Part 1

DOMBEY JA POIKA II

Kirj.

Charles Dickens

Englanninkielestä suomentanut

Aino Tuomikoski

Kariston klassillinen kirjasto 34

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Häät

Päivänkoitto hiipii tyynine, valjuine kasvoineen väristen kirkon luo, jonka alla lepää pikku Paulin ja hänen äitinsä tomu, ja katsoo sisään akkunoista. Kirkko on kylmä ja pimeä. Yö kyyristelee vielä kivilattialla ja hautoo mietteitään synkkänä ja raskaana nurkissa ja loukoissa. Kellotorni, joka kohoaa talojen yli esille ajan rannattomasta aallokosta sen vyöryessä säännöllisesti ja murtuessa ikuisuuden äärtä vasten, näkyy hämärästi kuin kivimajakka, joka ilmaisee, kuinka meri lainehtii. Mutta kirkon sisäpuolella aamunkoitto ei aluksi voi kurkistellessaan huomata mitään muuta kuin että siellä vielä on yö.

Harhaillessaan heikkona ja hauraana kirkon ympärillä ja katsahtaessaan sisään hämärä valittaa ja itkee lyhyttä valtakauttaan. Sen kyyneleet putoavat akkunalasille, ja kirkon muurin vieressä kasvavat puut kumartuvat ja puristavat monia käsiään myötätuntoisesti. Yö kalpenee yhä ja väistyy vähitellen kirkosta, mutta viivyttelee vielä alhaalla holveissa ja istuu ruumisarkuilla. Ja sitten tulee kirkas päivä, joka saa kirkonkellon hehkumaan ja panee torninhuipun punertamaan, kuivaa hämärän kyyneleet ja vaimentaa sen valitukset. Hätyytetty aamuhämärä seuraa yötä ja ajaa sen pois viimeisistä piilopaikoista, vetäytyy hautaholveihin ja piiloutuu pelästyneen näköisenä kuolleiden joukkoon, kunnes yö virkistyneenä palaa sen karkoittaakseen.

Ja nyt hiiret, jotka ovat puuhailleet rukouskirjojen kanssa enemmän kuin niiden oikeat omistajat, ja kalunneet rukousjakkaroita, jotka ovatkin enemmän kuluneet niiden pikku hampaiden nakerruksesta kuin ihmisten polvistumisesta, kätkevät kirkkaat silmänsä loukkoihin ja painautuvat kauhistuneina lähelle toisiaan kuullessaan kirkon oven läjähtävän. Sillä kirkonisäntä, mahtava mies, tulee tänä aamuna varhain suntion kanssa. Myöskin on siellä rouva Miff, läähättävä pieni kirkonpenkkien aukaisija — tavattoman kuiva vanha nainen, köyhästi puettu, jolla ei ole tuumaakaan pyylevyyttä millään kohdalla. Hän on odottanut kirkon ovella jo puoli tuntia kirkonisäntää, niinkuin hänen asemansa vaatiikin.

Rouva Miffillä on etikanhappamet kasvot, surkastunut myssy ja puolia ynnä koko shillingejä kaipaava sielu. Rouva Miffin ilme on käynyt salaperäiseksi, kun hän on saanut vuosikaudet viittoilla epävarmoja ihmisiä kirkonpenkkeihin. Hänen silmissään huomaa pidättymistä, ikäänkuin hän yhä vielä tietäisi pehmeämmän istuimen, mutta olisi epätietoinen juomarahan suuruudesta. Sellaista ilmiötä kuin herra Miffiä ei ole olemassa eikä ole ollutkaan kahteenkymmeneen vuoteen, eikä rouva Miff soisi häntä mainittavankaan. Sillä miehellä oli nähtävästi huonot käsitykset vapaapaikoista, ja vaikka rouva Miff toivoo, että hän on päässyt taivaaseen, ei hän kuitenkaan ehdottomasti voisi sitä väittää.

Tänä aamuna rouva Miff on kovassa puuhassa kirkon ovella. Hän peittoo ja tomuttaa alttariliinaa, mattoa ja pieluksia, ja paljon on hänellä puheltavaa niistä häistä, jotka tänään pidetään. Rouva Miffille on sanottu, että uudet huonekalut ja talon korjaustyöt maksoivat kokonaista viisituhatta puntaa tai sitten ei penniäkään, ja hän on kuullut mitä varmimmalta taholta, ettei morsiamella itsellään ole edes puolta shillingiä. Hän muistaa niinikään edellisen vaimon hautajaiset, ikäänkuin ne olisivat tapahtuneet eilen, ja sitten ristiäiset ja sitten toiset hautajaiset. Sitten rouva Miff sanoo sivumennen, että hän muistaessaan pesee vedellä ja saippualla pikku vainajan muistolevyn, ennenkuin häävieraat saapuvat. Kirkonisäntä Sownds, joka istuu kaiken aikaa auringonpaisteessa kirkon portailla (ja harvoin tekee mitään muuta paitsi kylmällä ilmalla, jolloin hän istuu tulen ääressä), hyväksyy rouva Miffin puhelun ja kysyy, onko hän kuullut kerrottavan, että morsian on tavattoman kaunis. Koska rouva Miffin saamat tiedot ovat samansuuntaiset, huomautti Sownds, joka oikeaoppisuudestaan ja lihavuudestaan huolimatta kuitenkin on naiskauneuden ihailija, mahtipontisesti kuulleensa, että morsian on oikea hurmaaja, — jollaista sanontatapaa rouva Miff pitää jonkin verran liioiteltuna tai pitäisi, jos sitä olisi joku muu käyttänyt kuin kirkonisäntä.

Dombeyn talossa on samoihin aikoihin paljon hälinää ja puuhaa, etenkin naisten kesken, joista ainoakaan ei neljän jälkeen ole nukkunut lainkaan ja jotka kaikki olivat jo ennen kuutta täysissä pukimissa. Towlinson herättää enemmän kuin milloinkaan ennen sisäkön harrastusta, ja keittäjätär sanoo aamiaisella, että yhdet häät ennustavat toisia, mitä sisäkkö ei voi uskoa eikä mitenkään pitää totena. Towlinson pitää salassa omat ajatuksensa, sillä hän on tullut jonkin verran synkälle tuulelle, koska taloon on palkattu poskipartainen muukalainen (Towlinson itse on parraton), jonka tehtäväksi on määrätty seurata onnellista paria Pariisiin ja joka nyt kokoilee tavaraa uusiin vaunuihin. Tästä muukalaisesta puhuttaessa Towlinson selittää, ettei hän ole koskaan kuullut muukalaisista olevan mitään hyötyä. Ja kun naiset syyttävät häntä ennakkoluulosta, sanoo hän: »Katsokaahan Bonapartea, joka oli heidän etunenässään, ja mitä kaikkea hän sai toimeen.» Ja sisäkkö sanoo sen olevan ihan totta.

Sokerileipuri on kovassa puuhassa Brook Streetin kalmamaisessa talossa, ja hyvin pitkät nuorukaiset katselevat tarkoin hänen töitään. Yksi heistä haiskahtaa jo sherryltä, ja hänen silmänsä näyttävät taipuvaisilta jäykistymään ja tuijottamaan esineisiin niitä näkemättä. Hän tietää tämän vikansa ja ilmoittaa tovereilleen sen johtuvan »kiinnityksestä». Sillä hän tarkoitti kiihtymystä, mutta hänen kielensä on kankea.

Miehet, jotka soittavat kelloja, ovat saaneet vihiä häistä, niinikään teurastajapojat ja muuan torviseitsikko. Ensinmainitut harjoittelevat eräässä Battle-sillan läheisessä piharakennuksessa, toiset asettuvat johtajansa kautta yhteyteen Towlinsonin kanssa ja esittävät ehtonsa, joilla he korjaisivat pois luunsa, ja kolmas väijyy ja puikkii kadunkulman takaa esille jyrybasson hahmossa, odottaen jotakin petollista rihkamakauppiasta, joka ilmaisisi hääaamiaisen paikan ja ajan lahjuksia vastaan. Odotus ja kiihtymys leviävät vielä laajemmallekin. Balls Pondista asti tuo Perch vaimonsa viettämään päivän Dombeyn palvelijoiden kanssa, joten hän salaa pääsee heidän seurassaan katsomaan vihkiäisiä.

Toots pukeutuu asunnossaan kuin olisi vähintäänkin sulhanen itse. Hän on päättänyt katsella näytelmää täydessä loistossa eräästä parvekkeen piiloisesta nurkasta ja viedä sinne mukanaan Kukonpojan, sillä Tootsin epätoivoinen suunnitelma on näyttää Florence Kukonpojalle ja tunnustaa avoimesti: »Kuulkaahan, Kukonpoika, en tahdo enää kauemmin pettää teitä. Se ystävä, josta olen toisinaan puhunut, olen minä itse. Neiti Dombey on intohimoni esine. Mikä on teidän mielipiteenne, Kukonpoika, asiain näin ollen ja mitä neuvotte minulle nyt heti?» Kukonpoika, joka saisi näin hämmästyä, istuu sillä välin Tootsin keittiössä, painaa nokkansa juomakannuun, jossa on väkevää olutta, ja noukkii suuhunsa pari naulaa häränpihviä.

Prinsessan aukiolla on neiti Tox myös jo jalkeilla, sillä hänkin, niin peräti surullinen kuin onkin, on päättänyt pistää shillingin rouva Miffin käteen ja päästä katselemaan jostakin yksinäisestä nurkasta tätä toimitusta, jolla on häneen raateleva viehätysvoima.

Puisen Merikadetin taholla ollaan aika touhussa. Kapteeni Cuttle istuu säärystimet jalassa ja suunnaton kaulus koholla aamiaispöydässä kuunnellen Rob Hiojaa, joka lukee hänelle etukäteen vihkimiskaavaa määräyksen mukaan, jotta hän täydellisesti ymmärtäisi ne juhlallisuudet, joissa hän tulee olemaan läsnä. Siinä tarkoituksessa hän antaa vähän väliä vakavan käskyn kotipapilleen toistaa eri kohtia tai pysyä oman velvollisuutensa täyttämisessä ja jättää isäntänsä huoleksi aamenet, joista hän aina kertaa yhden perin tyytyväisenä, milloin tahansa Rob Hioja pysähtyy.

Kaiken tämän ja paljon muun lisäksi on yksistään Dombeyn kadulla kaksikymmentä lapsentyttöä luvannut kahdellekymmenelle pikku naisten perheelle, joiden vaistomainen harrastus vihkiäisiin on kehdosta peräisin, mennä katsomaan häitä. Tosiaankin on kirkonisännällä täysi syy tuntea olevansa virantoimituksessa paistattaessaan mahtavaa olentoaan auringonpaahteessa kirkon portailla ja odottaessaan vihkiäishetkeä. Ja rouva Miffillä on syytä hyökätä onnettoman kääpiölapsen kimppuun, joka kurkistaa sisään porttiholvista jättiläisvauva sylissään, ja ajaa hänet pois suuttuneena.

Feenix-serkku on palannut ulkomailta vartavasten ollakseen läsnä vihkiäisissä. Hänet tunsi koko kaupunki noin neljäkymmentä vuotta sitten, mutta hän on vieläkin niin nuorekas vartaloltaan ja käytökseltään ja niin hyvin säilynyt, että vieraat hämmästyvät huomatessaan tämän arvoisan herran kasvoissa salaiset rypyt ja hänen silmännurkissaan variksenjalat ja nähdessään ensimmäisen kerran, ettei hän kävele oikein varmasti astuessaan huoneen poikki eikä pääse ihan suoraan sinne, mihin pyrkii. Mutta se Feenix-serkku, joka nousee puolikahdeksan vaiheilla, onkin toisen näköinen kuin varhain aamulla herätetty. Hän näyttää tosiaankin hyvin synkältä a jättäessään partaansa Longin hotellissa Bond-kadun varrella.

Dombey lähtee pukeutumishuoneestaan naisten hajaantuessa portailta joka suuntaan, niin että helmat kahisevat. Poikkeuksen tekee rouva Perch, joka siunatussa tilassaan (niinkuin hän aina on) ei ole suinkaan ketterä. Niinpä hänen on pakko astua Dombeyta vastaan, ja hän on niiaillessaan vähällä vaipua maahan hämmennyksestä — taivas torjukoon kaikki pahat seuraukset Perchin perheestä! Dombey menee vierashuoneeseen odottamaan määräaikaa. Komeat ovat Dombeyn uusi sininen takki, vaaleanruskeat housut ja sinipunervat liivit. Läpi talon käy kuiskaus, että Dombeyn tukka on käherretty.

Ovelle kuuluva koputus ilmaisee majurin saapuneen. Hänkin on upeasti puettu, napinreiässä kokonainen kurjenpolvi, tukka kovasti käherretty, niinkuin alkuasukas hyvin tietää.

»Dombey», virkkaa majuri ojentaen molemmat kätensä, »kuinka voitte?»

»Majuri», sanoo Dombey, »kuinka te voitte?»

»Hitto vie, Dombey», vastaa majuri, »Joey B:n laita on tänä aamuna niin» — tässä hän lyö kovasti rintaansa — »hänen laitansa on tänä aamuna niin, lempo soikoon, Dombey, että häntä melkein haluttaisi tehdä tästä juhlasta kaksoishäät ja naida äiti».

Dombey hymyilee, mutta niukasti, sillä hän tuntee olevansa juuri joutumaisillaan sukulaiseksi äidin kanssa, josta siis ei sovi laskea leikkiä.

»Dombey», jatkaa majuri sen huomatessaan, »toivotan teille iloa. Onnittelen teitä, Dombey. Totisesti, Dombey», lisää majuri, »te olette tänään kadehdittavin mies koko Englannissa!»

Tästäkin on Dombey vain osaksi samaa mieltä, sillä hän tuottaa suuren kunnian eräälle naiselle, joka epäilemättä siis on enimmin kadehdittava.

»Mitä Edith Grangeriin tulee, Dombey», sanoo majuri, »ei koko Euroopassa ole ainoatakaan naista, joka ei antaisi ja tahtoisi antaa — sallinettehan Bagstockin lisätä sen — korviaan ja korvarenkaitaankin saadakseen olla Edith Grangerin sijassa».

»Olette kovin ystävällinen sanoessanne minulle niin, majuri», vastaa Dombey.

»Dombey», aloittaa majuri taas, »tiedättehän sen! Älkäämme suvaitko välillämme mitään väärää arkatuntoisuutta. Tiedättehän sen. Tiedättekö vai ette, Dombey?» kysyy majuri melkein kiihkeästi.

»Kuulkaahan nyt, majuri —»

»Hitto vieköön, Dombey», sanoo majuri, »tiedättekö vai ettekö tiedä? Dombey! Onko vanha Joey teidän ystävänne? Olemmeko, Dombey, sillä avomielisellä tuttavallisuuden asteella, joka oikeuttaa ihmisen — karskin vanhan Joseph B:n, Dombey — puhumaan suunsa puhtaaksi? Vai onko minun käsitettävä tämä käskyksi pysyä sopivan välimatkan päässä ja noudattaa sovinnaisia tapoja?»

»Rakas majuri Bagstock», sanoo Dombey tyytyväisen näköisenä, »tehän oikein kiihdytte».

»Tepä sen sanoitte, juuri niin, minä kiihdyn. Joseph B. ei kiellä sitä, Dombey. Hän kiihtyy. Tämä on sellainen tapaus, hyvä herra, että se herättää eloon kaiken vanhan, pirullisen, murskaantuneen, kuluneen, raajarikkoisen J.B:n ruumiissa vielä jäljellä olevan myötätunnon. Ja sanonpa teille jotakin, Dombey — sellaisella hetkellä miehen täytyy purkaa ilmoille kaikki, mitä hän tuntee, tai panna päähänsä kuonokoppa. Ja Joseph Bagstock sanoo teille vasten kasvoja, Dombey, niinkuin hän sanoo klubissaan teidän selkänne takana, ettei hän milloinkaan tahdo ottaa kuonokoppaa, kun Paul Dombeysta puhutaan. Niin, hitto vieköön, hyvä herra», lopettaa majuri hyvin päättävästi, »mitä sille mahtaa?»

»Majuri», vastaa Dombey, »vakuutan olevani tosiaankin kiitollinen teille. Ei mieleeni juolahtanutkaan hillitä liian puolueellista ystävyyttänne.»

»Ei liian puolueellista, hyvä herra!» huudahtaa kuumaverinen majuri. »Dombey, minä kiellän sen.»

»Tarkoitan siis vilpitöntä ystävyyttänne», jatkaa Dombey. »Enkä minäkään, majuri, voi unohtaa tässä tilanteessa, jossa nyt olen, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen teille.»

»Dombey», sanoo majuri tehden asianmukaisen eleen, »tässä on Joseph Bagstockin käsi: vanhan, vilpittömän Joey B:n, hyvä herra, jos se miellyttää teitä enemmän. Se on sama käsi, jota hänen kuninkaallinen korkeutensa Yorkin herttua-vainaja kunnioitti huomauttamalla siitä hänen kuninkaalliselle korkeudelleen Kentin herttua-vainajalle, että se on Joshin käsi, karskin ja itsepintaisen ja mahdollisesti nuuskaavan vanhan maankiertäjän käsi. Dombey, olkoon tämä nykyhetki elämämme vähimmin onneton. Jumala teitä siunatkoot!»

Nyt tulee sisään Carker, hänkin komeana ja hymyilevänä kuin ainakin oikea häävieras. Tuskin hän osaa päästää irti Dombeyn kättä, niin hartaasti hän toivottaa onnea. Sitten hän pudistaa majurinkin kättä niin sydämellisesti, että hänen äänensäkin värisee hampaitten välitse tullessaan yhdenmukaisesti käsivarsien kanssa.

»Tämänpäiväinen sää ennustaa onnea», sanoo Carker. »Kerrassaan kirkas ja miellyttävä päivä! Toivottavasti en ole myöhästynyt minuuttiakaan?»

»Olette saapunut täsmälleen, hyvä herra», sanoo majuri.

»Se ilahduttaa minua tosiaankin», sanoo Carker. »Pelkäsin jo myöhästyvän? muutamia sekunteja määräajasta, sillä minua viivytti kokonainen jono ajoneuvoja. Katsoin asianmukaiseksi käydä Brook Streetillä» — tämän hän sanoi Dombeylle — »jättämässä joitakin vaatimattomia kukkaharvinaisuuksia rouva Dombeylle. Minun asemassani oleva mies, jota kohtaa kunnia olla kutsuttu tänne, on ylpeä voidessaan tarjota jotakin nöyryytensä ja alamaisuutensa osoitukseksi, ja koska rouva Dombey epäilemättä on saanut yllin kyllin kaikkea kallista ja komeaa» — hän vilkaisi omituisesti isäntäänsä — »toivon, että lahjani pelkkä vähäpätöisyys vaikuttaa sen, että se otetaan suosiollisesti vastaan».

»Tulevaa rouva Dombeyta», vastaa Dombey alentuvasti, »ilahduttaa teidän huomaavaisuutenne varmasti, Carker».

»Ja jos hänestä pitää tänään tulla rouva Dombey, arvoisa herra», virkkaa majuri laskiessaan kädestään kahvikupin ja vilkaistessaan kelloonsa, »on meidän heti lähdettävä!»

Niin lähtevät Dombey, majuri Bagstock ja Carker ajamaan kääseillä kirkkoon. Kirkonisäntä Sownds on jo kauan sitten noussut portailta ja odottaa kolmikulmainen hattu kädessään. Rouva Miff niiaa ja tarjoaa istumapaikkoja sakaristossa. Dombey jää mieluummin kirkkoon. Hänen katsahtaessaan urkuihin päin vetäytyy parvekkeella istuva neiti Tox erääseen muistopatsaaseen kuuluvan lihavan keruubin säären taakse. Kapteeni Cuttle sitävastoin nousee ja heiluttaa koukkuaan tervehtimisen ja rohkaisun merkiksi. Toots selittää käsi suun edessä Kukonpojalle, että keskellä seisova herra, jolla on vaaleanruskeat housut, on hänen lemmittynsä isä. Kukonpoika kuiskaa käheästi Tootsille, että mainittu herra on niin jäykkä kaveri kuin suinkin voi olla, mutta että tieteellä on keinoja saada hänet taipumaan kaksin kerroin lyömällä häntä kerran liivien kohdalle.

Kirkonisäntä ja rouva Miff katselevat Dombeyta vähän matkan päästä, kun alkaa kuulua lähenevien ajoneuvojen räminää. Sitten Sownds lähtee ulos. Rouva Miff, jonka silmät kohtaavat Dombeyn katseen sen siirtyessä pois parvekkeella seisovasta julkeasta ja mielettömästä miehestä, joka tervehtii häntä niin sulavasti, niiaa syvään ja ilmoittaa luulevansa morsiamen saapuneen. Sitten on ovella tungosta ja kuisketta, minkä jälkeen morsian astuu sisään ylpein askelin.

Hänen kasvoillaan ei ole merkkiäkään viime yön kärsimyksistä, hänen olemuksessaan ei mikään piirre muistuta siitä naisesta, joka polvistuneena ja nöyrtyneenä nojasi kuumeista päätänsä nukkuvan tytön pielukselle, ja tyttö on nyt hänen rinnallaan lempeänä ja rakastettavana — silmäänpistävänä vastakohtana hänen omalle ylenkatseelliselle ja ylpeälle hahmolleen, joka seisoo paikallaan tyynenä, suorana, selittämätöntä tahtoa täynnä, säteilevänä ja majesteettisena sulojensa täydellisimmässä kukoistuksessa, kuitenkin polkien herättämänsä ihailun halveksivasti maahan.

Hetkiseksi tulee hiljaisuus, ja kirkonisäntä Sownds hiipii sakaristoon kutsumaan pappia ja lukkaria. Silloin rouva Skewton puhuu Dombeylle selvemmin ja pontevammin kuin hänen tapansa on ja siirtyy samalla Edithin viereen.

»Rakas Dombey», virkkaa kelpo äiti, »pelkäänpä, että minun on sittenkin jätettävä Florence kulta ja annettava hänen palata kotiin, niinkuin hän itse ehdotti. Tämänpäiväisen menetykseni jälkeen, rakas Dombey, epäilen olevani liian alakuloinen kestääkseni hänenkään seuraansa.»

»Eiköhän kuitenkin olisi parasta, että hän viipyisi teidän luonanne?» vastaa Dombey.

»Enpä luule niin, rakas Dombey. Ei, en luule, Minun on parempi olla yksin. Sitäpaitsi on rakas Edithini hänen luonnollinen ja alituinen suojelijansa, kun te palaatte, ja senvuoksi minun on ehkä parasta olla asettumatta hänen ja hänen suojattinsa väliin. Hän voisi käydä kateelliseksi. Vai mitä, Edith kulta?»

Hellä äiti puristaa tyttärensä käsivartta, ehkä saadakseen hänen huomionsa vakavasti kohdistumaan tähän asiaan.

»Vakavasti puhuen, rakas Dombey», aloittaa hän taas, »minä vapautan rakkaan pienokaisemme enkä tartuta häneen omaa synkkyyttäni. Olemme juuri päättäneet niin tehdä. Hän ymmärtää minut täydellisesti, hyvä Dombey. Edith, rakkaani — hän käsittää minut täydellisesti.»

Taas hän puristaa tyttärensä käsivartta. Dombey ei tee lisäväitteitä, sillä pappi ja lukkari saapuvat, ja rouva Miff ja kirkonisäntä järjestävät seurueen asianmukaisille paikoille alttarin kaiteen eteen.

»Kuka antaa tämän naisen avioksi tälle miehelle?»

Feenix-serkku esiintyy naittajana. Hän on saapunut Baden-Badenista nimenomaan siinä tarkoituksessa. »Hitto vieköön», on Feenix-serkku tuuminut — hyvänluontoinen mies, tuo Feenix-serkku — »kun kerran saamme rikkaan cityläisen sukuumme, osoittakaamme hänelle jonkin verran huomaavaisuutta, tehkäämme jotakin hänen mielikseen».

»_Minä_ annan tämän naisen avioksi tälle miehelle», sanoo siis Feenix-serkku. Hän aikoo astua suoraan eteenpäin, mutta kääntyykin syrjään itsepäisten sääriensä vuoksi, ja niin hän joutuu antamaan miehelle ensin avioksi väärän naisen — nimittäin erään morsiustytön, joka on ylhäistä syntyperää, perheen etäinen sukulainen ja noin kymmenen vuotta rouva Skewtonia nuorempi. Mutta rouva Miff työntää väliin ränsistyneen myssynsä, kääntää hänet taitavasti takaisin ja työntää hänet kuin rullilla suoraan morsiamen luo, jonka Feenix-serkku siis antaa »tälle miehelle», avioksi.

Ja tahtovatko he Jumalan edessä —?

Kyllä, he tahtovat. Dombey sanoo tahtovansa. Ja mitä sanoo Edith? Hänkin tahtoo.

Siis tästä päivästä lähtien myötä- ja vastoinkäymisissä, rikkaudessa ja köyhyydessä, sairaudessa ja terveydessä he lupaavat rakastaa ja tukea toisiaan, kunnes kuolema heidät erottaa, vannovat uskollisuutta toisilleen ja ovat mies ja vaimo.

Varmasti ja sujuvasti kirjoittaa morsian nimensä kirkonkirjaan sakaristossa. »Ei täällä ole ollut monta naista», virkkaa rouva Miff niiaten — kun häneen silloin katsoo, nytkähtää hänen ränsistynyt myssynsä alas — »jotka olisivat kirjoittaneet nimensä niinkuin tämä arvoisa neiti!» Kirkonisännän mielestä se on kerrassaan repäisevä nimikirjoitus ja kirjoittajansa arvoinen — mutta sen hän virkkaa vain itselleen ja omalletunnolleen.

Florence kirjoittaa myös nimensä, mutta saamatta minkäänlaista ylistystä, sillä hänen kätensä vapisee. Koko seurue kirjoittaa nimensä, viimeiseksi Feenix-serkku, joka piirtää aatelisen nimensä väärään paikkaan ja merkitsee itsensä sinä aamuna syntyneeksi.

Majuri tervehtii nyt morsianta erittäin ritarillisesti ja ulottaa tämän sotilaallisen käytöstavan haaran kaikkiin naisiin, vaikka hänen onkin hyvin vaikea suudella rouva Skewtonia, joka päästää tässä pyhässäkin rakennuksessa kuuluville vihlovan huudon. Esimerkkiä seuraa Feenix-serkku, jopa Dombeykin. Lopuksi lähestyy valkohampainen Carker Edithiä paremminkin sennäköisenä kuin aikoisi puraista kuin maistaa hänen huultensa suloa.

Edithin poskille nousee ylpeä puna, ja hänen silmänsä säkenöivät kuin hän aikoisi pysähdyttää Carkerin, mutta niin ei tapahdu, sillä Carker tervehtii häntä samoin kuin toisetkin ja toivottaa hänelle kaikkea onnea.

»Jolleivät tällaista liittoa koskevat toivotukset ole tarpeettomia», sanoo hän hiljaisella äänellä.

»Kiitoksia, hyvä herra», vastaa Edith, huuli rypyssä, poven kohoillessa.

Mutta tunteeko Edith yhä samoin kuin sinä iltana, jolloin hän sai tietää Dombeyn palaavan häntä kosimaan, että Carker ymmärtää hänet perinpohjin ja lukee selvästi hänen ajatuksensa ja että tämä Carkerin tarkkanäköisyys nöyryyttää häntä pahemmin kuin mikään muu? Siitäkö johtuu, että hänen ylpeytensä kutistuu Carkerin hymyillessä kuin lumi sitä lujasti puristavassa kädessä ja että hänen komentava katseensa painuu kohdatessaan Carkerin silmät ja kiintyy lujasti lattiaan?

»Olen ylpeä», virkkaa Carker kumartaen alamaisesti, minkä kuitenkin todistavat valheeksi hänen silmiensä ja hampaittensa paljastukset, »olen ylpeä huomatessani, että vähäpätöinen lahjani on saanut armon rouva Dombeyn kädessä ja päässyt tällaisessa iloisessa tilaisuudessa niin suosittuun paikkaan».

Vaikka morsian vastaukseksi vain kumartaakin, on hänen kätensä hetkellisessä liikkeessä jotakin, mikä viittaa haluun murskata kukat ja viskata ne ylenkatseellisesti lattialle. Mutta hän pistää kätensä vastavihityn miehensä kainaloon. Dombey on seisonut lähellä, puhellen majurin kanssa, ja on nyt taas ylpeä, liikkumaton ja äänetön.

Ajoneuvot ovat jälleen kirkon ovella. Dombey taluttaa morsiamensa, joka nojaa hänen käsivarteensa, portailla seisovien kahdenkymmenen pikku naisten perheen välitse. Jokainen painaa mieleensä morsiamen kaikkien vaatekappaleitten muodon ja värin ja sijoittaa ne nukkeensa, joka saa viettää häitään alituisesti. Kleopatra ja Feenix-serkku astuvat samoihin vaunuihin. Majuri auttaa toisiin vaunuihin Florencen ja sen morsiusneidon, joka oli niin vähällä joutua erehdyksestä naimisiin, ja sitten nousee niihin itsekin Carkerin seuraamana. Hevoset korskuvat ja hyppivät pystyyn, ajajat ja palvelijat loistavat liehuvissa nauhoissa, kukissa ja uuden uutukaisissa virkapuvuissa. He ajavat kolisten ja rämisten pois pitkin katuja. Heidän kulkiessaan kääntyy päitä katsomaan, ja tuhannet kunnialliset siveyssaarnaajat kostavat tänä aamuna heitä kohdanneen loukkauksen, nimittäin sen, etteivät ole joutuneet naimisiin, esittämällä sen mielipiteensä, etteivät nuo ihmiset paljon ajattele, kuinka vähän aikaa tuollainen onni kestää.