Part 29

»Nähkääs, Dombey», jatkaa majuri, »minä olen maailmanmies. Meidän ystävämme Feenix — jos saan niin sanoa —»

»Se tuottaa minulle suuren kunnian», huomauttaa Feenix-serkku.

»— on myöskin maailmanmies, Dombey, ja te olette maailmanmies. No niin, kun kolme maailmanmiestä kohtaa toisensa ja kun he ovat ystävyksiä — niinkuin luulen» — taas Feenix-serkkuun kääntyen.

»Varmasti erittäin hyviä ystäviä», myöntää Feenix-serkku.

»— ja kun he ovat ystävyksiä», toistaa majuri, »niin kelpo Joen mielipide (mahdollisesti J. erehtyy) on se, että maailman mielipiteen voi jossakin tietyssä asiassa helposti saada selville».

»Epäilemättä», sanoo Feenix-serkku. »Sehän on todellakin itsestään selvä asia. Minusta on peräti tärkeätä, majuri, että ystäväni Dombey kuulisi minun ilmaisevan suuren hämmästykseni ja mielipahani siitä, että rakastettava ja hienosti sivistynyt sukulaiseni, jolla oli kaikki mahdolliset edut tehdäkseen miehen onnelliseksi, on niin suuressa määrin unohtanut, mitä hän oli velkapää — suoraan sanoen maailmalle — että hän teki sellaisen kepposen. Olen ollut siitä lähtien hiton lailla masentuneella mielellä ja sanoinkin eilen illalla Long Saxbylle — joka on kuuden jalan ja kymmenen tuuman pituinen ja jonka ystäväni Dombey luultavasti tuntee — että se on koskenut minuun ihan sietämättömästi ja tehnyt minut suorastaan sappitautiseksi. Se saa ihmisen miettimään, tällainen tuhoisa onnettomuus», jatkaa Feenix-serkku, »että tapaukset kehittyvät ehdottomasti omalla voimallaan, sillä jos minun tätini olisi elänyt sen tapahtuessa, olisi sen vaikutus hänen tapaiseensa hiton vilkkaaseen ihmiseen ollut niin järkyttävä, että hän ehdottomasti olisi menettänyt henkensä onnettomuuden uutena uhrina».

»Kuulkaapa, Dombey!» virkkaa majuri, aloittaen taas hyvin tarmokkaasti.

»Suokaa anteeksi», keskeyttää hänet Feenix-serkku. »Sallikaa minun vielä kosketella erästä seikkaa. Ystäväni Dombey sallinee minun huomauttaa, että jos jotakin vielä voisi lisätä sietämättömän kiusalliseen mielentilaan, jonka vallassa olen tätä tapausta ajatellessani, niin se on maailman luonnollinen hämmästys siitä, että rakastettavan ja hienosti kasvatetun sukulaiseni (niinkuin minun yhä täytynee rohjeta häntä nimittää) otaksutaan niin menetelleen erään valkohampaisen miekkosen kanssa, joka on asemansa puolesta paljon alempana kuin hänen aviomiehensä. Mutta samalla kun minun täytyy jokseenkin jyrkästi pyytää ystävääni Dombeyta olemaan syyttämättä rakastettavaa ja hienosti sivistynyttä sukulaistani, kunnes hänen syyllisyytensä on täydellisesti todistettu, tahdon vakuuttaa ystävälleni Dombeylle, että se suku, jonka edustaja olen ja joka on nyt melkein sammunut (hiton surullinen miete miehelle), ei pane minkäänlaisia esteitä hänen tielleen ja on onnellinen voidessaan suostua jokaiseen kunnialliseen menettelytapaan, jonka hän mahdollisesti katsoo sopivaksi tulevaisuuden varalta. Toivoakseni ystäväni Dombey luottaa niihin hyviin tarkoituksiin, jotka elähdyttävät minua tässä surullisessa asiassa, enkä tosiaankaan luule tarpeelliseksi vaivata ystävääni Dombeyta sen useammilla huomautuksilla.»

Dombey kumartaa kohottamatta silmiään ja pysyy vaiti.

»No niin, Dombey», virkkaa majuri, »kun nyt ystävämme Feenix on niin kaunopuheisella tavalla, ettei vanha Joe B. ole koskaan kuullut sen etevämpää — ei, kautta taivaan, arvoisa herra, ei olekaan!» vakuuttaa majuri kerrassaan sinisenä, tarttuen keppiinsä keskikohdalta — »käsitellyt asiaa, mikäli se koskee puheena olevaa naista, nojaan minä vanhaan ystävyyteemme, Dombey, valaistakseni sitä toiselta puolen. Hyvä ystävä», sanoo majuri köhien, »maailmalla on näissä seikoissa mielipiteitä, jotka pitää ottaa huomioon».

»Sen tiedän», myöntää Dombey.

»Luonnollisesti sen tiedätte, Dombey», jatkaa majuri. »Hitto vieköön, kyllä minä ymmärrän teidän sen tietävän. Ei ole todennäköistäkään, että teidän kaltaisenne mies ei tietäisi.»

»Toivoakseni ei», vastaa Dombey.

»Dombey, te kai arvaatte lopun. Minä puhun suoraan — ehkä malttamatta — sillä Bagstockien suku on aina puhunut suoraan. Vähän he ovat koskaan sillä keinoin saavuttaneet, mutta se on Bagstockien veressä. Tuo mies on pantava pyssynpiipun eteen. J.B. on käytettävissänne. Hän vaatii ystävän nimeä. Jumala teitä siunatkoon!»

»Majuri», vastaa Dombey, »olen teille kiitollinen. Käännyn teidän puoleenne, kun se aika tulee. Koska se aika ei ole vielä tullut, olen malttanut olla puhumatta teille siitä.»

»Missä se mies on, Dombey?» kysyy majuri häneen jonkin aikaa läähättäen.

»En tiedä.»

»Oletteko saanut hänestä mitään tietoja?» kysyy majuri.

»Olen.»

»Dombey, minä iloitsen kuullessani sen», virkkaa majuri. »Onnittelen teitä.»

»Suonette anteeksi molemmat — myöskin te, majuri», huomauttaa Dombey, »etten tällä hetkellä ryhdy sen tarkempiin selittelyihin. Tietoni on omituista laatua ja omituisella tavalla saatu. Mahdollisesti se osoittautuu arvottomaksi, mahdollisesti se on totta. Nyt en voi tietää tarkemmin. Tämän enempiä selityksiä en voi antaa.»

Vaikka tämä on jokseenkin kylmä vastaus majurin hehkuvaan innostukseen, ottaa hän sen suopeasti vastaan ja lausuu julki ilonsa sen ajatuksen johdosta, että maailman oikeutettu uteliaisuus toivottavasti pian tyydytetään. Sitten Feenix-serkku saa asianmukaisen osuuden kiitollisuudesta rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaisensa mieheltä, ja hän ja majuri Bagstock vetäytyvät pois jättäen Dombeyn taas maailman haltuun miettimään mielin määrin sitä tapaa, kuinka ystävät tulkitsevat hänelle maailman ajatuksia hänen asioistaan ja sen kohtuullista ja järkevää odotusta.

Mutta kuka istuu taloudenhoitajattaren huoneessa vuodattaen kyyneleitä ja puhellen rouva Pipchinin kanssa matalalla äänellä kädet kohotettuina? Se on nainen, ja hänen kasvojaan peittää hyvin tiukka musta myssy, joka nähtävästi ei kuulu hänelle. Se on neiti Tox, joka on lainannut tämän valepuvun palvelijattareltaan ja tullut Prinsessan aukiolta päin salaa uudistaakseen vanhan tuttavuutensa rouva Pipchinin kanssa, jotta voisi saada varmoja tietoja Dombeyn tilasta. »Kuinka hän kestää sen, hyvä ystävä?» kysyy neiti Tox.

»No niin», vastaa rouva Pipchin äreällä tavallaan, »hän on hyvin entisensä kaltainen».

»Ulkonaisesti», lisää neiti Tox. »Mutta mitä hän tunteekaan sisimmässään!»

Rouva Pipchinin kovat harmaat silmät katselevat epäluuloisina hänen vastatessaan kolmena selvästi eri purkauksena: »Niin! Ehkä. Otaksun niin.» Sitten hän jatkaa: »Puhuakseni suoraan, Lucretia» — hän puhuttelee neiti Toxia yhä Lucretiaksi, sillä hän on kohdistanut ensimmäiset kokeensa lasten masentamisen alalla tähän naiseen, joka silloin oli onneton, kuihtunut ja pieni nuori tyttö — »puhuakseni suoraan, Lucretia, hän voi mielestäni olla iloinen päästyään eroon vaimostaan. Minäkään en voisi sietää läheisyydessäni niin vaskisia kasvoja!»

»Tosiaankin vaskisia. Voitte varmasti sanoakin vaskisia, rouva Pipchin!» sanoo neiti Tox. »Jättää miehensä! Niin ylevän miehen!» Ja neiti Tox joutuu taas liikutuksensa valtaan.

»En tahtoisi puhua juuri ylevyydestä», huomauttaa rouva Pipchin hieroen kiukkuisesti nenäänsä. »Mutta sen minä tiedän, että kun koettelemukset kohtaavat ihmisiä, pitää heidän kestää ne. Hölyn pölyä! Minullakin on ollut tarpeeksi kestämistä aikanani! Sellainen hälinä mokomasta. Hän on lähtenyt, ja niin olemme hänestä päässeet. Enpä luulisi kenenkään kaipaavan häntä takaisin!»

Tämä viittaus perulaisiin kaivoksiin vaikuttaa sen, että neiti Tox nousee lähteäkseen pois. Rouva Pipchin soittaa kelloa ja kutsuu Towlinsonin saattamaan häntä ulos. Towlinson, joka ei ole pitkiin aikoihin nähnyt neiti Toxia, virnistelee, sanoo toivovansa, että hän voi hyvin, ja lisää, ettei hän aluksi tuntenut neiti Toxia myssy päässä.

»Kiitos, jokseenkin hyvin, Towlinson», vastaa neiti Tox. »Pyydän teitä ystävällisesti olemaan mainitsematta kenellekään, jos sattumalta näette minut täällä. Vierailuni ovat tarkoitetut vain rouva Pipchinille.»

»Kuten haluatte, neiti.»

»Järkyttäviä asioita on tapahtunut, Towlinson», huomauttaa neiti Tox.

»Niin, ihan kauheita», myöntää Towlinson.

»Toivoakseni se, mitä täällä on tapahtunut, on teille opiksi, Towlinson», huomauttaa neiti Tox, joka opettaessaan Toodlen perhettä on omaksunut varoittavan äänensävyn ja tavan käyttää hyväkseen tilapäisiä sattumia.

»Varmasti, neiti», vastaa Towlinson.

Hän näyttää vielä tuumiskelevan itsekseen, millä lailla tämä varoitus soveltuu nimenomaan häneen, kun äreä rouva Pipchin äkkiä herättää hänet mietteistään kysymällä: »Mitä te odotatte? Miksi ette saata tätä naista ovelle?» Silloin hän opastaa neiti Toxin pois. Sivuuttaessaan Dombeyn oven neiti Tox vetäytyy mustan myssynsä sisimpiin syvyyksiin ja astuu varpaisillaan. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan hiukkasta, joka ajattelee Dombeyta niin usein ja tuntee sellaista surua ja levottomuutta hänen tähtensä kuin neiti Tox kävellessään kadulla musta myssy päässään ja pyrkiessään kotiin kenenkään huomaamatta, kun lamput on juuri sytytetty.

Mutta neiti Tox ei merkitse mitään Dombeyn maailmassa. Hän saapuu joka ilta hämärissä käyttäen koleina iltoina myssyn lisäksi vielä päällyskenkiä ja sateenvarjoa. Hän kestää Towlinsonin virnistykset ja rouva Pipchinin tiuskimiset ja töykeyden ja kaiken muun saadakseen vain tietää, kuinka Dombey voi ja kuinka hän kestää onnettomuutensa, mutta hänellä itsellään ei ole mitään tekemistä Dombeyn maailmassa, joka vaativaisena ja kiusallisena pysyy ennallaan ja tulee toimeen ilman häntä. Ja hän, kaikkea muuta kuin kirkas tai erikoinen tähti, kiertää pientä rataansa toisen aurinkokunnan nurkassa ja tietää sen, mutta tulee sittenkin, itkee, lähtee takaisin ja on tyytyväinen. Neiti Toxia on tosiaankin helpompi tyydyttää kuin sitä maailmaa, joka tuottaa Dombeylle niin paljon huolta.

Liikehuoneistossa pohtivat konttoristit suurta onnettomuutta kaikkine valo- ja varjopuolineen, mutta varsinkin sitä kysymystä, kuka saa Carkerin paikan. Yleensä he ovat sitä mieltä, että siitä varmasti vähennetään muutamat lisätulot ja että se käy ikäväksi uusien rajoitusten ja ehtojen vuoksi. Ne, joilla ei ole pienintäkään toivoa saada sitä paikkaa, ovat ehdottomasti sillä kannalla, etteivät sitä tahtoisikaan, eivätkä ollenkaan kadehdi sitä henkilöä, jolle se mahdollisesti on varattu. Tässä kauppaliikkeessä ei ole tunnettu näin suurta järkytystä sen jälkeen kuin Dombeyn pieni poika kuoli, mutta kaikki sellaiset mielenliikutukset saavat siellä seurallisen, melkeinpä hyväntuulisen leiman ja johtavat lämpimän toveruuden vahvistamiseen. Tämä edullinen tilaisuus sovittaa keskenään konttorin tunnustetun älyniekan ja hänen eteenpäin pyrkivän kilpailijansa, jotka ovat kauan olleet perivihollisia. He päättävät lähteä tovereineen yhteisille päivällisille läheiseen ravintolaan juhliakseen jälleen virinnyttä ystävyyttään. Älyniekka toimii puheenjohtajana, kilpailija varapuheenjohtajana. Jälkiruuan perästä nousee älyniekka puhumaan: »Hyvät herrat, en voi salata itseltäni, ettei tämä ole sopiva aika yksityisiin riitoihin. Äskeiset tapaukset, joihin ei tarvitse erikoisemmin viitata, mutta jotka eivät ole kokonaan jääneet käsittelemättä parissa sunnuntailehdessä ja eräässä päivälehdessäkin» (tässä seuran kaikki muut jäsenet lausuvat sen nimen äänekkäästi kuiskaten), »ovat saaneet minut miettimään yhtä ja toista, ja minusta tuntuu, että jokainen henkilökohtainen erimielisyys minun ja Robinsonin välillä tällaisella hetkellä merkitsisi ikuisiksi ajoiksi sen voimakkaan yhteistunteen kieltämistä, jonka täydellä syyllä otaksun ja toivon aina pysyvän tunnusmerkillisenä Dombey ja Pojan henkilökunnalle». Robinson vastaa tähän kuin mies ja veli. Sitten esiintyy ihan uudessa valossa eräs herrasmies, joka on ollut liikkeen palveluksessa kolme vuotta, mutta joka hetki vaarassa saada potkut laskuvirheittensä vuoksi. Hän pitää lennokkaan puheen, sanoen toivovansa, ettei heidän kunnioitetun esimiehensä tarvitsisi koskaan enää kokea sellaista onnettomuutta, joka nyt on kohdannut hänen kotiliettään, ja luettelee pitkän jonon asioita, jotka kaikki alkavat sanoilla: »älköön hänen enää koskaan», saaden palkkiokseen suosionosoitusten myrskyn. Lyhyesti sanoen, heillä on mitä hauskin ilta, eikä sitä häiritse muu kuin kiista kahden nuorukaisen välillä, jotka lausuessaan otaksumia Carkerin viime vuosipalkan suuruudesta uhkaavat toisiaan viinilaseilla ja jotka sitten toimitetaan ulos hyvin kiihtyneinä. Seuraavana päivänä on soodavesi hyvin haluttua liikkeen konttorissa, ja useimmat pitävät ravintolalaskua julkeana nylkemisenä.

Mitä tulee Perchiin, niin hän on hyvää vauhtia menossa perikatoaan kohti. Hänet näkee taas usein kapakoissa, joissa toiset kestitsevät häntä hänen valehdellessaan hirveästi. Näyttää siltä kuin hän olisi kohdannut jokaisen viime selkkaukseen sekaantuneen henkilön tuon tuostakin ja sanonut heille »herra» tai »rouva», kuinka asia kulloinkin on vaatinut, »miksi olette niin kalpea?» minkä kuullessaan kukin on värissyt kiireestä kantapäähän ja virkkanut: »Oi, Perch!» ja juossut pois. Joko tunnontuskat näiden mahdottomuuksien vuoksi tai väkijuomia seurannut vastavaikutus saa Perchin äärimmäisen alakuloiselle mielelle sinä aikana illasta, jolloin hän tavallisesti etsii lohdutusta rouva Perchin seurasta. Rouva Perch taas on hyvin ärtyisellä mielellä, sillä hän pelkää, että hänen miehensä luottamus naisväkeen on järkkynyt ja että hän puolittain odottaa kotiin tullessaan, että hänen vaimonsa on karannut jonkun aatelismiehen kanssa.

Dombeyn palvelijatkin muuttuvat näinä aikoina hyvin epäsäännöllisiksi ja työhönsä sopimattomiksi. He syövät vakinaisesti kuumaa ruokaa illalliseksi ja keskustelevat »asiasta» kuuman juoman höyrytessä heidän edessään pöydällä. Towlinson on aina päihtynyt puoliyhdentoista jälkeen ja kyselee usein, eikö hän sanonut, ettei mitään hyvää seuraa kulmatalossa asumisesta. He kuiskailevat Florence-neidistä ja lausuvat arvelujaan hänen olinpaikastaan, mutta ovat yhtä mieltä siitä, että ellei herra Dombey sitä tiedäkään, tietää rouva Dombey. Tämä johtaa heidän ajatuksensa viimeksimainittuun, jolloin keittäjätär huomauttaa, että hän oli kuitenkin kerrassaan komea olento. Mutta hän oli liian ylhäinen! He ovat kaikki yksimielisiä siitä, että hän oli liian ylhäinen, ja Towlinsonin vanha lemmitty, sisäkkö (joka on hyvin siveellinen), pyytää, ettei hänelle enää koskaan puhuttaisi ihmisistä, jotka pitävät päätänsä liian korkealla ikäänkuin tämä maailma ei olisi heille kyllin hyvä.

Kaikki, mitä tässä asiassa sanotaan ja tehdään, tapahtuu yhteisesti — Dombeyta tietysti lukuunottamatta. Dombey ja maailma eivät tiedä toisistaan.

KAHDESKUUDETTA LUKU

Salainen sanoma

Kelpo rouva Brown ja hänen tyttärensä Alice istuivat ääneti asunnossaan. Oli myöhäinen ilta keväällä. Vain joitakin päiviä oli kulunut siitä, kun Dombey oli kertonut majuri Bagstockille omituisesta, erikoisella tavalla saadusta uutisesta, joka mahdollisesti saattoi ilmetä hyödyttömäksi ja mahdollisesti osoittautua todeksi. Maailma ei ollut vielä tyytyväinen.

Äiti ja tytär istuivat pitkän aikaa sanaakaan vaihtamatta, melkeinpä liikahtamatta. Eukon kasvot olivat omituisen levottomat ja odottavan näköiset. Samoin olivat hänen tyttärensäkin kasvot, mutta vähemmän silmäänpistävästi, ja joskus ne synkkenivät kuin pettymyksen ja epäilyksen vaikutuksesta. Eukko ei nähnyt näitä vaihteluita nuoremman kasvoilla, vaikka tarkastelikin niitä usein, vaan istui mutisten itsekseen ja kuunnellen.

Vaikka heidän asuntonsa oli köyhä ja kurja, ei se kuitenkaan ollut niin perinpohjin surkea kuin siihen aikaan, jolloin kiltti rouva Brown asui siellä yksin. Yhdessä ja toisessa kohdassa saattoi nähdä yritystä puhtauteen ja järjestykseen, vaikka se olikin suoritettu huolettomalla, mustalaismaisella tavalla ja heti sen huomasi nuoremmasta johtuneeksi. Heidän kummankin istuessa vaiti synkkenivät illan varjot, kunnes tummuneet seinät melkein katosivat pimeyteen.

Sitten Alice katkaisi hiljaisuuden, joka oli kestänyt niin kauan, ja virkkoi:

»Lakkaa ajattelemasta häntä, äiti. Hän ei tule tänne.»

»Enpä lakkaa odottamasta!» vastasi eukko kärsimättömästi. »Hän tulee tänne.»

»Saammepa nähdä», virkkoi Alice.

»Saamme nähdä hänet», vastasi äiti.

»Tuomiopäivänä», jatkoi tytär.

»Ymmärrän sinun ajattelevan, että minä elän toista lapsuuttani!» marisi eukko. »Sellaista rakkautta ja kunnioitusta osoittaa minulle tyttäreni, mutta minä olen viisaampi kuin luuletkaan. Hän tulee. Kun hiljattain koskin hänen takkiinsa kadulla, katseli hän ympärilleen ikäänkuin olisin rupisammakko. Mutta, voi taivas, miltä hän näytti mainitessani heidän nimensä ja kysyessäni häneltä, tahtoiko hän saada selville heidän olinpaikkansa!»

»Oliko hän niin vihaisen näköinen?» kysyi tytär, jonka mielenkiinto näytti hetkiseksi heräävän.

»Vihainenko? Kysy, oliko hän verenhimoisen näköinen. Se on sopivampi sana. Vihainen? Ha, ha! Sanoa sellaista vain vihaiseksi!» huudahti eukko nilkuttaen astiakaapin luokse ja sytyttäen kynttilän, joka paljasti hänen suunsa rumat ja vastenmieliset liikkeet, kun hän toi sen pöydälle. »Minä voisin yhtä hyvin sanoa sinun kasvojasi vain vihaisiksi, kun ajattelet heitä tai puhut heistä.»

Tosiaankaan ei »vihainen» olisi ollut riittävä sana ilmaisemaan sitä, mikä näkyi Alicen kasvoilla hänen istuessaan kyyristyneenä kuin naarastiikeri hehkuvin silmin.

»Kuuleppas!» virkkoi eukko voitonriemuisesti. »Minä erotan askeleita. Ne eivät ole kenenkään sellaisen, joka asuu tai käy usein täällä. Me emme kävele sillä lailla. Me tulisimme ylpeiksi sellaisista naapureista. Kuuletko hänen askeleitaan?»

»Luullakseni olet oikeassa, äiti», vastasi Alice matalalla äänellä. »Ole vaiti! Avaa ovi!»

Sillä aikaa kun hän kääriytyi tiukemmin huiviinsa, teki eukko, mitä tytär oli käskenyt. Hän kurkisti ulos, viittasi jollekulle ja päästi sisään Dombeyn, joka pysähtyi päästyään oven sisäpuolelle ja katseli epäluuloisesti ympärilleen.

»Tämä on kurja paikka niin suurelle herralle kuin te olette», virkkoi eukko niiaten ja maiskutellen suutaan. »Minä mainitsinkin sen teille, mutta ei täällä silti ole mitään pahaa.»

»Kuka tuo on?» kysyi Dombey katsahtaen hänen seuralaiseensa.

»Se on kaunis tyttäreni. Teidän kunnianarvoisuutenne ei tarvitse välittää hänestä. Hän tietää sen kaiken.»

Dombeyn kasvoille levisi varjo, joka ei ollut vähemmän ilmehikäs kuin jos hän olisi murahtanut ääneensä: »Kuka ei tiedä sitä!» Hän katsoi tuikeasti nuorempaan naiseen, joka puolestaan tuijotti häneen tervehtimättä. Dombeyn kasvoilla kävi varjo synkemmäksi hänen luodessaan katseensa muualle, ja sittenkin hänen täytyi salavihkaa vilkaista Aliceen tuon tuostakin, ikäänkuin nuoren naisen rohkeat silmät pitäisivät häntä lumottuna ja herättäisivät eloon jonkun muiston.

»Vaimo», virkkoi Dombey vanhalle naiselle, joka nauraa hihitti ja iski silmää hänen vieressään ja Dombeyn kääntyessä puhuttelemaan osoitti salaa tyttäreensä, hieroi käsiään ja taas viittaili, »vaimo, luulen olevani heikko unohtaessani asemani ja tullessani tänne, mutta te tiedätte, miksi tulin ja mitä lupasitte pysähdyttäessänne minut hiljattain kadulla. Mitä aiotte kertoa minulle siitä asiasta, jonka tahtoisin tietää, ja mistä johtuu, että saan tietää sen, mitä olen kaikella vallallani ja kaikilla keinoillani koettanut turhaan saada selville, vasta tällaisessa hökkelissä vapaaehtoisesti?» Hän loi halveksivan katseen ympärilleen. »En luule», jatkoi hän hetken vaiettuaan, jonka kuluessa oli tarkastellut eukkoa tuimasti, »että olette kyllin julkea aikoaksenne leikitellä kanssani tai koettaaksenne vetää minua nenästä. Mutta jos teillä on sellainen tarkoitus, olisi teidän parasta heittää koko suunnitelma heti mielestänne. En ole nyt leikkituulella, ja petoksesta tulee rangaistukseni olemaan ankara.»

»Kuinka ylpeä, kova herra!» hihitti eukko pudistaen päätään ja hieroen ryppyisiä käsiään. »Niin kova, kerrassaan kova! Mutta arvoisa herra saa nähdä omilla silmillään ja kuulla omilla korvillaan, ei meidän — ja jos pääsette heidän jäljilleen, niin maksatte siitä kaiketi jotakin?»

»Kokemuksesta tiedän», vastasi Dombey ilmeisesti rauhoittuneena tästä kysymyksestä, »että raha saa aikaan uskomattomia asioita. Se voi kääntää hyödyksi niinkin odottamattoman ja vähän toiveita herättävän keinon kuin tämä on. Niin, minä maksan jokaisesta luotettavasta tiedosta, jonka voin saada. Mutta minun täytyy ensin kuulla se ja saada itse päättää, onko sillä arvoa.»

»Ettekö tiedä mitään voimakkaampaa kuin raha?» kysyi nuorempi nainen nousematta tai mitenkään muuttamatta asentoaan.

»En luullakseni täällä.»

»No, ainakin muualla. Ettekö tiedä mitään naisen vihasta?»

»Teillä tuntuu olevan häijy kieli.»

»Tavallisesti ei», huomautti Alice tekemättä mitään liikutuksen merkkiä. »Puhun nyt senvuoksi, jotta paremmin ymmärtäisitte ja luottaisitte meihin. Naisen viha on samanlainen täällä kuin teidän hienossa talossanne. _Minä_ olen vihainen ja olen ollut jo monta vuotta. Minulla on vihaani yhtä suuri syy kuin teilläkin, ja minä vihaan samaa miestä.»

Dombey säpsähti tahtomattaankin ja katsahti hänen hämmästyneenä.

»Niin», jatkoi Alice nauraen. »Niin suurelta kuin välimatkamme näyttäneekin, on se totta. Ei kannata puhua siitä, mistä se johtuu. Se on minun tarinani, ja minä pidän sen kieleni takana. Tahtoisin johtaa teidät yhteen sen miehen kanssa, koska tunnen raivoa häntä vastaan. Äitini on ahne ja köyhä ja möisi rahasta minkä uutisen tai asian tai henkilön tahansa. On ehkä hyvinkin kohtuullista, että maksatte hänelle jotakin, jos hän voi auttaa teitä tietämään, mitä haluatte. Mutta se ei ole minun vaikuttimeni. Olen ilmaissut teille omani, ja se pysyisi yhtä voimakkaana ja riittävänä, vaikka hieroisitte kauppaa ja kitsastelisitte äitini kanssa pikku rovostakin. Olen puhunut. Häijy kieleni vaikenee nyt, vaikka odottaisitte täällä huomiseen aamunkoittoon asti.»

Eukko, joka oli ilmaissut suurta levottomuutta tämän puhelun kestäessä, se kun näytti yrittävän vähentää hänen odottamaansa palkkiota, veti Dombeyta varovasti hihasta ja pyysi kuiskaamalla, ettei Alicen sanoista välitettäisi. Dombey katsahti heihin kumpaankin vuorotellen masentuneen näköisenä ja virkkoi tavallista syvemmällä äänellään:

»Jatkakaa — mitä tiedätte?»

»No, ei niin nopeasti, hyvä herra. Meidän täytyy odottaa erästä», vastasi eukko. »Meidän täytyy kiristää se eräästä, houkutella se esiin eräältä.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Dombey.

»Kärsivällisyyttä», kähisi eukko laskien kätensä kuin pihdit Dombeyn käsivarrelle. »Kärsivällisyyttä, kyllä minä puserran sen esiin. Sen minä osaan. Jos hän yrittää salata sitä», lisäsi kunnon rouva Brown koukistaen sormiaan, »niin revin sen ulos hänestä».

Dombey tarkkasi eukkoa hänen kompuroidessaan ovelle katselemaan taas ulos. Sitten hän käänsi katseensa tyttäreen, joka pysyi liikkumatta, ääneti, eikä välittänyt vieraasta.

»Tarkoitatteko, vaimo, että tänne odotetaan vielä jotakuta toista henkilöä?» kysyi Dombey, kun rouva Brownin kumarainen olemus taas lähestyi pudistaen päätään ja mutisten itsekseen.

»Tarkoitan», vastasi eukko katsahtaen vieraaseensa ja nyökäten.

»Häntäkö, jolta aiotte houkutella minun tarvitsemani uutisen?»

»Niin», myönsi rouva Brown.

»Onko hän minulle tuntematon?»

»Hiljaa», vastasi eukko naurahtaen kimakasti. »Mitä se tähän kuuluu No niin, ei ole. Ei ole vieras teidän kunnianarvoisuudellenne. Mutta hän ei saa nähdä teitä. Hän pelkäisi teitä eikä puhuisi. Te saatte seisoa tuon oven takana ja itse arvostella hänen sanojensa mukaan. Emme ollenkaan vaadi, että meitä umpimähkään uskottaisiin. Mitä? Epäilettekö tuon oven takana olevaa huonetta? Voi teidän rikkaiden ja ylhäisien epäluuloja! Voittehan sitä tarkastaa.»

Rouva Brownin terävä katse oli keksinyt Dombeyn kasvoilla vaistomaisen epäluulon ilmeen, jota ei tarvinnutkaan ihmetellä tällaisissa oloissa. Rauhoittaakseen vierastaan hän valaisi nyt kynttilällä sitä ovea, josta oli puhunut. Dombey katsoi siitä sisälle ja huomasi, että sen takana oli tyhjä, rappeutunut huone. Sitten hän viittasi rouva Brownia panemaan kynttilän jälleen paikalleen.

»Kuinka pitkän ajan kuluttua se henkilö tulee?» kysyi hän.