Part 2

Neiti Tox kömpii esiin keruubin säären takaa, kun kaikki on hiljaista, ja tulee hitaasti alas parvekkeelta. Hänen silmänsä punertavat, ja hänen nenäliinansa on kostea. Hän on haavoittunut, mutta ei epätoivoinen, ei katkeroitunut, ja hän toivoo heidän tulevan onnellisiksi. Hän myöntää heti mielessään morsiamen kauniiksi ja omat sulonsa verrattain heikoiksi ja kuihtuneiksi, mutta Dombeyn komea olemus, sinipunertavat liivit ja vaaleanruskeat housut säilyvät yhä hänen mielessään, ja hän itkee taas harsonsa takana kotimatkallaan Prinsessan aukiolle. Kapteeni Cuttle, joka on yhtynyt kaikkiin aameniin ja vastaveisauksiin hartaasti muristen, tuntee mielensä hyvin ylentyneeksi näistä hartaudenharjoituksista, ja sopusointuisessa mielentilassa hän astuu kirkon keskiosan läpi kiiltävä hattu kädessään ja lukee pikku Paulin muistotaulun. Kohtelias Toots lähtee uskollisen Kukonpojan seuraamana kirkosta lemmentuskissa. Kukonpoika ei ole tähän asti osannut punoa suunnitelmaa Florencen voittamiseksi, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa, Dombeyn nujertaminen, on oikea menettelytapa. Dombeyn palvelijat tulevat esiin piilopaikoistaan ja aikovat juuri rynnätä Brook Streetille, kun esteeksi sattuu rouva Perchin pahoinvoinnin oireita. Hän pyytää vähän vettä ja herättää levottomuutta, mutta pian hän kuitenkin toipuu ja hänet viedään pois. Rouva Miff ja kirkonisäntä istuvat portailla, laskevat paljonko ovat voittaneet tästä jutusta ja puhelevat siitä suntion soittaessa hautajaiskelloja.

Nyt saapuvat vaunut morsiamen asunnon eteen, kulkusten kilistäjät ryhtyvät työhönsä, ja torviseitsikko virittää säveleensä. Ihmiset tuuppivat, tungeskelevat ja kokoontuvat töllisteleväksi ryhmäksi Dombeyn astuessa juhlallisesti Feenixin suojiin, taluttaen rouva Dombeyta. Sitten astuu muu hääseurue ajoneuvoista ja menee sisään heidän jäljessään. Ja miksi Carker, mennessään ihmisjoukon lävitse eteisen ovelle, ajattelee sitä vanhaa naista, joka huusi häntä silloin aamulla lehtokujalla? Tai miksi Florence nyt muistelee väristen lapsuuttaan ja sitä päivää, jolloin hän oli eksyksissä, ja kelpo rouva Brownin kasvoja?

Nyt tulee vielä uusia onnentoivotuksia tänä kaikkein onnellisimpana päivänä ja lisää vieraita, joskaan ei paljon. Sitten he lähtevät vierashuoneesta ja järjestyvät pöydän ympärille tummanruskeaan ruokasaliin, jota kukaan koristetaiteilija ei voi saada iloisemmaksi, kuinka monella kukalla ja rakkaudensolmulla hän varustaisikin kuluneet neekerit.

Sokerileipuri on täyttänyt velvollisuutensa miehen tavalla, ja upea aamiainen on katettu. Herra ja rouva Chick ovat muiden mukana liittyneet seuraan. Rouva Chick ihailee sitä, ette Edith on luonnostaan niin täydellinen Dombey. Rouva Skewtonia kohtaan taas, jonka mieli on keventynyt suuresta taakasta ja joka juo runsaan osuutensa samppanjaa, hän on ystävällinen ja tuttavallinen. Se hyvin pitkä nuorukainen, jota aikaisemmin vaivasi kiihtymys, on paremmassa voinnissa mutta hänet on vallannut epämääräinen katumuksen tunne. Hän vihaa toista hyvin pitkää nuorta palvelijaa ja tempaa tältä väkisin lautaset, tuntien häijyä iloa voidessaan häiritä koko seuruetta. Vieraat ovat kylmiä ja tyyniä eivätkä loukkaa minkäänlaisella ilonpurkauksella mustia kuvavaakunoita jotka katselevat heihin seiniltä. Feenix-serkku ja majuri ovat iloisimmat, mutta Carkerilla on valmiina aulis hymy koki pöytäseurueelle. Erikoisella tavalla hän hymyillee morsiamelle, joka hyvin harvoin kohtaa hänen katseensa.

Kun seurue on syönyt aamiaista ja palvelijat ovat poistuneet huoneesta, nousee Feenix-serkku. Ihmeellisen nuorelta hän näyttää valkeiden kalvosinten melkein peittäessä hänen (muuten jokseenkin luisevat) kätensä, samppanjan nostama puna poskillaan.

»Kautta kunniani», sanoo Feenix-serkku, »vaikka se on jokseenkin harvinaista yksityishenkilön kotona, pitää minun kuitenkin pyytää teitä juomaan kanssani, mitä tavallisesti nimitetään — niin, lyhyesti sanotaan maljaksi».

Majuri ilmaisee hyväksymisensä käheällä äänellä. Carker taivuttaa päänsä pöydän yli siihen suuntaan, jossa Feenix-serkku istuu, hymyilee ja kumartaa hyvin monta kertaa.

»Niin — oikeastaan en tarkoita —-» Feenix-serkku aloittaa taas näin ja takertuu pahasti.

»Kuulkaa! Kuulkaa!» sanoo majuri vakaumusta ilmaisevalla äänellä.

Carker taputtaa hiljaa käsiään, kumartuu jälleen eteenpäin pöydän yli, hymyilee ja nyökkäilee paljon useampia kertoja kuin äsken, ikäänkuin hänestä tuntuisi tämä viime huomautus erikoisen sattuvalta ja hän tahtoisi henkilökohtaisesti ilmaista mielihyväänsä siitä, että se on tehnyt hänelle hyvää.

»Tämä on toden perästä sellainen tilaisuus», sanoo Feenix-serkku, »jolloin voidaan vähän poiketa jokapäiväisen elämän tavoista joutumatta syypääksi sopimattomaan käytökseen, ja joskaan en koskaan eläissäni ole ollut puhuja ja kun istuin Alahuoneessa ja kun minulla oli kunnia kannattaa jotakin lausuntoa, ja kun epäonnistumiseni käsittäen jouduin vuoteen omaksi pariksi viikoksi —»

Majuria ja Carkeria ihastuttaa tämä henkilökohtaisen tarinan katkelma niin kovasti, että Feenix-serkku naurahtaa ja kääntyen suoraan heihin päin jatkaa:

»Ja toden perästä, jos olinkin silloin hitonmoisen kipeä, voitte kai käsittää minun tuntevan, että minun pitää nyt suorittaa eräs velvollisuus. Ja kun englantilaisen on täytettävä velvollisuus, tulee hänen minun mielestäni täyttää se niin hyvin kuin suinkin osaa. No niin, meidän sukumme saa tänään ilokseen liittyä rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaiseni välityksellä, jonka näen — tosiaankin täällä läsnä —»

Kuuluu yleisiä suosionosoituksia.

»Läsnä», toistaa Feenix-serkku, joka huomaa, että siinä on mainio kohta, jonka hyvin voi toistaakin, »liittyä henkilöön, nimittäin mieheen, johon ylenkatseen sormi ei ylety koskaan, — niin, toden perästä, kunnioitettavaan ystävääni Dombeyhin, jos hän sallii minun käyttää sitä nimitystä».

Feenix-serkku kumartaa Dombeylle, joka kumartaa juhlallisesti vastaan. Jokainen on enemmän tai vähemmän liikutettu tästä harvinaisesta ja ehkä ennenkuulumattomasta tunteisiin vetoamisesta.

»Minulla ei ole ollut tilaisuutta», jatkaa Feenix-serkku, »siinä määrin kuin olisin halunnut harrastaa ystäväni Dombeyn seuraa ja tutkia niitä ominaisuuksia, jotka tuottavat yhtä paljon kunniaa hänen päälleen ja toden perästä hänen sydämelleenkin, sillä onnettomuuteni on ollut — niinkuin meidän tapamme oli sanoa Alahuoneessa, kun ei vielä ollut sopivaa viitata loordeihin ja kun parlamentaarisessa menettelyssä noudatettiin järjestystä ehkä paremmin kuin nyt — olla, niin, todenperään», sanoo Feenix-serkku hyväillen pilapuhettaan peräti viekkaasti ja lopulta päästäen sen ilmoille kuin äkkiheitolla, »toisessa paikassa!»

Majuri kiemurtelee naurusta ja saa vain suurin voimin hillityksi itsensä.

»Mutta tiedän kylliksi ystävästäni Dombeysta», puhuu Feenix-serkku taas vakavammalla äänellä, ikäänkuin hänestä olisi äkkiä tullut surullisempi ja viisaampi mies, »ollakseni selvillä siitä, että hän on sitä, mitä toden perästä voidaan sanoa — kauppiaaksi — brittiläiseksi kauppiaaksi — ja — ja mieheksi. Ja joskin olen asustanut ulkomailla joitakin vuosia (minulle tuottaisi suuren ilon saada ottaa ystäväni Dombey ja jokainen täällä oleva vastaan Baden-Badenissa ja tutustuttaa heidät suurherttuan kanssa), tunnen silti kyllin hyvin jo mainitsemani rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaiseni ja tiedän myös, että hän omistaa kaikki avut tehdäkseen miehen onnelliseksi ja että hänen avioliittonsa ystäväni Dombeyn kanssa on saanut alkunsa molemminpuolisesta rakkaudesta.»

Monta Carkerin hymyä ja päännyökkäystä.

»Senvuoksi», lausuu Feenix-serkku, »toivotan sille suvulle, jonka jäsen olen, onnea herra Dombeyn valloittamisesta. Onnittelen herra Dombeyta hänen liitostaan rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaiseni kanssa, jolla on kaikki avut tehdäkseen miehen onnelliseksi, ja uskallan kehoittaa teitä kaikkia toden perästä onnittelemaan sekä ystävääni Dombeyta että rakastettavaa ja hienosti sivistynyttä sukulaistani tässä tilaisuudessa.»

Feenix-serkun puhe otetaan vastaan hyvin suosiollisesti, ja Dombey kiittää omasta ja rouva Dombeyn puolesta. Heti senjälkeen ehdottaa J.B. rouva Skewtonin maljan. Kun se on juotu, päättyy aamiainen, loukatut seinäkuvat ovat saaneet hyvitystä, ja Edith nousee, ottaakseen ylleen matkapuvun.

Sillä aikaa on palveluskunta syönyt aamiaista alhaalla. Samppanja on käynyt liian tavalliseksi heidän keskuudessaan, jotta sitä kannattaisi mainita, ja paistetut metsälinnut, kohopiirakat ja hummerisalaatti ovat muuttuneet pelkäksi arkiruuaksi. Hyvin pitkä nuorukainen on saanut takaisin hyvän tuulensa ja pyrkii taas kiihtymystilaan. Hänen toverinsa silmät alkavat käydä samanlaisiksi kuin hänen omansakin ja tuijottaa jäykkinä. Naisten kasvoilla näkyy yleinen puna, etenkin rouva Perchin poskilla, joka on iloinen ja säteilevä ja niin korkealla elämän huolien yläpuolella, että jos häntä sillä hetkellä pyydettäisiin opastamaan matkustajaa Balls Pondiin, missä hänen omat huolensa asustavat, olisi hänen jonkin verran vaikea muistaa tietä. Towlinson on esittänyt nuoren parin maljan, johon hopeahiuksinen hovimestari on vastannut kauniisti ja liikutettuna, sillä hän alkaa puolittain pitää itseään perheen vanhana jäsenenä ja tuntea itsensä velvolliseksi olla liikutettu tällaisista muutoksista. Koko seurue, etenkin naiset, ovat hyvin hilpeitä. Dombeyn keittäjätär, joka tavallisesti on seuran määräävänä henkilönä, on sanonut olevan mahdotonta asettua entisiin oloihin heti tämän jälkeen ‒ miksi ei siis koko seurue lähtisi teatteriin? Jokainen (rouva Perch mukaan luettuna) on suostunut tähän, yksinpä alkuasukaskin, joka on juodessaan tiikerimäinen ja on tehnyt naiset (etenkin rouva Perchin) levottomaksi muljauttelemalla silmiään. Onpa eräs hyvin pitkistä nuorista palvelijoista ehdottanut tanssiaisiin lähtöä teatterin jälkeen, eikä se näytä mahdottomalta kenestäkään (rouva Perch mukaan luettuna). Sanasota on syttynyt sisäkön ja Towlinsonin välillä. Tyttö väittää vanhaan lauseparteen nojaten, että avioliitot solmitaan taivaassa, Towlinson taas tuntuu olevan sitä mieltä, että tämä kauppa on päätetty muualla. Hän arvelee tytön väittävän niin vain siksi, että toivoo itse pääsevänsä naimisiin. Tyttö taas sanoo toivovansa, että Herra varjelisi häntä koskaan joutumasta naimisiin Towlinsonin kanssa. Lopettaakseen nämä sinne tänne sinkoilevat herjaukset nousee hopeahapsinen hovimestari ehdottamaan maljaa Towlinsonille, jonka tunteminen merkitsee hänen kunnioittamistaan ja jonka kunnioittaminen taas on samaa kuin toivo, että hän tulisi onnelliseksi mielitiettynsä kanssa, missä tahansa (tässä hopeahapsinen hovimestari vilkaisee sisäkköön) se olento sitten lieneekin. Towlinson vastaa kiittäen puheella, joka on tulvillaan tunnetta ja jonka pääsisällyksenä ovat muukalaiset. Heistä hän lausuu, että he saattavat joskus päästä heikkojen ja häilyvien henkilöiden suosioon, joita voi ohjata hiuskarvasta, mutta toivoo kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi jonakin päivänä kuulla ulkomaalaisen ryöstäneen matkavaunuja. Samalla on Towlinsonin katse niin vakava ja ilmehikäs, että sisäkkö on juuri käydä hysteeriseksi, kun hänelle ja kaikille muille ilmoitetaan, että morsian lähtee matkalle, ja kaikki ryntäävät ylös päästäkseen katselemaan hänen lähtöään!

Vaunut ovat ovella, ja morsian tulee alas eteiseen, jossa Dombey odottaa häntä. Florence seisoo portailla ja on myöskin lähtökunnossa, ja neiti Nipper, jolla on ollut välittävä asema salin ja keittiön vaiheilla, on valmis seuraamaan häntä. Edithin ilmestyessä kiiruhtaa Florence häntä kohti lausumaan hänelle jäähyväiset.

Onkohan Edithin kylmä, sillä hän vapisee? Onko Florencen kosketuksessa jotakin luonnotonta ja epätervettä, koska kaunis vartalo peräytyy ja vetäytyy kokoon kuin ei voisi sitä kestää? Onko lähtö niin kiireinen, että Edith rientää ohi vain heilauttaen kättään ja katoaa?

Rouva Skewton vaipuu äidintunteittensa valtaamana sohvalle Kleopatran asentoon, kun pyörien räminä häipyy kuulumattomiin, ja vuodattaa muutamia kyyneliä. Majuri, joka tulee paikalle muun pöytäseurueen keralla, koettaa lohduttaa häntä, mutta hän ei huoli lohdutuksesta, ja niin majuri lähtee. Feenix-serkku lähtee, ja Carker lähtee. Kaikki vieraat poistuvat. Kleopatra jää yksin jäljelle, tuntee päätänsä vähän huimaavan voimakkaan mielen järkytyksen perästä ja nukahtaa.

Alakerrassakin on vallalla huimaus. Hyvin pitkä nuori palvelija, jonka kiihtymys alkoi niin varhain, näyttää liimautuneen päästään ruokasäiliön pöytään, josta ei voi irtautua. Rouva Perchin mielialassa on tapahtunut suuri muutos. Hän puhelee hiljaisella äänellä Perchistä ja ilmaisee keittäjättärelle epäilyksensä, ettei Perch ole enää yhtä kiintynyt kotiinsa kuin ennen, jolloin heitä ei ollut enempää kuin yhdeksän jäsentä perheessä. Towlinsonin korvat kohisevat, ja hänen päässään hurisee lakkaamatta iso pyörä. Sisäkkö toivoo, ettei olisi väärin ikävöidä kuolemaa.

Myöskin ajan kulusta vallitsee alakerrassa yleinen väärinkäsitys. Kaikki ovat sitä mieltä, että kellon pitäisi olla ainakin kymmenen illalla, kun se itse asiassa ei ole vielä kolmeakaan iltapäivällä. Epämääräinen kuvitelma jostakin tehdystä vääryydestä vaivaa seurueen kaikkia jäseniä, ja jokainen pitää salassa toista rikostoverinaan, jota olisi hyvin mieluista välttää. Ei ainoallakaan miehellä tai naisella ole rohkeutta viitata suunniteltuun teatterissakäyntiin. Jos joku olisi jälleen viitannut mahdollisiin tanssiaisiin, olisi hänet leimattu häijyksi tomppeliksi.

Rouva Skewton nukkuu ylhäällä vielä kahden tunnin kuluttuakin, eivätkä keittiössäkään ole torkahdukset vielä loppuneet. Ruokasalin seinäkuvat katselevat alas ruuanjätteisiin, likaisiin lautasiin, viinitahroihin, lasien pohjasakkoihin puoleksi sulaneeseen jäähän, hummerien rippeisiin, lintujen sääriluihin, syvämietteisiin hyytelöihin, jotka vähitellen ovat päättäneet muuttua haaleaksi kumisotkuksi. Häät ovat samoihin aikoihin menettäneet yhtä paljon komeudestaan ja koristuksistaan kuin aamiainenkin. Dombeyn palvelijat saarnaavat siitä niin myötäänsä ja katuvat kotona teen ääressä niin kovasti päiväänsä, että kello kahdeksan tienoilla ovat auttamattoman vakavia. Kun Perch niihin aikoihin saapuu Citystä kukoistavana ja tyytyväisenä valkeissa liiveissä ja lystillistä laulua hyräillen valmiina viettämään hauskan illan kuinka perinpohjaisin huvitteluin tahansa, hämmästyy hän huomatessaan saavansa kylmän vastaanoton ja tavatessaan rouva Perchin huonovointisena, joten hänen osakseen tule mieluisa velvollisuus toimittaa rouva kotiin ensimmäisen raitiovaunulla.

Sitten tulee yö. Vaellettuaan huoneesta toiseen kauniissa talossa Florence pysähtyy omaan huoneeseensa, jossa Edithin huolenpito on ympäröinyt hänet ylellisyysesineillä ja mukavuuksilla. Täällä hän riisuu komean pukunsa, ottaa ylleen entisen yksinkertaisen surupukunsa ja istuutuu lukemaan Diogeneen räpytellessä ja vilkutellessa hänen vieressään lattialla. Mutta hän ei voi lukea tänä iltana. Talo tuntuu oudolta ja uudelta, ja siinä kaikuu kovasti. Hänen sydäntään ahdistaa varjo, mutta hän ei tiedä miksi tai mikä. Hän sulkee kirjansa, ja jörö Diogenes, joka pitää sitä merkkinä, panee käpälänsä hänen syliinsä ja hieroo korviaan hänen hyväilevää kättään vasten. Mutta Florence ei voi nähdä sitä selvästi enää vähän ajan kuluttua, sillä hänen ja koiran välillä on sumua, josta hänen veli- ja äitivainajansa loistavat kuin enkelit. Ja Walterkin, kuljeksiva haaksirikkoinen poikaparka — voi, missä hän on?

Majuri ei tiedä sitä eikä välitäkään tietää. Puuskuttuaan ja nukuttuaan koko iltapäivän hän on nauttinut klubissaan myöhäisen päivällisen ja istuu nyt viinipikarinsa ääressä saattaen melkein mielipuolisuuden rajoille erään kukoistavakasvoisen, vaatimattoman nuorukaisen, joka istuu viereisessä pöydässä (ja joka antaisi sievoisen rahasumman voidakseen nousta ja lähteä pois, mutta ei jaksa), kertomalla hänelle juttuja Bagstockista ja Dombeyn häistä ja vanhan Joen hiton ylhäisestä ystävästä, loordi Feenixistä. Sillä välin on Feenix-serkku, jonka pitäisi olla Longin hotellissa ja vuoteessa, joutunut pelipöydän ääreen, johon hänen itsepäiset säärensä ovat hänet kuljettaneet, ehkä vastoin hänen tahtoaan.

Jättiläisen tavoin täyttää yö kirkon kivilattiasta kattoon asti ja vallitsee siellä hiljaisina tunteina. Sitten kalpea hämärä kurkistaa taas akkunoista ja näkee päivän tieltä väistyessään, kuinka yö vetäytyy takaisin holveihin, seuraa sitä ajaa sen ulos ja kätkeytyy vainajien joukkoon. Arat hiiret kyyristyvät jälleen kiinni toisiinsa, kun suuri ovi läjähtää ja kirkonisäntä ja rouva Miff tulevat yhdessä sisään, vaeltaen jokapäiväistä elämänrataansa, joka on loppumaton kuin vihkimäsormuksen kierros. Taas seisovat kolmikulmainen hattu ja ränsistynyt päähine taustalla vihkiäistoimitusta suoritettaessa, ja taas ottaa mies vaimon ja vaimo miehen seuraavin juhlallisin valoin:

»Rakastaakseen tästä päivästä lähtien myötä- ja vastoinkäymisessä, rikkaudessa ja köyhyydessä, sairauden ja terveyden päivinä, kunnes kuolema erottaa.»

Samoja sanoja toistaa Carker ratsastaessaan takaisin kaupunkiin ja valikoidessaan parhaimmat kohdat tiestä, huulet kovasti yhteen puristettuina.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Puinen merikadetti särkyy

Viikkojen kuluessa toistensa jälkeen ainoankaan vihollisen ilmestymättä linnoitettuun turvapaikkaan kapteeni Cuttle ei silti vähääkään lyönyt laimin viisaita varokeinojaan yllätystä.

Hän päätteli, että hänen nykyinen turvallisuutensa oli liian varma ja ihmeellinen voidakseen kestää paljon kauemmin. Hän tiesi, että tuulen ollessa suotuisa tuuliviiri harvoin jää paikalleen, ja tunsi liian hyvin rouva MacStingerin päättävän ja pelottoman luonteen epäilläkseen sitä, että tämä sankarillinen nainen oli ottanut tehtäväkseen löytää ja vangita hänet. Vavisten näiden järkisyiden painosta kapteeni Cuttle eleli hyvin yksinään ja syrjään vetäytyneenä. Harvoin hän uskalsi lähteä liikkeelle ennen pimeän tuloa ja silloinkin vain pimeimmille kaduille. Sunnuntaisin hän ei milloinkaan liikkunut ulkona ja sekä turvapaikassaan että sen seinien ulkopuolella hän vältti naistenhattuja ikäänkuin ne olisivat olleet raivoavien jalopeurojen päässä.

Kapteeni ei edes uneksinutkaan, että hänen olisi mahdollista tehdä vastarintaa, jos kävelyretkillä hänen kimppuunsa hyökkäisi rouva MacStinger. Hengessään hän jo näki itsensä taipuisasti sijoitetuksi vuokravaunuihin ja kuvitteli mielessään, kuinka häntä kuljetettaisiin takaisin entiseen asuntoon. Hän aavisti olevansa mennyttä miestä, jos kerran joutuisi sinne, hattunsa katoavan, rouva MacStingerin yötä päivää pitävän häntä silmällä, moitteita koottavan päänsä päälle lasten läsnäollessa ja epäluulon ja epäluottamuksen aina vaanivan kintereillään. Niin hän olisi ihmissyöjä lasten silmissä ja heidän äitinsä mielestä kiinni saatu petturi.

Hänen otsalleen kihosi kylmä hiki ja hänen mielensä painui alakuloiseksi aina kun tämä kaamea kuva tuli hänen mieleensä. Tavallisesti kävi niin, ennenkuin hän iltaisin hiipi ulos talosta saamaan raitista ilmaa ja liikuntoa. Tietoisena vaarasta kapteeni lausui silloin Robille niin juhlalliset jäähyväiset kuin ainakin mies, joka ehkä ei koskaan enää palaa. Samalla hän kehoitti Robia, jos hän itse katoaisi joksikin ajaksi näkyvistä, vaeltamaan hyveen polkua ja pitämään messinkiesineitä aina hyvin kiillotettuina.

Mutta jottei menettäisi mitään tilaisuutta ja taatakseen itselleen jonkin keinon pahimmassakin käänteessä pysyä yhteydessä ulkomaailman kanssa, kapteeni Cuttle sai pian onnellisen aatoksen opettaa Rob Hiojalle salaisen merkin, jonka avulla tämä auttaja voisi vaaran hetkellä ilmaista päällikölleen läsnäolonsa ja uskollisuutensa. Pitkäaikaisen harkinnan jälkeen kapteeni päätti opettaa hänet viheltämään merimieslaulun »Reippaasti, merimiehet!» ja kun Rob Hioja oli oppinut esittämään sen niin hyvin kuin maakarhu ylimalkaan voikaan, painoi kapteeni seuraavat salaperäiset neuvot hänen mieleensä.

»Seuraappa tarkoin, poikani! Jos minut joskus otetaan —»

»Otetaan, kapteeni», keskeytti Rob pyöreät silmät levällään.

»Niin!» sanoi kapteeni synkästi, »jos joskus lähden ulos ja sanon tulevani takaisin illalliseksi enkä ilmesty vuorokauden kuluessa, niin lähde Brig-torille ja vihellä sitä säveltä lähellä vanhaa ankkuripaikkaani — tietysti sennäköisenä kuin et tarkoittaisi sillä mitään, vaan olisit sattumalta sinne joutunut, Jos vastaan sinulle samalla sävelellä, niin kierrät etäämmälle poikani, ja palaat taas vuorokauden kuluttua. Jos vastaani toisella sävelellä, luovailet edestakaisin ja odotat, kunnes annan uusia merkkejä. Ymmärrätkö?»

»Millä kohtaa minun on luovailtava, kapteeni?» kysyi Roba »Keskikadullako?»

»Siinäpä on sukkela poika!» huudahti kapteeni katsellen häntä. ankarasti, »joka ei tunne oman kielensä aakkosia! Poistua vähän toisaalle ja tulla taas takaisin, vuorotellen — ymmärrätkö?»

»Kyllä, kapteeni», sanoi Rob.

»Hyvä on, poikani», sanoi kapteeni lauhtuen. »Tee siis niin!»

Jotta Rob voisi esittää näytöksen paremmin, alentui kapteeni Cuttle joskus iltaisin, kun myymälä oli suljettu, harjoituksiin hänen kanssaan. Hän vetäytyi siinä tarkoituksessa perähuoneeseen kuin oletetun rouva MacStingerin taloon ja piti tarkoin silmällä liittolaisensa käytöstä tirkistysreiästä, jonka hän oli leikannut verhoon. Rob Hioja suoritti velvollisuutensa niin täsmällisesti ja harkitusti, että kapteeni lahjoitti hänelle useita kertoja puoli shillingiä tyytyväisyytensä merkiksi ja alkoi vähitellen tuntea mielenrauhaa kuin ainakin mies, joka oli varustautunut pahimpaan ja ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin leppymätöntä kohtaloa vastaan.

Siitä huolimatta kapteeni ei kiusannut kohtaloa olemalla hiventäkään rohkeampi kuin ennen. Vaikka hän pitikin hyvään kasvatukseensa kuuluvana olla perheen ystävänä läsnä Dombeyn vihkiäisissä (joista hän oli kuullut Perchiltä) ja näyttää mainitulle herralle parvekkeelta ystävälliset ja hyväksymistä ilmaisevat kasvonsa, oli hän lähtenyt kirkkoon vuokravaunuissa, joiden kumpikin akkuna oli auki, ja olisi todennäköisesti epäröinyt tähänkin uskaliaaseen yritykseen ryhtymistä rouva MacStingeriä kavahtaessaan, ellei jälkimäisen läsnäolo mielipastorinsa jumalanpalveluksessa olisi tehnyt erittäin luultavaksi, että hän ei voinut olla missään yhteydessä tämän toisen juhlallisuuden kanssa.

Kapteeni pääsi taas onnellisesti kotiin ja jatkoi uutta elämäänsä joutumatta suoranaisemmalla tavalla levottomuutta herättävään kosketukseen vihollisen kanssa kuin mitä hänen mielessään vaikuttivat hänen joka päivä kadulla näkemänsä naisten hatut. Mutta muut seikat alkoivat painaa raskaasti kapteenin mieltä. Walterin laivasta ei vieläkään kuulunut mitään. Vanhasta Sol Gillsistä ei saapunut mitään tietoja. Florence ei edes tietänyt vanhan miehen katoamisesta, eikä kapteeni Cuttle raskinut kertoa siitä hänelle. Mitä selvemmin haihtuivat kapteenin omat toiveet jalomielisen, kauniin, rohkean nuorukaisen palaamisesta, jota hän oli pikku lapsesta asti rakastanut omalla karkealla tavallaan, sitä enemmän häntä vaistomaisesti peloitti ajatus vaihtaa sanaakaan Florencen kanssa. Jos kelpo kapteenilla olisi ollut hyviä uutisia, olisi hän voittanut kammonsa vastakoristettua taloa ja sen kalliita huonekaluja kohtaan — vaikka ne yhteydessä hänen kirkossa näkemänsä naisen kanssa tekivät hänen mielensä araksi — ja lähtenyt Florencen luo. Mutta kun heidän yhteisten toiveittensa ylle kohosi synkkä taivaanranta, joka pimeni hetki hetkellä, tuntui kapteenista melkein siltä kuin hän olisi itse ollut neidolle vain uutena onnettomuutena ja tuskana, ja senvuoksi hän pelkäsi Florencen käyntiä tuskin vähemmän kuin rouva MacStingerin hyökkäystä.