Part 25

»En suinkaan, kapteeni Gills», vastasi Toots. »Minä en pysähtynyt hetkeksikään. Luulin teidän olevan ulkona. Joku sanoi — mutta kuulkaapa, ei suinkaan teillä ole koiraa, kapteeni Gills?»

Kapteeni pudisti päätään.

»No niin, sitähän minä sanoinkin», virkkoi Toots, »kun tiesin, ettei teillä ole. Koirasta muistuu mieleeni — mutta suokaa anteeksi, siitähän minun ei ole lupa puhua.»

Kapteeni tuijotti Tootsiin jähmettyneenä, ja taas kihoili hikeä hänen otsalleen, kun hän ajatteli, että Diogeneen päähän voisi juolahtaa tulla alas ja liittyä kolmanneksi seurueeseen.

»Se henkilö sanoi kuulleensa koiran haukkuvan myymälässä», jatkoi Toots. »Minä tiesin sen olevan mahdotonta ja sanoinkin sen hänelle. Mutta hän oli yhtä kova puolestaan kuin jos olisi nähnyt koiran.»

»Mikä henkilö?» kysyi kapteeni.

»Sepä se, kapteeni Gills», vastasi Toots käyden ilmeisesti yhä hermostuneemmaksi. »Minä en pysty sanomaan, mitä mahdollisesti on tapahtunut tai mitä ei ole tapahtunut. En tosiaankaan tiedä. Minä sekaannun kaikennäköisiin asioihin, joita en oikein ymmärrä. Luulen, että on jotakin vikaa päässäni, suoraan sanoen.»

Kapteeni nyökkäsi kuin myöntämisen merkiksi.

»Mutta hän väitti meidän kävellessämme poispäin, että te tietäisitte jotakin, mitä näissä oloissa voisi tapahtua — hän pani erikoisen painon sanalle 'voisi' — ja että jos teitä pyydettäisiin olemaan valmiina, te epäilemättä olisitte.»

»Sekö henkilö?»

»En tosiaankaan tiedä, kuka se oli, kapteeni Gills. Siitä minulla ei ole pienintäkään aavistusta. Mutta kun tulin tämän oven kohdalle, tapasin hänet täällä odottamassa; ja hän kysyi, tulisinko takaisin, ja minä sanoin tulevani, ja hän kysyi, tunnenko teidät, ja minä sanoin, että minulla oli ilo tuntea — te olitte hyväksynyt minut tuttavaksenne monien pyyntöjen Jälkeen. Ja hän sanoi, että jos asia oli niin, enkö sanoisi teille, kuten olen sanonut, että näissä oloissa pitäisi olla valmiina, ja pyysi minua niin pian kuin suinkin teidät tapaisin kehoittamaan teitä lähtemään seuraavaan kadunkulmaan välittäjä Brogleyn luokse, vaikkapa vain yhdeksi minuutiksi, erittäin tärkeän asian vuoksi. Nyt sanon teille jotakin, kapteeni Gills — mikä tahansa se asia lieneekin, on se varmasti hyvin tärkeä, ja jos haluatte nyt lähteä sinne, odotan täällä teidän paluutanne.»

Toisaalta pelko, että jollakin lailla saattaisi Florencen pahaan välikäteen, jollei lähtisi, ja toisaalta sen ajatuksen herättämä kauhu, että oli jätettävä Tootsin haltuun talo, jolloin hän mahdollisesti saisi selville salaisuuden, syöksi kapteenin niin suuren henkisen hämmennyksen valtaan, ettei edes Toots voinut olla sitä huomaamatta. Mutta tämä nuori herra, joka luuli merimiesystävänsä vain valmistelevan itseään pian tulevaan kohtaukseen, hihitteli tyytyväisenä ajatellessaan omaa hienotunteista menettelyään.

Lopulta kapteeni päätti lähteä käväisemään välittäjä Brogleyn luona, pitäen tätä menettelyä pienempänä kahdesta pahasta. Sitä ennen hän kuitenkin lukitsi yläkertaan vievän oven ja pani avaimen taskuunsa. »Jos sen kerran täytyy tapahtua», virkkoi kapteeni Tootsille aika lailla häpeissään ja epävarmana, »niin suokaa anteeksi, että menettelen näin».

»Kapteeni Gills», vastasi Toots, »kaikki, mitä te teette, on minusta hyvin tehty».

Kapteeni kiitti häntä sydämellisesti ja luvaten palata vähemmässä kuin viidessä minuutissa lähti etsimään sitä henkilöä, joka oli uskonut Tootsille noin salaperäisen tehtävän. Yksin jäätyään Toots-parka ojentautui sohvalle aavistamatta laisinkaan, kuka siinä oli viimeksi levännyt, ja jääden tuijottamaan kattoikkunaan ja haaveilemaan neiti Dombeystä hän unohti ajan ja paikan.

Hyvä muuten olikin, että niin kävi, sillä vaikka kapteeni ei ollutkaan kauan poissa, oli hän kuitenkin viipynyt paljoa kauemmin kuin oli aikonut. Palatessaan hän oli hyvin kalpea ja kiihtynyt, olipa sennäköinen kuin olisi vuodattanut kyyneleitä.

Hän näytti menettäneen puhelahjan, kunnes oli käväissyt nurkkakaapilla ja ottanut kulauksen rommia pullostaan. Sitten hän veti syvään henkeään ja istuutui tuolille peittäen kasvot käsillään.

»Kapteeni Gills», virkkoi Toots ystävällisesti, »toivottavasti ei mitään ole hullusti?»

»Kiitos, poikaseni, ei mitään», vastasi kapteeni, »vaan päinvastoin».

»Te näytätte järkytetyltä, kapteeni Gills», huomautti Toots.

»Niin, minä olen vähän sekaisin», myönsi kapteeni.

»Voinko tehdä jotakin, kapteeni Gills?» kysyi Toots. »Jos vain voin, käyttäkää minua hyväksenne.»

Kapteeni otti kädet kasvoiltaan, vilkaisi häneen säälin ja hellyyden kuvastuessa kasvoillaan ja tarttui hänen käteensä, pudistaen sitä lujasti.

»Ei, kiitos», virkkoi kapteeni. »Ette voi tehdä mitään. Mutta siinä osoittaisitte minulle suuren suosion, jos nyt lähtisitte. Minä luulen, ystäväni, että Walterin jälkeen ja vähän eri tavalla olette niin kelpo poika kuin suinkin voi olla.»

»Kautta kunniasanani, kapteeni Gills», vastasi Toots puristaen kapteenin kättä, »minulle tuottaa suurta iloa, kun ajattelette minusta hyvää. Kiitos!»

»Ja nyt vain reippaalla mielellä ja toivorikkaana», virkkoi kapteeni taputtaen häntä selkään. »Onhan maailmassa useampia suloisia olentoja kuin yksi!»

»Ei minulle, kapteeni Gills», vastasi Toots vakavasti. »Ei minulle, sen vakuutan. Minun tunteeni neiti Dombeyta kohtaan ovat niin sanoin selittämätöntä laatua, että sydämeni on autio saari, ja hän asuu siellä yksin. Minä riudun päivä päivältä ja olen ylpeä siitä. Jos voisitte nähdä sääreni, kun vedän saappaat jalastani, voisitte saada aavistuksen siitä, mitä toivoton lempi merkitsee. Lääkäri on määrännyt minulle kiniiniä, mutta en ota sitä, sillä minä en tahdo mitenkään vahvistaa ruumiinrakennettani. En mitenkään. Mutta tästähän minä en saa puhua. Hyvästi, kapteeni Gills.»

Kapteeni vastasi sydämellisesti Tootsin lämpimiin jäähyväisiin, lukitsi oven hänen jälkeensä ja pudisti päätänsä sääliä ja hellyyden kuvastuessa selvästi hänen kasvoillaan samoin kuin! äskenkin. Sitten hän lähti yläkertaan katsomaan, tarvitsiko Florence häntä.

Kapteenin kasvot olivat nyt täydelleen muuttuneet. Hän kuivaili silmiään nenäliinalla ja pyyhki nenänvarttaan hihallaan samoin kuin jo aikaisemmin tänä aamuna, mutta hänen ilmeensä oli ihan erilainen. Toisin hetkin häntä olisi voinut luulla ylenmäärin onnelliseksi, välillä taas surulliseksi, mutta se vakavuus, joka nyt heijastui hänen piirteistään, oli niille outo ja paransi niitä niin paljon kuin ne olisivat joutuneet jonkin kauneuskäsittelyn alaisiksi.

Hän koputti hiljaa koukullaan Florencen ovelle pari kolme kertaa, mutta kun ei saanut vastausta, uskalsi ensin kurkistaa ovesta ja sitten mennä sisään. Tähän häntä ehkä rohkaisi Diogenes, joka lojui Florencen vuoteen vieressä lattialla, heilutti tuttavallisesti häntäänsä ja räpytteli silmiään viitsimättä nousta.

Florence nukkui sikeästi ja valitteli unissaan. Kapteeni Cuttle, joka tunsi suurta kunnioitusta hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan ja suruaan kohtaan, kohotti hänen päätänsä ja korjasi hänen peitteenään olevaa takkia, veti akkunaverhot vielä tiukemmin yhteen, jotta hän saisi nukkua rauhassa, ja hiipi sitten taas ulos, jääden vartioimaan portaille. Kaiken tämän hän suoritti niin kevein käsin ja askelin kuin vain Florence itse olisi voinut.

Kauan pysynee tässä sekavassa maailmassa vaikeasti ratkaistavana kysymyksenä, kumpi on kauniimpi esimerkki Kaikkivaltiaan hyvyydestä — hennot sormet, jotka on luotu herkiksi ja tunteellisiksi ja tarkoitettu lieventämään surua ja tuskaa, vaiko kapteeni Cuttlen tapaisen miehen karkea käsi, joka sydämen ohjaamana käy tuokiossa hellän pehmeäksi.

Florence nukkui vuoteellaan muistamatta kodittomuuttaan ja orpouttaan, ja kapteeni Cuttle vartioi portailla. Silloin tällöin kuuluva äänekkäämpi huokaus tai valitus veti kapteenin hänen ovelleen, mutta vähitellen Florence uinaili rauhallisemmin, eikä kapteenin vartioimista mikään häirinnyt.

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Merikadetti tekee keksinnön

Kesti kauan ennenkuin Florence heräsi. Oli mennyt keskipäivä ja tullut jo melkein ilta, ja hän nukkui yhä levotonta untaan tietämättä mitään vieraasta vuoteesta, kadun hälinästä ja verhotun akkunan takana paistavasta valosta. Mutta syvä väsymystä seurannut unikaan ei voinut saada täydelleen unohtamaan menetettyä kotia ja siellä sattuneita tapauksia. Jonkinlainen epämääräinen ja surullinen muisto niistä häiritsi pahan unen tavoin hänen lepoaan. Vaimennettu suru, kuin puoliksi hälvennyt tuskan tunne, oli joka hetki hänen tietoisuudessaan. Hänen kalpea poskensa oli kyynelistä kostea useammin kuin kelpo kapteeni, joka työnsi päänsä silloin tällöin puoliavoimesta ovesta sisään, olisi suonut.

Aurinko oli jo painumassa läntiselle taivaanrannalle ja pilkisti vielä näkyviin punaisesta sumusta, kun Florence avasi raskaat silmäluomensa, lepäsi ensin katsellen ympärillään olevia outoja seiniä raukeasti, tuntematta niitä, ja kuunteli välinpitämätön ilme silmissään kadun hälinää. Mutta sitten hän säpsähti, tuijotti eri puolille hämmästynein ja tyhjin katsein ja muisti kaikki.

»Lapsi kulta», virkkoi kapteeni koputtaen ovelle, »mitä kuuluu?»

»Rakas ystävä», huudahti Florence kiirehtien hänen luokseen, »tekö siellä olette?»

Kapteeni tunsi suurta ylpeyttä tämän nimityksen kuullessaan ja oli niin mielissään huomatessaan ilon välähdyksen Florencen kasvoilla, kun ovi oli aukaistu, että suuteli koukkuaan vastaukseksi sanattoman kiitollisuuden vallassa.

»Mitä kuuluu, jalokiveni?» kysyi kapteeni.

»Olen varmaankin nukkunut hyvin kauan», vastasi Florence.

»Milloin tulin tänne? Eilenkö?»

»Tänä siunattuna päivänä, suloinen lapsi.»

»Eikö ole vielä ollut yö? Onko yhä päivä?»

»Nyt alkaa olla ilta, lapsi kulta», vastasi kapteeni vetäen verhon pois akkunan edestä. »Katsokaahan!»

Florence piti kättään kapteenin käsivarrella niin surullisena ja arkana, ja karkeapiirteinen, tanakka kapteeni seisoi vieressä hänen suojelijanaan kirkkaan iltataivaan punervassa valossa, eikä kumpikaan puhunut. Kapteeni tunsi yhtä selvästi kuin kaunopuheisin ihminen olisi tuntenut — vaikka omituisilta olisivat varmasti kuuluneet hänen sanansa, jos hän olisi ne ääneensä lausunut — että illan tyyneydessä ja hiljaisessa kauneudessa oli jotakin, mikä sai Florencen haavoitetun sydämen tulvimaan, ja että oli parasta antaa sellaisten kyynelten vapaasti valua. Siksipä kapteeni Cuttle pysyikin vaiti. Mutta kun hän tunsi lujemmin puristettavan käsivarttaan ja yksinäisen pään painuvan lähemmäksi karkeaa sinistä hihaa vasten, silitti hän sitä hellästi kömpelöllä kädellään, ja he molemmat ymmärsivät toistensa ajatukset.

»Nythän on parempi, lapsikulta», virkkoi sitten kapteeni. »Reippaalla mielellä vain. Minä lähden alakertaan hommaamaan päivällistä kuntoon. Tuletteko itse sinne vähän myöhemmin vai saako Ed'ard Cuttle noutaa teidät?»

Kun Florence vakuutti hänelle jaksavansa varmasti kavuta alakertaan, jätti kapteeni sen hänen huolekseen, vaikka ilmeisesti epäilikin olevansa töykeä salliessaan sen tapahtua. Sitten hän ryhtyi heti paistamaan lintua pienen arkihuoneen tulen ääressä. Voidakseen suorittaa talouspuuhansa taitavammin hän otti takin päältään, kääri ylös paidanhihat ja pani päähänsä vahakangashatun, joka oli hänelle välttämätön apu silloin, kun oli esillä jokin tarkkuutta vaativa tai vaikea työ.

Virvoitettuaan kivistävää päätänsä ja polttavia kasvojaan raikkaalla vedellä, jota kapteeni oli tuonut yläkertaan hänen nukkuessaan, Florence astui kuvastimen luokse sitomaan hajallista tukkaansa. Silloin hän huomasi — vain vilahdukselta, sillä hän kaihtoi sitä heti — että hänen rinnassaan oli vihaisen käden jättämä tumma merkki.

Hänen kyyneleensä puhkesivat tästä näystä uudelleen esiin. Hän häpesi ja pelkäsi sitä, mutta se ei herättänyt hänessä vihaa isää vastaan. Kodittomana ja orpona hän antoi kaikki anteeksi, tuskin ajatellenkaan, että hänen tarvitsi antaa mitään anteeksi tai että hän niin teki, mutta hän karttoi ajattelemasta isää samoin kuin oli karannut todellisuutta pakoon. Hänen kannaltaan isä oli kuin hävinnyt maailmasta.

Florence — kokematon tyttöparka — ei jaksanut vielä harkita, mitä oli tehtävä tai minne menisi. Hän haaveili epämääräisesti, että saisi jossakin kaukana opetettavakseen pieniä sisaria, jotka olisivat hänelle ystävällisiä ja joihin hän otettuaan jonkin tekaistun nimen voisi kiintyä, ja lisäksi hän kuvitteli heidän kasvavan suuriksi onnellisissa kodeissaan, menevän naimisiin ja olevan hyviä entiselle opettajattarelleen, vieläpä mahdollisesti sallivan hänen sitten aikanaan opettaa heidän tyttäriään. Ja hän ajatteli, kuinka surullista ja outoa olisi siten muuttua harmaatukkaiseksi naiseksi, joka veisi salaisuutensa hautaan Florence Dombeyn pysyessä unohdettuna. Mutta kaikki oli hänelle vielä hämärää. Hän tiesi vain, ettei hänellä ollut isää maan päällä, ja sen hän sanoikin usein itsekseen kätkien rukoilevan päänsä kaikilta muilta paitsi taivaalliselta isältään.

Hänellä ei ollut enempää rahaa kuin muutama punta kullassa. Osa niistä oli välttämättä käytettävä vaatteiden ostoon, sillä hänellä ei ollut mukanaan muuta kuin ne, jotka olivat hänen yllään. Hän oli liian onneton ajatellakseen, kuinka pian hänen rahansa loppuisivat — liiaksi lapsi käytännöllisissä asioissa ollakseen senvuoksi kovin levoton, vaikka hänen toinen surunsakin olisi ollut pienempi. Hän koetti tyynnyttää ajatuksiaan ja pidättää kyyneleitään, rauhoittaa jyskyttävän sydämensä kiirettä ja pakottaa mielensä ajattelemaan, että kauheat tapaukset olivat vasta muutamien tuntien eikä viikkojen ja kuukausien vanhoja, niinkuin hänestä tuntui. Sitten hän lähti alakertaan ystävällisen suojelijansa luokse.

Kapteeni oli levittänyt pöytäliinan huolellisesti ja valmisteli munakastiketta pienessä kattilassa, valellen tavantakaa lintua, joka riippui nuorasta paistumassa tulen edessä. Järjestettyään Florencelle pielusten avulla mukavan istuinpaikan sohvalle, joka jo oli työnnetty lämpimään nurkkaan, kapteeni jatkoi ruuanvalmistusta erittäin taitavasti, sekoitteli toisessa kattilassa kuumaa lientä, keitti kolmannessa kourallista perunoita, unohtamatta kuitenkaan ensimmäisessä kiehuvaa munakastiketta, ja antoi lusikkansa kierrellä puolueettomasti kattilasta toiseen. Näiden hommien lisäksi kapteenin oli pidettävä silmällä pientä paistinpannua, jossa rätisi ja pihisi muutamia makkaroita. Eikä liene koskaan ollut säteilevämpää kokkia kuin kapteeni oli näiden puuhiensa keskellä, sillä mahdotonta oli sanoa, loistivatko hänen kasvonsa vai hänen vahakangashattunsa enemmän.

Kun päivällinen lopulta oli valmis, asetteli kapteeni ruuat vadeille ja toi ne pöytään yhtä taitavasti kuin oli ne keittänytkin. Sitten hän itse valmistui päivällistä varten ottamalla vahakangashatun päästään ja pukemalla ylleen takkinsa. Sen tehtyään hän työnsi pöydän Florencen eteen sohvan luokse, luki ruokasiunauksen, irroitti koukun kädestään, ruuvasi haarukan sen paikalle ja alkoi suorittaa isännän velvollisuuksia.

»Suloinen neiti», virkkoi hän, »olkaa vain reippaalla mielellä ja koettakaa syödä jotakin. Älkää menettäkö rohkeuttanne, lapsiparka! Tässä on lintua. Täällä makkaroita. Ja perunoita!» Kaikki nämä herkut kapteeni järjesti tasasuhtaisesti lautaselle, valoi kuumaa kastiketta kaiken päälle ja pani sen rakkaan vieraansa eteen.

»Kaikki on kunnossa, suloinen lapsi», huomautti kapteeni rohkaisevasti. »Koettakaa syödä joku suupala. Jos Walter olisi täällä —»

»Ah! Jos hän olisi nyt veljenäni!» huudahti Florence.

»No, älkää silti surko, lapsikulta», pyysi kapteeni. »Pysykää reippaana minun mielikseni. Hän oli kaiketi kuin omainen teille, eikö niin?»

Florence ei voinut vastata muuta kuin huoahtaa: »Voi rakas, rakas Paul, voi, Walter!»

»Pelkät lattialaudatkin, joilla Sydämen Ilo käveli, olivat Walterista yhtä kallisarvoiset kuin soliseva puro surullisesta sydämestä», mutisi kapteeni itsekseen katsellen Florencen alakuloisia kasvoja. »Näen hänet nyt sellaisena kuin hän Dombeyn konttorikirjojen ääreen päästyään puheli tytöstä kasvojensa loistaessa kuin vastapuhjennut ruusu päivällispöydässä. Niin, niin!» jatkoi hän ääneen, »jos Walter-parkamme olisi täällä, suloinen lapsi — tai jos hän voisi olla — sillä hän on hukkunut, eikö niin?»

Florence pudisti päätänsä.

»Niin, niin, hukkunut», vahvisti kapteeni tyynnyttelevällä äänellä. »Niinkuin sanoin, jos hän voisi olla täällä, pyytäisi hän ja rukoilisi teitä, lapsikulta, syömään edes vähän kalliin terveytenne vuoksi. Senpä vuoksi siis pysykää reippaalla mielellä, ikäänkuin Walterin vuoksi, ja kääntäkää kaunis päänne vasten tuulta!»

Florence koetti syödä kapteenin mieliksi. Sillä välin kapteeni, joka näytti kokonaan unohtaneen oman päivällisensä, pani pois veitsensä ja kahvelinsa ja veti tuolinsa sohvan viereen.

»Walter oli komea poika, eikö ollutkin, lapsi kulta?» sanoi kapteeni istuttuaan jonkin aikaa hiljaa hieroen leukaansa sileät Florenceen luotuina. »Reipas poika ja kelpo poika?»

Florence myönsi sen kyynelsilmin.

»Ja hän on hukkunut, kaunokaiseni, eikö olekin?» jatkoi kapteeni tyynnyttävällä äänellä.

Florence ei voinut nytkään muuta kuin myöntää.

878

Dombey ja Poika

Merikadetti tekee keksinnön

»Hän oli teitä vanhempi, lapsi kulta, mutta tehän olitte aluksi kuin kaksi lasta yhdessä, eikö niin?»

Florence vastasi: »Niin.»

»Ja Walter on hukkunut», virkkoi kapteeni, »eikö olekin?»

Tämän kysymyksen toistaminen oli omituinen lohdutuksen lähde, mutta se näytti tosiaan kelpaavan kapteenille, sillä hän palasi siihen tavantakaa. Florence, joka olisi mielellään työntänyt luotaan päivällisensä, koskemattakaan siihen, nojautui taaksepäin sohvalla, ojensi kapteenille kätensä, tuntien tuottaneensa hänelle pettymystä, vaikka olisi halukkaasti noudattanut hänen toivomustaan niin suuren vaivan jälkeen. Kapteeni tarttui hänen käteensä vapisevalla kourallaan, näytti unohtaneen sekä päivällisen että Florencen huonon ruokahalun ja mutisi vähän väliä miettivällä ja myötätuntoisella äänellä: »Walter parka! Niin, niin, hukkunut! Eikö niin?» Ja hän odotti aina Florencen vastausta, joka näytti olevan näiden omituisten mietteiden päätarkoituksena.

Lintu ja makkarat olivat kylmiä ja liemi ja munakastike hyytyneitä, ennenkuin kapteeni muisti niiden olevan pöydällä ja kävi niihin käsiksi Diogeneen avulla, jolloin ruuat pian hävisivät näkyvistä heidän yhteisten ponnistustensa avulla. Kapteenin ilo ja ihmetys hänen katsellessaan, kuinka Florence emännöi rauhallisesti auttaessaan ruokain korjaamisessa pöydältä, huoneen siivoamisessa ja hellan puhdistamisessa, oli yhtä suuri kuin hänen vastustelunsa oli kiihkeä Florencen ryhtyessä avustamaan. Vihdoin hän ei osannut muuta kuin itse jäädä joutilaana tuijottamaan Florenceen, ikäänkuin tämä olisi keijukainen, joka suoritti nuo tehtävät hänen puolestaan, Hänen otsallaan hehkui punainen juova taas sanomattomasta ihailusta.

Mutta kun Florence otti hänen piippunsa uuninreunukselta ja pisti sen hänen käteensä kehoittaen polttamaan, oli kelpo kapteeni niin ymmällä tästä huomaavaisuudesta, että piteli piippua kuin ei olisi ikinä ennen ottanut sitä käteensä. Ja kun Florence avasi pienen nurkkakaapin, otti sieltä esille pullon ja sekoitti hänelle pyytämättä lasillisen kelpo totia, tuoden sen hänen eteensä, kalpeni kapteenin punainen nenä näin suuresta kunniasta ja kohteliaisuudesta. Kun hän oli mielihyvin täyttänyt piippunsa, sytytti Florence sen — kapteenin voimatta vastustella tai estää häntä siitä — ja asettui entiselle paikalleen vanhaan sohvaan katsellen kapteenia hellä ja kiitollinen hymy huulillaan ja selvästi osoittaen, että hänen orpo sydämensä kääntyi kapteenin puoleen surun lävitse, ja se vaikutti, että piipun savu meni kapteenin kurkkuun, yskitti häntä ja pisti hänen silmiinsä, pannen ne räpyttelemään ja vuotamaan.

Merkillistä oli katsella sitä tapaa, kuinka kapteeni koetti uskotella, että aiheena näihin ilmiöihin oli piippu, tarkasteli sen pesää ja löytämättä siitä vikaa oli puhaltavinaan sen ulos varren läpi. Kun piippu pian tuli parempaan kuntoon, asettui hän hyvälle tupakoitsijalle sopivaan lepotilaan, silmät koko ajan Florenceen luotuina, kuvailemattoman säteilevänä ja onnellisena ja puhaltaen silloin tällöin hitaasti pienen pilven huuliltaan, ikäänkuin se olisi ollut hänen suustaan lähtevä paperisuikale, johon oli kirjoitettu: »Walter-parka, niin, niin. Hukkunut, eikö niin?» minkä jälkeen hän taas veteli uusia haikuja sanomattoman tyytyväisenä.

Niin erilaiset kuin he ulkonaisesti olivatkin — ja tuskin saattoikaan olla sen selvempiä vastakohtia kuin Florence herkkänä, nuorena ja kauniina ja isoruhoinen kapteeni Cuttle kuhmuisine, ahavoittuneine kasvoineen — olivat he melkein toistensa vertaiset yksinkertaisessa viattomuudessaan, mitä tulee maailman menoon, yllätyksiin ja vaaroihin. Yksikään lapsi ei olisi voinut olla niin tietämätön kuin kapteeni kaikesta muusta paitsi tuulesta ja säästä, niin vilpitön, herkkäuskoinen ja täydellisen luottavainen. Usko, toivo ja laupeus olivat hänen luonteensa pohjana. Niiden lisäksi ei siinä voinut huomata muuta kuin omituista romanttisuutta, mielikuvista köyhää, mutta silti täysin epätodellista, joka ei välittänyt maallisesta viisaudesta tai mahdollisuudesta. Kapteenin istuessa ja poltellessa, Florencea katsellen, täyttivät hänen mielensä varmasti monet mahdottomat mielikuvat, joissa Florence oli päähenkilönä. Yhtä häilyviä ja epämääräisiä, vaikkakaan ei niin valoisia, olivat Florencen omat kuvittelut nyt alkavasta uudesta elämänvaiheesta. Joskin hänen kyyneleensä sumensivat sitä valoa, johon hän tuijotti, näki hän uuden ja raskaan surunsa lävitse etäisellä taivaanrannalla sittenkin heikosti loistavan sateenkaaren. Harhaileva prinsessa ja sadun hyväntahtoinen hirviö olisivat voineet noin istua yhdessä tulen ääressä, puhella niinkuin kapteeni Cuttle ja ajatella niinkuin Florence-parka — eivätkä olisi näyttäneet kovin erilaisilta kuin nämä kaksi.

Kapteenia ei häirinnyt pieninkään epäilys siitä, että hänen oli vaikea pitää Florencea luonaan tai että hän näin otti suuren vastuun hartioilleen. Pantuaan akkunaluukut paikoilleen ja lukittuaan oven hän oli siinä suhteessa täysin rauhallinen. Jos Florence olisi ollut virallisesti määrätty holhotti, ei se olisi kapteeni Cuttlen mielestä muuttanut asiaa. Häntä kaikkein vähimmin saattoivat sellaiset huolet rasittaa.

Niinpä hän poltteli piippuaan hyvin tyytyväisenä, ja Florence ja hän mietiskelivät kumpikin itsekseen. Kun piippu oli loppuun palanut, joivat he teetä. Sitten Florence pyysi kapteenia viemään hänet johonkin läheiseen myymälään, jotta hän saisi ensi hätään ostaa muutamia välttämättömiä tarpeita. Koska oli jo pimeä, suostui kapteeni, mutta ensin hän kurkisti varovasti ulos, niinkuin oli tottunut tekemään piileskellessään rouva MacStingerin näkyvistä. Sitten hän otti aseekseen suuren keppinsä siltä varalta, että jokin ennakolta aavistamaton seikka tekisi aseen käyttämisen välttämättömäksi.

Kapteeni oli kerrassaan ylpeä tarjotessaan käsivartensa Florencelle ja ohjatessaan hänet parinsadan metrin päässä olevaan myymälään, ollen koko ajan hyvin varuillaan ja vetäen jokaisen ohikulkijan huomion puoleensa valppaudellaan ja monilla varokeinoillaan. Myymälään saavuttua kapteeni tunsi hienotunteisuuden vaativan hänen poistumistaan, koska oli tekeillä vaatekappaleiden ostoksia. Mutta sitä ennen hän pani myymäläpöydälle tinarasiansa, ilmoitti myyjättärelle, että se sisälsi neljätoista puntaa kaksi shillingiä, ja pyysi häntä siinä tapauksessa, että mainittu summa ei riittäisi maksuksi hänen veljentyttärensä pikku ostoksista — sukulaisuuteen viitatessaan hän loi Florenceen erittäin merkitsevän katseen ja teki varovaisuutta ja salaperäisyyttä tarkoittavan eleen — ystävällisesti huutamaan hänelle, jolloin hän suorittaisi lisää taskustaan. Kuin sattumalta hän veti esiin suuren kellonsa loistaakseen varallisuudellaan, heitti sitten veljentyttärelleen lentosuukon koukullaan ja peräytyi akkunan ulkopuolelle, jossa hänet kannatti nähdä tähystämässä silloin tällöin sisään silkkien ja nauhojen lomitse, selvästi epäillen, että Florence voitaisiin lennättää ulos takaovesta.