon kouluhuoneen ovella ja katselevansa halliin. Sisemmän lasioven ja ulomman, valkeaksi maalatun, puisen oven välissä, lyhyessä käytävässä, jossa kasvoi hortensioita ja punaisen ja valkean kirjavia liljoja mosaiikkilattialle sijoitetuissa ruukuissa, Mariella ja joku pojista puhelivat keskenään. Mariella oli varmaankin sanomassa hyvää yötä Charlielle. Hänen niskansa oli näkyvissä; lyhyet kiharat taipuivat taaksepäin, kun hän nosti päätänsä Charlieta kohti. Kookkaana ja varjomaisena, kasvottomana ja melkein muodottomana Charlie kumartui hänen puoleensa, ja he keskustelivat salaperäisesti, äänettömästi; ja Judith tarkkaili heitä piiloutuneena oviaukkoon. Äkkiä Mariella lähti kiitämään pois ja juoksi hänen ohitseen hallin lävitse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hurjistuneet, ja niillä valui kyyneliä; päätänsä taivuttaen hän painoi kasvonsa käsiinsä ja riensi yläkertaan.

»No, katsohan! Mariella itkee ensimmäistä kertaa eläissään...»

Tumma hahmo seisoi yhä ovikäytävässä. Se kääntyi, ja äkkiä sillä oli kasvot; se ei ollutkaan Charlie, vaan Julian. Judith ponnahti taaksepäin, ajatellen: »Hän ei saa nähdä minua täällä, urkkimassa.» Ja hänen kiihkeästi koettaessaan pujahtaa huomaamattomasti pois uni katkesi.

Hän näki unta, että he kaikki leikkivät jotakin naapuritalon puutarhassa ja että Charlie äkkiä lakkasi sekä horjui pois, kävellen heikosti ja haparoivasti, käsi sydämellä.

»Hänellä on heikko sydän.»

»Oi, sitten hän ei lähde rintamalle.»

»Ei; hän on ihan turvassa.»

Judith heräsi onnellisena.

Mutta joskus Charlie oli ollut rintamalla ja palannut sieltä samanlaisen heikkouden ja sairauden vaivaamana. Hän kuolisi siihen. Hän tuli ihan kalpeana kouluhuoneeseen ja jäi seisomaan, nojaten isoon, tammiseen kaappiin. Vieden kätensä sydämelleen, huokaillen ja valittaen hän silmäili ympärilleen kauhistuttavan tuskaisesti ja virkkoi:

»Olen sairas. En tiedä, mikä minua vaivaa... Haluaisin neuvotella veljeni kanssa.»

Hänellä oli oudon miehen kasvot riutuneen ja vanhanpuoleisen — ei ensinkään Charlien näköiset; mutta hän se oli. Hän hiipi jälleen ulos miltei liian heikkona jaksaakseen liikkua etsien Juliania, jota ei kuulunut eikä näkynyt. Kauhun lamauttamina ryhminä toiset katselivat häntä. Hän oli kuolemaisillaan, se oli epäilemätöntä. Judith heräsi kauhuissaan.

* * * * *

Helmikuinen päivä oli lopullaan. Ulkosalla, jossa vieno hämärä kimalteli sateen kostuttamissa oksissa, muistuttivat mieltä vihlovasti kajahtelevat lintujen viserrykset äkillisiä, kalpeita välähdyksiä; ja kaikusuppilon tavoin aurinko äkkiä levitti räikeän, loistavan, laajan, tumman kultaisen iltaruskon, jossa piili kyyneliä, joka valoi kaikkialle maahan värikyllyyttään ja hitaasti häipyi himmeämpään hämärään. Puunlatvat kuvastuivat liikkumattomina taivaalle. Niissä ei ollut lehtiä, mutta nestemäisessä, purppuran sinipunervassa kajastuksessa ne äkkiä herättivät hänen rinnassaan lievää tuskaa, panivat hänen sydämensä tykyttämään ja hetkisen ajan merkitsivät koko vielä piilossa olevaa kevättä.

Hän seisoi ikkunan ääressä, tuijottaen ulos; ja sodat ja sotien huhut kaikkosivat, supistuen lumotun maailman laidan toisella puolella väikkyväksi, pieneksi varjoksi.

Hän meni puutarhaan, joen puolelle. Oi, noita siroja oksia, tätä lehtisilmikkojen tuoksua, tuota sekavasta kasasta hentona kohoavaa sinistä savua, ilmaa, joka muistutti kirkasta, vihertävää, heleinä aaltoina läikkyvää vettä, noita muutamia tähtiä, jotka kiilsivät vaaleiden paksujen pilvien repeytyneillä, läpikuultavilla reunamilla!... Hellävaroen vaalien hurmaannustilaansa hän saapui puutarhan alapäähän, josta yhdistävä polku vei naapuritaloon. Hän kuuli tuttuja, raskaita, laahustavia askelia ja jäi odottamaan toivottaakseen hyvää iltaa vanhalle, työstä palaavalle puutarhurille.

»Hyvää iltaa, Lacey!»

Vanhuksen mutiseva ääni vastasi pimennosta:

»Hyvää iltaa, neiti.»

»_Viehättävä_ ilta, Lacey.»

»Niin, suurenmoinen.»

»Miltä näyttää naapuritalon puutarhassa?»

»Niin, hieman elpyneeltä. Tuonnempana tulee pakkasia, siitä saatte olla varma.»

Hän tuntui väsyneeltä tänä iltana; hän alkoi tulla hyvin vanhaksi. Nyt tavallinen viimeinen kysymys:

»Milloin he tulevat taaskin tänne, Lacey? Johan alkaa olla aika, eikö niin?»

Vanhus oli hetken vaiti ja virkkoi sitten:

»Te ette kenties lienekään kuullut, neiti...»

»Mitä?»

»Nuori herra Charlie on kaatunut... Niin, neiti. Saimme siitä tiedon Lontoosta tänään iltapäivällä. Voi, se on julmaa. Se melkein tappaa hänen isoäitinsä, niin sanoin heti ensimmäiseksi — hänet se melkein tappaa. Vainaja oli hänen lemmikkinsä. Niin sanoimme kaikki — hänen lemmikkinsä. Kerran hän sanoi minulle: 'Lacey', hän sanoi, 'nuori herra Charlie asuu täällä, sittenkun minä olen poissa. Säilytän taloa häntä varten', hän sanoi. 'Sitä ei milloinkaan anneta vuokralle eikä mitään sellaista. Se on hänen, että hän saa tuoda tänne vaimonsa. Voi, kovaosaista pikku Mariella-neitiä, ihmis-poloista!...» Vanhus purskahti herpaantuneena itkemään. »Niin, se vie hänen isoäitinsä hautaan. Poloista nuorta Charlie-herraa — pientä poika-parkaa... kaikkien lemmikkiä! Muistan, millainen hän oli... Niin, neiti, niin, neiti Judith...»

Hänen äänensä petti; yhä uudelleen hän kosketti kädellään hattuaan, koneellisesti pyydellen anteeksi sekavan tuskaisesti ja vetoavasti, ja laahusti pois kadoten pimentoihin.

* * * * *

Mutta tietysti, tietysti Charlie oli kuollut; hän oli odottanut sitä koko ajan. Nyt, kun se oli tapahtunut, hän voi kohdistaa ajatuksensa muualle. Hän mietti: »Nyt ei vielä ole vaikeata; tuonnempana on raskaampaa; sitten se joskus lakkaa. Minun täytyy kestää se — kestää se — kestää se!»

Tuo kähisevä ääni kaikui yksinäisyydessä ja valitti: »Poloista nuorta Charlie-herraa, pientä poika-parkaa!» Yhä uudelleen se kuului haapojen välisessä hämärässä käytävässä ja tuon puutarhan muureilla, jossa pieni poika-parka oli ammoin sitten leikkinyt.