Part 27

Hän oli ollut hyväntahtoinen silloin aamulla, kun Judith oli mennyt hänen vuoteensa ääreen ja kertonut, että Julian oli lähtenyt, että Martin oli kuollut ja ettei hän itse tuntenut olevansa oikein terve. Hän ei ollut kysellyt mitään, ei lausunut ainoatakaan säälin sanaa, vaan laupiaan jokapäiväisesti huolehtinut hänestä, virkistänyt hänen ruumistaan konjakin ja kuumavesipullojen suomalla käytännöllisellä lohdutuksella ja seuraavana päivänä luopunut omasta hoidostaan ja vienyt hänet pois. He olivat ajelleet autossa ympäri koko Ranskan, poiketen Italiaan ja Sveitsiin, ja oltuaan välillä pitkät ajat äänettömänä äiti oli puhunut kevyesti, älykkäästi, pintapuolisesti niistä paikoista ja ihmisistä, joihin he tutustuivat, ruuista ja vaatteista; hän oli puhunut sellaista, mitä saattoi kuunnella kohtalaisen tarkkaavaisesti ja mihin oli helppo vastata. Mieltänsä ympäröivän, tiiviin lyijyverhon lävitse Judith oli käsittänyt hänen harkitun, huolekkaan auttamissuunnitelmansa ja ollut siitä kiitollinen. Mutta kun äiti kolmen viikon kuluttua oli alkanut suunnitella, että he viettäisivät syksyn yhdessä Pariisissa, oli Judith äkkiä pyytänyt lupaa lähteä kotiin. Se oli hänen, kuten näytti, ilman elpymisen toivoakaan sairastuneen mielensä ensimmäinen omaperäinen aloite. Se oli velton raukea, mutta pysyvä: hänen täytyi päästä kotiin, olla yksin, etsiä itselleen työtä, kirjoittaa kirja, tehdä jotakin... Äiti oli suostunut siihen kykenemättä salaamaan huojennustaan. Kuinka vaivaavia näiden viikkojen oli täytynytkään hänestä olla!

Kun Judith taaskin saapui Englantiin, oli hänellä samanlainen tuntu kuin hän olisi ennen aamun sarastamista herännyt painajaisen uuvuttamana, aavistellut tosielämää kammoten ja sekavasti ja sitten vähitellen, aamun valjetessa alkanut hämärästi tuntea huojennusta ja toivoa.

»Tänään alan kirjoittaa — käyn käsiksi työhön — haen opiston välityksellä jotakin tointa...»

Mutta joka ilta hän jälleen oli puutarhan kullanhohtoisessa, hyväilevässä yksinäisyydessä ajatuksettomana ja saamattomana. Ei ollut mitään aihetta, josta hän mitenkään olisi saanut aineksia kirjaan, ei kappaleita, joita ei olisi ollut ihan liian vaikea oppia soittamaan, ei ainoatakaan tointa, joka ei olisi tuntunut perin vastenmieliseltä.

Eräänä iltapäivänä hän sitten pysähtyi upean pianon ääreen, epäröi ja istuutui soittamaan — Schumannin, Chopinin, Brahmsin, Debussyn ja Ravelin sävellyksiä... vähän kutakin, sekaantuen, tauoten, alkaen uudelleen. Kahden tunnin kuluttua hän herkesi. Aluksi hänen kätensä eivät olleet totelleet häntä; mutta jonkun ajan kuluttua ne olivat alkaneet muistaa, hän oli pakottanut ne muistamaan hiukan. Hänen täytyisi soitella skaaloja ja harjoituksia; oli liian nöyryyttävää olla jäykkien, kömpelöiden sormien armoilla.

Hän silmäili ympärilleen olohuoneessa ja näki, ettei siellä ollut kukkia. Otettuaan kopan hän meni usvaiseen, kirpeätuoksuiseen puutarhaan leikkaamaan georgineja ja myöhäisiä ruusuja. Kukkien terälehdet tuntuivat hyväilevän hänen poskiaan, kun hän kumartui niiden puoleen, varret näyttivät antautuvan ilomielin ja kallistuvan häneen päin. Ne rakastivat häntä ja pitivät häntä tervetulleena. Hän valitsi, noukki, silitteli niitä, painoi niitä kasvojaan vasten, hekumallisesti nauttien niiden väreistä, muodoista ja rakenteesta. Oli ihastuttavaa elää yksin ja poimia kukkia.

Hän katsahti ympärilleen ja taivaalle. Ilta muistutti Jenniferiä.

Lavendelikimppuja oli vielä kuivamassa sanomalehdille levitettyinä siinä pienessä huoneessa, jossa maljakoita säilytettiin. Hän riipi hauraat varret loppuun, jakoi tuoksuiset, kuivaneet, sinertävät siemenkasat ja kaasi ne maljoihin. Kämmenillä pidettyjen ja sormien lomitse tunkeutuvien lavendelinsiementen tuntu oli miellyttävä.

Sinä päivänä, vuosia sitten, jolloin Roddy oli tullut, teelle, hän oli työntänyt molemmat kätensä hallissa olleeseen lavendelimaljaan, vienyt ne sitten nenälleen ja ääntänyt ihastuneena pitkäveteisesti: »Oi!» Se oli ollut juuri tämä suvun ruusumaljakko, jota hän nyt täytti. Hän oli luvannut uusien lavendelien valmistuttua valmistaa Roddylle lavendelipussosia pidettäviksi kaulanauhojen ja nenäliinojen seassa... Kuinka kauan siitä olikaan!...

Hän alkoi äkkiä ikävöidä Roddya, tuntien uudenlaista, myrkytöntä kaihoa; hän muisteli Roddya hellän pahoittelevasti, puolittain äidillisesti murehtien. Roddykin oli yksinäinen nyt. Hän olisi tahtonut antaa Roddylle lavendeleja, kävellä hänen kanssansa syksyisessä puutarhassa, tyynesti keskustellen, tuntien hänen kanssansa sen yksinäisyyttä ja rauhaa. Hän olisi halunnut osoittaa Roddylle, ettei hän nyt vaatinut muuta kuin saada tarttua hänen käteensä ja sanoa olevansa pahoillaan hänen tähtensä; heidän tuli olla ystäviä nyt, aina, muistaen, ketä he molemmat olivat rakastaneet.

Iltaposti saapui juuri silloin, kun hän oli ehtinyt sijoittaa lavendelimaljat paikoilleen. Siinä tuli kirje Julianilta.

Judith.

Nyt, kun tiedän, että hetkeni on mennyt eikä koskaan palaa, täytyy minun lausua sinulle nämä muutamat viimeiset sanat ja sitten pysyä vaiti. Jos vastaat minulle, toivon, ettet ilmoita haluavasi meidän edelleenkin olevan ystävyksiä. Me emme saata olla. Minä en ole sellainen mies, jolla on ystäviä.

Sinä iltana poistuin luotasi ja koko siitä viheliäisestä kaupungista, raivoten, kiroillen Jumalaa ja ihmisiä. Aikeeni, niin ajattelin, oli tehnyt tyhjäksi luonnottoman hirveä sattuma juuri elämäni viehättävimmän voitonriemun hetkellä. En ole koskaan jaksanut kestää epäonnistumista, kuten tiedät. Yleensä minun on onnistunut saada, mitä olen halunnut. Minulla on ollut oikein hyvä menestys. Se johtuu siitä, että olen niin äärimmäisen itsekäs, että kaikesta pukukomeilustani, yleisestä kaksimielisyydestäni ja petollisuudestani huolimatta en — usein — petä itseäni. Tiedän sangen hyvin, mitä tahdon; pyrin suoraan sitä kohti, vaikkakin polkuni näennäisesti mutkittelee ja poikkeilee suunnasta; ja totisesti, totisesti, Judith, halusin sinua omakseni. Vakuutan itselleni: »Hupsu! On yllin kyllin muita haluamisen arvoisia.» Mutta sittenkään — sittenkään ei tunnu siltä. Ei! Elinkautisista ponnisteluistani huolimatta en vielä ole turvassa pauloilta ja nuolilta. Ja kun ne vihdoin taukoavat minua hätyyttämästä, johtuu se, niin alan pelätä, siitä, että olen tullut kuolemanraihnaaksi, mutta en filosofiseksi.

Hyvä Jumala, kuinka raivosin! Martinia vastaan, koska hän kuoli, sinua vastaan, koska olit kyllin hupakko välittääksesi siitä, itseäni vastaan, koska olin tullut alakuloiseksi ja naurettavaksi, sillä olin naurettava omissa silmissäni sen tähden, että olin tunnustanut rakkauteni — näyttänyt kaikki korttini ja menettänyt pelin.

Nyt olen taaskin päässyt järkiini.

Kun nyt jälkeenpäin tarkastelen sitä kaikkea, luulen (hämmästyksekseni) silloin erehtyneeni. Siitä ei olisi mitenkään sukeutunut mitään hyvää. Sinä et ollut minua enkä minä sinua varten. En olisi ikinä voinut tehdä sinua intohimoiseksi — ja se oli olennaisen tärkeä seikka. Sinä olet tuiki umpimielinen ja penseä. Jos sinussa jotakin leimahtaa, niin se leimahtaa piilossa; sinä et olisi milloinkaan sallinut minun täysin lämmitellä lämmössäsi. Nyt oivallan, ettet olisi suonut minulle mitään muuta kuin samaa kohteliasta, lievästi uteliasta huomaavaisuutta, jota olen saanut sinulta osakseni ensi kohtaamisestamme saakka. Olisi ollut väsyttävää hommaa koettaa iskeä sinusta kipunaa. Olisin pian kyllästynyt siihen. Mutta sitä ennen olisin loukannut sinua. Olen varsin pitkälle kehittynyt henkinen sadisti. Siitä ei olisi koitunut kummallekaan meistä paljoa hyvää.

Martinista luultavasti haluaisit mielelläsi tietoja. Hänen ruumiinsa löydettiin rannalta kaksi päivää myöhemmin; hänet vietiin kotiin ja haudattiin isänsä viereen. Hän oli ollut koko ajan hilpeä, nauttinut purjehtimisesta ja tapaturman päivänä lähtenyt merelle hyväntuulisena. Et saa murehtia häntä. Hän ei tiedä, että hän oli nuori ja rakasti elämää eikä voi sitä rakastaa enää. Hän ei tule vanhaksi menettääkseen kyvyn sitä rakastaa. Hän ei koskaan kaipaa kuolleita ystäviään eikä rakkaitaan eikä turhaan ikävöi päästä heitä seuraamaan. Onnellinen Martin, joka kuoli, ennenkuin halusi kuolla... Mutta kas niin! Nämä ovat tyhjiä lohdutuksia. Myöskin minä rakastin Martiniani. Emme enää milloinkaan näe häntä. Vain vähän lohtua saamme vakuuttaessamme itsellemme, että lakkaamme häntä kaipaamasta, kun mekin olemme kuolleet. Olen kuullut, että hänen äitinsä on tyyni ja rohkea, vankka ehdottomassa luottamuksessaan rakastavaan Jumalaan. Roddyn tapasin hautajaisissa, mutta en puhellut hänen kanssansa paljoa. Hän näytti onnettomalta. Eilen sain häneltä lyhyen kirjeen, joka koski joidenkuiden Martinille kuuluneiden esineiden käyttöä; hän sanoo tämän olleen miltei pahinta, mitä milloinkaan on tapahtunut. Se oli ainoa selitys, mitä hän on suonut ja todennäköisesti suo — ainakaan minulle. Hän kyllä selviytyy siitä. Nyt hän on Skotlannissa ystäviensä luona metsästämässä. Kerron sinulle nämä tiedot hänestä, koska otaksun — sinun mielelläsi haluavan ne tietää. Mutta _en tiedä mitään kaikesta siitä..._ enkä tahdo tietää...

Oi, Judith, kaikesta huolimatta olen kovin romanttinen ja tunteellinen ja vakuutan itselleni, että minulla on muistoni ja ettei niitä voida minulta riistää. Olit hyvin viehättävä, hyvin ystävällinen ja suvaitseva. Meillä oli joitakuita hyviä yhteisiä puuhia — hyviä, eloisia puuhia, vaikka otaksuttavasti minun ruumiillinen olemukseni ei koskaan tehnyt niitä sinulle sellaisiksi kuin sinun olemuksesi teki ne minulle: suurenmoiseksi ihastukseksi ja huumaukseksi. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, kun olet jo kauan ollut naimisissa, noudattanut valitettavaa suvun jatkamishaluasi ja olet pyylevä, Judith, pyylevä, rauhallinen, kotoinen, kirjoitan yhden lauseen puhtaalle arkille ja lähetän sen sinulle:

Muistatko majataloa, Miranda, muistatko majataloa?

ja kenties — hetkiseksi — liikahdat lihavuudessasi ja melkein, melkein muistat... Mutta ei! Tuossa puhui totisesti liikatunteellinen egoisti. Ne majatalot nimittäin, jotka muistat, eivät ole niitä, joissa kävit minun kanssani; ja olet selvästi osoittanut — etkö olekin? — etten milloinkaan saa nimittää sinua Mirandaksi. Sitäpaitsi minä puolestani olen varsin todennäköisesti unohtanut uimisen, munakkaansyömisen ja öisen autoilun ihanuuden enkä enää lainkaan muista soveltuvia lainauksiani. Sinä olet rauhallinen matroona, ja minä olen laiha, kurttuinen ja kuihtunut mielipuoli, sellaisia harmaakasvoisia, loimusilmäisiä vanhuksia, jotka ajavat nuoria naisia takaa yksinäisillä kujilla. Siis _ei enää koskaan, Miranda, ei enää koskaan_...

Luin tämän lävitse, hyvä Judith, ja sanoin itsekseni: sanoja, sanoja, sanoja! Ja mietin: ketä, ketä varten siirretään mielesi tiiviit, tummat verhot syrjään, niin että kaikki liekit leimahtavat näkyviin? Istun tässä ja ajattelen, etten kaikkina näinä vuosina saanut viritetyksi edes pientä hehkua lämmittääkseni käsiäni; ja uneksin, kuinka onnelliseksi kaikki olisi saattanut sukeutua, jollen olisi ollut sellainen kuin olen ja kaikki olisi ollut toisin; ja tunnen olevani yksinäinen ja aprikoin, mitä teen ilman sinua. Älä Jumalan tähden sääli minua! Minä unohdan sinut. Mutta, oi, Judith, sinä olit minusta viehättävä, et koskaan ihan todellinen. Ja sittenkin, sittenkin pysyy tämä naurettava tunne, että haluaisin tehdä jotakin hyväksesi. Otaksuttavasti ei ole mitään, mitä voisin tehdä.

Ensi kuussa lähden Venäjälle. Mitä varten? En tiedä. Kuunnellakseni musiikkia ja oppiakseni joitakuita sanoja kieltä, kirjoittaakseni sanomalehtiin artikkeleita (»Ennakkoluulottoman ja yksityisasioissa liikkuvan matkailijan vaikutelmia»), hankkiakseni muutamia tuttavia, unohtaakseni sinut, saadakseni mahdollisesti jonkun taudin ja kuollakseni siihen... Joka tapauksessa Venäjälle lähden. Hyvästi!

J.F.

2

Sinä yönä Judith heräsi syvästä unesta ja tiesi, että Martin oli kuollut; hän ei ollut kammottava esine, joka mädätessään heittelehti aalloilla, ei elävä olento, joka jossakin, jonkinlaisessa painajaishahmossa, kauhistuneena omasta kuolemastaan tarkkaili, syytti, nuhteli, kaipasi, luki Judithin sydämen salaisuuksia, ei sellainen Martin, joka kaikki unohtaen siirtyi toiseen, autuaaseen elämään — vaan sellainen vainaja, jonka kuolema oli kohdannut nopeasti ja armollisesti, jonka luut olivat haudassaan hänen isänsä luiden vieressä rauhallisesti sekaantumassa hänen rakastamaansa maahan. Martin ei ollut kuollut uhman tähden eikä sen vuoksi, että Judithin ja Roddyn kiero kelvottomuus olisi jollakin tavoin vaikuttanut häneen ilkeän lumouksen tavoin, ajaen häntä hukkumaan. Hän oli ollut hyvällä tuulella, hänen mielensä oli ollut täynnä harrastuksia, joissa Judith ei ollut koskaan ollut osallisena ja joita hän ei niin ollen ollut voinut pilata; ja hän oli kuollut nautintonsa keskellä. Hukkuminen oli hyvä kuolema, niin väitettiin. Nyt hän ei enää voinut tuntea onnea eikä onnettomuutta; häneen eivät tehonneet Judithin pahoittelut eikä katumus. Vihdoinkin Judith uskalsi laskeutua tuohon murheen syvään kaivoon; mutta sen vesi oli nyt puhdasta, ja lopulta hän nousisi siitä virkistyneenä.

Seuraavana päivänä hän kykenisi kirjoittamaan Martinin äidille.

3

Hän kirjoitti lyhyen kirjeen; ja hänen lopetettuaan sen oli paperissa siellä täällä hillittömien, kuumien kyynelien jättämiä tahroja; mutta ne olivat Martinin äidin tähden. Hän ei enää milloinkaan vuodattaisi kyyneliä Martinin vuoksi.

Kuivattuaan silmänsä hän kirjoitti Julianille:

Hyvä Ystävä.

Tulin tavattoman iloiseksi saatuani kirjeesi. Luulin menettäneeni sinutkin samoin kuin kaikki muut. Sinä teit minulle hyvän työn, sen, jota en uskonut kenenkään enkä minkään voivan tehdä. Sinä sait mielikuvitukseni taukoamaan hornamaisesti valittamasta Martinin tähden. Se ei johtunut ainoastaan siitä, mitä niin viisaasti kirjoitit nuoren miehen kuolemasta, vaan siitä tiedosta, että hänen ruumiinsa on löydetty ja haudattu maahan, kuten hän halusi, ettei hän, rakas Martinimme, ajelehdi hylkynä tylyllä merellä. Se kaikki on lakannut tuntumasta kauhistavalta mielestäni; nyt on murhe luonnollinen, ja nyt jaksan elää taaskin. Hän oli rakastunut minuun, ja minä olin paha hänelle, halusin liian myöhään vakuuttaa hänelle, ettei se ollut tarkoitukseni. Juuri se oli pulma. Mutta se kaikki on nyt ohi.

Sydämeni pohjasta kiitän sinua siitä, mitä kerroit minulle Martinista — ja Roddysta, jota en enää koskaan tapaa, jolle en saa kirjoittaa ilmoittaakseni hänelle, kuinka kovasti suren hänen vuoksensa. Teit minulle suuren palveluksen, joten sinun nyt on helpompi kuin milloinkaan — eikö olekin? — karkoittaa minut mielestäsi.

Oi, Julian, kirjoittaessasi minulle oli mielesi pehmennyt. Nyt kenties sitä kadut tai naurat minulle ja itsellesi. Niin, se ei olisi mitenkään käynyt päinsä. Sinä kuvittelit minua; sanoit sen itse. Kiitä tähtiäsi siitä, että sinulta säästettiin ikävyys tai vieläkin pahempi nähdä minut oikeassa valossani. Millaisista selkkauksista, synkkyyden puuskista ja sairaloisista mielialoista Martin-poloinen meidät pelastikaan! Mutta toivon ja uskon, että olisimme lopettaneet kaikki suhteemme ja eronneet nauravina, ennenkuin olisimme edes ajatelleet valittamista. Toivotan sinulle paljon menestystä ja riemua kaikkien niiden mahdollisiksi osoittautuvien naisten seurassa, jotka tulevat jälkeeni.

Millainen vuosi tämä onkaan ollut ja kuinka paljon olemmekaan kasvaneet! Enkö tosiaankaan tapaa sinua enää milloinkaan? Kohtaamisemme olisi aikamoinen letkaus näiden juhlallisen hienojen jäähyväistemme jälkeen; mutta saattaisihan niin käydä.

Sinä, hyvä, vaaraton Julian, et ahdistaisi kärpästäkään — saatikka sitten nuoria naisia yksinäisillä kujilla. Pidän sinusta hyvin paljon ja kunnioitan hyvin suuresti moraalisi korkeata tasoa, ja jos kuolen leskenä ja minulle jää paljon lapsia, määrään ne kaikki sinun kasvatettaviksesi. Sinä itse saat niin paljon lapsia, etteivät muutamat lisäksi tuntuisikaan. Ajattele, kuinka onnellinen olet opettaessasi, kehoitellessasi ja neuvoessasi heitä!

Entä Peter ja Mariella — surullinen, kummallinen, viehättävä Mariella ja hänen lapsensa? Heidän liikuttava kohtalonsa painaa mieltäni; mutta minä en voi tehdä mitään. Vain sinä, voit, Julian. Olisin halunnut saada tietoja heistä. Huhutaan naapuritalon olevan myytävänä.

Olen ihan kuin poissa juuriltani enkä tiedä, mitä nyt tulisi tehdä. Minun pitää alkaa suunnitella. Otaksuttavasti en milloinkaan pääse kohoamaan maineeseen millään tavoin. Ennen aina varmasti uskoin pääseväni. Näen sinun hymyilevän tylysti.

Niin, tahdon olla Miranda sinulle. Yhteiset kokemuksemme merkitsivät minulle yhtä paljon kuin sinullekin, vaikka toisella tavoin; eivätkä ne milloinkaan palaa.

Kenties ei minun elämässäni enää koskaan ole majataloja, ei kenenkään seurassa. Lumous on häipynyt maailmasta. Kenties se ei enää koskaan uudistu muutoin kuin muistissa. Kenties sain yhdessä sinun kanssasi nähdä siitä viimeisen vilahduksen, mitä näen.

Judith.

4

Martinin äidin vastaus saapui paluupostissa; se oli kirjoitettu isolla, vanhanaikaisella naisen käsialalla.

Rakas Judith.

Tietysti muistan sinut. En unohda sieviä, lumoavia, suloäänisiä ihmisiä; ja Martinin ystävänä olet minulle rakas, kuten hänen kaikki ystävänsä ovat, koska he tuottivat hänelle niin paljon onnea.

Olit ystävällinen, kun kirjoitit. Kaipaan rakasta poikaani päivän jokaisena hetkenä. Häntä parempaa poikaa ei ole koskaan syntynyt. Mutta hän ei olisi toivonut minun murehtivan, ja siispä koetan olla surematta. Hän on Jumalan hallussa, ja tunnen hänen olevan hyvin likellä minua; suokoon Jumala, ettei enää ole monta vuotta jäljellä, ennenkuin hän ja minä ja hänen rakas isänsä jälleen yhdymme.

On hyvin lohdullista ajatella, kuinka onnellinen hänen elämänsä oli. Hänen luonteensa oli pelkkää päivänpaistetta, enkä tosiaankaan usko ainoankaan pilven osuneen hänen kohdalleen hänen syntymästään siihen päivään saakka, jona hänet otettiin pois meiltä. Eikö sen pitäisi lohduttaa meitä?

Kiitos vielä kerran, rakas Judith, ja usko, että Martinin äiti muistelee sinua hellästi.

_Eleanor Fyfe_.

»Ei ainoakaan pilvi osunut hänen kohdalleen.» Martinin äiti, iäkäs, raihnainen, yksinäinen, uskoisi sen ja hymyilisi elämänsä loppuun asti.

Ehkä sittenkin oli niin. Ehkä hän ei ollut sallinut yhden naisen mitättömän suopeuden ja töykeyden luoda varjoa tiensä laajalle, alituiselle päivänpaisteelle. Kuinka vähän he sittenkin olivatkaan olleet yhdessä, kuinka vähän keskustelleet keskenään; kuinka merkityksetön tekijä, kun kaikki otetaan huomioon, hänen, Judithin, olikaan täytynyt olla kaikkien muiden tekijöiden joukossa Martinin tuhansina elinpäivinä!

Hitaasti pimeys hälveni. Pian täytyi Jenniferin kirjeen nyt saapua ja uuden alun sarastaa tästä kaiken lopusta.

5

Se saapui eräänä aamuna ensimmäisen myrskyn alettua ravistella syksyn värillistä kuvaa, sellaisena päivänä, jona valot, varjot, lehdet ja lintujen siivet liikkuivat, lensivät, hohtivat, lepattivat ja seisahtelivat rauhattomassa sopusoinnussa.

Rakas.

Jokin pakottaa minua kirjoittamaan sinulle nyt. Olen usein ollut alkamaisillani ja sitten luopunut siitä, mutta nyt tuntuu siltä kuin minun täytyisi; tuntuu hyvin samanlaiselta kuin eräänä iltana, jota sinä ehkä et muista, mutta jonka minä muistan, jona minun täytyi tulla sinua katsomaan sen jälkeen, kun en ollut voinut tavata sinua pitkiin aikoihin — silloin, kun olit sairas.

Olen ollut niin harmistunut itseeni ja siihen, että sinä, yliopisto ja Englannin tytöt poistuitte sillä tavoin, että päätin olla ääneti vähän aikaa. En ole voinut kirjoittaa. Mutta nyt minun täytyy. Oletko hartaasti odottanut kirjettä ja luullut minun unohtaneen sinut? Rakas, en ole sinua unohtanut. Ehkä sinä olet unohtanut minut. Mutta en sitä usko. On niin kovin vaikeata kirjoittaa sinulle. Kuten näet, on tämän lukeminen vieläkin vaivaloisempaa kuin tavallisesti. Yliopistoaika tuntuu niin kaukaiselta. Naisten korkeampi koulutus ei tehnyt minulle hyvää — paitsi sitä, että se antoi minulle sinut, ja sinä olet enkeli ja niin rakastettava. Tunnen olevani hyvin vanha ja toisenlainen. Muistathan hiukseni — sinä pidit niistä — olen leikkauttanut ne kaikki pois. Vain sen tähden, että Geraldinen tukka oli lyhyt, arvelin, että minulla piti olla samanlainen. Niin minun tapaistani. Äiti ei jaksa sulattaa sitä; hänestä on moraalini nyt niin kehno, ettei sen puolesta voi rukoilla, mikä on askel oikeaan suuntaan. Se on pelkkinä aaltoina ja kiharoina, ja on ihastuttavaa, ettei se enää ole painamassa eikä ole kamalia hiusneuloja pistelemässä päänahkaani hatun alla. Ajattelin, että sen leikkaaminen olisi hyvä keino päästä irti entisyydestä samalla kertaa. Luulin, että minusta sen tehtyäni tulisi toisenlainen henkilö, sopivampi Geraldinelle. Enkä missään nimessä sietänyt hänen harjaavan tukkaani sinun jälkeesi. Muistathan Geraldinen. Juuri hänen tähtensä lähdin pois opistosta.