Part 28

Rakas, vihaatko minua nyt? Sinun pitäisi vihata. Voi sitä viimeistä lukukautta ja sitä iltaa, jona sanoin sinulle jäähyväiset. Koetan aina olla sitä ajattelematta, koska minusta silloin tuntuu niin kamalalta. Lupasin selittää sinulle kaikki — enkö luvannutkin? — mutta se ei ole nyt paljoa helpompaa kuin silloinkaan, koska otaksun, että vaikka sinulle olisi mitä tapahtunut, olet vieläkin viaton lapsi, kun taas minä tunnen olevani niin turmeltunut ja kurja olento kuin suinkin osaan kuvitella. Onko sinulla vielä ollut ainoatakaan järkyttävää rakkausjuttua? Arvelin aina ennen, että olit rakastumaisillasi johonkuhun mieheen. Kenties hän on tähän mennessä saanut sinut käsittämään, mitä rakastaminen oikeastaan merkitsee. Minä rakastin sinua hirveästi ihan alusta alkaen. Ajattelin sinua aina, sekä yöllä että päivällä. Olin ihan kuumeessa sinun tähtesi. Aloin suorastaan pelätä tunteitani sinua kohtaan; ne olivat niin äärimmäisen voimakkaat. En jaksanut ymmärtää niitä. Sitten tutustuin Geraldineen ja opin käsittämään koko paljon asioita. Sinä tiedät, millainen olen — hän yllätti minut. Olin liian kiihtynyt miettimään. Hän huikaisi silmäni. Yksinkertaisesti annoin kaikkien muiden ja kaiken muun mennä. Mutta koko ajan rakastin sinua enemmän kuin koskaan ennen. Et uskone sitä, mutta se on totta. Mutta en voinut selittää sinulle, miltä minusta tuntui — en välittänyt. Sinä olisit sitä oikeastaan inhonnut, etkö olisikin? Sinä olet puhdas ja taivahinen, enkä minä ole sellainen. Eikä Geraldine ollut. Sinun tapasi oli huolehtia minusta ja suudella minua ikäänkuin olisit ollut äitini (et tietystikään _oikea_ äitini, joka on ihan kamala, huulettomia naisia. Otaksuttavasti luonto tahtoi korvata hänen huuliensa puutteellisuutta, ja siitä johtuvat minun huuleni.) Jouduin siitä kaikesta niin pahaan sekaannukseen, että arvelin parhaaksi lähteä pois. Geraldine oli takertunut minuun — tiesin hänen saattavan tulla milloin hyvänsä enkä tahtonut teidän kohtaavan toisianne; arvasin hänen tulevan mustasukkaiseksi (hän on mustasukkaisin ihminen, mitä olen milloinkaan tuntenut). Ja käsitin, etteivät sinun ja minun väliseni suhteet enää voisi milloinkaan tulla onnellisiksi. Oi, se oli hornamainen sekaannus. Sitä ei kannata ajatella. Minun _täytyi_ lähteä pois ja koettaa unohtaa. Niin minun tapaistani. Olen niin raukkamainen. Matkustin hänen seurassaan ulkomaille, ja hän laittoi oloni ihmeellisen hauskaksi, se minun täytyy myöntää. Olin aluksi ihan hänen lumoissaan, melkein hypnotisoitunut, ja kiersimme ympäri Euroopan. Kuten tiedät, en mahda mitään sille, että jossakin määrin aina nautin elämästä hirveästi, erittäinkin, milloin se on huimaa ja omituista — ja silloin se oli. Mutta sitten pari kohtaamaani henkilöä rakastui minuun, ja luullakseni minäkin rakastuin heihin hieman, ainahan rakastun, ja hän tuli mustasukkaiseksi ja alkoi yhä enemmän syytellä ja moittia minua. Olin niin kyllästynyt häneen, että tuskin jaksoin katsoa häntä. Hän ei milloinkaan ymmärtänyt pilaa. Niinpä lopulta erosin hänestä ja tulin kotiin. Hän kirjoittaa minulle edelleenkin nuhtelevia kirjeitä, mutta minä en niihin vastaa.

Oi, rakas, tunnut olevan minusta hyvin etäällä nyt. En enää koskaan löydä ketään, joka ymmärtäisi niin hyvin kuin sinä. Minkä tähden milloinkaan tuhlasit aikaasi minuun? Minä olen kelvoton ja sellaisena pysyn. Kuten huomaat, olen nyt kotona, mutta en viivy täällä kauan. Täällä on ihan liian paljon kohotettuja kulmakarvoja ja paheksuvia leukoja. Odotan vain siksi, kunnes saan hankituksi rahaa, ja sitten kai lähden ulkomaille taaskin. Ennustin aina, että minulla olisi huono loppu, eikö totta? Tuntuu siltä kuin pitäisin melkein kaikista paheista.

Otaksuttavasti emme enää milloinkaan kohtaa toisiamme. Mitä se hyödyttäisi? Mielesi on todennäköisesti nykyisin täynnä uusia asioita ja ihmisiä, ja minä olen totisesti muuttunut huonompaan päin. Olen suorastaan langennut nainen. Etkä sinä enää pitäisi minusta. Yksinkertaisesti en jaksaisi sitä kestää. Mutta kirjoita minulle kerran ja kerro minulle kaikki! Ilmoita, ymmärrätkö! Sano, että tein oikein lähtiessäni pois! Oi, niin mielelläni olisin jälleen Cambridgessa sinun seurassasi — vain päivän, jopa vain tunninkin — vain sinä ja minä. Sellaista aikaa ei enää ikinä tule.

Rakas, oletkohan leikannut tukkasi? Myöskin se oli viehättävä, kammattu keskeltä jakaukselle, niin sileä, tuuhea ja tumman purppurainen. Sinä et ole voinut muuttaa sitä. Sinä itsekään et muutu milloinkaan — vai muutotko? — tulet vain syvemmäksi, kirkkaammaksi ja enemmän omaksi itseksesi. Minä muutun, mutta sinun pitää aina muistaa, että rakastan sinua.

Jennifer.

Judith istuutui, puristaen kirjettä kämmentensä välissä, tuntien tutun hehkun hiipivän olemukseensa juuri noista tuon tunteellisen, harhailevan käden tiheästi täyttämistä arkeista. Nyt, kun hänen sydämensä vielä sykki huojennuksesta, riemusta, yllätyksestä, kun Jennifer tuntui taaskin lähestyneen omasta aloitteestaan, kyselevän, ojentavan käsiään, vihjaavan tarvitsevansa häntä — nyt näytti vihdoinkin selvältä, mitä oli tulossa. Mitä tahansa Jennifer oli tehnyt tai tekisi, heidän kahden täytyi taaskin olla yhdessä.

Hän otti kynän ja alkoi kirjoittaa.

Rakas.

Olin varma siitä, että kirjeesi saapuisi, koska kaipasin sitä niin kipeästi.

Ei ole uusia asioita eikä ihmisiä. Ei ole mitään. En ole tullut toimeen oikein hyvin ilman sinua, ja onnellisena oleminen tuntuu kuuluvan ammoin menneeseen aikaan, jolloin sinulla oli vihreä olkihattu ja siinä vaaleanpunainen apilakiehkura.

Minä olen kotona, yksin, samoin kuin sinäkin aprikoiden, mihin nyt ryhtyä. Olen aivan vapaa. Tahtoisin taaskin olla sinun seurassasi. Kohdatkaamme toisemme ja miettikäämme yhdessä, mitä tekisimme. Ensi lukukauden aluksi menen Cambridgeen päiväksi. Tule tapaamaan minua siellä. Minusta olisi vastenmielistä taaskin tavata sinua ensiksi jossakin muussa ympäristössä. Lupaan olla muistuttamatta sinulle entisyyttä ja muita sellaisia asioita, jotka haluat unohtaa. Myöskin minä haluan nyt nähdä ainoastaan tulevaisuuden.

Elän äärimmäisessä yksinäisyydessä, mikä on viehättävää, mutta pettävää. Tämä vuodenaika muistuttaa minulle aina sinua. Toivoisin sinun olevan täällä uimassa keskipäivällä, kun sumu on lämmin ja kullanvärinen, syömässä kanssani hedelmäaterioitani ja ajelehtimassa pimeän tultua viileällä, valkousvaisella, kuutamoisella joella.

Ilmoita päivä! Minä tulen.

Ajatella sinua hiuksittasi! Minun tukkani on aivan samanlainen kuin se aina ennenkin oli.

Judith.

6

Joitakuita päiviä myöhemmin tuli samassa postissa kaksi kirjettä. Toinen oli Jenniferin vastaus, kirjoitettu arkinpuolikkaalle käsialalla, josta oli miltei mahdoton saada selvää, ja kyhätty nähtävästi huiman hätäisesti.

* * * * *

Oi, olisi liian ihanaa nähdä sinut jälleen, rakas. En pysty suunnittelemaan, en lainkaan ajattelemaan. Sinä olet yksin, ja kuulostaa siltä, että olet ollut hirveän onneton. Voi sinua, rakasta poloista! Niin, olisi ihastuttavaa tehdä jotakin yhdessä, mutta mitä? Sinä tiedät, _tiedät_, tiedät, millainen olen. Minkä tähden haluat taaskin vaivautua minun vuokseni? Muista, kuinka surkeaksi sinut tein Mutta minun täytyy tavata sinut jälleen — olisi taivaallista vain nähdä sinut taaskin. Lokakuun neljäntenäkolmatta päivänä. Sopiiko se sinulle? Tulen kahvilaamme, siihen, jossa aina kävimme. Istu etuhuoneen nurkassa, ikkunan ääressä! Tulen sinne sinua etsimään noin kello neljä. _Älä odota minua kello viiden jälkeen!_ Tulen sinne jollakin tavoin autolla. Arvelin, että jollen tule ennenkuin iltapäivällä, sinä saat aikaa käydä opistolla ja tavata ihmisiä, jos haluat. _Minä en halua._ Ehkä voisimme olla yötä jossakin. Mitä arvelet. En voi sanoa mitään tätä varmempaa. Koetan joutua sinne täsmällisesti. Mutta jollen olisi siellä — (tässä oli useita sanoja tahrittu musteella niin paksulti, ettei niistä saanut selkoa — ja kirje päättyi vimmaisen näköisiin variksen varpaisiin) — On liian, liian, suloista olla taaskin seurassasi.

Toinen kirje oli pullea käärö. Avattuaan sen Judith näki useita pyöreällä, kehittymättömällä käsialalla kirjoitettuja arkkeja. Ensimmäisen sivun ylälaitaan oli toisella käsialalla kirjoitettu jotakin lyijykynällä ja hyvin pienillä kirjaimilla. Se käsiala oli Julianin. Judith luki:

Pyysit minulta tietoja Mariellasta. Kas tästä niitä saat. Luultavasti arvasit sen, mitä epäilemään minä en ollut kyllin tarkkanäköinen enkä innostunut; vai tarttuiko häneenkin »Judithille kertomisen» yleinen tapa? Tässä asiakirjassa on jotakin, mikä ei suinkaan imartele turhamaisuuttani eikä vahvista omanarvontuntoani. Se, mitä sinulle lähetän, on sinua eikä ketään muuta varten. Luettuasi sen hävitä se! Olet hienotuntoisen vaitelias, ja jostakin syystä olet innostunut meidän asioihimme; ja sitten sinulla on taiteilijan omatunto, draamallisten arvojen aisti, mikä ei suinkaan ole vähimmän tärkeä seikka. Minusta tuntuu tämä tasaavan välimme sievästi.

Tshehow? Turgenjew?

J.F.

Ja sen alta hän luki Mariellan lapsellista käsialaa.

Rakas Julian.

Tämä taitaa olla ensimmäinen sinulle koskaan kirjoittamani kirje. Usein on mieleni tehnyt kirjoittaa sinulle, kun en ole enää jaksanut kestää. Olen usein ollut aloittamaisillani, mutta sitten en ole rohjennut. En tiedä, minkä tähden nyt otaksun Martinin kuoleman panevan oloni tuntumaan kovin epätoivoiselta. Minulla ei ole nyt ketään, ja hän oli aina kiltti minulle. Luultavasti hän hiukan arvasi, mutta ei hiiskunut mitään. Saatoin aina luottaa häneen. En uskonut onnettomuuden voivan koskaan kestää näin kauan. Se on painanut minua vuosikausia, ja olen aina ajatellut: no niin, kaiken täytyy pian muuttua paremmaksi, jotakin hyvää tapahtuu. Mutta kaikki tuntuukin käyvän yhä pahemmaksi, ja täytyyhän minun nyt siihen tottua. Etkö usko, että täytyy olla paholainen, jonka syytä kaikki kirottu surkeus maailmassa on? Minä uskon. Mitä minun on tehtävä itselleni? Minulla ei ole ketään. Jos uskoisin Jumalaan, joka aina kuuntelee meitä ja välittää siitä, mitä meille tapahtuu, sanoisin hänen käskeneen minua kirjoittamaan sinulle, koska viime yönä ihan äkkiä välähti mieleeni, että minun täytyy tehdä se, että ikäänkuin pelastuisin, jos sen tekisin. Olin päättämäisilläni tappaa itseni, mutta kun kerran olen kirjoittanut kaiken tämän, en usko haluavani tehdä sitä. Lähden pois enkä enää koskaan näe ketään teistä, mutta pysyn elossa.

Asia, josta minun piti kirjoittaa sinulle, on seuraava. Suostutko ottamaan Peterin huolehtiaksesi hänestä sinä teet sen paremmin kuin minä ja rakastat häntä ja olet aina ollut sitä mieltä, että minä en osaa huolehtia hänestä. Otaksuttavasti se on totta. Tunnen olevani perin avuton ja huolissani hänestä. Minua kammotti hänen syntymänsä, en olisi tahtonut häntä. Minun ei olisi pitänyt mennä naimisiin Charlien kanssa, vakuutit sinä minulle, ja sitten lapsen tulo — se merkitsi, etten milloinkaan voisi unohtaa kamalaa erehdystäni enkä Charlie-parkaa, ja olisin tahtonut unohtaa hänet. Luulin, etten ikinä voisi rakastaa Peteriä — _vihasin_ häntä aluksi — minulla lapsi, lapsi, mutta vähän ajan kuluttua aloin rakastaa häntä, hän oli niin suloinen eikä hän pannut minua muistelemaan kaikkea surkeata, vaan tuntui korvaavan kaikki, ja arvelin kenties sittenkin tulevani onnelliseksi kasvattaessani häntä. Ja sitten sinä päivänä, jona sinä lomalle tultuasi näit hänet, kun hän oli pikku lapsi, näin, miten katsoit häneen, ja tunsin, että sinäkin rakastaisit häntä. Ja ajattelin, jos hän pitää Peteristä, pitää hän ehkä minustakin enemmän, mutta sinä päinvastoin näytit pitävän minusta vähemmän. Ymmärrän luonnollisesti, minkä tähden. Et mahtanut mitään sille, että rakastit häntä hänen itsensä vuoksi ja koska hän oli Charlien poika, mutta koska hän oli myöskin minun, et voinut mitään sille, että muistit kammottavan riidan aina, kun näit lapsen minun luonani. Juuri senvuoksi halusit saada hänet itsellesi, pois minulta, ja aina sanoit kaikille, etten osannut hoitaa häntä ja ettei minun olisi pitänyt saada lasta. Niin sanoit kaikille, eikö totta? Pieni Peter-rukka! Se oli otaksuttavasti totta, koska vähitellen tulin mustasukkaiseksi hänestä. Voi, millaiseksi paholaiseksi tunsin itseni, kun olin mustasukkainen omasta pojastani! Ja minäkin jumaloin häntä, mutta en jaksanut sietää sitä, että näin sinun pitelevän häntä, kun sinä koetit riistää hänet minulta ja hän oppi rakastamaan sinua enemmän kuin minua. Silloin aina poistuin ja mitä itkemiseen tulee, olen muutamina viime vuosina itkenyt riittävästi kaikkien niidenkin elinvuosieni osalle, joina en ole kertaakaan itkenyt. En itkenyt ensinkään, kun Charlie-raukka kaatui; otaksuttavasti olin turta, ja sitten oli se kauhu, että lapsi oli tulossa. Tunnuin kivettyneeltä.

Ja sitten alkoi se aika, jolloin luulin sinun menevän naimisiin Judithin kanssa. Tiesin sinun rakastavan häntä, otaksun sinun vieläkin häntä rakastavan, sillä hän on niin sievä ja myöskin älykäs. Pidin aina hyvin paljon Judithista; hän oli herttainen minulle, ja ajattelin aina, että kovasti koettaisin olla pahastumatta, jos menisit naimisiin hänen kanssansa, koska se olisi niin sopivaa ja hän tekisi sinut onnelliseksi, jos hän rakastaisi sinua. Mutta en usko hänen rakastavan sinua, hän ei halunnut omakseen sinua. On kamalaa ajatella, että sinä rakastat häntä, mutta hän ei halua rakkauttasi. Sellaista tuhlausta, en kestä sitä! Jos vain kaikki ihmiset, jotka rakastavat toivottomasti, voisivat lahjoittaa tunteensa sellaisille ihmisille, jotka olisivat valmiit kuolemaan sentähden, eikä olisi tällaisia kammottavia kuiluja — että jokainen rakastaa jotakuta, joka rakastaa toista! Tuntuu niin hullulta, ettei päähäsikään pälkähtänyt, että juuri minä voisin tehdä sinut onnelliseksi, että aina rakastaisin ja hoivaisin sinua, mutta on luonnollisesti lapsellisen hupsua puhua sellaista. Tiedän olevani typerä. En ole milloinkaan lukenut mitään enkä saanut koulusivistystä. Olen aina tuskastuttanut sinua, mutta uskon, että jos sinä olisit rakastanut minua, olisin saattanut olla toisenlainen. Olisin oppinut sinulta, olisin ollut valmis tekemään mitä tahansa sinun mieliksesi. Tiedän, että olisin voinut tehdä. Mutta ei näyttänyt kannattavan yrittää. Olin aina sinun silmätikkusi, ja sinä otaksuit minun olevan tomppelin. On hirveätä, kuinka ärsytän sinua. Minkä tähden menin avioliittoon Charlien kanssa? Hän pyysi pyytämistään, ja olin aina tottunut antamaan hänelle perään. Sitäpaitsi olin silloin niin nuori, että varmasti uskoin kaiken järjestyvän hyvin, jos tahdoin. Arvelin, että jos tulisin ilmoittamaan sinulle aikovani mennä naimisiin Charlien kanssa, sinä oivaltaisit, etten enää ollut lapsi, vaan täysikasvuinen, ja kieltäisit minua, sanoisit, että minun pitäisi mennä naimisiin sinun eikä Charlien kanssa. Ja sitten vimmastuksesi, kun hän ilmoitti asian sinulle, ja sen seikan valkeneminen, kuinka halveksittavana pidit minua. Luultavasti olit myöskin mustasukkainen, koska Charlie oli tehnyt tekonsa kertomatta sinulle, ja sinä tietenkin olit niin monesti pelastanut hänet pulasta, ettet sietänyt hänen turvautuvan kehenkään muuhun, erittäinkään minun kaltaiseen! henkilöön, jota otaksuttavasti pidit liian typeränä lainkaan häntä ohjaamaan. Charlie-poloinen! Tiedän, että rakastit häntä ja koetit olla isän sijassa hänelle, mutta vilpittömästi puhuen en usko sinun ohjanneen häntä oikealla tavalla. Luultavasti juuri kirottu ylpeyteni pakotti minut lopullisesti menemään naimisiin hänen kanssansa. Kun hän tuli ja kertoi minulle vannoneensa, ettei hän enää ikinä puhuisi mitään sinulle, ainoalle veljelleen, tunsin, että se kaikki oli minun syytäni, enkä voinut hylätä häntä. En voinut olla rakastamatta häntä tavallani; hän oli kovin herttainen ja niin riippuvainen minusta. Lupasin juhlallisesti itselleni lopettavani hänen juomisensa ja niin edelleen, ja sitten ehkä olisit minulle kiitollinen, ja syntyisi sovinto. Charlie-parka! Kenties oli parasta, että hän kuoli; hän oli niin heikko. Oli hullua, että hän rakastui minuun varttuessaan täysikasvuiseksi. Joku ainakin on eläissään rakastanut minua. Hän tosiaankin rakasti. Hän myöskin toivoi ennen kuolemaansa niin hartaasti saavansa pojan. Isoäiti-rukka! Hänestä oli niin kovin väärin serkusten mennä naimisiin keskenään, mutta Charlie väitti toisin; hän oli varma siitä, että me saisimme erinomaisia lapsia.

Ehkä Peteristä tulee erinomainen. Hänellä on soitannolliset taipumuksensa eikä hänellä ole Charlien rajua, hysteeristä luonnonlaatua. Hän on oikein hyvä, epäitsekäs pikku poika, hyvin helläluonteinen. Suostutko ottamaan hänet kasvatettavaksesi? Sinä teet sen paremmin kuin minä. En olisi voinut kirjoittaa tällä tavoin, jollen olisi lakannut toivomasta, että sinä koskaan tulet luokseni. Kun Martin kuoli, arvelin sen ehkä lähentävän meitä toisiimme; sinä olit ainoa henkilö, jota olisin halunnut tavata; se olisi ollut niin lohdullista. Mutta ei, viimeinen toivoni on mennyt. Nyt minun täytyy ajatella ainoastaan Peteriä. En käsitä, miten voin tehdä sen, ainoan, mikä minulla on tarjolla, mutta tiedän sen olevan parasta. Tiedän hänen saavan mitä parhaat mahdollisuudet, ja se nostaa raskaan taakan sydämeltäni. Tiedän, ettet halua lähettää häntä kouluun ennenkuin paljon vanhempana; ja siitä olen hyvilläni, koska hänen terveytensä on varsin heikko eikä hän ole ollenkaan samanlainen kuin muut pojat — sinä hoidat kaikkia rahoja, joten tiedät, kuinka paljon niitä on häntä varten. Ihan riittävästi luullakseni. Ehkä sallit minun saada hänet silloin tällöin luokseni lyhyille käynneille, ja kun hän kasvaa isoksi, voin ehkä selittää hänelle — jos olen elossa. En oikeastaan usko olevani. Lupaan, etten koskaan sekaannu asioihin enkä häiritse sinua, mutta sinun tulee muistaa, etten luovuta Peteriä sinulle, koska en rakasta häntä, _vaan koska rakastan sinua_ ja toivoisin hänen olevan sinun lapsesi. On ihanaa tehdä jotakin hyväksesi. Se tekee minut melkein onnelliseksi. Älä salli hänen tyyten unohtaa minua, mutta tiedän, että hän tosiaankin rakastaa sinua enemmän kuin ketään muuta. Oi, ennen hänen syntymäänsä ajattelin aina, että jos tämä vain olisi Julianin lapsi, kuinka onnellinen olisinkaan — rakastan sinua niin paljon, että hartaasti toivoisin saavani sinulle lapsia ja kärsiväni tuskia sinun hyväksesi — vaikka en olekaan koskaan halunnut lapsia omasta puolestani. Tiedän ihmisten aina sanovan minua niin kylmäksi, tympeäksi ja sukupuolettomaksi, ja niin olenkin kaikille muille, koska ihan nuoresta pitäen olen tyyten imeytynyt sinuun. Sinulle olisin ollut tulisempi, polttanut sinua. Mutta sinä olit aina niin kylmä ja välinpitämätön; et koskaan pitänyt edes ulkonäköäni miellyttävänä.

Oi, minua värisyttää ajatellessani, että olen tuonut Peterin maailmaan kenties vain olemaan yhtä onneton kuin itse olen tai kuolemaan nuorena, kuten Charlie ja Martin kuolivat. Mutta jos sinä huolehdit hänestä, ovat hänen asiansa todennäköisemmin hyvästi. Jos menet naimisiin, niin otathan sellaisen vaimon, joka on hänelle kiltti. Voi, tämä on kamalaa. Mitä teen? Ota hänet pian! Älä kirjoita minulle vastausta, vaan ilmoita ainoastaan, otatko hänet ja milloin otat! Lähetän hänet opettajattaren mukana, mutta sinä erotat opettajattaren — etkö erotakin? — ja kasvatat poikaa itse. En ole koskaan pitänyt tästä opettajattaresta. No niin, olen kirjoittanut kaikki; olen hyvin uupunut, mutta olen hyvilläni siitä, että se on kirjoitettu. Enää minun ei tarvitse milloinkaan teeskennellä; jännitys oli kamala. En oikein tiedä, mitä tekisin. Luultavasti myyn talon. En enää koskaan jaksaisi asua siellä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Se on kovan onnen talo, enkä senvuoksi tahdo säilyttää sitä Peterille. Varmaankin pysyn edelleenkin tässä eläinlääkärin hommassa tai ainakin hoitelen koiria. En ole typerä eläinten, jos olenkin ihmisten parissa.

Voi rakasta Martinia! On kauheata, että hän on poissa. Minkätähden en minä ollut hänen muassaan purressa; se olisi säästänyt niin paljon huolta. Uskotko todellakin, ettemme enää koskaan tapaa rakastamiamme ihmisiä. Tiedän sinun väittävän, ettemme kohtaa heitä, äläkä senvuoksi vastaa! _Joskus_ minusta tuntuu, että niin täytyy olla; olen melkein varma siitä, ettei kaikki lopu tähän.

En lue tätä lävitse. Olen kirjoittanut sen niin hätäisesti, että siinä otaksuttavasti vilisee kirjoitusvirheitä ja niin edelleen, ja sinä naurat tätä lukiessasi. En mahda sille mitään.

Et saa halveksia minua sen tähden, että sanon rakastavani sinua.

Hyvästi.

_Mariella_.

Hänen nimensä alle oli Julianin lyijykynällä taaskin kirjoitettu: »Olen kutsunut Peterin luokseni.»

7

Varhain iltapäivällä auto pysähtyi opiston porttiholviin, ja taaskin Judith näki punatiilisen lattian, kylmät, kiiltävät seinät, eteishallin virallisen kalseuden ja koristeellisen rumuuden.

Ovenvartijatar oli ollut hänen erikoinen ystävänsä. Hän avasi etuhuoneen oven, odottaen riemullista hymyä, mutta pöydän ääressä istuva vanhahko nainen oli outo.

»Onko ovenvartijatar ulkosalla?»

»Minä olen ovenvartijatar, neiti.»

»En muista nähneeni teitä.»

»Ette olekaan, neiti. Tulin vasta tällä lukukaudella.»

»Vai niin? Miltä työ teistä tuntuu?»

»No niin, siihen on hiukan vaikea tottua, neiti. Raskaanlaista.»

»Niin. Sen huomasin. Olin täällä ennen.»

»Oi, niinkö, neiti?»

Hänen silmänsä näyttivät ikävystyneiltä lasiensa takaa. Hän mietti, että tyttöjä aina tuli ja meni suunnattoman paljon. Ei voinut odottaa hänen tuntevan mielenkiintoa...

Judith katseli ympärilleen, ja hänet valtasi pakokauhu. Koko paikka oli outo. Ei mitään tuttua, ei mitään tervehtivää.

Käytävässä läheni uhkaavia askelia, jotka kajahtelivat kolkosti tiilipermannolla. Ohitse meni ryhmä voimisteluasuisia tyttöjä, jotka tähyilivät häneen. Heidän täytyi olla ensivuotelaisia. Hän ei tuntenut ainoatakaan heistä. Kaihtaen heidän uteliaita katseitaan hän meni nopeasti käytävää pitkin portaiden juurelle.

Alaspäin juoksi tyttö, harpaten kaksi askelmaa kerrallaan, näki hänet ja seisahtui, hymyillen ujosti.

»Hei vain, Judith!»

»Hei vain!»

Mikä oli hänen nimensä? Joan joku? Judith ei ollut voinut koskaan puhua hänelle enempää kuin muutamia sanoja. Hän oli vaaleahiuksinen, tavallinen, jokseenkin ruma ja epäsiisti, kuten niin monet muut, mutta hänen hymynsä oli rauhoittava.

»Tulitko olemaan?» tiedusti hän.

»En. Ainoastaan päiväksi... tapaamaan paria henkilöä. Mitäs kuuluu?»

»Eipä erikoista. Kuinkas sinä voit?»

»Oikein hyvin.»

»No niin, minun täytyy rientää. Hyvästi!»

»Hyvästi!»

Judith oli jälleen yksin.

Hän nousi loivia kiertoportaita myöten niiden yläpäähän ja jäi sinne seisomaan. Kuului tuskin ääntäkään; vallitsi tavallinen iltapäiväinen hiljaisuus. Hän hiipi ylivalvojattaren ovelle ja koputti, mutta ei kuulunut vastausta; sitten hän koputti parin muun huoneen ovelle, joista ohjaajien vakavien kasvojen olisi pitänyt ilmestyä ja käydä rauhallisen mieltyneiksi heidän nähtyään hänet; mutta vastausta ei tullut. Kaikki olivat varmaankin hyvin muistetussa lokakuisessa ulko-ilmassa.

Oli vielä neiti Fisherin ovi. Hän oli lähettänyt kirjeen neiti Fisherille, omalle ohjaajalleen, ilmoittaen ehkä tulevansa tiedustamaan mahdollisia toimia, pohtimaan tulevaisuudenmahdollisuuksiaan ja pyytämään kirjallista todistusta, joten tämän oven takana olisi joku häntä odottamassa.

Mutta mentyään likemmäksi hän kuuli useita väitteleviltä kuulostavia ääniä, ja taaskin häntä puistatti pakokauhu. Hän antoi kohotetun kätensä retkahtaa taaskin kupeelleen ja poistui nopeasti; ja hänen jälkeensä tuntui tulevan suuren tuntemattoman väkijoukon ääniä, kysellen hänen tunkeutumisensa tarkoitusta, sillä aikaa kun hän juoksi ylöspäin seuraavilla portailla.