Part 3

Oli kylmä, pimeä syysilta, ja kapteeni Cuttle oli käskenyt sytyttää tulen pieneen takahuoneeseen, joka nyt muistutti entistäkin enemmän laivanhyttiä. Satoi rankasti ja tuuli ulvoi ja kun kapteeni oli kiivennyt talon katolle, vanhan ystävänsä myrskyisen makuusuojan kohdalle, tarkastelemaan säätä, sai hän mielensä masennukseksi nähdä, että se oli lohduttoman kolea. Ei niin, että hän olisi liittänyt tämäniltaisen ilman Walter-paran kohtaloon tai epäillyt, että jos sallimus oli tuominnut hänet tuhoutumaan, se oli jo aikoja sitten tapahtunut. Mutta ulkonainen vaikutelma, jolla ei ollut mitään yhteyttä hänen ajatustensa pääaiheen kanssa, painoi hänen mielensä lamaan ja sai hänen toivonsa haihtumaan samoin kuin on tapahtunut ennen häntä viisaammillekin miehille jäi vielä usein tulee tapahtumaan.

Kääntyen tuimaan tuuleen ja kylmään sateeseen päin ja katsahtaen ylös raskaisiin sadepilviin, jotka lensivät nopeasti talonharjojen yli, kapteeni Cuttle koetti turhaan saada näkyviinsä jotakin iloista. Häntä lähinnä oleva näköalakaan ei tarjonnut mitään parempaa. Rikkinäisissä teerasioissa ja muissa jalkojen juuressa lojuvissa karkeissa laatikoissa kuhertelivat Rob Hiojan kyyhkyset kuin valittavat tuulenpuuskat. Eräs merikadetin muotoinen tuuliviiri, jolla oli kaukoputki silmien edessä ja joka oli kerran näkynyt kadulta, mutta jo kauan sitten peittynyt uusien talojen taakse, narisi ja valitteli ruostuneessa kääntönastassaan, tuiman tuulen sitä pyörittäessä ja leikkiessä sillä julmasti. Kapteenin karkealla sinisellä takilla tanssivat kylmät sadepisarat kuin teräshelmet. Hän saattoi tuskin pysyä pystyssä ankaraa luoteista vastaan, joka painoi häntä ja uhkasi heittää hänet rintasuojan yli kadulle. Jos sinä iltana oli jossakin toivoa, ajatteli kapteeni pitäessään kiinni hatustaan, oli sitä varmasti kotona eikä kadulla, ja niin hän lähti taas surumielisesti päätään pudistaen alas etsimään sitä sieltä.

Hän laskeutui hitaasti pieneen takahuoneeseen, istuutui tavalliseen tuoliinsa ja katseli kuin toivoa etsien tuleen, mutta siellä sitä ei ollut, vaikka tuli paloi kirkkaasti. Hän otti esille tupakkakotelonsa ja piippunsa ja valmistautui polttelemaan, etsi yhä toivoa piipun pesän punaisesta hehkusta ja huuliltaan kohoavista savukiemuroista, mutta ei siinäkään ollut edes toivon ankkurin pienintä ruostehiukkasta. Hän koetti herättää sitä mielessään totilasilla, mutta sen lähteen pohjalla oli vain surumielinen totuus, eikä hän voinut tyhjentää lasiaan pohjaan asti. Hän teki kierroksen pari myymälässä ja etsi siellä toivoa eri kapineiden joukosta, mutta nepä itsepäiseen tapaansa eivät tehneet muuta kuin kadoksissa olevasta laivasta laskelmia, jotka kaikki johtivat aution meren pohjaan, mitä väitteitä tahansa hän esittikin niitä vastaan.

Tuuli ulvoi yhä ja sade pieksi suljettuja akkunaluukkuja, kun kapteeni pysähtyi myymäläpöydällä seisovan puisen merikadetin eteen ja ajatteli pyyhkiessään pikku sotilaan univormua hihallaan, kuinka monta vuotta merikadetti oli nähnyt, joiden kuluessa vain harvoja muutoksia — tuskinpa mitään — oli tapahtunut laivan miehistössä, kuinka muutokset olivat melkein kaikki tulleet yhtenä päivänä ja kuinka perinpohjaista laatua ne olivat olleet. Nyt oli takahuoneen pikku seurue hajaantunut kauas eri suuntiin. Nyt ei rakastettavalla Pegillä ollut enää kuulijakuntaa, joskin joku olisi halunnut laulaa, mikä ei myöskään käynyt päinsä, sillä kapteeni oli varma siitä, ettei kukaan muu kuin hän osannut esittää sitä ballaadia ja ettei hän nykyisissä oloissa edes uskaltanut sitä koettaa. Talossa ei enää näkynyt Walterin iloisia kasvoja — nyt kapteeni siirsi hihansa hetkiseksi merikadetin univormusta omalle poskelleen, ja Sol Gillsin vanha tuttu tekotukka ja napit kuuluivat menneisyyteen. Richard Whittingtonia oli lyöty päähän, ja jokainen suunnitelma ja ehdotus, joka oli kohdistunut merikadettiin, ajelehti ilman mastoa ja peräsintä rannattomalla merellä.

Kun kapteeni surullisena hautoi mielessään näitä ajatuksia ja kiilloitti merikadettia joko hellyyden tai hajamielisyyden vallassa, pani myymälän ovelta kuuluva koputus pöydällä istuvan Rob Hiojan vapisemaan kiireestä kantapäähän asti. Hän oli tuijottanut suurilla silmillään hellittämättä kapteenia ja pohtinut itsekseen viidennen sadannen kerran, oliko kapteeni ehkä tehnyt murhan, koska hänellä oli niin paha omatunto ja kova hätä lymyillä.

»Mitä se on?» sanoi kapteeni Cuttle hiljaa.

»Jonkun rystyset», vastasi Rob Hioja.

Kapteeni hiipi heti nolon ja syyllisen näköisenä varpaillaan pieneen perähuoneeseen ja sulki itsensä sinne. Rob avasi ulko-oven ja olisi keskustellut tulijan kanssa kynnyksellä, jos sieltä olisi ilmestynyt nainen. Mutta koska tulija oli miespuolinen ja Robin saamat määräykset koskivat vain naisia, piti hän ovea auki ja antoi vieraan tulla sisään, kuten tämä tekikin hyvin nopeasti ja iloisena päästessään turvaan rankkasateesta.

»Joka tapauksessa hyvä ansio Burgess ja Kumppanille», sanoi vieras katsellen olkapäänsä yli omia sääriään, jotka olivat hyvin märät ja lian tahraamat. »No, mitä kuuluu, herra Gills?»

Tämä tervehdys lausuttiin kapteenille, joka samassa tuli takahuoneesta ja koetti, vaikkakin epäonnistuneesti, näyttää siltä kuin olisi pelkkä sattuma tuonut hänet myymälään.

»Parhaat kiitokset», jatkoi tulija samassa hengenvedossa, »minä voin erinomaisesti, olen teille hyvin kiitollinen. Minun nimeni on Toots — herra Toots.»

Kapteeni muisti nähneensä tämän nuoren miehen vihkiäisissä ja kumarsi hänelle. Toots vastasi nauraa hihittäen ollen tapansa mukaan hyvin hämillään hengitti kuuluvasti, pudisti pitkän aikaa kapteenin kättä ja kääntyi sitten Rob Hiojan puoleen, kun hänellä ei ollut mitään muuta veruketta, ja pudisti hänenkin kättään erittäin ystävällisesti ja sydämellisesti.

»Mitä minä aloinkaan sanoa! Olisin mielelläni puhunut jonkun sanan kanssanne, herra Gills, jos suvaitsette», virkkoi Toots vihdoin hämmästyttävän maltillisesti. »Mitä minun pitikään sanoa? Neiti D.O.M., tehän tiedätte!»

Asiaankuuluvan vakavasti ja salaperäisesti kapteeni käänsi kohta leukansa pientä takahuonetta kohti, jonne Toots seurasi häntä.

»Oi, suokaa anteeksi», pyysi Toots ja vilkaisi kapteenin kasvoihin istuutuessaan tulen ääressä olevalle tuolille, jonka kapteeni oli tarjonnut hänelle. »Ette kai sattumalta tunne Kukonpoikaa, vai kuinka herra Gills?»

»Kananpoikaako?» sanoi kapteeni.

»Kukonpoikaa», toisti Toots.

Kun kapteeni pudisti päätään, selitti Toots, että se mies, jota hän oli tarkoittanut, kuuluisa ja yleisesti tunnettu henkilö, oli peittänyt maineenlaakereilla sekä itsensä että maansa taistellessaan Nobbyn kanssa, mutta tämänkään selityksen jälkeen asia ei näyttänyt vielä ollenkaan vaikenevan kapteenille.

»Vain senvuoksi kysyin, että hän on ulkona», jatkoi Toots. »Mutta se ei tee mitään. Ehkä hän ei kastu pahasti.»

»Voin heti paikalla lähettää sanan hänelle», huomautti kapteeni.

»No, jos te tosiaankin tahdotte olla niin ystävällinen, että annatte hänen istua myymälässä nuoren apulaisenne kanssa», virkkoi Toots hihittäen, »olisin iloinen, sillä, nähkääs, hän loukkaantuu helposti, ja kosteus on hyvin sopimaton hänen ruholleen. Minä kutsun hänet sisälle, herra Gills.»

Niin sanoen Toots astui myymälän ovelle ja vihelsi yön pimeyteen erikoisella tavalla. Kohta ilmestyi stoalaisen näköinen karkeaan valkoiseen päällystakkiin kääriytynyt miekkonen, jolla oli laakealierinen hattu, hyvin lyhyt tukka, murtunut nenäluu ja huomattavan iso paljas ja hedelmätön pälvi kummankin korvan takana.

»Istukaa, Kukonpoika», virkkoi Toots.

Taipuvainen Kukonpoika sylkäisi suustaan muutamia pieniä oljenkorsia, joilla oli herkutellut, ja otti uuden annoksen toisessa kädessä pitelemästään lisävarastosta.

»Ei suinkaan täällä ole mitään kostean pisaraa saatavissa?» kysyi Kukonpoika ylimalkaisesti. »Tämä virtanaan valuva yö on kova paikka miehelle, jonka pitää elää hyvinvoinnistaan.»

Kapteeni Cuttle toi lasin rommia, jonka Kukonpoika heittäen päänsä taaksepäin tyhjensi itseensä kuin tynnyriin lausuen sitä ennen lyhyesti: »Meidän hyväksemme!» Sitten palasivat Toots ja kapteeni takahuoneeseen ja istuutuivat tulen ääreen, jolloin Toots aloitti:

»Herra Gills —»

»Huomio!» keskeytti kapteeni. »Minun nimeni on Cuttle.» Toots näytti kovin ällistyneeltä kapteenin vakavasti jatkaessa:

»Kapteeni Cuttle on nimeni, Englanti on isänmaani, tämä on asuntoni, ja siunattu olkoon luomakunta — Job», sanoi kapteeni kuin mainitakseen heti, mistä oli lainannut viime sanansa.

»Voi, enkö siis saakaan tavata herra Gillsiä, vai kuinka?» kysyi Toots. »Sillä —»

»Jos voisitte tavata Sol Gillsin, nuori mies» vastasi kapteeni painokkaasti ja laskien kätensä Tootsin polvelle, »vanhan Solin, huomatkaa — omin silminne — tuossa istuessanne, silloin olisitte minusta tervetulleempi kuin myötätuuli laivalle, joka on saanut odottaa tyvenessä. Mutta te ette voi nähdä Sol Gillsiä. Ja miksi ette voi nähdä Sol Gillsiä?» kysyi kapteeni, joka huomasi Tootsin kasvoista tekevänsä syvän vaikutuksen. »Koska hän on näkymätön.»

Kiihtymyksessään oli Toots vastaamaisillaan, että sillä ei ollut väliä, mutta hän muuttikin aikeensa ja virkkoi: »Hyväinen aika!»

»Mainittu mies», jatkoi kapteeni, »on jättänyt minut kirjallisella määräyksellä kaiken tämän hoitajaksi, mutta hän oli melkein kuin vannoutunut veljeni. En tiedä, minne hän on lähtenyt tai miksi hän on lähtenyt, etsiikö hän sisarenpoikaansa vai onko hän päästään vialla. Sitä en tiedä paremmin kuin tekään. Eräänä aamuna päivän koittaessa hän katosi laidan yli ilman loiskahdusta ja väreilyä. Olen etsinyt häntä jos jostakin enkä ole kertaakaan osunut saamaan häntä näkyviini tai kuuluviini.»

»Mutta neiti Dombey ei tiedä —» aloitti taas Toots.

»Ei, ja minä kysynkin teiltä tunteisiinne vedoten», sanoi kapteeni hiljentäen ääntään, »miksi hänen pitäisikään tietää? Miksi hänelle ilmoitettaisiin, ennenkuin välttämättä täytyy. Hän tunsi tosiaankin vanhaa Sol Gillsiä kohtaan niin suurta rakkautta ja ystävyyttä ja — vaikka mitä siitä kannattaa puhua? Tehän tunnette hänet.»

»Tunnen kun tunnenkin», hihitti Toots syyllisen näköisenä, punan peittäessä hänen kasvonsa.

»Ja tulette nyt hänen luotaan?» kysyi kapteeni.

»Tulen kuin tulenkin», hihitti Toots taas.

»Siis ei minun tarvitse huomauttaa sen enempää kuin että tunnette enkelin», sanoi kapteeni.

Toots tarttui heti kapteenin käteen ja pyysi päästä hänen ystäväkseen.

»Kunniani kautta», sanoi Toots vakavasti, »olisin teille kovin kiitollinen, jos haluaisitte tutustua minuun lähemmin. Tahtoisin kovin mielelläni tulla teidän tuttavaksenne, kapteeni. Minä olen tosiaankin ystävän tarpeessa. Pikku Dombey oli ystäväni vanhan Blimberin luona ja olisi vieläkin, jos olisi elänyt. Kukonpoika», jatkoi Toots alakuloisesti kuiskaten, »on peräti kunnollinen — oikein ihailtava omassa lajissaan — ehkä maailman nokkelin mies. Ei ole mitään, mihin hän ei pystyisi, kaikki sanovat niin — mutta en tiedä — hän ei ole kaikkea. Mutta neiti Dombey on enkeli, jos kukaan. Niin olen aina sanonut. Tosiaankin olisin teille erittäin kiitollinen, jos harrastaisitte minun tuttavuuttani.»

Kapteeni Cuttle otti tämän ehdotuksen vastaan kohteliaasti, mutta katsomatta vielä velvollisuudekseen siihen sitoutua. Hän ei vastannut muuta kuin: »Niin, niin, nuorukainen, saamme nähdä, saamme nähdä», ja muistutti Tootsille sitten hänen lähintä tehtäväänsä kysymällä, mikä hänelle tuotti sen kunnian, että Toots tuli hänen luokseen.

»No, asia on nyt niin», vastasi Toots, »että nuori nainen on lähettänyt minut. Ei neiti Dombey — vaan Susan, tehän tiedätte.»

Kapteeni nyökäytti kerran päätänsä, kasvoillaan vakava ilme kuin osoittaakseen, että hän piti mainittua nuorta naista suuressa arvossa.

»Ja nyt kerron teille myöskin, mistä se johtuu», sanoi Toots. »Tehän tietänette, että minä käyn toisinaan vieraisilla neiti Dombeyn luona. En mene sinne nähkääs vartavasten, mutta sattuu niin, että usein joudun hänen läheisyyteensä. Ja kun sinne joudun — no niin, silloin käyn juttelemassa hänen kanssaan.»

»Luonnollisesti», huomautti kapteeni.

»Niin», sanoi Toots. »Kävin hänen luonaan juttelemassa. Kautta kunniani, tuskinpa pidän mahdollisena luoda oikeata mielikuvaa siitä, millainen enkeli neiti Dombey oli tänä iltapäivänä.»

Kapteeni vastasi päännykäyksellä, jonka piti ilmaista, ettei se ehkä ollut helppoa kaikille ihmisille, mutta ainakin hänelle.

»Minun tullessani ulos», virkkoi Toots, »vei Susan minut odottamatta ruokasäiliöön».

Kapteeni näytti ensi hetkellä aikovan nuhdella tällaista menettelyä. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja katseli Tootsia epäluuloisen, melkeinpä uhkaavan näköisenä.

»Sieltä hän veti esille tämän sanomalehden», jatkoi Toots. »Hän kertoi pitäneensä sitä kaiken päivää salassa neiti Dombeyltä sen takia, mitä siinä oli eräästä henkilöstä, jonka sekä neiti että herra Dombey ovat tunteneet, ja sitten hän luki sen minulle. Niin, ja sitten hän sanoi — odottakaahan hetkinen — mitä hän taas sanoikaan vielä?»

Sillä aikaa kun Toots keskitti sielullisia kykyjään tähän kysymykseen, kiintyi hänen katseensa sattumalta kapteenin silmään, ja hän joutui sen ankarasta ilmeestä niin ymmälle, että hänelle kävi kiduttavaksi ponnistukseksi päästä jälleen käsiksi ajatusjuoksunsa johtolankaan.

»Jaha», sanoi Toots pitkän miettimisen perästä, »jaha, hän sanoi toivovansa, ettei se kaikki sentään olisi totta ja että kun hän itse ei voinut oikein hyvin päästä ulos herättämättä neiti Dombeyn epäluuloa, niin enkö minä tahtoisi lähteä tälle kadulle herra Solomon Gillsin luo, joka on puheena olevan henkilön eno, ja tiedustaisi luulisiko hän sen olevan totta vai oliko hän kuullut mitään muuta Cityssä. Hän sanoi myöskin, että jollei herra Gills voisi puhua minun kanssani, voisi epäilemättä kapteeni Cuttle. Ja kuulkaas!» lisäsi Toots ikäänkuin se biisi vasta nyt valjennut hänelle, »tehän se olettekin!»

Kapteeni vilkaisi Tootsin kädessä olevaan sanomalehteen ja hengitti lyhyesti ja hätäisesti.

»No niin», jatkoi Toots, »jos kysytte, miksi tulen näin myöhään, niin vastaan, että kävin ensin Finchleyssä asti noutaakseni sieltä tavattoman kaunista ruohoa neiti Dombeyn linnulle. Mutta heti senjälkeen tulin suoraan tänne. Olette luullakseni nähnyt tämän sanomalehden?»

Kapteeni, joka oli käynyt varovaiseksi lehtien lukemisessa, jottei joutuisi näkemään itseään rouva MacStingerin etsintäkuulutuksen uhrina, pudisti päätänsä.

»Luenko teille sen kohdan?» kysyi Toots.

Kapteenin tehtyä myöntävän eleen Toots luki hänelle seuraavaa laivatoimiston tiedonannoista:

»Southampton. Parkkilaiva _Uhma_, kapteeni Henry James, saapui tänään tähän satamaan sokeri-, kahvi- ja rommilastissa ja ilmoittaa, että lähdettyään Jamaikasta kotimatkalle se joutui tyyneen vyöhykkeeseen sillä ja sillä leveysasteella, tehän tiedätte», sanoi Toots yritettyään vähän lukea numeroita ja hypäten sitten niiden yli.

»No niin!» huusi kapteeni iskien nyrkkinsä pöytään. »Annetaan mennä eteenpäin, poika!»

»‒ leveysasteella», toisti Toots katsahtaen pelästyneenä kapteeniin, »ja sillä ja sillä pituusasteella. Silloin tähystäjä huomasi puoli tuntia ennen auringonlaskua joitakin laivahylyn kappaleita ajelehtimassa noin meripenikulman päässä. Kun ilma oli kirkas eikä parkkilaiva päässyt liikkumaan minnekään, laskettiin vesille vene, jolle annettiin määräys tutkia noita jätteitä. Siellä tavattiin muutamia paksuja raakapuita ja osa englantilaisen, noin viidensadan tonnin kantoisen prikin pääköysistöä ynnä kappale peräsintä, jossa vielä voitiin selvästi erottaa nimen alkuosa _Poika ja P—_. Ajelehtivilla kappaleilla ei ollut näkyvissä jälkeäkään mistään ruumiista. _Uhman_ päiväkirjassa todetaan, että kun yöllä virisi tuulenhenki, ei näitä jätteitä enää näkynyt. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että nyt ovat selvinneet kaikki arvelut, jotka koskevat Lontoosta Barbadosiin lähtenyttä ja sitten kadonnutta prikiä, nimeltä _Poika ja Perillinen_. Se on tuhoutunut viime hirmumyrskyssä ja mennyt pohjaan ainoankaan elävän olennon pelastumatta.»

Paremmin kuin muutkaan ihmiset ei kapteeni Cuttle tietänyt, kuinka paljon toivoa kaikesta mielenmasennuksesta huolimatta hänessä vielä oli ollut jäljellä, ennenkuin hän sai tämän lopullisen iskun. Uutista luettaessa ja vielä pari minuuttia senjälkeenkin hän istui kuin noiduttuna, tuijottaen vaatimattomaan Tootsiin. Sitten hän hypähti äkkiä pystyyn, pani päähänsä vahakankaisen hattunsa, jonka oli laskenut pöydälle vieraansa kunniaksi, kääntyi selin Tootsiin ja painoi päänsä uuninreunustalle.

»Sen minä sanon», huudahti Toots, jonka hellää sydäntä liikutti kapteenin odottamaton tuska, »että tämä maailma on tosiaankin kerrassaan kurja kapine! Aina kuolee joku tai katoaa tai tekee jotakin kiusallista. Totisesti, jos olisin sen tiennyt, en olisi niin iloinnut päästessäni omaisuuteni haltijaksi. En ole milloinkaan nähnyt tällaista maailmaa. Sehän on paljon pahempi kuin Blimberin maailma.»

Asentoaan muuttamatta kapteeni Cuttle viittasi Tootsia olemaan hänestä välittämättä. Heti senjälkeen hän kääntyi, vahakankainen hattu niskaan työnnettynä, tasoitellen ja silitellen kädellään ruskeita kasvojaan.

»Wal'r, rakas poikani», virkkoi kapteeni, »hyvästi! Wal'r, lapseni, poikani, sinua minä rakastin! Hän ei ollut omaa lihaani ja vertani», jatkoi kapteeni tuleen katsellen, »minulla ei ole ketään — mutta kadottaessani Wal'rin tunnen samaa kuin isä menettäessään poikansa. Miksi sitten? Senvuoksi, että se ei ole vain yksi tappio, vaan kokonainen tusina. Missä on se pieni punaposkinen ja kiharatukkainen koulupoika, joka oli tässä huoneessa aina niin iloinen ja virkeä kaiket viikot kuin hilpeä soittokappale? Hukkunut Wal'rin kanssa. Missä on se reipas nuorukainen, jota ei mikään voinut väsyttää tai suututtaa ja joka leimahti ja punastui, kun hämäsimme häntä pikku kullannupulla, niin että oli oikein ilo katsella häntä? Hukkunut Wal'rin kanssa. Missä on sen miehen hehkuva mieli, jonka oli vaikea nähdä vanhan enon minuuttiakaan epäröivän ja joka ei välittänyt lainkaan itsestään? Hukkunut Wal'rin kanssa. Siinä ei ollutkaan vain yksi Wal'r, vaan tusina, joita kaikkia rakastin, jotka pitivät kiinni hänen kaulastaan hänen hukkuessaan ja nyt ovat tarttuneet minuun!»

Toots istui vaiti taivutellen sanomalehteä mahdollisimman pieneen kokoon polvellaan ja sitten taas levittäen sen.

»Ja Sol Gills», puheli kapteeni tuijottaen tuleen, »yksinäiseksi jäänyt vanha Sol-parka, missä sinä olet nyt? Sinut jätettiin minun hoitooni. Wal'rin viimeiset sanat olivat: Pitäkää huolta enostani! Mikä sinuun oikein meni, Sol, kun lähdit ja jätit Ned Cuttlen pulaan, ja mitä minun on nyt merkittävä sinusta tilikirjaani, johon Wal'r katselee ylhäältä? Sol Gills! Sol Gills!» toisti kapteeni pudistaen hitaasti päätänsä, »kun saat käsiisi tämän sanomalehden kaukana kotoa, missä ei kukaan ole tuntenut Wal'ria eikä osaa sanoa sinulle mitään, menet kai laivanreunalle ja heittäydyt pää edellä syvyyteen!»

Syvään huokaisten kapteeni kääntyi Tootsiin päin ja heräsi vasta nyt selvästi huomaamaan tämän herran läsnäolon.

»Nuori mies», virkkoi kapteeni, »teidän pitää sanoa rehellisesti tuolle nuorelle naiselle, että tämä surullinen uutinen on liiankin totta. Sellaisesta, nähkääs, ei kirjoiteta romaaneja. Laivan päiväkirjassa se on kerrottu, ja sen totisempaa kirjaa eivät ihmiset osaa kirjoittaa. Huomisaamuna», lisäsi kapteeni, »minä lähden hankkimaan tietoja, mutta niistä ei voi tulla mitään hyvää. Jos haluatte pistäytyä luokseni vielä huomenna aamupäivällä saatte tietää, mitä olen kuullut, mutta sanokaa nuorelle naiselle kapteeni Cuttlen puolesta, että näin tämä juttu päättyi.»

Kapteeni otti koukulla vahakangashatun päästään, veti hatun kuvusta esille nenäliinan, pyyhki epätoivoisena harmaantunutta päätänsä ja heitti nenäliinan raukeasti entiseen paikkaan takaisin perin masentuneena.

»Vakuutan teille», virkkoi Toots, »että olen tosiaankin sanomattoman pahoillani. Totisesti se surettaa minua kovin, vaikka en tuntenutkaan puheena olevaa henkilöä. Luuletteko sen koskevan neiti Dombeyhin, kapteeni Gills — piti sanomani herra Cuttle?»

»Mitä ihmettä!» vastasi kapteeni kuin säälitellen Toots paran viattomuutta. »Kun tyttö ei vielä ollut tuota suurempi, pitivät he jo toisistaan kuin kaksi kyyhkystä.»

»Tosiaanko!» huudahti Toots, jonka kasvot venyivät huomattavasti pitemmiksi.

»He olivat luodut toisilleen», sanoi kapteeni murheellisena, »mutta mitä se nyt merkitsee?»

»Kautta kunniani!» virkkoi Toots, purkien sanoja mielenliikutuksen ja kömpelön naurunhihityksen seasta, »nyt olen vielä surullisempi kuin äsken. Nähkääs, kapteeni Gills, minä — minä suorastaan jumaloin neiti Dombeyta, minä — minä olen ihan sairas rakkaudesta häneen» — puuska, joka pani tämän tunnustuksen puhkeamaan onnettoman Tootsin huulilta, ilmaisi hänen tunteittensa rajuuden — »mutta mitä merkitsisi rakkauteni häneen, jollen olisi todella pahoillani hänen tuskastaan, mistä se sitten johtuneihin? Minun kiintymykseni, nähkääs, ei ole itsekäs», lisäsi Toots tuttavallisesti, mikä johtui siitä, että hänkin oli saanut olla kapteenin helläsydämisyyden todistajana. »Minun laitani, kapteeni Gills, on niin, että jos minun ylitseni ajettaisiin — tai — tai minut tallattaisiin maahan — tai heitettäisiin jostakin hyvin korkealta — tai jotakin tuontapaista sattuisi — neiti Dombeyn vuoksi, olisi se kaikkein hauskinta, mitä minulle voisi tapahtua.»

Kaiken tämän Toots lausui hiljaisella äänellä, jottei sitä kuulisi Kukonpoika, joka vastusti hellempiä tunteita. Pakollinen hillitseminen yhtyneenä tunteitten voimakkuuteen sai hänet punastumaan korviaan myöten ja sitten näyttämään kapteenille niin liikuttavan kuvan epäitsekkäästä rakkaudesta, että kunnon kapteeni taputti häntä rauhoittaen selkään ja kehoitti rohkaisemaan mielensä.

»Kiitoksia, kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te menettelette ystävällisesti puhuessanne minulle niin keskellä omia huolianne. Olen teille hyvin kiitollinen. Niinkuin sanoin aikaisemmin, kaipaan todellakin ystävää ja olisin iloinen saadessani tutustua teihin. Vaikka elänkin hyvissä oloissa», jatkoi Toots pontevasti, »ette osaa kuvitella, kuinka kurja sentään olen. Tyhjänpäiväiset ihmiset, nähkääs, luulevat minua onnelliseksi, kun näkevät minut Kukonpojan seurassa, ja sellaiset etevät luonteet kuin hän uskovat samoin, mutta minä olen kurja. Kärsin neiti Dombeyn vuoksi, kapteeni Gills. En voi enää nauttia aterioistani, räätäli ei tuota minulle mitään iloa, yksin ollessani usein itken... Vakuutan teille, että mielihyvin tulen takaisin huomenna ja vaikka viisikymmentä kertaa!»

Näin sanoen Toots pudisti kapteenin kättä ja peitettyään liikutuksen merkit niin hyvin kuin se kävi päinsä niin lyhyessä ajassa, salatakseen ne Kukonpojan läpitunkevalta katseelta, astui takaisin myymälään. Kukonpoika, joka oli mustasukkainen heti kun huomasi vaikutusvaltaansa uhattavan, katseli kapteeni Cuttlea kaikkea muuta kuin suopean näköisenä jäähyväisiä lausuttaessa. Sitten hän seurasi Tootsia ulos kadulle osoittamatta muuten vastenmielisyyttään, kun taas kapteeni jäi myymälään sydän raskaana. Rob Hioja säteili ilosta, kun hänellä oli ollut kunnia tuijottaa melkein puoli tuntia Nobbyn voittajaan.

Kauan senjälkeen kun Rob oli jo nukahtanut myymäläpöydän alle, istui kapteeni tuijottaen tuleen. Vielä kauan sittenkin, kun ei enää ollut mitään tulta katseltavana, hän istui silmät suunnattuina ruostuneeseen kamiininsuojukseen, Walteria ja Sol-ukkoa koskevien lohduttomien ajatusten risteillessä hänen päässään. Ullakon tuuliseen huoneeseen vetäydyttyäänkään hän ei vielä saanut lepoa ja nousi aamulla sumuisena ja uupuneena.

Kohta kun Cityn liikkeet olivat auki, lähti kapteeni Dombey ja Pojan konttoriin. Puisen merikadetin akkunoita ei sinä aamuna avattu. Rob Hioja jätti kapteenin määräyksestä akkunaluukut kiinni, ja koko rakennus oli kuin kuolintalo.

Sattumalta oli Carker juuri menossa ovesta sisälle, kun kapteeni saapui perille. Vastattuaan vakavasti ja äänettömästi konttoripäällikön tervehdykseen kapteeni rohkaisi mielensä ja seurasi häntä hänen omaan huoneeseensa.