Part 28

Tootsia ilahdutti ja virkisti niin kovin se toivo, että hän saisi olla hyödyksi, ja hänen uhrautuvaisuutensa epäitsekkäisyys eittämätön, että olisi ollut julmaa hylätä hänen tarjoustaan. Vaistomaisen hellätunteisena Florence vältti mitenkään estelemästä tätä aietta ja kiitteli Tootsia moneen kertaan. Toots otti ylväänä ryhtyäkseen toimiin viipymättä.

»Neiti Dombey», sanoi Toots koskettaen Florencen tarjoamaa kättä, samalla kun hänen kasvoillaan selvästi kuvastui toivottoman rakkauden tuska, joka pani hänet värisemään, »hyvästi! Sallikaa minun olla niin rohkea ja sanoa, että monet onnettomuutenne tekevät minut kerrassaan kurjaksi ja että voitte luottaa minuun lähinnä kapteeni Gillsin jälkeen. Olen täysin tietoinen omista puutteellisuuksistani — ne eivät merkitse mitään, kiitos vain — mutta minuun voi luottaa täydellisesti, sen vakuutan teille, neiti Dombey.»

Sitten Toots lähti ulos huoneesta taas kapteenin seuraamana, joka oli seisonut vähän matkan päässä hattu kainalossa sivellen harvaa tukkaansa koukullaan ja hartaasti tarkannut tapausten kehittymistä. Ja kun ovi sulkeutui heidän takanaan, peittyi Tootsin elämän valo taas synkkiin pilviin.

»Kapteeni Gills», virkkoi hän pysähtyen portaiden alapäässä ja kääntyen, »totta puhuen en ole tällä hetkellä siinä mielentilassa, että voisin luutnantti Waltersin jälleen tavatessani säilyttää niitä ehdottoman ystävällisiä tunteita, jollaisten soisin rinnassani asustavan. Emme voi aina hillitä, tunteitamme kapteeni Gills, ja siksi pitäisin erikoisena suosionosoituksena jos päästäisitte minut ulos sivuovesta.»

»Toveri», vastasi kapteeni, »valitkaa itse tienne. Olen varma siitä, että mitä reittiä tahansa kuljette, se on selvä ja kelpo miehelle sopiva.»

»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te olette erittäin ystävällinen. Teidän hyvä käsityksenne on minulle lohdutus. Vielä yksi asia», lisäsi hän seisten käytävässä puoliavoimen oven takana, »jonka toivoisin teidän muistavan, kapteeni Gills, ja tulevan myöskin luutnantti Waltersin tietoon. Olen nyt! nähkääs, saanut omaisuuteni kokonaan haltuuni enkä tiedä, mitä sillä tekisin. Jos voisin olla jotenkin hyödyksi raha-asioissa, niin vaipuisin hiljaiseen hautaan rauhallisin mielin.» Hän ei puhunut muuta, vaan pujahti ulos hiljaa ja sulki oven jälkeensä estääkseen kapteenia vastaamasta mitään.

Florence ajatteli tätä hyväluontoista olentoa kauan jälkeenpäinkin tuskan ja mielihyvän sekaisin tuntein. Toots oli niin rehellinen ja lämminsydäminen, että tuotti verratonta iloa ja lohdutusta nähdä hänet taas ja onnettomuudessa saada uusi vakuutus hänen ystävällisyydestään. Mutta Florencen silmät sumentuivat kyynelistä ja hänen rintansa täyttyi säälistä, kun hän samalla ajatteli tuottaneensa toiselle hetkeksikään surua, joka häiritsi nuorukaispoloisen tasaista elämää. Kapteeni Cuttlekin ajatteli omalla tavallaan Tootsia ja samoin Walter. Kun he kaikki kolme illalla istuivat Florencen uudessa huoneessa, ylisti Walter Tootsia erittäin lämpimästi ja kertoi Florencelle, mitä hän oli lähtiessään sanonut, lisäten siihen selitykseksi ja tunnustukseksi kaikenlaista miellyttävää, mitä hänen oma vilpittömyytensä ja myötätuntonsa salli.

Toots ei palannut seuraavana päivänä eikä senkään jälkeen muutamiin päiviin. Sillävälin Florence, saamatta minkäänlaista uutta syytä levottomuuteen, eleli kuin rauhallinen lintu häkissä Sol-ukon asunnon yläkerrassa. Mutta päivän seuratessa toistaan hän kävi silminnähtävästi yhä alakuloisemmaksi, ja se ilme, joka oli näkynyt Paul-vainajan kasvoilla, kuvastui usein niilläkin kasvoilla, jotka korkeasta akkunasta katselivat taivaanlakea kohti kuin etsien enkeliään siltä kirkkaalta rannalta, josta hän oli puhunut pienessä vuoteessaan maaten.

Florence oli ollut viime aikoina raukea, eikä hänen kokemansa järkytys ollut vaikuttamatta hänen vointiinsa. Mutta nyt ei häntä vaivannut ruumiillinen sairaus. Hänen mielensä oli masennuksissa, ja siihen oli syynä Walter.

Hän huomasi, että Walter vältteli häntä, vaikka huolehtikin hänestä, ollen levoton hänen puolestaan ja toisaalta ylpeä ja iloinen häntä palvellessaan, ja osoitti kaikkea tätä niin hehkuvan innokkaasti kuin hänen luonteelleen oli ominaista. Päivän mittaan hän harvoin lähestyi Florencen huonetta. Jos Florence kysyi häntä, tuli hän ja oli taas yhtä sydämellinen ja iloinen, jollaisena Florence muisti hänet niiltä ajoilta, jolloin oli lapsena eksynyt Lontoon kaduilla. Mutta pian Walter kävi umpimieliseksi — Florencen herkältä mieleltä se ei jäänyt huomaamatta — ja levottomaksi ja lähti tiehensä. Koko päivänä hän ei kertaakaan tullut pyytämättä. Illalla hän oli aina saapuvilla, ja se oli onnellisinta aikaa, sillä silloin Florence puolittain uskoi, että hänen lapsuutensa aikainen Walter ei ollut muuttunut. Mutta silloinkin osoitti jokin mitätön sana, katse tai seikka Florencelle, että heidän välillään oli käsittämätön kuilu, jonka ylitse ei voinut päästä.

Florence ei voinut olla huomaamatta tätä suurta muutosta, vaikka Walter koetti parhaansa mukaan sitä salata. Näytti siltä kuin Walter hienotunteisuudesta häntä kohtaan ja toivoen hartaasti voivansa suojella häntä kaikelta pahalta turvautuisi lukemattomiin pikku juoniin ja eksytyksiin. Sitä enemmän Florence tunsi Walterin muuttuneen toisenlaiseksi ja sitä useammin hän itki tätä veljen vieraantumista.

Florencesta tuntui, että kelpo kapteenikin — hänen väsymätön, hellä, aina innokas ystävänsä — huomasi sen ja kiusaantui siitä, ollen vähemmän hilpeä ja toivehikas kuin alussa ja vilkaisten silloin tällöin murheellisena salavihkaa vuorotellen kumpaankin heidän istuessaan illalla kolmisin yhdessä.

Vihdoin Florence päätti puhua asiasta Walterille, luullen ymmärtävänsä syyn hänen vieraantumiseensa ja voivansa keventää sydäntään ja tehdä hänet rauhallisemmaksi, jos ilmaisisit keksineensä asianlaidan ja alistuvansa siihen ilman pienintäkään moitetta.

Eräänä sunnuntai-iltana Florence toteutti päätöksensä. Uskollinen kapteeni istui hänen huoneessaan kaulus tavattoman korkealla, lukien silmälasit nenällä. Silloin Florence kysyi, missä Walter oli.

»Luullakseni hän on alakerrassa, rakas neiti», vastasi kapteeni.

»Puhelisin mielelläni hänen kanssaan», virkkoi Florence nousten äkkiä seisomaan kuin lähteäkseen alakertaan.

»Kyllä minä lennätän hänet tänne, lapsi kulta, silmänräpäyksessä.»

Senjälkeen kapteeni hyvin ketterästi nosti kirjan olalleen — sillä hän piti velvollisuutenaan lukea sunnuntaisin vain hyvin paksuja kirjoja, koska se näytti säädyllisemmältä, ja oli vuosia sitten ostanut eräästä vanhojen kirjojen kaupasta suunnattoman teoksen, jonka viisi ensimmäistä riviä jo sai hänet niin ymmälle, ettei hän ollut vieläkään päässyt selville, mitä aihetta siinä käsiteltiin — ja poistui. Walter ilmestyi pian.

»Kapteeni Cuttle ilmoitti, neiti Dombey», aloitti hän innokkaasti heti sisään tullessaan — mutta pysähtyi nähdessään Florencen kasvot. »Te ette voi hyvin tänään. Näytätte alakuloiselta ja olette itkenyt.»

Hän puhui niin ystävällisesti, ja hänen äänessään tuntui niin hellä sävy, että kyyneleet kihosivat Florencen silmiin.

»Walter», virkkoi Florence lempeästi, »minä en jaksa oikein hyvin ja olen itkenyt. Haluan puhua kanssasi.»

Walter istuutui vastapäätä häntä ja katseli kauniita ja viattomia kasvoja. Hänen omat kasvonsa kalpenivat, ja hänen huulensa värisivät.

»Sinä sanoit samana iltana, jolloin sain tietää sinun pelastuneen — oi, rakas Walter, miltä minusta silloin tuntui ja mitä toivoinkaan —»

Walter laski vapisevan kätensä pöydälle heidän väliinsä ja katseli Florencea.

»— että minä olin muuttunut. Hämmästyin kuullessani sinun sanovan niin, mutta nyt ymmärrän muuttuneeni. Älä ole vihainen minulle, Walter. Silloin olin liian iloinen sitä ymmärtääkseni.»

Walterin mielestä hän oli taas kuin lapsi. Hänestä tuntui kuin hänen edessään istuisi viaton, luottavainen, rakastava pikku tyttö, ei se rakas nainen, jonka jalkojen juureen hän olisi tahtonut laskea maailman rikkaudet.

»Muistathan viimeisen kerran, jolloin tapasimme toisemme ennen lähtöäsi, Walter?»

Walter pisti käden poveensa ja otti esiin pienen kukkaron.

»Tämä on aina ollut sidottuna kaulaani! Jos olisin vaipunut syvyyteen, olisi se ollut mukanani valtameren pohjalla.»

»Ja pidäthän sitä vieläkin vanhana muistona, Walter?»

»Kuolemaani asti!»

Florence laski kätensä Walterin kädelle yhtä luontevasti ja yksinkertaisesti kuin ei olisi päivääkään kulunut siitä, jolloin hän antoi tuon pienen muistoesineen.

»Olen siitä iloinen, kun saan ajatella, että pidät sitä muistona minusta, Walter. Muistatko, että jonkinlainen aavistus tästä muutoksesta tuntui heräävän mielessämme jo sinä iltana, kun puhelimme yhdessä?»

»En», vastasi Walter ihmetellen.

»Kyllä, Walter. Minä olin jo silloin syynä siihen, että toiveesi ja suunnitelmasi eivät toteutuneet. Pelkäsin sitä ajatusta silloin, mutta nyt sen tiedän. Jos silloin jalomielisyydessäsi kykenit salaamaan minulta, että sinäkin tiesit, ei se enää onnistu, vaikka koetat yhtä ylevästi kuin silloinkin. Niin, sinä koetat. Kiitän sinua siitä, Walter, syvästi ja vilpittömästi, mutta sinun on mahdoton onnistua. Sinä olet kärsinyt liiaksi oman ja läheisimmän sukulaisesi kovan kohtalon vuoksi voidaksesi kokonaan jättää huomioon ottamatta, kuka on ollut viattomana syynä kaikkeen vaaraan ja tuhoon. Sinä et voi unohtaa minua siltä kannalta, emmekä me enää voi olla kuin veli ja sisar. Mutta, rakas Walter, älä luule minun senvuoksi! valittavan. Minun olisi pitänyt tietää se, mutta unohdin sen iloissani. En toivo muuta kuin että ajattelet minua vähemmän kiusaantuneempana, kun tämä tunne ei enää ole salaisuus. Enkä pyydä muuta, Walter, kuin että sen lapsiparan vuoksi, joka oli kerran sisaresi, et taistelisi itsesi kanssa ja kiduttaisi itseäsi minun tähteni, kun kerran tiedän kaikki!»

Walter oli katsellut häntä koko ajan niin ihmeissään ja järkytettynä, ettei mikään muu tunne voinut kuvastua hänen ilmeestään. Nyt hän tarttui Florencen käteen, joka lepäsi niin rukoilevasti hänen kädellään, ja piti siitä lujasti kiinni.

»Oi, neiti Dombey», virkkoi hän, »onko mahdollista, että kärsiessäni niin paljon, kun olen koettanut saada tunteeni sellaisiksi, joita velvollisuuteni on osoittaa teitä kohtaan, olen tuottanut noin suuria kärsimyksiä kuin sananne ilmaisevat. Koskaan en ole ajatellut teitä toisenlaisena kuin lapsuuteni ja nuoruuteni viattomana, valoisana, puhtaana ja siunattuna muistona. Alusta asti en ole pitänyt enkä viimeiseen hengenvetooni asti pidäkään teidän osuuttanne elämässäni muuna kuin jonakin pyhänä, mitä ei koskaan saa keveästi ajatella, ei koskaan voi kylliksi kunnioittaa eikä koskaan, kuolemaan asti, unohtaa. Kun taas saan nähdä teidän katsovan minuun ja kuulla teidän puhuvan niinkuin silloin illalla, kun erosimme, tuottaa se minulle sellaista onnea, etten löydä sanoja sitä ilmaistakseni. Ja jos pidätte minua sisaren rakkauden ja luottamuksen arvoisena, on se toinen suuri lahja, jonka voin kiitollisin mielin ottaa vastaan!»

»Walter», virkkoi Florence vakavasti, samalla kun hänen kasvojensa ilme alkoi muuttua, »mitä tarkoitat olevasi velvollinen osoittamaan minulle uhraamalla kaikki muut tunteet?»

»Kunnioitusta», vastasi Walter matalalla äänellä, »harrasta kunnioitusta».

Florencen kasvot alkoivat värittyä, ja hän veti ujosti ja miettivästi pois kätensä, katsellen häntä yhä yhtä vakavasti.

»Minulla ei ole veljen oikeutta», jatkoi Walter. »Minulla ei ole veljen vaatimuksia. Lähtiessäni olitte lapsi. Palatessani tapasin naisen.»

Puna tummeni Florencen kasvoilla. Hän teki liikkeen kuin rukoillakseen, ettei Walter puhuisi enempää. Sitten hän painoi kasvot käsiinsä.

He olivat kumpikin hetkisen vaiti. Florence itki.

»Minun velvollisuuteni niin luottavaa, puhdasta ja hyvää sydäntä kohtaan», virkkoi Walter, »on reväistä itseni irti siitä, vaikka samalla repisin oman sydämeni kappaleiksi. Kuinka uskaltaisin sanoa teitä sisarekseni!»

Florence itki yhä.

»Jos olisitte ollut onnellinen, ympärillänne rakastavia ja ihailevia omaisia, niinkuin pitäisi, ja kaikkea sitä, mikä tekee syntymästä asti perityn asemanne niin kadehdittavaksi», puhui Walter, »ja jos silloin olisitte sanonut minua veljeksenne, hellyydessä muistellessanne mennyttä, olisin voinut vastata siihen nimitykseen samoin etäisestä paikastani ilman sitä sisäistä vakaumusta, että niin menetellessäni käytän väärin viatonta luottamustanne. Mutta täällä — ja nyt!»

»Oi, kiitos, kiitos, Walter! Suo anteeksi, että olen tehnyt sinulle niin paljon vääryyttä. Minulla ei ollut ketään, joka olisi minua neuvonut. Olen ihan yksin.»

»Florence!» huudahti Walter kiihkeästi. »Nyt minun on kiire lausua ajatukseni, mutta joitakin hetkiä sitten ei mikään olisi kyennyt pusertamaan niitä huuliltani. Jos olisin menestynyt, jos minulla olisi mitään keinoja tai toivoa kyetä jonakin päivänä palauttamaan teidät asemaan, joka edes suunnilleen vastaisi entisiä olojanne, olisin sanonut teille, että on olemassa yksi nimitys, jonka voisitte minulle suoda — kaikkea muuta ylempi oikeus suojellakseni ja helliäkseni teitä — vaikkei minulla ole siihen muuta ansiota kuin rakkauteni ja kunnioitukseni teitä kohtaan ja se, että koko sydämeni kuuluu teille. Olisin tunnustanut teille, että ainoastaan sillä tavalla voisitte antaa minulle oikeuden suojella ja vaalia teitä ja että vain silloin olisin uskaltanutkin ottaa sen vastaan. Mutta jos minulla olisi se oikeus, pitäisin sitä niin kallisarvoisena ja verrattomana, että koko elämäni kestävä uskollisuus ja into ei riittäisi sen arvoa tunnustamaan.»

Florencen pää oli yhä kumarruksissa, hänen kyyneleensä vuotivat yhä, ja hänen rintansa kohoili nyyhkytyksistä. »Rakas Florence! Rakkahin Florence, joksi teitä nimitin ajatuksissani, ennenkuin kykenin käsittämään, kuinka julkeaa ja vaateliasta se oli! Viimeisen kerran sallikaa minun mainita teitä rakkaalta nimeltänne ja koskettaa tätä lempeää kättä merkiksi siitä, että sisarellisesti unohdatte äsken lausumani sanat.»

Florence kohotti päänsä ja puhui Walterille silmissään niin juhlallinen ja suloinen ilme kyynelten takana, huulillaan niin tyyni, kirkas ja rauhallinen hymy, koko olennossaan ja äänessään sellainen hiljainen ja lempeä värinä, että nuoren miehen herkimmät sydämen äänet alkoivat soida ja hänen katseensa himmeni.

»Ei, Walter, en voi niitä unohtaa. En tahtoisi mistään hinnasta unohtaa. Oletko — oletko kovin köyhä?»

»Minä olen vain vaeltaja», vastasi Walter, »joka elinkeinokseen tekee matkoja meren toiselle puolen. Sellainen on nyt toimeni.»

»Lähdetkö taas pian?»

»Hyvin pian.»

Florence katseli häntä tuokion ja sitten laski ujosti värisevän kätensä hänen käteensä.

»Jos otat minut vaimoksesi, Walter, rakastan sinua uskollisesti. Jos sallit minun lähteä mukaasi, tulen vaikka maailman ääriin pelkäämättä. En voi hylätä mitään sinun iloksesi — minulla ei ole mitään uhrattavaa sinun tähtesi, ei ketään, josta kaivaten luopuisin. Kaiken rakkauteni ja koko elämäni omistan sinulle ja viimeisellä hengenvedollani äännän sinun nimeäsi Jumalalle, jos minulla on aistit ja muisti jäljellä.»

Walter veti hänet syliinsä, painoi hänen poskensa omaansa vasten, ja nyt, kun ei enää tarvinnut pelätä torjumista tai yksinäisyyttä, Florence itki vapaasti rakastettunsa rintaan nojaten.

Siunatut sunnuntaikellot, jotka soivat niin rauhallisesti heidän hurmaantuneisiin, onnellisiin korviinsa! Siunattu sunnuntairauha, joka sointuu niin oivallisesti heidän sielujensa tyyneyteen ja ympäröi heidät pyhällä ilmakehällä! Siunattu hämärä, joka hiipii rauhoittamaan Florencea, niinettä hän vaipuu uneen kuin tuuditettu lapsi Walterin povelle!

Oi, kuinka kevyesti rakas ja uskollinen olento siinä lepää! Niin, Walter, katsahda suljettuihin silmiin ylpeästi ja hellästi, sillä koko avarassa maailmassa ne etsivät tästedes vain sinua — ainoastaan sinua!

* * * * *

Kapteeni pysyi pienessä arkihuoneessa pimeään asti. Hän otti tuolin, jolla Walter oli istunut, ja tuijotti kattoakkunaan, kunnes päivä vähitellen häipyi ja tähdet kurkistivat alas. Hän sytytti kynttilän, sytytti piipun, poltti sen loppuun ja mietiskeli, mitä kummaa yläkerrassa tapahtui ja miksi he eivät kutsuneet häntä teelle.

Sitten Florence tuli hänen luokseen, kun hänen ihmettelynsä oli suurimmillaan.

»Jaha, lapsukainen!» huudahti kapteeni. »Olettepa te ja Walter todellakin jutelleet koko kauan!»

Florence tarttui pienellä kädellään erääseen kapteenin suurista takinnapeista ja virkkoi katsahtaen hänen kasvoihinsa:

»Kapteeni kulta, sallitteko minun kertoa teille erään asian?» Kapteeni kohotti päänsä nopeasti kuullakseen, mistä oli puhe. Voidessaan siinä asennossa paremmin tarkastella Florencea hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja samalla itsensä niin kauas kuin mahdollista.

»Mitä, sydänkäpyni!» huudahti hän äkkiä pöyhistäen itseään. »Siitäkö on puhe?»

»Siitä», vastasi Florence innokkaasti.

»Walter sulhanen! Niinkö?» karjui kapteeni heitellen vahakangashattuaan kattoakkunaa kohti.

»Niin», myönsi Florence nauraen ja itkien yhtaikaa.

Kapteeni sieppasi hänet heti syliinsä. Sitten hän otti lattialta hattunsa, painoi sen päähänsä, pisti Florencen käden kainaloonsa ja talutti hänet taas yläkertaan, sillä nyt hän tunsi saavansa hämätä mainiolla sutkauksella.

»Ähä, Walter», virkkoi kapteeni katsoen sisään ovesta, samalla kun hänen kasvonsa loistivat ystävällisen lämmityspullon tavalla. »Vai ei mikään muu suhde ole mahdollinen?»

Näytti siltä kuin hän olisi tukehtua tähän leikilliseen härnäykseensä, jota hän toisti kymmeniä kertoja teenjuonnin aikana. Samalla hän kiilloitti loistavaa nenäänsä takkinsa hihalla ja pyyhkäisi tuon tuostakin päätänsä nenäliinalla. Mutta häneltä ei puuttunut vakavampaakaan ilon lähdettä, kun hän vain halusi siihen turvautua, sillä nuoret kuulivat hänen katsellessaan heitä sanomattoman ihastuksen vallassa virkkavan hiljaa joitakin kertoja:

»Ed'ard Cuttle, etpä ole kertaakaan elämässäsi lähtenyt paremmalle reitille kuin luopuessasi pikku omaisuudesta!»

YHDESKUUDETTA LUKU

Dombey ja maailma

Mitä tekee ylpeä mies päivän seuratessa toistaan? Ajatteleeko hän kertaakaan tytärtään tai ihmetteleekö minne hän on mennyt? Luuleeko hän Florencen palanneen kotiin ja elelevän entiseen tapaan synkässä talossa? Kukaan ei voi vastata hänen puolestaan. Hän ei ole sen koommin kertaakaan maininnut tyttärensä nimeä. Hänen palveluskuntansa pelkää häntä liiaksi kosketellakseen asiaa, josta hän itsepintaisesti pysyy vaiti. Sen ainoan henkilön, joka uskaltaa kysellä häneltä, hän vaientaa silmänräpäyksessä.

»Rakas Paul», mutisee hänen sisarensa, joka pujahtaa huoneeseen samana päivänä, jolloin Florence on lähtenyt, »sinun vaimosi, se nousukas! Onko se mahdollista, mitä olen kuullut kerrottavan? Onko totta, että hän palkitsee tällä tavoin sinun verrattoman kiintymyksesi, joka meni niin pitkälle, että uhrasit omat sukulaisesikin hänen oikuilleen ja ylpeydelleen? Veliparkani!»

Näin puhuen ja samalla muistellen, ettei häntä ollut kutsuttu tupaantuliaisten päivällisille, rouva Chick käyttää ahkerasti nenäliinaansa ja heittäytyy Dombeyn kaulaan. Mutta Dombey irroittaa hänet kylmäkiskoisesti ja taluttaa hänet istumaan.

»Kiitos, Louisa», virkkaa hän, »tästä rakkautesi todistuksesta, mutta toivon, että keskustelumme siirtyy johonkin toiseen aiheeseen. Jos valitan kohtaloani, Louisa, tai ilmaisen olevani lohdutuksen tarpeessa, voit sitä tarjota minulle, jos tahdot olla niin hyvä.»

»Rakas Paul», huomauttaa hänen sisarensa pitäen nenäliinaansa kasvojaan vasten ja pudistaen päätään, »minä tunnen ylevän mielesi enkä mainitse enää sanaakaan asiasta, joka on niin tuskallinen ja mieltä kuohuttava» — rouva Chickiä puistattaa tässä ylevä suuttumus — »mutta salli minun kysyä — vaikka pelkään kuulevani jotakin, mikä järkyttää ja surettaa minua — millainen on onnettoman Florence-paran kohtalo».

»Louisa», vastaa hänen veljensä jyrkästi, »vaikene. Ei sanaakaan enää siitä!»

Rouva Chick ei voi muuta kuin pudistaa päätänsä, käyttää nenäliinaansa ja huokailla rappeutuneiden Dombey-suvun jäsenten vuoksi, jotka eivät enää ansaitse Dombeyn nimeä. Mutta hänellä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, onko Florence syyllinen Edithin karkaamiseen, onko hän mennyt äitipuolensa mukana tai tehnyt liian paljon tai liian vähän tai jotakin tai ei mitään.

Dombey kulkee tietään horjumatta, sulkee ajatuksensa ja tunteensa itsepintaisesti omaan rintaansa eikä ilmaise niitä kenellekään. Hän ei laisinkaan etsiskele tytärtään. Mahdollisesti hän ajattelee Florencen olevan tätinsä luona tai täällä kotona. Kenties hän ajattelee tytärtään alinomaa taikka ei ohimennenkään. Hänen ulkonaisen hahmonsa perusteella voi tehdä mitä päätelmiä tahansa.

Mutta yksi seikka on varma: hän ei usko menettäneensä Florencea. Hänellä ei ole aavistustakaan todellisesta asianlaidasta. Hän on elänyt liian kauan suljettuna omaan ylemmyyteensä ja nähnyt Florencen kärsivällisenä ja hiljaisena alapuolellaan pelätäkseen sitä mahdollisuutta. Vaikka onnettomuus onkin häntä järkyttänyt kovasti, ei hän vielä ole alentunut toisten ihmisten tasalle. Juuri on leveä ja syvällä, ja vuosien kuluessa ovat sen pienet haarautumat levinneet joka suuntaan ja imeneet ravintoa kaikesta ympärillä olevasta. Puu on saanut iskun, mutta sitä ei ole kaadettu.

Mutta niin tarkoin kuin Dombey salaakin sisäisen maailmansa ulkonaiselta, jolla hänen mielestään on toistaiseksi vain yksi ainoa tehtävä, nimittäin vartioida häntä tarkoin, missä hän liikkuneekin, ei hän voi peittää siltä kapinoivia merkkejä, jotka ilmenevät ontoissa silmissä ja poskissa, huolestuneessa otsassa ja alakuloisessa, synkässä ilmeessä. Luoksepääsemättömänä niinkuin ennenkin hän on kuitenkin muuttunut mies. Yhtä ylpeänä kuin ennen konsanaan hän on sisäisesti nöyryytetty, sillä muuten ei näitä ulkonaisia merkkejä voisi olla.

Maailma — mitä maailma ajattelee hänestä, kuinka se katselee häntä, mitä se näkee hänessä ja mitä se sanoo hänestä — se on hänen sisäinen kiusanhenkensä. Se seuraa häntä kaikkialle ja — mikä on vielä pahempaa — se on kaikkialla sielläkin, missä hän itse ei ole. Se astuu hänen kerallaan palvelijoiden joukkoon, ja kuitenkin hän jättää sen kuiskailemaan taakseen. Hän näkee sen osoittelevan häntä sormellaan kadulla, se odottelee häntä hänen liiketoimistossaan, se kurkistelee ivallisesti rikkaitten kauppiaitten olkapäiden ylitse, se kulkee viittaillen ja rupatellen kansanjoukossa, se ennättää aina hänen edellään joka paikkaan ja on aina innokkaimmillaan hänen lähdettyään pois, siitä hän on varma. Kun hän itse on sulkeutunut huoneeseensa iltaisin, on se hänen talossaan ja sen ulkopuolella, sen askeleet kuuluvat katukivitykseltä, se tuijottaa häneen pöydällä lojuvien sanomalehtien palstoilta, se pyyhältää edestakaisin rautateillä ja laivoissa: rauhattomana ja toimeliaana kaikkialla, ottamatta huomioon ketään muuta kuin hänet.

Se ei ole vain hänen mielikuvituksensa tuote. Se on yhtä eloisa muidenkin ihmisten ajatuksissa kuin hänen. Katsokaa Feenix-serkkua, joka tulee Baden-Badenista vartavasten puhellakseen hänen kanssaan. Katsokaa majuri Bagstockia, joka seuraa Feenix-serkkua tätä ystävällistä tehtävää suorittamaan.

Dombey ottaa heidät tapansa mukaan arvokkaasti vastaan ja seisoo suorana entisessä asennossaan tulen edessä. Hän tuntee maailman katselevan häntä heidän silmillään ja näkee saman katseen seinälle ripustetuissa muotokuvissa. Kirjahyllyllä herra Pitt niinikään edustaa sitä.

»Harvinaisen kylmä kevät», virkkaa Dombey — pettääkseen maailmaa.

»Hitto vieköön, hyvä ystävä», sanoo majuri ystävyyden tunteen lämmittämänä. »Joseph Bagstock on kurja olento silloin, jos on teeskenneltävä. Jos haluatte pitää ystäviänne loitolla, Dombey, ja ottaa heidät kylmästi vastaan, ei J.B. ole tarkoituksiinne sopiva mies. Joe on karu ja itsepintainen, Joe on suorasukainen. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Yorkin herttua-vainaja osoitti minulle sen kunnian, että sanoi joko ansiosta tai ansiotta — siitä ei nyt ole puhe —: 'Jos armeijassa on olemassa mies, johon voin luottaa, mikäli tarvitsee osata suoraan maaliin, niin se mies on Joe — Joe Bagstock.'»

Dombey osoittaa hyväksyvänsä tämän väitteen.