Part 23

Edith oli upeasti puettu, sillä hän ja Dombey oli illaksi kutsuttu johonkin suureen seuraan ja päivällinen syötiin tänään myöhään. Edith ilmestyi vasta toisten jo istuutuessa pöydässä, ja Carker nousi saattamaan hänet paikalleen. Niin kaunis ja loistava kuin hän olikin, oli hänen kasvoillaan ilme, joka näytti ijäksi erottaneen hänet Florencesta ja kaikista muistakin. Ja kuitenkin Florence huomasi äkkiä hänen silmissään ystävällisyyden välähdyksen, mutta se teki sitä surettavammaksi ja raskaammaksi pitkän välimatkan, jonka päähän Edith oli vetäytynyt.

Päivällisen aikana puhuttiin hyvin vähän. Florence kuuli isänsä silloin tällöin virkkavan Carkerille jonkun sanan liikeasioista ja toisen hiljaa vastaavan, mutta ei kiinnittänyt paljon huomiota siihen, mitä he sanoivat, vaan toivoi päivällisen päättyvän. Kun jälkiruoka tuotiin pöydälle ja palvelijat poistuivat, sanoi Dombey karisteltuaan kurkkuaan muutamia kertoja tavalla, joka ei ennustanut hyvää:

»Rouva Dombey, luullakseni tiedätte ilmoittaneeni taloudenhoitajattarelle, että saamme huomenna joitakin päivällisvieraita.»

»Minä en syö päivällistä kotona», vastasi Edith.

»Ei monta vierasta», jatkoi Dombey kuin ei olisi kuullut mitään, »ainoastaan noin kaksi- tai neljätoista henkeä. Sisareni, majuri Bagstock ja joitakin muita, jotka tunnette vain pintapuolisesti.»

»Minä en syö päivällistä kotona», toisti Edith.

»Niin epäiltävä syy kuin minulla lieneekin muistella hääpäiväämme mieluisalla tavalla, rouva Dombey», sanoi Dombey jatkaen yhtä mahtipontisesti kuin jos Edith ei olisikaan puhunut, »on näissä asioissa kuitenkin maailman takia otettava huomioon jonkinlaisia muodollisuuksia. Jollei teillä olekaan itsekunnioitusta, rouva Dombey —»

»Minulla ei ole», kuului vastaus.

»Madame, suvaitkaa kuulla mitä puhun», huudahti Dombey lyöden kätensä pöytään. »Minä sanon, että jollei teillä olekaan itsekunnioitusta —»

»Ja minä sanon, että minulla ei ole.»

Dombey katsahti häneen, mutta ne kasvot, joihin hän loi silmänsä, eivät olisi muuttuneet, vaikka itse kuolema olisi niihin tuijottanut.

»Carker», sanoi Dombey kääntyen tyynemmin tämän herran puoleen, »koska olette ollut välittäjäni asiassa rouva Dombeyn kanssa aikaisemmissa tilaisuuksissa ja koska haluan säilyttää elämän ulkonaisen säädyllisyyden, mikäli se nimenomaan koskee itseäni, pyydän teitä hyväntahtoisesti ilmoittamaan rouva Dombeylle, että jollei hänellä olekaan itsekunnioitusta, on sitä ainakin minulla ja että senvuoksi pysyn päätöksessäni, mitä tulee huomispäivän ohjelmaan».

»Sanokaa ylimmäiselle valtiaallenne, herra Carker», virkkoi Edith, »että minä tahdon puhua hänen kanssaan tästä asiasta myöhemmin, mutta kahden kesken».

»Herra Carker tietää syyn, jonka vuoksi en voi suostua tuohon pyyntöönne», sanoi hänen miehensä. »Sentähden hänen ei tarvitse sitä ilmoittaa minulle.» Puhuessaan hän huomasi Edithin katseen muuttavan suuntaansa ja seurasi sitä silmillään.

»Tyttärenne on läsnä, herra Dombey», huomautti Edith.

»Tyttäreni pysyköön täällä», sanoi Dombey.

Florence, joka oli noussut seisomaan, istuutui taas, peitti käsillään kasvonsa ja värisi.

»Minun tyttäreni, madame» — aloitti Dombey.

Mutta Edith keskeytti hänet äänellä, joka käymättä rahtustakaan tavallista kovemmaksi, oli niin kirkas ja ponteva ja selvä, että sen olisi saattanut kuulla pyörremyrskyssäkin.

»Sanoinhan, että tahdon puhua kanssanne kahden kesken. Jollette ole hullu, niin ottakaa huomioon, mitä sanon.»

»Minulla on valta puhua teille, rouva Dombey, milloin ja missä minua haluttaa», vastasi hänen miehensä, »ja minua miellyttää puhua teille täällä ja nyt».

Edith nousi seisomaan kuin aikoen poistua huoneesta, mutta sitten hän taas istuutui ja katsoen mieheensä ulkonaisesti täysin hillittynä virkkoi samanlaisella äänellä kuin äsken:

»Puhukaa siis!»

»Minun täytyy ensiksikin sanoa teille, että teidän käytöksessänne on jotakin uhkaavaa, mikä ei laisinkaan sovi teille», huomautti Dombey.

Edith nauroi. Hänen hiuksiinsa pistetyt jalokivet värisivät. On olemassa tarinoita kallisarvoisista kivistä, jotka kalpenevat niiden omistajan joutuessa vaaraan. Jos nämä olisivat olleet sellaisia, olisivat niiden vangitut valosäteet paenneet sillä hetkellä lyijynharmaina.

Carker kuunteli silmät alas luotuina.

»Mitä tyttäreeni tulee, rouva Dombey», sanoi Dombey jatkaen keskustelua siitä, mihin se oli katkennut, »niin ei ole suinkaan ristiriidassa hänen velvollisuutensa kanssa minua kohtaan, että hän saa oppia näkemään, millaista käytöstä on vältettävä. Tällä hetkellä olette hänelle siitä erittäin selvänä esimerkkinä, ja minä toivon hänen käyttävän opetusta hyväkseen.»

»Nyt minä en keskeytä teitä», vastasi hänen vaimonsa, silmät, ääni ja asento jäykistyneinä kuin äsken. »Minä en nouse paikaltani, en poistu täältä enkä estä teitä lausumasta sanaakaan, vaikka tuli olisi nurkan alla.»

Dombey nyökkäsi kuin ivallisesti kiittääkseen tästä huomaavaisuudesta ja jatkoi sitten, mutta ei niin hillitysti ja varmasti kuin aikaisemmin, sillä Edithin arkatuntoisuus Florencen puolesta ja välinpitämättömyys miestään ja hänen arvosteluaan kohtaan kuohutti ja kirveli häntä kuin avoin haava.

»Rouva Dombey, tyttäreni kehitykselle ei varmaankaan ole hyödytöntä oppia, kuinka kovin valitettava ja suuressa määrin parannuksen tarpeessa on uppiniskainen luonne, etenkin jos se ilmenee — kiittämättömästi ilmenee, lisättäköön se — sen jälkeen kun kunnianhimo ja oma etu on tyydytetty. Ja minä uskon niiden kummankin osaltaan vaikuttaneen siihen, että otitte vastaan sen paikan, jolla nyt istutte tämän pöydän ääressä.»

»Ei, minä en nouse paikaltani, en poistu täältä enkä estä teitä lausumasta sanaakaan, vaikka koko huone palaisi», toisti Edith.

»Tosin on jonkun verran luonnollista, rouva Dombey», jatkoi Dombey, »että teistä on kiusallista kuulla näitä epämiellyttäviä totuuksia muiden läsnä ollessa, mutta turhaan koetan arvata» — nyt hän ei voinut salata todellisia tunteitaan tai estää silmiään suuntautumasta synkkinä Florenceen — »miksi kukaan muu voi antaa niille enemmän voimaa ja pontta kuin minä, jota ne niin läheisesti koskevat. Myöskin on ymmärrettävää, että teistä on vastenmielistä kuulla kenenkään läsnä ollessa, että teissä on kapinallinen henki, jota ette voi kyllin pian lannistaa, mutta joka teidän on lannistettava, rouva Dombey, ja jonka minä — valitettavasti on minun se mainittava — muistan huomanneeni käytöksessänne äitivainajaanne kohtaan ja herättäneen mielessäni epäilyksiä ja ikävyyttä useammin kuin kerran ennen vihkiäisiämme. Mutta teillä on omassa vallassanne ryhtyä sitä parantamaan. Alkaessani puhua en suinkaan unohtanut, että tyttäreni on läsnä, rouva Dombey. Pyydän teitä olemaan unohtamatta huomenna, että läsnä on muutamia vieraita ja että teidän pitää ottaa heidät vastaan noudattaen jonkinlaista ulkonaista kohteliaisuutta.»

»Ei siis ole kylliksi se, että tiedätte, mitä on tapahtunut teidän ja minun välilläni», virkkoi Edith, »ei siis riitä, että voitte katsoa tuonne» — hän osoitti Carkeria, joka yhä kuunteli silmät alas luotuina — »ja ajatella, kuinka olette minua häväissyt, eikä riitä sekään, että voitte katsoa tuonne» — hän viittasi Florenceen kädellä, joka vähän aikaa vapisi — »ja muistella, mitä olette tehnyt ja kuinka olette kekseliäästi pannut minut kärsimään tuskaa päivästä päivään, ilman hetkenkään rauhaa. Teille ei myöskään ole kylliksi se, että tämä päivä selvemmin kuin mikään muu vuoden päivä tuo mieleeni sen taistelun (hyvin ansaitun, mutta teidän kaltaisellenne käsittämättömän), jossa olisin suonut kuolevani! Te lisäätte kaikkeen tähän sen lopullisen halpamaisuuden, että sallitte tyttärenne nähdä, kuinka syvälle olen vajonnut, vaikka tiedätte pakottaneenne minut hänet rauhansa vuoksi uhraamaan elämäni ainoan lempeän tunteen ja harrastuksen, vaikka tiedätte, että hänen vuokseen tahtoisin, jos voisin — mutta minä en voi, kun olette minulle niin sydänjuuriin asti vastenmielisesti — alistua kokonaan tahtoonne ja olla nöyrin orjanne!»

Tämä ei ollut oikea tapa miellyttää Dombeyn suuruudentuntoa. Edithin sanat kiihdyttivät Dombeyn vanhan vihankaunan entistä hurjemmaksi. Kapinallisen naisen sanoista hän sai kuulla tässäkin elämänsä kohtalokkaassa vaiheessa laiminlyödyn lapsensa nousevan häntä vastaan voimakkaana siinä, missä hän oli voimaton, ja kaikkena siinä, missä hän itse ei ollut mitään!

Hän kääntyi Florenceen päin, ikäänkuin tämä olisi puhunut, ja käski hänen poistua huoneesta. Florence totteli peittäen kasvot käsillään ja meni vapisten ja itkien.

»Minä ymmärrän sen vastustushengen, joka käänsi teidän rakkautenne siihen suuntaan», virkkoi Dombey karahtaen punaiseksi vihasta ja voitonriemusta, »mutta sen tie on tukittu, rouva Dombey, ja se on käännetty takaisin!»

»Sitä pahempi teille!» vastasi Edith muuttamatta ääntään tai käytöstään. »Niin», vahvisti hän, sillä Dombey oli kääntynyt äkkiä häneen päin, »mikä on minulle pahaa, se on miljoona kertaa pahempaa teille. Ajatelkaa sitä, jollette mitään muuta ajattelekaan!»

Hänen tummaa tukkaansa sitova jalokivinauha välkkyi ja kimmelsi kuin tähtisiltä. Mutta jalokivet eivät varoittaneet ketään, tai muuten ne olisivat muuttuneet värittömiksi ja himmeiksi kuin tahrattu kunnia. Carker istui yhä ja kuunteli silmät alas luotuina.

»Rouva Dombey», virkkoi Dombey puhuen taas niin ylpeästi ja hillitysti kuin osasi, »te ette saavuta tyytyväisyyttäni tai käännä minua pois suunnitelmistani tällaisella käytöksellä».

»Tämä on ainoa vilpitön käytöstapani, mutta sittenkin vain heikko ilmaus siitä, mitä on sydämessäni», vastasi Edith. »Jos taas luulisin sen herättävän tyytyväisyyttänne, käyttäytyisin toisin, mikäli se olisi ihmisvoimin mahdollista. En tee mitään, mitä pyydätte.»

»En ole tottunut pyytämään, rouva Dombey», vastasi hänen miehensä, »vaan minä vaadin».

»Minä en istu teidän talossanne emännän paikalla huomenna enkä koskaan muulloinkaan sitä päivää viettämässä. Minä en tahdo sellaisena päivänä esiintyä kenenkään nähden vastahakoisena orjana, jonka olette ostanut. Jos viettäisin hääpäivääni, viettäisin sitä häpeän päivänä. Itsekunnioitusta! Ulkonainen säädyllisyys maailman silmissä! Mitä ne merkitsevät minulle? Te olette yrittänyt kaikkenne saattaaksenne ne minun silmissäni yhdentekeviksi, ja ne ovatkin yhdentekeviä.»

»Carker», virkkoi Dombey puhuen kulmakarvat kurtussa, hetkisen mietittyään, »rouva Dombey unohtaa tässä niin itsensä kuin minutkin ja panee minut luonteelleni niin sopimattomaan tilanteeseen, että minun täytyy tehdä asiasta loppu».

»Vapauttakaa minut siis siitä kahleesta, joka minua sitoo», sanoi Edith muuttamatta ääntään tai ilmettään tai käytöstään. »Antakaa minun mennä.»

»Madame!» huudahti Dombey.

»Vapauttakaa minut. Päästäkää menemään.»

»Rouva Dombey! Mitä nyt?»

»Sanokaa hänelle», virkkoi Edith kääntäen ylpeät kasvonsa Carkeriin päin, »että haluan avioeroa. Että se olisi meille parasta. Että suosittelen sitä hänelle. Sanokaa hänelle, että se saadaan panna toimeen hänen määräämiensä ehtojen mukaan — hänen rikkautensa ei merkitse minulle mitään — mutta että se ei voi tapahtua liian pian.»

»No no, rouva Dombey!» sanoi hänen miehensä perin hämmästyneenä, »kuvitteletteko mahdolliseksi, että voisin edes kuunnella moista ehdotusta? Tiedättekö kuka olen, madame? Tiedättekö, mitä edustan? Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Dombey ja Pojasta? Että ihmiset voisivat sanoa: 'herra Dombey — herra Dombey! — erosi vaimostaan!' Että alhaiset ihmiset voisivat puhua herra Dombeysta ja hänen perheasioistaan! Ajatteletteko vakavasti, rouva Dombey, että minä sallisin nimeäni mainittavan sellaisessa yhteydessä? Hohhoh, madame! Hyi häpeä! Olette mieletön!» Dombey ihan nauroi.

Mutta ei niinkuin Edith, joka olisi ennemmin saanut olla vainaja kuin nauraa sillä tavalla vastaukseksi, katse hellittämättä luotuna mieheensä, ja Dombeykin olisi saanut ennemmin olla haudassa kuin pöyhkeänä istua siinä kuuntelemassa vaimonsa sanoja.

»Ei, rouva Dombey», jatkoi hän. »Ei, madame. Ei ole mitään mahdollisuutta avioeroon teidän ja minun välilläni, ja senvuoksi minä sitäkin hartaammin kehoitan teitä vihdoin tajuamaan velvollisuutenne. Kuulkaa, Carker, niinkuin aioin sanoa teille —»

Carker, joka oli istunut koko ajan kuunnellen, kohotti nyt silmänsä, joissa oli kirkas, outo loiste.

»Niinkuin aioin sanoa teille», jatkoi Dombey, »täytyy minun pyytää teitä asiain jouduttua tälle asteelle ilmoittamaan rouva Dombeylle, etten ole tottunut sallimaan kenenkään — kenenkään, Carker — vastustaa minua tai sietämään, että esitetään minua tärkeämpänä huomioonotettavana joku henkilö, jonka velvollisuus on totella minua. Se tapa, kuinka tytärtäni on tässä mainittu ja käytetty minun vastakohtanani, on luonnoton. En tiedä enkä välitä tietää, onko tyttäreni tosiaankin samalla kannalla kuin rouva Dombey, mutta sen jälkeen, mitä rouva Dombey on tänään sanonut ja tyttäreni kuullut, pyydän teitä ilmoittamaan rouva Dombeylle, että jos hän edelleenkin tekee tästä talosta riitaisen, pidän tytärtäni vaimoni oman tunnustuksen mukaan jossakin määrin vastuunalaisena ja rankaisen häntä jyrkällä epäsuosiollani. Rouva Dombey on kysynyt, eikö jo ole kylliksi, että hän on tehnyt niin ja niin. Suvaitkaa vastata: ei, se ei ole kylliksi.»

»Malttakaa!» huudahti Carker väliin. »Sallikaa minun lausua pari sanaa! Niin tuskallinen kuin minun asemani onkin joka tapauksessa ja erikoisen tuskallinen silloin, kun näytän olevan eri mieltä teidän kanssanne, täytyy minun kysyä, eikö olisi kuitenkin parempi vielä harkita avioeroa. Minä tiedän, kuinka suuressa ristiriidassa se tuntuu olevan korkean julkisen asemanne kanssa, ja tiedän myös, kuinka luja olette antaessanne rouva Dombeyn ymmärtää» — hänen katseensa osui Edithiin hänen lausuessaan nämä sanat niin selvästi kuin olisi kellolla soitettu — »ettei mikään muu kuin kuolema voi koskaan teitä erottaa. Ei mikään muu. Mutta kun ajattelette, että rouva Dombey eläessään tässä talossa ja tehdessään sen omien sanojenne mukaan riitakohtausten näyttämöksi samalla toimittaa neiti Dombeyn joka päivä pahaan välikäteen (sillä tiedänhän, kuinka päättäväinen olette), niin ettekö vapauta häntä alituisesta mielenkiihtymyksestä ja siitä melkein sietämättömästä tunteesta, että hän menettelee väärin toista kohtaan? Eikö tämä näytä siltä — minä en sano, että niin on laita — kuin uhraisitte rouva Dombeyn erittäin korkean ja järkähtämättömän asemanne vuoksi?»

Taas suuntautui hänen katseensa Edithiin, joka seisoi katsellen miestään ja hymyillen oudolla ja kaamealla tavalla.

»Carker», vastasi Dombey kurtistaen ylpeästi kulmiaan ja puhuen äänellä, joka oli tarkoitettu ilmaisemaan keskustelun loppuneeksi, »te käsitätte asemanne väärin ruvetessanne neuvomaan minua tällaisessa asiassa ja erehdytte myöskin minuun itseeni nähden (mikä hämmästyttää minua kovin) antaessanne tuontapaisen neuvon. Minulla ei ole muuta sanomista.»

»Ehkä», virkkoi Carker, jonka ilmeessä näkyi harvinainen ja kummallinen pilkallisuus, »ehkä te käsitätte väärin minun asemani, kun kunnioititte minua ottamalla minut välittäjäksi tässä asiassa». Hän viittasi kädellään rouva Dombeyta kohti.

»En laisinkaan, Carker, en suinkaan», vastasi toinen ylpeästi. »Teille oli annettu tehtäväksi —»

»Käskynalaisena henkilönä nöyryyttää rouva Dombeyta. Sen unohdin. Niin, oikein, sehän sovittiin nimenomaan. Suonette anteeksi.»

Samalla kun hän kumarsi Dombeylle kunnioittavalla tavalla, joka ei vähääkään pitänyt yhtä hänen sanojensa kanssa, niin nöyrästi kuin ne lausuttiinkin, vilkaisi hän syrjästä Edithiin.

Edith olisi ennemmin saanut vaipua kuolleena paikalleen kuin seisoa sillä tavoin hymyillen, majesteettisen ylenkatseellisena ja kauniina kuin langennut enkeli. Hän kohotti kätensä päässään välkkyvään kirkkaaseen jalokivikoristeeseen ja repäisi sen pois niin rajusti, että se hajoitti hänen suuren mustan tukkansa säälimättä ja heitti sen hänen hartioilleen. Sitten hän paiskasi jalokivet lattialle. Kummastakin käsivarrestaan! hän irroitti jalokivisen rannerenkaan, viskasi ne maahan ja polki välkkyvää kasaa. Sanaakaan virkkamatta, yhdenkään varjon hämmentämättä hänen silmäinsä hehkua ja lieventämättä vähääkään kamalaa hymyään hän katsahti vielä viimeisen kerran mieheensä mennessään ovelle. Sitten hän poistui.

Florence oli kuullut kylliksi ennen huoneesta lähtöään tietääkseen, että Edith rakasti häntä vielä ja oli kärsinyt hänen vuokseen, salaten uhrauksensa, ettei häiritsisi hänen rauhaansa. Hän ei halunnut puhua Edithille tästä asiasta eikä olisi tohtinutkaan muistaessaan, kenelle niin tehdessään olisi tottelematon, mutta hän toivoi saavansa äänettömällä ja hellällä syleilyllä vakuuttaa ymmärtävänsä tämän menettelyn täydellisesti ja olevansa kiitollinen. Dombey meni yksin kaupungille sinä iltana. Florence lähti pian senjälkeen huoneestaan ja haki äitipuoltaan kaikkialta, mutta turhaan. Edith pysytteli omissa huoneissaan, joissa Florence ei ollut enää pitkiin arkoihin käynyt, eikä hän uskaltanut mennä sinne nytkään, jottei tahtomattaan antaisi aihetta uuteen riitaan. Hän toivoi kuitenkin tapaavansa Edithin ennen nukkumaan menoaan, siirtyi huoneesta toiseen ja kuljeskeli kaikkialla talossa, joka oli niin loistava ja synkkä, mutta ei pysähtynyt minnekään.

Hän oli juuri menossa erään välikäytävän poikki, joka avautui vähän matkan päässä pääportaista ja valaistiin vain juhlatiloissa, kun hän näki kaarioven lävitse miehen tulevan alas vastapäisiä rappusia. Vaistomaisesti peläten isäänsä, joksi hän luuli tulijaa, hän pysähtyi pimeään ja katseli oven lävitse valaistulle puolelle. Mutta se olikin Carker, joka tuli yksin alas ja katseli käsinojan ylitse käytävään. Kello ei soinut ilmoittaakseen hänen lähtöään, eikä palvelijaa ollut saattamassa häntä. Hän meni alas hiljaa, aukaisi itse, pujahti ulos ja sulki taas oven hiljaa takanaan.

Florencen voittamaton vastenmielisyys tätä miestä kohtaan ja ehkä myös se, että hän nyt oli salaa väijynyt, mikä niinkin viattomissa oloissa on tavallaan rikollista ja ahdistaa mieltä, vapisutti häntä kiireestä kantapäähän. Hänen verensä tuntui hyytyvän. Niin pian kuin hän jaksoi — sillä aluksi hän tunsi voittamatonta pelkoa liikkua paikaltaan — hän kiirehti omaan huoneeseensa ja sulki oven. Mutta vielä sittenkin hän, istuessaan siellä koiransa kanssa, tunsi jäätävää kauhua, ikäänkuin vaara vaanisi jossakin hänen lähellään.

Se tunkeutui hänen uniinsakin ja häiritsi hänen koko yötänsä. Noustuaan aamulla raukeana ja muistaen tuskallisesti edellisen päivän perheriidan hän etsi taas Edithiä kaikista huoneista ja yritti yhä uudestaan pitkin aamua. Mutta Edith pysyi omalla puolellaan, eikä Florence nähnyt häntä vilahdukseltakaan. Saatuaan sitten kuulla, että suunniteltu juhlapäivällinen oli peruutettu, Florence piti todennäköisenä, että Edith lähtisi illalla niille vieraskutsuille, joista oli puhunut, ja päätti silloin koettaa tavata häntä portailla.

Illalla hän kuuli siihen huoneeseen, jossa tätä varten istui, askeleita portailta ja luuli Edithin olevan siellä. Lähdettyään kiireesti liikkeelle hänen huonettaan kohti Florence kohtasi hänet tulemassa alas yksinään. »

Kuinka Florence pelästyikään ja kummastui nähdessään, että Edith huomatessaan hänen kyyneleiset kasvonsa ja ojennetut käsivartensa peräytyi ja kirkaisi!

»Älä tule lähelleni!» huusi Edith. »Pysy poissa! Anna minun mennä ohitse!»

»Äiti!»

»Älä mainitse minua sillä nimellä! Älä puhu minulle! Älä katso minuun! — Florence!» varoitti Edith peräytyen, kun tyttö astui askelen lähemmäksi, »älä koske minuun!» Seisoessaan kuin paikalleen naulattuna vastapäätä vääntyneitä piirteitä ja tuijottavia silmiä Florence sai nähdä, että Edith peitti kasvonsa käsillään, värisi koko ruumiiltaan, kyyristyen seinää vasten ryömi hänen ohitseen kuin pahantekijä ja sitten pystyyn hypähtäen pakeni.

Florence pyörtyi portaille, mistä hänet löysi rouva Pipchin. Hän ei tiennyt mistään, ennenkuin huomasi makaavansa omassa vuoteessaan rouva Pipchinin ja muutamien palvelijain seistessä ympärillä.

»Missä äiti on?» kysyi Florence ensiksi.

»Hän on lähtenyt viemisille», vastasi rouva Pipchin.

»Ja isä?»

»Herra Dombey on omassa huoneessaan, neiti Dombey», sanoi rouva Pipchin, »ja parasta, mitä voitte tehdä, on riisuutua ja heti nukkua». Se oli viisaan rouvan lääke kaikkiin vaivoihin, etenkin alakuloisuuteen ja unettomuuteen, joiden syntien vuoksi moni nuori uhri oli lähetetty vuoteeseen kello kymmenen aamulla Brightonin vankeuden aikoina.

Lupaamatta totella, mutta esittäen syyksi halun saada olla rauhassa, Florence vapautti itsensä mahdollisimman pian rouva Pipchinin ja palvelijain huolenpidosta. Yksin jäätyään hän muisteli, mitä portailla oli tapahtunut, ensiksi epäillen sen todenperäisyyttä, sitten itkien kuvaamattoman ja kauhean pelon vallassa, jollaista oli tuntenut edellisenä iltana.

Hän päätti olla panematta maata, ennenkuin saisi kuulla Edithin taas olevan turvallisesti kotona, vaikkei näkisikään häntä itseään. Mikä selittämätön ja hämärä pelko pani hänet tekemään tämän päätöksen, siitä hän ei ollut perillä eikä uskaltanut sitä ajatellakaan. Hän tiesi vain, että oli mahdotonta saada vähääkään lepoa kivistävälle päälle ja jyskyttävälle sydämelle, ennenkuin Edith tulisi takaisin.

Ilta pimeni yöksi, tuli puoliyö, mutta Edithiä ei kuulunut. Florence ei voinut lueskella eikä levähtää hetkistäkään. Hän käveli edestakaisin huoneessaan, avasi oven ja meni sen ulkopuolella olevaan käytävään, katseli akkunasta ulos yöhön, kuunteli tuulen kohinaa ja sateen rapinaa, istuutui ja tuijotti tulen muovailemiin kuvioihin, nousi taas ja silmäili kuinka kuu lensi myrskyn ajaman laivan näköisenä pilvimeren lävitse.

Koko talo nukkui paitsi paria palvelijaa, jotka odottivat alhaalla emäntänsä paluuta.

Kello yksi. Kaukaa kuuluva ajoneuvojen räminä kääntyi sivukadulle tai pysähtyi äkkiä tai meni ohitse. Hiljaisuus muuttui vähitellen yhä selvemmäksi. Nyt sitä ei enää keskeyttänyt juuri mikään muu kuin tuulen kohina ja sadekuuro. Kello kaksi. Ei Edithiä!

Florence asteli yhä levottomampana edestakaisin huoneessaan ja käytävässä ja tähysteli ulos yöhön, joka näytti samealta ja epäselvältä sadepisaroiden valuessa pitkin ruutuja ja kyynelten täyttäessä hänen silmänsä. Sitten hän katseli pilvien kiireistä lentoa, joka oli alhaalla vallitsevan liikkumattomuuden jyrkkä vastakohta ja kuitenkin niin täynnä rauhaa ja yksinäisyyttä. Kello kolme! Jokainen tuulenlehahdus lisäsi hänen kauhuaan. Ei vieläkään Edithiä!

Yhä tuskaisempana Florence liikkui huoneessaan ja käytävässä ja katseli kuuta, joka hänen mielikuvituksessaan esiintyi kalpeana pakolaisena rientämässä kauas, peittäen syyllisiä kasvojaan. Kello löi neljä! Viisi! Ei vieläkään Edithiä!

Mutta sitten kuului jotakin varovaista liikettä talossa. Florence huomasi, että toinen valvovista palvelijoista oli herättänyt rouva Pipchinin, joka oli noussut ja mennyt alakertaan hänen isänsä ovelle. Florence hiipi alemmaksi portaille, katsoi mitä oli tekeillä, ja näki isänsä tulevan huoneestaan aamupuvussa ja säpsähtävän kuullessaan, ettei hänen vaimonsa ollut vielä palannut. Hän lähetti erään palvelijan talliin kysymään, oliko ajaja siellä. Miehen poistuttua hän pukeutui hyvin nopeasti.

Palvelija palasi kiireesti tuoden kerallaan ajajan, joka sanoi tulleensa kotiin kello kymmenen ja menneensä heti levolle, sittenkun oli vienyt emäntänsä hänen entiseen asuntoonsa Brook Streetin varrelle, missä herra Carker oli häntä odottanut.

Florence seisoi juuri samalla paikalla, josta oli edellisenä iltana katsellut Carkerin tuloa portaita alas. Taas häntä värisytti silloisen näyn selittämätön kauhu, ja tuskin hän jaksoi pysyä pystyssä kuunnellakseen ja ymmärtääkseen, mitä sitten seurasi.

Mies lisäsi herra Carkerin ilmoittaneen hänelle, ettei hänen emäntänsä tarvinnut vaunuja kotiin palatakseen, ja käskeneen hänen poistua.

Florence näki isänsä kalpenevan ja kuuli hänen kysyvän hätäisellä, väräjävällä äänellä rouva Dombeyn kamarineitoa. Nyt alkoi koko talossa hälinä, ja kamarineito ilmestyi pian hyvin kalpeana ja hajanaisin lausein.