Part 30
»Hetkisen päästä», vastasi rouva. Brown. »Suvaitseeko teidän kunnianarvoisuutenne istahtaa muutamiksi minuuteiksi?»
Dombey ei vastannut mitään, vaan alkoi astella huoneessa edestakaisin epätietoisen näköisenä ikäänkuin ei olisi selvillä, jäädäkö huoneeseen vai lähteäkö pois ja ikäänkuin hän moittisi itseään siitä, että oli laisinkaan tullut. Mutta pian hän alkoi astella hitaammin ja raskaammin, ja hänen ilmeensä kävi synkemmäksi osoittaen, että se asia, jonka vuoksi hän oli tullut, yhä lujemmin tarttui hänen mieleensä.
Hänen näin kävellessään edestakaisin silmät lattiaan luotuina istuutui rouva Brown taas kuuntelemaan samalle tuolille, jolta oli äsken noussut. Dombeyn askelten yksitoikkoisuus tai vanhuuden huonokuuloisuus vaikutti, että Alice oli kuullut askeleita jo jonkun aikaa ja luonut äitiinsä pikaisen silmäyksen, ilmoittaakseen hänelle niiden lähestymisen, ennenkuin eukko tiesi niistä mitään. Mutta sitten hän hypähti pystyyn ja kuiskasi: »Nyt hän tulee.» Senjälkeen hän kiiruhti saattamaan Dombeyta määrätylle tarkastelupaikalle ja pani pullon ja lasin pöydälle niin ketterästi, että oli jo valmiina ottamaan avosylin vastaan Rob Hiojan, kun tämä ilmestyi ovelle.
»Tässä siis vihdoin tulee pulska poikani», huudahti rouva Brown. »Hohhoi, sinä näytät ihan minun omalta pojaltani.»
»Voi teitä, rouva Brown», moitti Rob. »Päästäkää minut! Ettekö voi osoittaa mieltymystänne poikaparkaa kohtaan puristelematta ja tukahduttamatta? Varokaa, näettehän, että minulla on linnunhäkki mukanani.»
»Ajattelee linnunhäkkiä enemmän kuin minua!» huudahti eukko luoden silmänsä kattoon. »Minua, joka teen hänen puolestaan enemmän kuin oma äiti!»
»Olenhan minä teille hyvin kiitollinen, rouva Brown», sanoi onneton nuorukainen alakuloisena, »mutta te olette aina niin mustasukkainen. Pidänhän minäkin tietysti teistä ja niin edespäin, mutta en silti tukehduta teitä, rouva Brown.»
Puhuessaan hän näytti sellaiselta kuin ei suinkaan olisi siihen haluton sopivassa tilaisuudessa.
»Eikä saisi puhua linnunhäkeistäkään», nurisi Rob, ikäänkuin se olisi rikos! Katsokaahan! Tiedättekö, kenelle tämä kuuluu?»
»Herrallesi, poikani», virkkoi eukko virnistäen.
»Niin», sanoi Rob nostaen pöydälle suuren häkin, joka on sidottu liinaan, ja avaten sen hampaillaan ja käsillään. »Se on meidän papukaijamme.»
»Herra Carkerin papukaijako, Rob?»
»Hillitkää kieltänne, rouva Brown!» huudahti poika hädissään. »Miksi mainitsette nimiä? Hitto vieköön», lisäsi hän repien tukkaansa molemmilla käsillään suuttumuksen tunteitten valtaamana, »osaattepa te tosiaankin syöstä poikaparan ihan epätoivoon!»
»Mitä! Rupeatko vielä julkeaksi, kiittämätön nulikka!» huudahti eukko vihoissaan.
»Laupias taivas, rouva Brown, en suinkaan», vastasi Rob kyynelsilmin. »Onko koskaan ollut olemassa sellaista —! Tiedättehän, että ihailen teitä, rouva Brown!»
»Vai niin, armas Rob? Tosiaanko, linnunpoikani?» Ja taas rouva Brown syleili hellästi eikä päästänyt irti, ennenkuin Rob oli tehnyt muutamia rajuja, tosin hyödyttömiä ponnistuksia säärillään, hiusten törröttäessä pystyssä joka taholla hänen päässään.
»Voi», huudahti Rob, »onpa se jotakin, kun on vähällä tukehtua pelkästä rakkaudesta! Toivoisinpa teidän olevan — kuinka olette jaksanut, rouva Brown?»
»Ah, kokonaiseen viikkoon et ole käynyt täällä!» virkkoi eukko katsellen häntä moittivan näköisenä.
»Hyväinen aika, rouva Brown, minähän sanoin viikko sitten, että tulen tänä iltana, enkö sanonutkin? Ja tässä olen. Kuinka täällä sitten on voitu! Toivoisin vain, että olisitte vähän järkevämpi, rouva Brown. Olen käynyt ihan käheäksi puolustellessani itseäni, ja kasvoni polttavat hyväilyistä.» Hän hieroi niitä hihallaan kuin olisi tahtonut pyyhkiä pois kaikki suuteloiden jäljet.
»Juo vähän virkistyäksesi, poika kulta», sanoi eukko täyttäen pullosta lasin ja ojentaen sen hänelle.
»Suuri kiitos, rouva Brown», vastasi Rob. »Terveydeksenne, jotta kauan — ja niin edespäin.» Nämä viime sanat eivät hänen kasvojensa ilmeestä päättäen sisältäneet kovinkaan ystävällisiä toivotuksia. »Ja nyt teidän terveydeksenne», lisäsi hän vilkaisten Aliceen, joka istui paikallaan tuijottaen — kuten Robista näytti — hänen takanaan olevaan seinään, Mutta todellisuudessa Dombeyn oven takaa näkyviin kasvoihin, »ja toivotan teille samaa ja paljon muuta».
Hän tyhjensi lasin näiden kummankin toivotuksen vakuudeksi ja istuutui.
»Niin, kuulkaapas nyt, rouva Brown», jatkoi hän, »olkaapa nyt vähän järkevämpi. Te ymmärrätte lintuja ja niiden tapoja, kuten kalliisti tiedän.»
»Kalliisti!» toisti rouva Brown.
»Tarkoitan mielihyvikseni», vastasi Rob. »Tehän takerrutte yksityisiin sanoihin, rouva Brown! Nyt olen taas unohtanut, mitä aioin sanoa.»
»Lintujen ymmärtämisestä oli puhe, Robby», auttoi eukko.
»Niin tosiaankin», myönsi Rob. »No niin — minun tehtäväkseni on annettu huolehtia tästä papukaijasta — joitakin esineitä myydään, ja eräs talous puretaan kokonaan — ja koska en tahdo herättää huomiota, toivoisin teidän ottavan tämän hoitoonne noin viikoksi ja antavan sille täyshoidon. Jos minun kerran täytyy kulkea edestakaisin», mutisi Rob alakuloisen näköisenä, »saattaisi minulla yhtä hyvin olla jotakin asiaa».
»Vai asiaa!» huudahti eukko.
»Nimittäin teidän lisäksenne», selitti Rob pelästyneenä. »En tosiaankaan tarkoita, että tarvitsisin teidän rinnallenne mitään muuta vetovoimaa, rouva Brown. Älkää taivaan tähden alkako taas!»
»Hän ei välitä minusta. Hän ei välitä minusta niinkuin minä hänestä!» valitti rouva Brown kohottaen laihat kätensä. »Mutta minä otan hoitooni hänen lintunsa.»
»Ja pitäkää siitä oikein hyvää huolta, rouva Brown», varoitti Rob. »Luulenpa melkein, että jos kerrankaan silitätte sen höyheniä väärin päin, se huomataan.»
»Voi, niinkö tarkkaa se on?» kysyi rouva Brown ripeästi.
»Tarkkaa, rouva Brown», toisti Rob. »Mutta siitä ei saa puhua.»
Hilliten äkkiä kielensä ja katsahtaen pelokkaasti huoneen poikki Rob täytti taas lasinsa ja tyhjennettyhän sen pudisti päätänsä, alkaen sitten silitellä papukaijan häkkiä johtaakseen ajatukset pois siitä vaarallisesta aiheesta, jota juuri oli kosketeltu.
Eukko katseli häntä viekkaasti, nykäisi tuolinsa lähemmäksi, tarkasteli häkissä olevaa papukaijaa, joka tuli hänen kutsustaan alas kullatun kupukaton suojasta, ja virkkoi:
»Oletko menettänyt paikkasi, Robby?»
»Älkää siitä välittäkö, rouva Brown», vastasi Rob lyhyesti.
»Saat ehkä ruokarahoja, Rob?» jatkoi rouva Brown.
»Kaunis Polly!» houkutteli Rob.
Eukko loi häneen katseen, joka olisi voinut varoittaa häntä vaarasta, mutta hän sattui nyt vuorostaan katselemaan papukaijaa, ja niin elävästi kuin hänen mielikuvituksensa voikin loihtia esiin rouva Brownin vihaisen katseen, jäi se hänen ruumiillisilta silmiltään näkemättä.
»Miksi ihmeessä herrasi ei ottanut sinua mukaansa, Rob?» kysyi eukko mairittelevalla äänellä, vaikka häijyys kävi hänen piirteissään yhä ilmeisemmäksi.
Rob oli niin vaipunut papukaijan tarkastelemiseen ja häkin rautalankojen hypistelyyn, ettei vastannut mitään.
Eukon koukkuiset sormet olivat hiuksenleveyden päässä Robin pörröisestä tukasta, joka pään kumartuessa oli joutunut hänen eteensä, mutta hän hillitsi itseään ja sanoi äänellä, joka tuntui tukehtuneelta koettaessaan olla hyväilevä:
»Robby, lapseni!»
»Mitä nyt, rouva Brown?» kysyi Rob.
»Minua vieläkin ihmetyttää se, ettei herrasi ottanut sinua mukaansa, kultaseni.»
»Älkää huolehtiko siitä, rouva Brown», vastasi poika.
Rouva Brown tarrasi heti oikealla kädellä hänen tukkaansa ja vasemmalla hänen kurkkuunsa ja piti niin sisukkaasti kiinni rakkautensa esineestä, että Robin kasvot alkoivat tuokion kuluttua tummeta.
»Rouva Brown!» ulvoi poika. »Päästäkää irti! Mitä te oikein teette? Tulkaa auttamaan, te nuorempi! Rouva Brown, rouva Brown!»
Mutta nuorempi nainen ei hievahtanutkaan kuullessaan tämän suoranaisen kutsun ja epäselvät huudahdukset, vaan pysyi kylmäkiskoisena, kunnes Rob pelasti nahkansa rimpuiltuaan ahdistajansa kanssa niin, että he olivat joutuneet nurkkaan, ja seisoi siellä läähättäen ja puolustaen itseään kyynärpäillään, samalla kun eukko myöskin läähättäen ja polkien jalkaansa raivosta ja kiihkosta näytti kokoilevan voimiaan toista hyökkäystä varten. Silloin Alice korotti äänensä, mutta ei Robin avuksi. Hän sanoi:
»Oikein tehty, äiti. Revi hänet kappaleiksi!»
»Mitä ihmettä!» puuskui Rob. »Oletteko tekin minua vastaan? Mitä minä olen ollut ja tehnyt? Haluaisinpa tietää, minkävuoksi minut on revittävä kappaleiksi. Miksi te käytte käsiksi minuun ja kuristatte, vaikken ole koskaan tehnyt mitään pahaa kummallekaan teistä. Ja tekin sanotte itseänne naisiksi!» jatkoi pelästynyt ja onneton Rob, pitäen takkinsa hihaa silmiensä edessä. »Missä on naisellinen lempeytenne?»
»Sinä kiittämätön koira!» läähätti rouva Brown. »Sinä häpeämätön, röyhkeä koira!»
»Mitä minä olen ollut ja tehnyt, kun olette noin loukkaantunut, rouva Brown?» kysyi Rob itku kurkussa. »Olittehan kovin mieltynyt minuun vielä äsken.»
»Tahtoo torjua kysymykseni lyhyillä vastauksilla ja äreillä puheilla», sanoi eukko. »Eikä syynä ole muu kuin se, että minä satun haluamaan kuulla vähän hänen isännästään ja rouvasta. Ja mokoma heittiö uskaltaa kujeilla minun kanssani! Mutta minä en sano sinulle enempää, poika. Lähde pois!»
»Vakuutan teille, rouva Brown», vastasi masentunut Rob, »etten ole sanallakaan maininnut haluavani lähteä. Älkää puhuko sellaista, rouva Brown.»
»Minä en puhu mitään», sanoi rouva Brown tehden koukkuisilla sormillaan liikkeen, joka sai Robin kutistumaan entistäkin pienemmäksi nurkkaansa. »En sanaakaan enää päästä huuliltani hänen tähtensä. Hän on kiittämätön koira. Hylkään hänet. Lähteköön pois! Ja minä panen hänen jäljessään tulemaan ne, jotka puhuvat liiankin paljon ja joita hän ei voi ravistella pois. Ne riippuvat hänessä kuin iilimadot ja hiipivät hänen jäljessään kuin ketut. Mitä! Hän tuntee ne. Hän tietää entiset kepposensa ja vanhat tapansa. Jos hän on unohtanut, muistuttavat kyllä toiset hänelle hyvin pian. No niin, lähteköön pois ja katsokoon, kuinka onnistuu herran asiain toimittaminen ja herran salaisuuksien säilyttäminen, kun on sellainen seura alituisesti kintereillä. Hahahaa! Hän saa varmasti huomata, että ne ovat erilaisia kuin me, Ally ja minä, niin vähäpuheinen kuin hän onkin meitä kohtaan. Lähteköön pois, suoraa päätä!»
Eukko kierteli Robin sanomattomaksi kauhuksi koukkuisena pientä piiriä, jonka halkaisija oli noin neljä jalkaa, toistaen lakkaamatta noita sanoja, puiden nyrkkiä päänsä päällä ja mutustellen suutaan.
»Rouva Brown», rukoili Rob tullen vähän esiin nurkastaan, »olen varma siitä, ettette tahdo saattaa turmioon nuorukaista, kun ajattelette asiaa lähemmin ja kylmäverisesti.»
»Älä puhu minulle», virkkoi rouva Brown kiertäen yhä raivoisasti samaa kehää. »Pois täältä, pian pois täältä!»
»Rouva Brown», selitti kiusattu nuorukainen, »en tarkoittanut — voi, kuinka onnetonta on joutua tällaiseen asemaan — olin vain varovainen puheissani, rouva Brown, koska aina olen varovainen, sillä herrani saa selville kaikki, mutta olisihan minun pitänyt tietää, ettei se täältä mene pitemmälle. Mielihyvällä tosiaankin pakisen kanssanne vähän asioista», lisäsi hän onnettoman näköisenä. »Älkää jatkako tähän tapaan. Voi, ettekö voisi lausua jotakin sanaa poikaparan puolesta?» kysyi hän vedoten epätoivossaan tyttäreen.
»Kuulothan, äiti, mitä hän sanoo», huomautti Alice tuimalla äänellä ja teki kärsimättömän liikkeen päällään. »Koeta vielä kysyä häneltä, ja jollei se onnistu, tee loppu hänestä, jos sinua haluttaa.»
Rouva Brown, jota tämä erittäin hellä kehoitus näytti liikuttavan, alkoi heti itkeä. Vähitellen heltyen hän otti itseään puolustelevan Robin syliinsä, joka syleili häntä sanomattoman surkean näköisenä ja istuutui uhrin tavoin arvoisan ystävänsä viereen. Vieläpä hän salli rouva Brownin vetää hänen käsivartensa kainaloonsa ja pitää sitä siinä, vaikka hänen happamenmakean ilmeensä lävitse kuvastuivatkin päinvastaiset tunteet.
»No, kuinka herrasi voi, kultaseni?» kysyi rouva Brown, kun he istuen ystävällisessä asennossaan olivat juoneet toistensa terveydeksi.
»Hst! Olkaa hyvä, rouva Brown, ja puhukaa vähän hiljempää», pyysi Rob. »No niin, kiitos kysymästä, hän voi luullakseni aika hyvin.»
»Etkö ole menettänyt tointasi, Rob?» kysyi eukko mairittelevalla äänellä.
»En nimenomaan, mutta en myöskään ole paikassani», sopersi Rob. »Minä — minä saan vielä palkkaa, rouva Brown.»
»Eikä ole mitään tehtävää, Rob?»
»Ei mitään erikoista juuri nyt, rouva Brown. Minun on vain pidettävä silmäni auki», selitti Rob pyöritellen silmiään epätoivoisesti.
»Herrasi on ulkomailla, vai mitä?»
»Voi, hyväinen aika, rouva Brown, ettekö voisi puhella poikaparan kanssa mistään muusta?»
Kun kiivasluontoinen rouva Brown heti nousi seisomaan, esti kiusattu poikaparka häntä sopertaen: »Ky-yllä, rouva Brown, luulen hänen olevan ulkomailla. Mitä hän tuijottaa?» lisäsi hän viitaten Aliceen, jonka silmät olivat suunnatut Robin selän takana väijyviin kasvoihin.
»Älä välitä hänestä, poikani», vastasi eukko pitäen lujemmin hänestä kiinni estääkseen häntä kääntymästä. »Hänellä on sellainen tapa. Kerroppa nyt minulle jotakin, Rob. Näitkö koskaan sitä rouvaa, rakkaani?»
»Voi, rouva Brown, mitä rouvaa?» kysyi Rob säälittävän rukoilevalla äänellä.
»Mitäkö rouvaa?» toisti eukko. »Rouva Dombeyta.»
»Kyllä, luullakseni näin hänet kerran», vastasi Rob.
»Samanako iltana, kun hän lähti, Robby?» kysyi eukko painaen huulensa melkein hänen korvaansa ja tarkaten katseellaan hänen jokaista ilmettään. »Sepä se, nyt tiedän sen tapahtuneen juuri sinä iltana.»
»No, jos tiedätte sen tapahtuneen sinä iltana, rouva Brown, niin tiedätte», vastasi Rob, »eikä kannata ahdistaa poikaparkaa sitä sanomaan».
»Minne he lähtivät silloin illalla, Rob? Suoraanko pois? Kuinka he matkustivat? Missä sinä näit rouvan? Nauroiko hän? Itkikö hän? Kerro minulle kaikki», huusi vanha noita pitäen yhä lujemmin kiinni, taputtaen Robin kättä, jonka oli vetänyt kainalonsa alitse, ja tutkien sameilla silmillään hänen jokaista piirrettään. »No niin, aloitappas nyt. Minä tahdon tietää heistä kaikki. Mitä, Rob kulta? Sinä ja minähän voimme kyllä säilyttää salaisuuden yhteisesti. Olemme ennenkin niin tehneet. Minne he ensin lähtivät, Rob?»
Poika läähätti ja pysyi vaiti.
»Oletko mykkä?» kysyi eukko suuttuneena.
»Laupias taivas, rouva Brown, en! Te vaaditte, että poikaparka olisi kuin salamanleimaus. Toivoisin olevani sähkövirta», mutisi ahdistettu Rob. »Silloin antaisin eräälle henkilölle sellaisen iskun, että hänestä tulisi loppu.»
»Mitä sinä sanot?» kysyi eukko virnistäen.
»Juon teidän terveydeksenne, rouva Brown», vastasi vilpillinen Rob etsien lohdutusta lasista. »Kysyittekö, minne he menivät ensiksi? Tarkoitatte kai isäntääni ja sitä rouvaa?»
»Juuri niin, heitä molempia», myönsi eukko innokkaasti.
»He eivät lähteneet minnekään — nimittäin yhdessä, tarkoitan.»
Eukko katsahti häneen kuin tuntisi voimakasta halua tarttua taas kiinni tukkaan ja kurkkuun, mutta häntä pidätti siitä jokin äreän salaperäinen ilme Robin kasvoissa.
»Siinäpä juuri oli taitoa», virkkoi Rob vastahakoisena, »ettei kukaan nähnyt heidän lähtevän tai voinut sanoa, kuinka he lähtivät. Uskokaa pois, rouva Brown, he matkustivat eri teitä.»
»Niinkö? Kohdatakseen toisella sovitulla paikalla», hihitti eukko oltuaan hetkisen vaiti ja tarkasteltuaan Robin kasvoja.
»No niin, jolleivät he aikoneet yhtyä jossakin, olisivat he luullakseni yhtä hyvin voineet jäädä kotiin, vai mitä, rouva Brown?» huomautti Rob vastahakoisesti.
»Mitä sitten, Rob, mitä sitten?» kysyi eukko vetäen pojan käden yhä lujemmin kainaloonsa ikäänkuin innoissaan pelkäisi Robin livahtavan tiehensä.
»Emmekö ole jo kylliksi puhelleet, rouva Brown?» sanoi Rob, joka oli kärsimänsä loukkauksen, paloviinan ja kidutuksen vuoksi käynyt niin kyynelherkäksi, että melkein joka vastauksen ohella pyyhki takkinsa hihalla jompaakumpaa silmäänsä ja päästi kuuluville uikuttelevan, turhan vastaväitteensä. »Nauroiko se rouva silloin, vai mitä? Ettekö kysynyt, nauroiko hän, rouva Brown?»
»Vai itki?» lisäsi eukko nyökäten myöntävästi.
»Ei kumpaakaan», vastasi Rob. »Hän pysyi yhtä vakavana silloin, kun hän ja minä — voi, huomaanhan teidän pakostakin ottavan sen selville minulta, rouva Brown! Mutta vannokaa nyt juhlallisesti, ettette koskaan kerro kenellekään.»
Sen rouva Brown teki heti, sillä hän oli luonteeltaan jesuiittamainen ja tarkoittikin vain sitä, että hänen kätkössä oleva vierailijansa saisi kuulla sen itse.
»Hän pysyi yhtä vakavana kuin kuva silloin, kun hän ja minä matkustimme Southamptoniin», selitti Rob. »Aamulla hän oli ihan samanlainen, rouva Brown. Ja kun hän lähti aamulla ennen päivänkoittoa ypöyksin laivalla — minun ollessani muka hänen palvelijansa ja saattaessani häntä turvallisesti sinne — oli hän vielä samanlainen. No, oletteko nyt tyytyväinen, rouva Brown?»
»En, Rob, en vielä», vastasi eukko päättävästi.
»Voi, olettepa te nainen!» huudahti onneton Rob puhjeten heikkoon valitukseen oman voimattomuutensa johdosta. »Mitä sitten vielä haluaisitte tietää?»
»Kuinka on isäntäsi laita? Minne hän lähti?» kysyi rouva Brown pitäen yhä kiinni Robista ja katsellen terävästi hänen kasvoihinsa.
»Sieluni kautta, rouva Brown, sitä en tiedä», vastasi Rob. »Sieluni kautta, en tiedä, mitä hän teki tai minne hän lähti, enkä mitään hänestä. Tiedän vain, mitä hän sanoi minulle varoituksena hillitsemään kieleni, kun erosimme. Ja sen sanon teille ystävänä, että ennemmin kuin kerrotte sanaakaan siitä, mitä nyt puhelemme, pitäisi teidän ampua itsenne tai sulkeutua tähän taloon ja sytyttää se palamaan, sillä hän ei kaihtaisi mitään kostaakseen teille. Te ette tunne häntä puoleksikaan niin hyvin kuin minä, rouva Brown. Ette ole koskaan turvassa häneltä, sen sanon.»
»Enkö ole vannonut valaa ja pidä sitä?»
»Sitä tosiaankin toivon, rouva Brown», vastasi Rob jonkin verran epävarmasti eikä ilman uhkaavaa sävyä. »Yhtä paljon teidän itsenne kuin minun vuokseni.»
Hän vilkaisi eukkoon samalla kun lausui tämän ystävällisen varoituksen ja antoi sille lisäpontta nyökäyttämällä päätänsä. Mutta huomatessaan epämiellyttäväksi katsella keltaisiin kasvoihin, jotka värähtelivät rumasti, ja terävästi tuijottaviin vanhoihin silmiin, jotka olivat niin lähellä hänen omiaan, hän alkoi rauhattomana katsella alaspäin ja ravisteli itseään kuin koettaisi vakuuttaa itselleen, ettei aikonut ryhtyä sen enempiin selityksiin. Eukko, joka yhä piti hänestä kiinni, käytti tätä tilaisuutta hyväkseen nostaakseen oikean kätensä etusormen ilmaan kuin salaiseksi merkiksi piilossa olevalle tarkastelijalle kiinnittää erikoista huomiota siihen, mitä nyt seuraisi.
»Rob», virkkoi hän kaikkein hyväilevimmällä äänellään.
»Laupias taivas, rouva Brown, mikä nyt on?»
»Rob, missä rouva ja sinun herrasi päättivät tavata toisensa?» Rob väänteli itseään yhä enemmän, katseli vuoroin ylös, vuoroin alas, pureskeli peukaloaan kuivaten sitä välillä liiveihinsä ja sanoi vihdoin, vilkaisten kysyvästi kiusanhenkeensä: »Kuinka minä sen tietäisin, rouva Brown?»
Eukko nosti taas sormensa niinkuin äskenkin ja vastasi: »Kuuleppas, poika, sinun ei kannata jättää minua tähän, kun olemme päässeet näin pitkälle. Tahdon tietää.»
Nolon vaitiolon jälkeen Rob äkkiä tokaisi: »Kuinka minä osaisin lausua vieraitten paikkojen nimiä, rouva Brown? Mikä ajattelematon ihminen te olette?»
»Mutta olet kuullut sen nimen, Robby», huomautti eukko lujasti, »ja muistat, miltä se kuulosti. No, sanoppa nyt!»
»En ole koskaan kuullut sitä lausuttavan, rouva Brown», vastasi Rob.
»Vai niin, olet siis nähnyt sen kirjoitettuna ja osaat luetella sen kirjaimet», tokaisi eukko nokkelasti.
Päästäen naurun ja itkun sekaisen huudahduksen — sillä hänet valtasi jonkinlainen ihailu rouva Brownin oveluutta kohtaan, vaikka se tarkoittikin hänen ahdistamistaan — hän veti esille pienen liitupalasen, kopeloituaan jonkin aikaa vastahakoisesti liivintaskuaan. Eukon silmät välkkyivät nähdessään sen pojan peukalon ja etusormen välissä. Kiireesti hän raivasi puiselle pöydälle tilaa, johon Rob saattoi kirjoittaa tuon sanan, ja teki taas merkin vapisevalla kädellään.
»Nyt sanon teille jo etukäteen, rouva Brown», huomautti poika, »ettei kannata kysellä minulta mitään muuta. En vastaa enää mihinkään enkä osaakaan vastata. En tiedä enempää kuin tekään, kuinka pitkän ajan kuluttua he aikoivat tavata toisensa tai kenen suunnitelma se oli, että he lähtivät kumpikin yksin. En tiedä enää mitään muuta. Jos kertoisin teille, kuinka sain selville tuon nimen, niin uskoisitte minua. Kerranko, rouva Brown?»
»Tee se, Rob.»
»No niin, asia on näin — ettehän enää kysy muuta?» sanoi Rob luoden eukkoon silmänsä, jotka nyt alkoivat käydä kovin unisiksi ja tyhmiksi.
»En sanaakaan enää», sanoi rouva Brown.
»No niin, asia on seuraavalla tavalla. Kun eräs henkilö jätti rouvan minun seuraani, pisti hän rouvan käteen paperipalan, johon oli kirjoitettu osoite, ja sanoi sen olevan siltä varalta, että rouva unohtaisi. Hän ei kuitenkaan pelännyt unohtavansa, sillä hän repi sen kohta kun herra oli kääntänyt selkänsä. Kun nostin ylös vaunujen portaan, löysin yhden kappaleen — hän heitti luullakseni muut akkunasta, sillä niitä ei ollut ainoatakaan jäljellä, vaikka koetin katsella, Löytämässäni palasessa oli vain yksi sana, ja se oli tällainen, jos välttämättä haluatte sen tietää. Mutta muistakaa! Olette vannonut valan, rouva Brown!»
Rouva Brown sanoi sen tietävänsä. Kun ei Robilla ollut muuta sanottavaa, alkoi hän hitaasti ja vaivaloisesti piirtää liidulla pöydälle.
»D», luki eukko ääneensä, kun ensimmäinen kirjain oli valmis.
»Hillitkää kielenne, rouva Brown!» huudahti poika peittäen kirjaimen kädellään ja kääntyen kärsimättömästi eukon puoleen. »Sitä en salli lukea ääneen. Olkaa vaiti!»
»Kirjoita sitten suurin kirjaimin, Rob», vastasi rouva Brown, tehden saman salaisen merkin kuin aikaisemminkin, »sillä silmäni eivät erota hyvin painettujakaan kirjaimia».
Mutisten itsekseen ja taas ryhtyen työhönsä vastahakoisesti poika jatkoi kirjoittamista. Hänen kumartuessaan tuli se henkilö, jonka uteliaisuuden tyydyttämiseksi hän tietämättään työskenteli, oven luota hänen taakseen lyhyen välimatkan päähän hänen hartioistaan ja katseli kiihkeästi pojan käden hidasta piirtelyä. Samaan aikaan Alice vastapäisestä paikastaan tarkasteli sitä läheltä ja toisti joka kirjaimen huulillaan, ääntämättä niitä kuuluvasti. Ja joka kirjaimen jälkeen hänen ja Dombeyn silmät sattuivat yhteen kuin kumpikin koettaisi saada tukea toiseltaan, ja niin molemmat luettelivat seuraavat kirjaimet: D. I. J. O. N.
»Kas niin», virkkoi Rob, kostuttaen nopeasti kämmenensä poistaakseen kirjaimet. Eikä hän tyytynyt siihenkään, että oli tuhrinut sen pois hieromalla ja silittämällä kaikki jäljet takkinsa hihalla, vaan hankasi perinpohjin liidun värinkin pöydästä. »No, nyt olette toivoakseni tyytyväinen, rouva Brown!»
Osoittaakseen asianlaidan niin olevan eukko päästi irti hänen käsivartensa ja taputti hänen selkäänsä. Ahdistelujen, ristikuulustelujen ja viinan väsyttämänä Rob pani käsivartensa ristiin pöydälle, painoi päänsä siihen ja vaipui uneen.
Vasta hänen nukuttuaan jonkin aikaa sikeästi ja ääneen kuorsatessaan eukko kääntyi oveen päin, jonka takana Dombey oli piilossa, ja viittasi häntä tulemaan esille ja menemään ulos. Vielä silloinkin pysyi rouva Brown kumartuneena Robin ylitse ja valmiina peittämään hänen silmänsä käsillään tai painamaan hänen päänsä alas, jos hän olisi sattunut kohottamaan sitä salaisten askelten suuntautuessa kiireesti ulko-ovelle. Mutta vaikka hän piti tarkoin silmällä nukkujaa, ehti hän kiinnittää terävän katseensa myöskin valveilla olevaan mieheen. Kun tämä ohitse mennessään kosketti hänen kättään ja kaikesta varovaisuudesta huolimatta sai aikaan kullan kilahduksen, kiilsivät eukon silmät kirkkaina ja ahneina kuin korpin.