Part 24

Hän sanoi pukeneensa emäntänsä varhain — ainakin kaksi tuntia ennen hänen lähtöään kotoa — ja silloin rouva Dombey oli sanonut hänelle, niinkuin usein ennenkin, ettei hänen tarvinnut illalla odottaa. Hän oli juuri tullut emäntänsä huoneista, mutta —

»Mutta mitä! Mitä sitten?» kuuli Florence isänsä kysyvän kuin mielettömänä.

»Mutta sisempi pukuhuone oli lukossa ja avain poissa.»

Dombey sieppasi kynttilän, joka lepatti lattialla — joku oli laskenut sen kädestään ja unohtanut siihen —, ja juoksi yläkertaan niin raivoissaan, että pelästynyt Florence tuskin ennätti paeta hänen tieltään. Hän kuuli isänsä lyövän oven puhki ja juoksi kädet ojossa, tukka hajallaan ja kasvot vääristyneinä kuin mielipuoli takaisin omaan huoneeseensa.

Kun ovi painui sisään ja Dombey syöksyi vaimonsa huoneeseen, mitä hän näki siellä? Sitä ei kukaan saanut tietää. Mutta lattialle heitettynä kallisarvoisena kasana oli jokainen koristus, jokainen puku ja kaikki muu, mitä Edith oli käyttänyt tai omistanut avioliittonsa aikana. Tässä samassa huoneessa Dombey oli nähnyt kuvastimesta heijastuneena sen ylpeän olennon, joka oli osoittanut hänet ovelle. Tämä oli sama huone, jossa Dombey oli sen enempää ajattelematta kysynyt itseltään; millaiselta siellä näyttäisi hänen tullessaan sinne seuraavan kerran!

Dombey työnsi vaatteet ja korut lattialta laatikkoihin, jotka lukitsi raivoissaan nopeasti. Silloin hän huomasi pöydällä joitakin papereita. Siinä oli avioliittosopimus, jonka hän itse oli allekirjoittanut, ynnä kirje. Siitä hän sai lukea, että Edith oli lähtenyt. Hän sai lukea, että hänen kunniansa oli häväisty. Hän sai lukea, että Edith oli karannut häpeällisenä hääpäivänään sen miehen kanssa, jonka hänen puolisonsa oli valinnut hänen nöyryyttäjäkseen. Dombey syöksyi ulos huoneesta ja talosta sen mielettömän ajatuksen valtaamana, että voisi vielä tavata Edithin siellä, minne hän oli vaunuilla ajanut, ja saisi nyrkillään lyödä kauneuden kaikki jäljet olemattomiin hänen voitonriemuisista kasvoistaan.

Florence, joka huumaantuneena ei tiennyt, mitä teki, otti huivin hartioilleen ja pani hatun päähänsä aikoen lähteä juoksemaan pitkin katuja, kunnes löytäisi Edithin, sulkisi hänet syliinsä, pelastaisi ja toisi hänet takaisin. Mutta kun hän kiirehtiessään portaita alas näki pelästyneiden palvelijoiden juoksevan edestakaisin kynttilöineen, kuiskailevan keskenään ja väistävän Dombeyta tämän tullessa portaita alas, silloin hän ymmärsi oman voimattomuutensa, kätkeytyi erääseen niistä suurista huoneista, jotka olivat tällaista loppua varten sisustetut niin ylellisesti, ja tunsi kuin hänen sydämensä olisi pakahtumaisillaan surusta.

Sääli isää kohtaan oli ensimmäinen selvä tunne, joka pysähdytti hänen ylitseen kuohuvan murheen virran. Hänen uskollinen luonteensa kääntyi isään päin niin lämpimästi ja vilpittömästi kuin isä olisi onnensa päivinä ollut sen tunteen ruumiillistuma, joka sitten oli vähitellen käynyt niin heikoksi ja kalpeaksi. Vaikka hän ei voinutkaan aavistaa isänsä onnettomuuden täyttä määrää muutoin kuin epämääräisen pelkonsa mittaamana, oli isä hänen edessään nyt vääryyttä kärsineenä ja yksinäisenä. Ja taas ajoi Florencen hellä rakkaus hänet isän luokse.

Isä ei viipynytkään kauan poissa, sillä Florence itki vielä suuressa huoneessa pohtien näitä ajatuksia, kun kuuli hänen palaavan. Dombey käski palvelijain ryhtyä tavallisiin töihinsä ja meni omiin huoneisiinsa, missä sitten asteli edestakaisin niin raskaasti, että Florence saattoi sen kuulla.

Noudattaen äkkiä rakkautensa käskyä, Florence kiirehti huivi hartioilla ja hattu päässä alakertaan. Vaikka hänen rakkautensa olikin arka aina muulloin, oli se nyt rohkea uskollisuudessaan isää kohtaan turmion hetkellä eikä pelännyt, vaikka oli saanut monta kertaa niin tylyn vastaanoton. Florencen astuessa kevein askelin käytävään hänen isänsä tuli ulos huoneestaan. Florence riensi häntä vastaan pysähtymättä, kädet ojennettuina, ja huusi: »Oi, rakas, rakas isä!» näyttäen aikovan kietoa kätensä hänen kaulaansa.

Ja niin hän olisikin tehnyt. Mutta vimmoissaan Dombey kohotti armottoman käsivartensa ja löi häntä niin kovasti, että hän lyyhistyi marmorilattialle. Lyödessään Dombey sanoi, mikä Edith oli, ja käski Florencen mennä samaa tietä, koska he olivat aina olleet liitossa.

Florence ei heittäytynyt hänen jalkoihinsa, ei peittänyt vapisevin käsin silmiään ollakseen häntä näkemättä, ei itkenyt eikä lausunut moitteen sanaakaan. Mutta hän katsahti isäänsä, ja epätoivon huuto kohosi hänen sydämestään. Sillä hän näki isänsä antavan surmaniskun sille rakkaudenkuvitelmalle, josta hän oli viimeiseen asti pitänyt kiinni. Florence näki hänen julmuutensa, laiminlyöntinsä, vihansa, joka oli kaikkea muuta voimakkaampi ja polki kaikki maahan. Hän näki, ettei hänellä ollut isää maan päällä, ja juoksi ulos orpona.

Tuokion aikaa hän piteli lukkoa, ja huuto pyrki hänen huulilleen. Hän näki isänsä kasvot äskeistäkin kalpeampina, sillä niihin osui keltainen heijastus kynttilöistä, jotka oli kiireessä laskettu lattialle ja jotka nyt paloivat valuen loppuun, ja oven yläpuolelta pilkistävä päivänvalo. Sitten väistyi suljetun talon (jonka akkunaluukkuja ei ollut muistettu avata, vaikka päivä oli jo aikoja koittanut) synkkä pimeys aamun äkillisen kirkkauden ja vapauden tieltä. Niin seisoi Florence kadulla pitäen päätänsä kumarassa salatakseen tuskaisia kyyneleitään.

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU

Florencen pako

Suunniltaan surusta, häpeästä ja kauhusta riensi yksinäinen tyttöparka eteenpäin kirkkaan aamun auringonpaisteessa, ikäänkuin se olisi talviyön pimeyttä. Väännellen käsiään ja katkerasti itkien, tuntematta mitään muuta kuin syvän haavan rinnassaan, huumaantuneena menetettyään kaikki, mikä oli hänelle rakasta, kuin ainoana eloonjääneenä suuren aluksen haaksirikosta ja paiskautuneena yksinäiselle rannalle hän pakeni ajattelematta tai toivomatta mitään, ilman päämäärää, mutta vain paetaksensa jonnekin — yhdentekevää minne.

Aamuauringon kultaaman pitkän kadun, sinisen taivaan ja ilmavien pilvien näkeminen tai päivän pirteä raikkaus ei herättänyt hänen haavoitetussa rinnassaan vastaavia tunteita. Jonnekin, minne tahansa laskemaan väsyneen päänsä lepoon, jonnekin, minne tahansa turvaan, kun vain ei tarvitsisi enää katsella sitä paikkaa, josta oli karannut!

Mutta kaduilla käveli edestakaisin ihmisiä, myymälöitä avattiin, palvelijoita seisoskeli ovien ulkopuolella, päivän tuloa ennustava räminä ja melu oli alkanut. Florence huomasi hämmästystä ja uteliaisuutta ohikulkevien kasvoilla, näki pitkien varjojen seuraavan itseään katukäytävällä ja kuuli outojen äänien kysyvän, minne hän oli menossa ja mikä oli hätänä. Vaikka ne säikähdyttivät häntä alussa ja saivat hänet kiiruhtamaan entistäkin nopeammin, tekivät ne hänelle sen suuren palveluksen, että palauttivat hänet jonkin verran tajuihinsa ja saivat hänet muistamaan, että suurempi itsehillintä oli välttämätön.

Minne mennä? Yhäkö vain jonnekin, minne tahansa, yhä eteenpäin, mutta minne? Hän muisti, kuinka jo kerran ennen oli eksynyt Lontoon suuressa erämaassa — vaikka ei niin onnettomissa oloissa kuin nyt — ja lähti samaan suuntaan, jonne silloinkin oli rientänyt, Walterin enon kotiin päin.

Florence tukahdutti nyyhkytyksensä, kuivasi turvonneet silmänsä ja koetti hillitä kiihtymystään, jottei herättäisi huomiota. Hän päätti vaeltaa rauhallisempia katuja niin pitkälle kuin suinkin ja oli päässyt jonkin verran levollisemmalle mielelle, kun pieni tuttu varjo syöksähti hänen ohitseen aurinkoisella katukäytävällä, seisahtui äkkiä, pyörähti ympäri, tuli hänen luokseen, juoksi taas pois, hyppeli hänen ympärillään — ja niin oli hänen jaloissaan Diogenes läähättäen, mutta kuitenkin haukkuen niin iloisesti, että koko katu kaikui.

»Oi, Di! Oi, uskollinen Di kulta, kuinka sinä tulit tänne? Kuinka raskitsin jättää sinut, Di, joka et voisi minua hylätä!»

Florence kumartui ja painoi Diogeneen pörröisen vanhan pään rintaansa vasten. Sitten he lähtivät astumaan yhdessä eteenpäin, Diogenes enemmän maan yläpuolella kuin sen pinnalla, koettaen suudella emäntäänsä lennossa, kaatuen kumoon ja nousten taas kuin ei mitään olisi tapahtunut, syöksyen suuria koiria vastaan vallattoman iloisena, kauhistuttaen kostean kuononsa kosketuksella portaita lakaisevia palvelijattaria ja ehtimiseen pysähdellen tuhansien temppujen keskellä katselemaan Florencea ja haukkumaan, kunnes kaikki lähistön koirat vastasivat ja ne koirat, jotka suinkin pääsivät ulos, tulivat sitä tuijottamaan.

Tämän ainoan jäljellejääneen ystävän kanssa Florence riensi eteenpäin Cityä kohti kirkkaana aamuna auringonvalon lämmittäessä yhä voimakkaammin. Pian kävi hälinä äänekkäämmäksi, kävelijöitä ilmestyi enemmän, myymälöissä häärättiin entistä kiireisemmin, kunnes hänet tempasi mukaansa vilkas ihmisvirta sivuuttaen huoleti kaupat ja asunnot, vankilat, kirkot, torit, rikkauden ja köyhyyden, hyvän ja pahan samoin kuin sen rinnalla juokseva leveä joki matkalla syvään mereen, herättyään unestaan kaislojen, pajujen ja vihreän sammalen keskellä ja virraten eteenpäin sameana ja sekaisena ihmisten töitten ja huolien seassa.

Vihdoin tuli näkyviin pienen merikadetin ympäristö — vähän ajan päästä näkyi jo itse pieni merikadettikin paikallaan, tähystäen tapansa mukaan. Myymälän ovi näkyi olevan auki kuin kutsuen Florencea sisään. Florence oli taas jouduttanut askeliaan lähestyessään päämääräänsä ja juoksi nyt kadun poikki (kintereillään Diogenes, joka oli hälinästä mennyt hieman sekaisin), syöksyi ovesta sisälle, ja vaipui hyvin muistetun pikku huoneen kynnykselle.

Kapteeni seisoi tulen ääressä vahakangashattu päässään ja valmisteli aamukaakaotaan. Uunin reunalla oli hänen kellonsa, johon sopi mukavasti vilkaista keittämisen edistyessä. Kuullessaan askelia ja hameen kahinaa kapteeni kääntyi vapisevin sydämin, sillä hänelle tuli mieleen peloittava rouva MacStinger. Silloin Florence viittasi hänelle kädellään, horjui ja kaatui lattialle.

Kapteeni, joka oli yhtä kalpea kuin Florence, jopa kasvojensa kuhmuja myöten, nosti hänet kuin pikku lapsen samalle vanhalle sohvalle, jolla hän oli nukkunut kauan sitten.

»Sehän on Sydämen Ilo!» virkkoi kapteeni, katsellen hellittämättä hänen kasvoihinsa. »Sama suloinen olento, naiseksi kehittynyt!»

Kapteeni Cuttle tunsi neidoksi varttunutta Florencea kohtaan niin suurta kunnioitusta, ettei olisi pitänyt häntä sylissään tässä tajuttomuuden tilassa, vaikka olisi saanut tuhat puntaa palkinnokseen.

»Sydämen Ilo!» virkkoi kapteeni peräytyen vähän loitommalle, samalla kun hänen kasvoillaan kuvastui erittäin voimakkaasti levottomuus ja myötätunto. »Jos voitte edes pikku sormellanne antaa elonmerkin Ned Cuttlelle, niin yrittäkää.»

Mutta Florence ei hievahtanut.

»Sydämen Ilo», toisti kapteeni vavisten, »Walterin tähden, joka hukkui suolaiseen mereen, hiiskahtakaa edes jotakin, jos jaksatte».

Kun — kapteeni huomasi tämänkin kehoituksen turhaksi, sieppasi hän aamiaispöydältä maljallisen kylmää vettä ja pirskoitti sitä vähän hänen kasvoilleen. Mukaantuen sitten tilanteen vaatimuksiin kapteeni irroitti Florencen hatun tavattoman varovasti, kostutti hänen huuliaan ja otsaansa vedellä, työnsi hänen tukkansa taaksepäin, peitti hänen jalkansa omalla takillaan, jonka riisui sitä tarkoitusta varten, silitti hänen kättään, joka tuntui niin pieneltä suuressa kourassa, että hän hämmästyi sitä koskettaessaan, ja nähdessään viimein Florencen silmäluomien värisevän ja huulien liikkuvan suoritti reippaammalla mielellä näitä virvoituspuuhiaan.

»Kas niin», virkkoi hän. »Kas niin, reippaasti vain, lapsikulta, reippaasti vain. Jaha, nyt jo parempi! Älkää hellittäkö, se on parasta. Kas noin, juokaa pieni pisara tästä», lisäsi kapteeni. »Hyvä on. Miltä nyt tuntuu, lapsiparka, miltä tuntuu?»

Kun Florencen toipuminen oli näin pitkällä, juolahti kapteeni Cuttlen mieleen hämärästi, että kellolla ja lääkärinkäsittelyllä oli jotakin yhteistä, ja niin hän otti uunin reunalta kellonsa, piteli sitä jonkin matkan päässä itsestään, tarttui Florencen käteen ja katseli kiinteästi toisesta toiseen kuin odottaen, että kellontaulu tekisi jotakin.

»Mitä kuuluu, lapsikulta?» kysyi hän. »Mitä nyt kuuluu? Luulenpa, veikkoseni, että olet vähän auttanut häntä», mutisi hän itsekseen luoden hyväksyvän katseen kelloonsa. »Kun kääntää osoittimiasi puoli tuntia taaksepäin joka aamu ja taas iltapäivällä noin neljännestunnin, ovat vain harvat kellot sinun vertaisiasi eikä ainoakaan sinua parempi. Mitä nyt kuuluu, neiti?»

»Kapteeni Cuttle! Tekö siinä olette?» huudahti Florence kohottautuen vähän.

»Olen, olen, lapsi-kulta», vastasi kapteeni.

»Onko Walterin eno täällä?» kysyi Florence.

»Täälläkö? Hän ei ole ollut täällä pitkiin aikoihin. Hän ei ole ollut täällä sen koommin kun lähti seuraamaan Walter-paran jälkiä. Mutta», lisäsi kapteeni kuin jostakin lainaten, »vaikka näkyvästi kadonnut, muistissa kallis, Englanti, koti ja lemmitty».

»Asutteko te täällä?»

»Asun, hyvä neiti.»

»Oi kapteeni Cuttle!» huudahti Florence lyöden kätensä yhteen ja puhuen kiihkeästi. »Pelastakaa minut! Antakaa minun jäädä tänne. Älkää ilmoittako kenellekään, missä olen. Kerron teille vähitellen, mitä on tapahtunut, sittenkun voin. En voi mennä kenenkään luokse koko maailmassa. Älkää ajako minua pois!»

»_Teitäkö_ pois, suloinen neiti!» huudahti kapteeni. »Teitäkö, Sydämen Ilo! Malttakaa hetkinen! Pannaan tämä luukku eteen ja väännetään avainta lukossa kahteen kertaan!»

Näin sanoen kapteeni käyttämällä kättään ja koukkuaan erittäin taitavasti veti alas luukun ja lukitsi oven. Kun hän palasi Florencen viereen, tarttui tämä hänen käteensä ja suuteli sitä. Moisen liikutuksen avuton purkaus, sen vetoomus hänen sydämeensä, sen ilmaisema luottamus, kasvoilla kuvastuva sanomaton suru, se tuska, jota neitonen selvästikin oli saanut kärsiä ja vieläkin kärsi, hänen tähänastinen elämänsä, jonka kapteeni tunsi, hänen yksinäinen, väsynyt ja lohduton olemuksensa, kaikki se tulvahti äkkiä kelpo kapteenin mieleen, niin että hän suorastaan oli pakahtua sääliin ja hellyyteen.

»Lapsiparka», virkkoi kapteeni hangaten nenänvarttaan hihallaan, niin että se loisti kuin kiilloitettu kupari, »älkää selittäkö Ed'ard Cuttlelle sanaakaan, ennenkuin taas olette turvallisesti ja tasaisesti ankkurissa, mikä ei tapahdu tänään eikä huomennakaan. Ja mitä siihen tulee, että ajaisin teidät pois tai ilmoittaisin, missä olette, niin totisesti ja Jumalan avulla sitä en tee. Katsokaa kirkon katkismuksesta ja pankaa mieleenne!»

Kaiken tämän loppuhuomautuksineen kapteeni lausui yhdellä hengenvedolla ja hyvin juhlallisesti. Hän otti hatun päästään sanoessaan »totisesti» eikä pannut sitä paikalleen ennenkuin oli puhunut loppuun.

Florence ei voinut kiittääkseen ja osoittaakseen, kuinka suurta luottamusta tunsi kapteenia kohtaan, tehdä muuta kuin turvautuen tähän karkeaan olentoon vertavuotavan sydämensä viimeisenä tukena painaa päänsä hänen rehellistä olkapäätään vasten ja kietoa kätensä hänen kaulaansa, ja hän olisi polvistunutkin siunaamaan häntä, jollei kapteeni olisi arvannut hänen tarkoitustaan ja pitänyt häntä pystyssä todellisena miehenä.

»Tyynesti vain», virkkoi kapteeni, »tyynesti vain. Olette nähkääs liian heikko seisomaan, lapsikulta. Teidän pitää taas asettua makuulle. Kas niin!» Sataa juhlanäkyä parempi oli nähdä kapteenin laskevan hänet sohvalle ja peittävän hänet takillaan. »Ja nyt», jatkoi kapteeni, »teidän pitää vähän syödäkin, lapsiparka, ja koira saakoon myös osansa. Ja sitten teidän on mentävä yläkertaan vanhan Sol Gillsin huoneeseen ja nukuttava siellä kuin enkeli.»

Kapteeni Cuttle taputti Diogenesta, joka otti tämän hyväilyn puolittain armollisesti vastaan. Virvoitusyritysten jatkuessa koira oli selvästi ollut kahden vaiheilla, pitikö hyökätä kapteenin kimppuun vai heittäytyä hänen ystäväkseen. Se oli ilmaissut tunteittensa ristiriidan vuoroin heiluttamalla häntäänsä, vuoroin näyttämällä hampaitaan, silloin tällöin murahtaen. Mutta nyt sen epäluulo oli kokonaan haihtunut. Sen mielestä oli kapteeni ilmeisestikin kaikkein rakastettavimpia ihmisiä, jollaisen tunteminen tuotti koiralle kunniaa.

Ilmaistakseen tätä vakaumustaan Diogenes pysytteli kapteenin vieressä hänen valmistellessaan teetä ja paahtoleipää ja osoitti vilkasta harrastusta hänen talouspuuhiaan kohtaan. Mutta turhaan kelpo kapteeni teki sellaisia varustuksia Florencen vuoksi, joka parhaansa mukaan koetti tuottaa niille kunniaa, mutta ei voinut koskea mihinkään, vaan itki lakkaamatta.

»Kas niin, kas niin», virkkoi sääliväinen kapteeni, »ehdittyänne ensin kotiutua tänne, Sydämen Ilo, tunnette itsenne rauhallisemmaksi. Nyt saat sinä oman osuutesi, poikaseni», lisäsi hän Diogeneelle. »Ja ylhäällä saat vartioida emäntääsi.»

Mutta vaikka Diogenes oli katsellut valmistuvaa aamiaistaan vesi suussa, kiiluvin silmin, ei se käynyt siihen ahnaasti käsiksi saadessaan sen eteensä, vaan höristi korviaan, syöksähti myymälän ovelle ja alkoi haukkua raivokkaasti, painaen päätään kynnystä vasten kuin olisi yrittänyt kaivaa siitä tiensä ulos.

»Voiko siellä olla kukaan?» kysyi Florence pelästyneenä.

»Ei, hyvä neiti», vastasi kapteeni. »Kukapa siellä seisoisi mitään puhumatta! Pysykää reippaalla mielellä, lapsikulta.

Ihmisiä vain menee ohitse.»

Mutta yhtäkaikki Diogenes haukkui hellittämättä ja puski päätään kynnystä vasten itsepintaisen rajusti. Joka kerta, kun se pysähtyi kuuntelemaan, se näytti tulevan yhä varmemmaksi asiastaan, sillä se yltyi haukkumaan ja kaivamaan kynnystä ainakin kymmenkunnan kertaa. Vielä senkin jälkeen, kun se oli saatu palaamaan aamiaisensa ääreen, se näytti hyvin epäluuloiselta ja syöksyi ovelle uuden haukkumispuuskan vallassa ennenkuin oli maistanut suupalaakaan.

»Entä jos siellä ulkona joku kuuntelee ja vaanii», kuiskasi Florence. »Kenties joku näki minun tulevan tänne ja seurasi minua.»

»No, voisikohan se olla kamarineitonne?» kysyi kapteeni, jonka päähän juolahti kekseliäs ajatus.

»Susanko?» virkkoi Florence pudistaen päätään. »Voi, ei! Susan on ollut luotani poissa jo kauan.»

»Toivottavasti ei karannut?» kysyi kapteeni. »Älkää vain sanoko, suloinen neiti, että se tyttö karkasi.»

»Voi, ei, ei!» huudahti Florence. »Hän on maailman uskollisimpia olentoja!»

Kapteeni tunsi suurta mielenhuojennusta tämän kuullessaan ja ilmaisi tyytyväisyyttään paljastamalla päänsä ja pyyhkimällä sitä yltyleensä nenäliinallaan, joka oli mykerretty pallon muotoiseksi. Samalla hän moneen kertaan huomautti tietäneensäkin, että niin oli asian laita.

»Nyt siis olet rauhallinen, poikaseni», sanoi hän Diogeneelle.

»Eihän siellä oven takana ollutkaan ketään.»

Diogenes ei ollut siitä niin varma. Ovi kiinnitti yhä sen huomiota. Se kävi sitä nuuskimassa ja murisi itsekseen voimatta unohtaa asiaa. Kun kapteeni lisäksi huomasi Florencen väsymyksen ja heikkouden, päätti hän heti järjestää Sol Gillsin huoneen vieraan turvapaikaksi. Senvuoksi hän lähti kiireesti yläkertaan ja varusti sen niin täydellisesti kuin hänen mielikuvituksensa ja apuneuvonsa suinkin sallivat.

Siellä oli jo hyvin puhdasta ja kun kapteeni oli käytännöllisen järjestyksen mies, laati hän vuoteesta leposohvan peittämällä sen valkeilla lakanoilla. Samalla tavalla hän muutti pienen pukupöydän jonkinlaiseksi alttariksi ja pani sille kaksi hopealusikkaa, kukkaruukun, kaukoputken, erinomaisen kellonsa, taskukamman ja laulukirjan jonkinlaiseksi harvinaisuuskokoelmaksi, joka teki hienon vaikutuksen. Vedettyään verhon akkunan eteen ja oikaistuaan lattiamattoja kapteeni loi yleissilmäyksen näihin varusteluihin iloisin mielin ja laskeutui alakerran takahuoneeseen tuodakseen Florencen ullakkokammioon.

Mikään ei olisi kapteenia saanut uskomaan, että Florence jaksaisi itse nousta yläkertaan. Jos se ajatus olisikin juolahtanut hänen mieleensä, olisi hän pitänyt törkeänä rikkomuksena vierasvaraisuuden lakeja vastaan sallia Florencen niin tehdä. Florence oli liian heikko väitelläkseen hänen kanssaan tästä asiasta, ja kapteeni kantoi hänet yläkertaan, laski hänet lepäämään ja peitti suurella merimiestakilla.

»Suloinen neiti», virkkoi kapteeni, »täällä olette yhtä hyvässä turvassa kuin kirkontornissa, josta portaat on työnnetty irti. Unta te ennen kaikkea tarvitsette, ja jos haluatte jotakin, mitä tämä vaatimaton talo tai kaupunki voi tarjota, niin ilmoittakaa Edward Cuttlelle, joka vartioi tuon oven ulkopuolella ja odottaa vapisten ilosta, jos voitte käyttää häntä johonkin.» Kapteeni lopetti puheensa suutelemalla Florencen hänelle ojentamaa kättä niin kohteliaasti kuin muinainen harhaileva ritari. Sitten hän poistui varpaillaan huoneesta.

Päästyään pieneen arkihuoneeseen hän mietti hetkisen ja päätti sitten avata myymälän oven muutamiksi minuuteiksi saadakseen täyden varmuuden siitä, ettei nyt ainakaan kukaan hiiviskellyt talon lähistöllä. Hän siis avasi oven ja asettui kynnykselle seisomaan ja katselemaan joka taholle kuin lakaisten koko katua silmälaseillaan.

»Hyvää päivää, kapteeni Gills», kuului ihan hänen vierestään. Silloin vasta kapteeni huomasi Tootsin ilmestyneen viereensä hänen katsellessaan taivaanrantaa.

»Kuinka voitte, nuorukainen?» vastasi kapteeni.

»Kiitos, oikein hyvin, kapteeni Gills», virkkoi Toots. »Tiedättehän, etten koskaan ole oikein sellainen kuin tahtoisin olla. Enkä uskokaan enää siihen tilaan pääseväni.»

Kapteeni Cuttlen kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan Toots ei koskaan kosketellut tämän lähemmin elämänsä suurta kysymystä puhellessaan hänelle.

»Kapteeni Gills», jatkoi hän, »saisinko ilon keskustella kanssanne hetkisen, se on — se on hieman erikoista asiaa».

»No niin, poikani», vastasi kapteeni vieden hänet takahuoneeseen, »minä en ole tänä aamuna oikein vapaa, niinkuin sanotaan, ja jos siis voitte suorittaa asianne nopeasti, olisi se minulle mieluista».

»Se on selvää, kapteeni Gills», vastasi Toots, joka harvoin käsitti kapteenin tarkoitusta. »Sitä minäkin juuri haluan, suorittaa nopeasti. Luonnollisesti.»

»Jos niin on asianlaita, poikani», vastasi kapteeni, »niin antakaa kuulua».

Kapteeniin vaikutti niin syvästi suuren salaisuuden tietoisuus — että näet neiti Dombey oli sillä hetkellä hänen kattonsa alla viattoman ja mitään aavistamattoman Tootsin istuessa häntä vastapäätä — että hiki kihosi hänen otsalleen ja hänestä tuntui mahdottomalta irroittaa silmiään Tootsin kasvoista kuvaillessaan hitaasti hikeä, vahakangashattu kädessään. Toots, jolla puolestaan näytti olevan salaisia syitä hermostumiseen, joutui niin hämilleen kapteenin tuijottamisesta, että katseltuaan häntä jonkin aikaa ilmeettömästi ja mitään puhumatta liikahti levottomasti tuolillaan ja virkkoi:

»Suokaa anteeksi, kapteeni Gills, mutta huomaatteko minussa mitään omituista?»

»En, poikaseni», vastasi kapteeni. »En.»

»Sillä tiedättehän», jatkoi Toots nauraa hihittäen, »että minä kuihdun. Älkää välittäkö, vaikka viittaankin siihen. Burgess ja Kumppani on saanut muuttaa pukuni mittaa, niin hoikaksi olen käynyt. Se tuottaa minulle tyydytystä. Minä — minä olen iloinen siitä. Kovin mielelläni kuolisin, jos voisin. Tiedättehän, että olen vain elukka, joka käy laitumella, kapteeni Gills.»

Mitä enemmän Tootsin puheet pyrkivät tähän suuntaan, sitä raskaammin kapteenia painoi hänen salaisuutensa ja sitä tuikeammin hän tuijotti nuorukaiseen. Tämä levottomuus ynnä hänen halunsa päästä eroon Tootsista toimitti kapteenin niin pelokkaaseen ja outoon tilaan, että jos hän olisi keskustellut aaveen kanssa, hän tuskin olisi voinut olla enempää hämillään. »Mutta minunhan piti kertoa teille eräs asia, kapteeni Gills», virkkoi Toots. »Sattumalta menin tästä ohi varhain aamulla — suoraan sanoen aioin tulla aamiaiselle luoksenne. Minä en nähkääs saa nykyään laisinkaan unta. Yhtä hyvin voisin olla yövartija. Se erotus vain on, että minä en saa palkkaa ja että hänen mieltään ei mikään paina.»

»Eteenpäin vain, poikani», sanoi kapteeni kehoittavalla äänellä.

»Varmasti, kapteeni Gills», myönsi Toots. »Juuri niin. Satuin menemään tästä ohitse varhain aamulla (ehkä noin tunti sitten) ja huomasin, että ovi oli suljettu —»

»Mitä! Tekö siellä odottelitte?» kysyi kapteeni.