Part 29

Täällä oli tuttu käytävä ja hänen oma ovensa raollaan; siihen oli kiinnitetty outo nimi. Huoneessa ei ollut ketään. Hän pilkisti sisälle. Hänestä ei ollut jäljellä mitään, ei mitään. Sinisen, purppuraisen ja ruusuisen sijasta oli kaikkialla mustia ja punakeltaisia juovia, sarja epämiellyttäviä valokuvia uuninreunuksella ja hajallaan siellä täällä joitakuita likaisia, vaaleanpunaisia lautasia ja kuppeja.

Vain ikkuna oli pysynyt muuttumattomana; se tarjosi upeat, syksyiset puunlatvansa hänen nähtäväkseen; mutta liikkumattoman juhlallisena ne tuijottelivat tervehtimättä häntä. Hän oli täydelleen vieraantunut.

Tuolla nurkassa oli Jenniferin ovi tiiviisti suljettuna ja oudolla nimilipulla varustettuna. Aurinko paistoi siihen vinona, pölyisenä sädekimppuna.

Nurkan takaa tuli palvelijatar, joka kantoi astiatarjotinta. Hän seisahtui, punehtuen mielihyvästä. Siinä oli Rose, joka oli aina ollut niin soma, ujo ja hymyilevä ja joka oli kerran tuonut kuuman, hervottoman kimpun kultalakkoja äitinsä puutarhasta ja pannut ne hänen pöydälleen. Hän voi oikein hyvin, kiitoksia, ja hänestä oli hauska nähdä neitiä taaskin. Hän ja jotkut muut tytöt olivat ihan äskettäin valittaneet ihan kaipaavansa Judithia. Hän ei aikonut olla täällä enää kauan; hän eroaisi mennäkseen naimisiin.

Rosekin olisi pian poissa.

Nyt hänen piti pujahtaa taaskin pois niin pian kuin suinkin ja kenenkään näkemättä. Hän oli aikonut uudelleen pysähtyä kuuntelemaan neiti Fisherin ovella; mutta nyt se oli mahdotonta. Kun hänen palatessaan alkoi silloin tällöin kuulua askelia, jotka likenivät, tai hänen korviinsa kantautui ääntä, jyskytti hänen sydämensä ilmitulon hurjasta pelosta. Kukaan ei saanut nähdä hänen taaskin hiipivän pois tästä paikasta, johon hän suuriluuloisessa hupsuudessaan oli palannut ilmoittamatta, odottaen olevansa tervetullut. Tämä paikka oli hirvittävä — pimeä torni. Hänen täytyi kiiruhtaa sieltä. Miten hän oli pettynyt kolmen vuoden aikana kuvittelemaan sitä ystävälliseksi ja turvaiseksi — pysyväiseksi asuinsijaksi? Neljässä kuukaudessa se oli sysännyt hänet luotansa iäksi.

Taaskin ulos pihalle ja vikkelästi siellä vartoavaan autoon. Jennifer ymmärtäisi, kuinka kolkko tarina olisi, kun hän kertoisi sen. Judith nojasi taaksepäin istuessaan, kutoen sitä draamalliseksi esitykseksi Jenniferin myötätuntoisia korvia varten.

* * * * *

Kaupunki lepäsi hohtavana ja salaperäisesti hymyilevänä auringonpaisteessa; ei tuntunut tuulenhenkäystäkään; rakennuksia, torneja ja katuja hyväili himmeä kullanhohtoinen valo. Täälläkin oli ihan hiljaista. Ihmiset pelasivat kaikenlaisia pelejä. Täällä, jossa oli ollut niin paljon tuttuja kasvoja, näyttivät kaikki oudoilta; ja hänen sivuuttamansa harvat ylioppilaat näyttivät rahvaanomaisilta, jopa likaisilta ja koulupoikamaisilta.

Hän seisahtui epäröivänä kirjakaupan kynnyksellä, mutta meni sitten edelleen. Se, että hänet tunnettaisiin, oli nyt yhtä peloittavaa kuin sekin, ettei häntä tunnettaisi. Mitä ihmiset ajattelisivat hänestä, kun hän harhaili täällä yksinään? Miten hän selittäisi täälläolonsa kyselijöille?

Trinity-yliopiston suurpiha murehti päivänpaisteessa Martinia. Se ei vielä ollut tyyten unohtanut häntä. Se ei ollut hyvillään komeiden nuorten miestensä kuolemasta.

Jos vain Jennifer tulisi pian, voisi hän tarttua hänen käteensä ja tuntea omituista, hekumallista tunnetta surunsa pohjalla, mutta rientää tällä tavoin yksin kaduilla ja pysähdellä, piileksiä ikäänkuin häveten, tähyillen mahdollisesti ilmestyviä tuttuja kasvoja ja kuitenkin peläten niitä näkevänsä — se oli kammottavaa. Niin kävi sellaisille ihmisille, jotka tulivat katsomaan yliopistoaan kaksikymmentä vuotta nuoruutensa jälkeen.

Tonyn täytyi vielä olla Cambridgessa. Hänellä oli nyt yliopiston stipendi... Äkkiä Judithista alkoi tuntua, että Tony oli hyvin likellä, kenties jossakin seuraavan kadunkulman takana, ja hän pujahti kahvilaan turvaan.

Nuori tarjoilijatar tuli hänen luoksensa, hymyillen; nähdessään hänen kasvojensa mielihyväiseen ja tervehtivän ilmeen Judith tunsi painon vierähtävän sydämeltään.

»Tavalliseen pöytäännekö?» kysyi tarjoilijatar vienosti.

»Niin. Odotan ystävääni. Muistattehan hänet.»

»Kyllä varmasti. Sepä hauskaa.»

Hän meni edellä ikkunan kohdalla olevan nurkkapöydän ääreen, viipyi siellä vähän aikaa tarinoimassa, ja sitten hänet kutsuttiin toisaalle.

Kello lähes neljä. Jennifer saattoi myöhästyä; hän myöhästyi aina.

Huone oli tyhjä lukuunottamatta kahta vastaisessa nurkassa istuvaa naista, jotka olivat syventyneet kuiskuttelemaan toisilleen tavallisia kahvilasalaisuuksia. Kuinka paljon lämpöä ja väriä Jennifer toisikaan tullessaan. Judith mietti:

»En katso ovelle päin; katselen ulos ikkunasta; ja kun sitten äkkiä käännyn, on hän edessäni.»

Purppurainen ikkunaverho piilotti hänet mukavasti kadullaliikkujilta; jos hän kurotti kaulaansa, saattoi hän parhaiksi nähdä verhon reunan takaa ulos ikkunasta. Vastapäätä, kapean kadun toisella puolen olevan laajan myymälä-ikkunan eteen oli vedetty sininen verho, ja ikkunalasi oli kuin himmeä peili. Siitä hän tarkkaili sinne tänne menevien ihmisten varjomaisia kuvia.

Kello löi neljä.

Katu alkoi nyt täyttyä. Oli huvittavaa pitää katseensa suunnattuna siniseen verhoon, nähdä ainoastaan aineeton, meluton maailma ihmishahmoja, autoja ja moottoripyöriä ja kokonaan syrjäyttää ulkosalla sakeneva todellisten ihmisten ja koneiden vilinä. Hän katsoisi vain siniseen verhoon ja näkisi Jenniferin heijastuskuvan lähestyvän, ennenkuin huomasi hänet itsensä. Hänen sydämensä jyskytti hänen sitä ajatellessaan.

Myöskin huone alkoi nyt täyttyä. Hän kallisti Jenniferin tuolin nojalleen pöytää vasten, ettei kukaan sitä valtaisi, ja kävi taaskin tarkkailemaan.

Lasin pinta selveni äkkiä; siinä ei ollut ainoatakaan hahmoa. Hän tuijotti himmeään tyhjyyteen ja vartosi.

Sitten lipui siihen verkkaisesti kaksi varjoa, jotka pysähtyivät. Hän silmäili niitä rauhallisesti, tunsi ne tyrmistymättä, käymättä levottomaksi ja ällistymättä. Roddy taivutti päätänsä sytyttääkseen piippunsa. Judith tunsi hänen jalkojensa luonteenomaisen asennon, hänen pitkät raajansa, hänen selkänsä hennon, verrattain kumarahartiaisen viivan. Hän melkein saattoi erottaa Roddyn omituisen tylpän sivukuvan, ylöspäin kaartuvat kulmakarvat sekä silmät. Tony oli hänen seurassaan. Hänen lyhyellä hahmollaan oli kädet taskussa, pää kohotettuna Roddyyn päin, nyökkäillen hieman ikäänkuin vakavassa keskustelussa. Kadun melu tuntui häipyvän, ja minuutin kestäneen, pitkän hengähdyksettömän hiljaisuuden aikana Roddy sytytti piippunsa, viskasi pois tulitikun, pyyhkäisi kädellään tukkaansa, tehden tutun liikkeen, nyökkäsi ja naurahti, kuten näytti, katsoen Tonyyn ja puolittain kääntäen päätänsä omituiseen tapaansa; ja sitten hän lähti edelleen, solui kumppaninsa kanssa lasilevyn reunaan ja katosi.

Hän oli siis tullut tapaamaan Tonyä, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut, ikäänkuin hän ei olisikaan etsinyt mereltä kuollutta Martinia, ikäänkuin ei olisi mitään syytä olla kävelemättä Trinity-yliopiston pihan ohitse, poltellen tupakkaa, nauraen ja puhellen.

Kaipasiko hän Martinia? Oliko hän karkoittanut mielestään murhenäytelmän muiston, kuvaavasti kohauttaen olkapäitänsä? Ajatteliko hän koskaan Judithia, tuntien hetkellistä vaivautumista?

Tony saisi nyt pitää hänet kokonaan hallussaan; ei enää Martinia eikä Judithia sekaantumassa. Hän olisi onnellinen. He pääsisivät likemmäksi toisiaan, eikä Judith enää milloinkaan voisi astua heidän väliinsä, sillä enää ei Judithia ollut. Mistähän he keskustelivat niin vakavasti — mistä, mistä? Tuokioksi Judithin taaskin valtasi vanha tietämisen, ymmärtämisen kaipaus, ja sitä seurasi äärimmäinen ajatuksettomuus; ja hän käsitti, ettei hän ollut koskaan tuntenut Roddya. Roddy ei ollut milloinkaan ollut häntä varten, ei ollut kertaakaan, ei edes tunniksi, muuttunut osaksi tosielämästä, vaan ollut toistuva unelma, olento, jonka hän aina oli nähnyt epänormaalisen kirkkaasti ja perinpohjaisesti vääntyneenä. Se unelma oli vallannut hänen koko elämänsä merkityksensä pulmalla, mutta nyt hän oli vapautunut siitä.

Hän oli koettanut tehdä haaveen todellisuudeksi; hän oli jaksanut kerran kiskoa vastahakoisen Roddyn polultaan häntä kohtaamaan, pakottanut sellaiset tiet yhtymään, joiden ei olisi pitänyt yhtyä; ja sitten oli seurauksena ollut turmio.

Hänestä tuntui kuin hän olisi äkkiä herännyt. Roddy, Roddy itse oli mennyt ohitse ulkona kadulla. Hän olisi voinut nähdä Roddyn, mutta sensijaan hänen katseensa ei ollut värähtänytkään pois peilikuvasta. Varjo, joka oli luotu verholle ja sitten taaskin pyyhkäisty pois; Roddy ei ollut milloinkaan ollut paljoa kummempi; oli sopivan tunnusmerkillistä, että hän oli sallinut Roddyn tällä tavoin poistua viimeisen kerran näkyvistään, sillä varmaa oli, ettei hän enää koskaan näkisi Roddya.

Puoliviisi. Enää hän ei silmäilisi ikkunasta Jenniferiä. Vasta nyt hänen mieleensä välähti, että Jennifer ei ehkä tulisikaan. Hän viittasi tarjoilijattarelle ja tilasi kiinalaista teetä ja leivoksen.

»En enää odota ystävääni. Hänelle on täytynyt sattua jokin viivytys.»

Hän istui edelleen, murennellen leivostaan ja ryyppien teetänsä. Hän laski kolme kertaa hyvin verkkaisesti kahteenkymmeneen ja katsahti sitten ovelle. Sitten hän laski taaskin. Hän otti ikkunalaudalta kuvalehden ja silmäili sitä. Jos hän katselisi kaikki sen sivut vilkaisemattakaan muualle, niin Jennifer tulisi.

Neljännestä vaille viisi. Jennifer oli saattanut erehtyä kahvilasta; ehkä hän istui vartoamassa jossakin muualla. Mutta se oli mahdotonta. Kenties hän oli sekoittanut määrätunnin, määräpäivän...

Hän otti Jenniferin kirjeen laukustaan. Lokakuun neljäskolmatta päivä. Kello neljä. »_Älä odota minua kello viiden jälkeen!_»

Mitähän Jennifer oli sotkenut näkymättömäksi? Judith tarkasti paksua tahraa, mutta siitä ei erottanut mitään.

Kello löi viisi. Viimeisen lyönnin tauottua kaikumasta hän nousi pöydästä, maksoi laskunsa ja meni jälleen ulos hilpeän näköisille kaduille, joilla ei enää ollut mitään pelättävää eikä toivottavaa.

* * * * *

Juna lähti puhkuen asemalta.

Jäähyväiset Cambridgelle, jolle hän merkitsi tyhjääkin vähemmän. Hän oli pettynyt kuvittelemaan sillä olevan jonkinlaisia helliä tunteita häntä kohtaan. Ulkokuori kohteliaana se oli tuntenut vastenmielisyyttä ja epäluuloa häntä ja kaikkia muita naisia kohtaan; ja nyt se ei ollut häntä tuntevinaan. Se kääriytyi usviinsa, kietoen niihin Roddyn, Tonyn ja kaikki muut nuoret miehet, sallien hänen poistua.

Tuli pimeä, ja kynnetyt pellot suoltuivat pyörien ja lipuen taaksepäin, savunvalkeat iltausvat leijailivat raskaina alhaalla himmeiden, kylmän sinipunervien lakeuksien yllä.

Hän oli taaskin matkalla kotiin ollakseen siellä yksin. Hän hymyili, alkaen äkkiä ajatella, että häntä saatettaisiin pitää säälittävänä, niin täydellinen oli hänen yksinäisyytensä.

Toinen toisensa jälkeen olivat he kaikki poistuneet hänen luotansa, Jennifer viimeiseksi. Kenties Jennifer ei ollut hetkeäkään aikonut palata; tai kenties hänen rohkeutensa oli pettänyt viimeisellä hetkellä. Viisas Jennifer valutti pois entisyytensä edetessään; hän ei sallinut sen kiskoa häntä takaisin entisiin silmukkoihinsa ja pulmiinsa ja takerruttua häntä niihin uudelleen. Hän ei tahtonut palata Judithin luokse, rakastaa häntä ja olla taaskin huolissaan hänen tähtensä; eikä hän myöskään halunnut palata näkemään, että kaikki oli muuttunut, että tänä kymmenkuukautisena väliaikana elämä oli erottanut heidät niin, ettei yhtymisestä ollut toivoakaan. Niin, Jennifer oli taaskin pujahtanut vapaaksi. Hän ei ollut aikonutkaan palata.

Mutta sittenkin oli mahdotonta tuntea sääliä itseään kohtaan. Kenties mieltä turrutti junan yksitoikkoinen, toistuva liike ja ryminä, tuudittaen sitä onnellisuutta muistuttavaan tilaan.

Kun hän ehtisi kotiin, näkisi hän, että puutarhassa kirsikkapuu oli hakattu poikki. Tänä aamuna hän oli nähnyt puutarhurin lähtevän viemään kirvestä sen kuolevan rungon juurelle. Myöskin kirsikkapuu olisi mennyt. Naapuritalossa olisi näkyvissä taulu: Myytävänä. Ei kukaan naapuritalon lapsista ollut tarkoitettu häntä varten. Mutta hän oli ulkopuolelta tunkeutunut heidän keskuuteensa ja ottanut heidät toisen toisensa jälkeen itselleen. Hän oli sittenkin ollut voimakkaampi kuin he kaikki yhteensä.

Viimeinkin hän oli päässyt eroon heikkoudestaan, siitä turhasta päähänpiintymästä, että hän oli riippuvainen muista ihmisistä. Nyt hänellä ei ollut ketään muita kuin oma itsensä; ja niin oli parasta.

Tämä olisi onnellista — tämä tyhjyys, tämä kevyt, väritön tila, tämä ajatuksettomuus ja tunteettomuus.

Hän oli sellainen henkilö, jonka koko entisyys muodosti laajan ympyrän, nyt täydellistyneen ja valmiin syrjäytettäväksi.

Pian hänen täytyisi alkaa miettiä: Mitä nyt?

Mutta ei ihan vielä.