Part 27

Yht'äkkiä keskeytyi Timmin luku. Joko ei lehtori Mantelsack kuullut oikein hyvin tai tahtoi hän vähän liikuntoa — tosiasia oli, että hän nousi kateederista, alkoi kävellä hiljakselleen luokan käytävää pitkin ja asettui, Ovidius kädessään, aivan Timmin viereen, joka oli työntänyt pikaisella näkymättömällä liikkeellä kirjan syrjään, ja oli nyt aivan avuton. Hän maiskahutti suppilonmuotoista suutaan, katsoi luokanjohtajaan sinisillä, hämmentyneillä silmillään eikä saanut enää sanaakaan suustaan.

»Mitenkäs on, Timm», sanoi lehtori Mantelsack... »Nyt se ei luistakaan enää?»

Ja Timm tarttui päähänsä, mulkoili silmillään, hengitti huohottaen, ja sanoi viimein hupsumaisesti hymyillen: »Minä olen niin hämilläni, kun herra lehtori seisoo niin lähellä.»

Lehtori Mantelsack hymyili myös; hän hymyili imarreltuna ja sanoi: »No, tointukaahan nyt sitten ja jatkakaa.» Ja hän käveli pois.

Timm tointui. Hän veti taas kirjan eteensä, avasi sen katsellen huoneeseen ponnistelevan näköisenä, painoi sitten päänsä alas ja oli rauhoittunut.

»Olen tyytyväinen», sanoi luokanjohtaja Timmin lopetettua lukunsa. »Te olette tehnyt hyvää työtä, epäilemättä. Mutta teiltä puuttuu kokonaan rytmivaisto, Timm. Säejakso on selvä, mutta tuo ei ollut oikeastaan ollenkaan heksametria. Minusta tuntuu siltä kuin te olisitte lukenut kaiken ulkoa kuin proosaa... Mutta, kuten sanottu, te olette tehnyt parhaanne, ja se, joka on uuttera... Voitte istua.»

Timm istuutui ylpeänä ja säteillen, ja lehtori Mantelsack merkitsi tyydyttävän arvosanan kirjaansa hänen nimensä kohdalle. Mutta merkillistä kyllä olivat ei ainoastaan opettaja vaan myös Timm itse ja kaikki oppilaat varmasti vakuutetut siitä, että Timm todellakin oli hyvä ja ahkera oppilas, joka oli ansainnut kunnialla arvosanansa. Hanno Buddenbrookkaan ei päässyt tuosta vaikutelmasta, vaikka hän tunsi, että hänessä liikkui jotakin vastenmielisyyden tapaista... Hän kuunteli taas jännitettynä, kenen nimi nyt kajahtaisi... »Mumme!» sanoi lehtori Mantelsack. »Alusta! _Aurea prima_...?»

Siis Mumme! Jumalan kiitos, nyt kai Hanno oli turvassa! Kolmatta kertaa läksyä tuskin luetettaisiin, ja uutta valmistettaessa oli kirjain B vasta aivan äskettäin ollut esillä.

Mumme kohosi. Hän oli pitkä, kalpea huiskelo, jolla oli vapisevat kädet ja mahdottoman suuret, pyöreät silmälasit. Hänellä oli heikot silmät, ja hän oli sitäpaitsi niin likinäköinen, että hänen oli mahdotonta lukea seisoaltaan auki olevasta kirjasta. Hänen täytyi lukea läksynsä kotona ja hän luki. Mutta koska hän oli erinomaisen lahjaton eikä sitä paitsi ollut luullut joutuvansa tänään vastaamaan, ei hän tiennyt paljoa, vaan pysähtyi jo ensi sanojen jälkeen. Tohtori Mantelsack auttoi häntä tolalle, auttoi vielä toisen kerran tiukemmalla äänellä ja kolmannen kerran hyvin äreästi mutta kun Mumme lopultakin kokonaan vaikeni, joutui luokanjohtaja ankaran vihastuksen valtaan.

»Tämä ei kelpaa, Mumme! Istukaa! Te olette pölkkypää, aivan niin! Te olette tuhma sekä laiska, ja se on liikaa...»

Mumme vaipui paikalleen. Hän oli aivan kuin onnettomuuden perikuva, eikä koko huoneessa ollut tällä hetkellä ainoatakaan, joka ei olisi halveksinut häntä sydämensä pohjasta. Uudelleen tunsi Hanno Buddenbrook sisällään jotakin vastenmielisyyden tapaista, joka pyrki kouristamaan hänen kurkkuaan. Mutta samalla tarkkasi hän kauhistavan selvästi, mitä luokassa tapahtui. Lehtori Mantelsack piirsi paksun, pahaaennustavan merkin Mummen nimen jälkeen ja selaili sitten kulmakarvat rypyssä muistikirjaansa. Hän tulisi varmaan vihastuksissaan siirtymään päiväjärjestykseen ja katsoi nyt kenen vuoro oikeastaan oli vastata, se oli päivänselvää! Ja juuri kun tuo totuus oli iskenyt Hannon mieleen nujertavalla voimalla, kuuli hän nimensä, kuuli sen kuin pahan unen keskeltä.

»Buddenbrook!» — Lehtori Mantelsack oli sanonut »Buddenbrook», sana kaikui vielä ilmassa, eikä Hanno sittenkään voinut uskoa sitä. Hänen korvansa olivat alkaneet humista. Hän jäi istumaan.

»Herra Buddenbrook!» sanoi lehtori Mantelsack ollen lävistää hänet safiirinsinisillä, ulostyöntyvillä silmillään, jotka välkkyivät väkevien silmälasien takana... »Suvaitkaa olla niin hyvä?»

Siitä ei siis päässyt. Sen oli siis täytynyt tapahtua. Kaikki oli ollut toisenlaista kuin tavallisesti, mutta nyt oli sittenkin kaikki menetetty. Mahtaisikohan hän nostaa kovankin metakan? Hanno nousi ja aikoi juuri sanoa jonkin järjettömän ja naurettavan puolustuksen, jotakin sellaista, että hän oli »unohtanut lukea läksynsä», mutta huomasi yht'äkkiä edessään olevan toverin pitävän auki kirjaa häntä varten.

Tuo toveri oli Hans Hermann Kilian, luokan pikkuisia. Hänellä oli ruskea, rasvainen tukka ja leveät hartiat. Hän aikoi upseeriksi ja oli niin toverihengen läpitunkema, ettei voinut jättää pulaan edes Hanno Buddenbrookia, jota hän ei muuten kärsinyt. Hän oikein osoitti etusormellaan paikkaa, josta oli alettava....

Ja Hanno tuijotti siihen ja alkoi lukea. Vavahtelevalla äänellä, kulmakarvat ja huulet vinossa luki hän kultaisesta aikakaudesta, jossa oli vallinnut oikeus ja kuuliaisuus kunkin vapaasta tahdosta, ilman lain pakkoa. »Rangaistus ja pelko olivat tuntemattomia», sanoi hän latinaksi. »Siellä ei luettu uhkaavia sanoja vaskisilta tauluilta, eikä rukoileva kansa pelännyt tuomariaan...» Hän luki kasvoilla tuskan ja inhon ilme, luki tahallaan huonosti ja katkonaisesti, laiminlöi varsin eräät yhdistykset, jotka oli merkitty Kilianin kirjaan lyijykynällä, lausui toiset säkeet väärin, pysähteli ja oli pinnistävinään muistiaan, odottaen samalla joka hetki, että luokanjohtaja keksisi kaiken ja hyökkäisi hänen niskaansa.... Varkain hankittu tieto synnytti hänen ihossaan kirpelöivän nautinnon tunteen, mutta häntä inhotti ja hän suoritti vilpin niin huonosti kuin mahdollista. Sitten hän vaikeni, ja syntyi hiljaisuus, jonka aikana hän ei uskaltanut katsoa ylös. Tuo hiljaisuus oli kamala. Hän oli varma siitä, että lehtori Mantelsack oli nähnyt kaiken, ja hänen huulensa olivat aivan valkoiset. Mutta luokanjohtaja huokasi viimein ja sanoi:

»Oi, Buddenbrook, _si tacuisses!_ Suottehan anteeksi tämän klassillisen sinuttelun!... Tiedättekö mitä te olette tehnyt? Olette vetänyt lokaan kauneuden, olette menetellyt kuin vandaali, kuin barbaari; te olette merkillinen olento, Buddenbrook, se näkyy teidän nenästänne! Jos minulta kysyttäisiin, oletteko te yskinyt vai lukenut yleviä säkeitä, olisin taipuvainen vastaamaan, että te olette yskinyt. Timmillä ei ole paljon rytmitajua, mutta tähän verrattuna hän on nero, runoilija... Istukaa, onneton. Olettehan te tehnyt työtä, epäilemättä, en voi antaa teille huonoa arvosanaa. Olette kai pannut parastanne.... Mutta kuulkaahan, eikö teidän kerrota olevan musikaalinen, soittavan pianoa? Kuinka se on mahdollista?... No niin, hyvä on, istukaa, kaipa te olette ollut ahkera, hyvä on.»

Hän kirjoitti hyväksyvän arvosanan taskukirjaansa, ja Hanno Buddenbrook istuutui. Kuten aikaisemmin oli käynyt runoilija Timmin, niin kävi nyt hänenkin. Hän ei voinut sille mitään, että hän omaksui vilpittömästi lehtori Mantelsackin sanoihin sisältyvän kiitoksen. Hän oli tällä hetkellä vakavasti sitä mieltä, että hän oli hiukan typerä, mutta ahkera oppilas, joka oli suoriutunut asiasta varsin tyydyttävästi; ja hän tunsi selvästi, että kaikki hänen luokkatoverinsa, myöskin Hans Hermann Kilian, olivat samaa mieltä. Jälleen hän tunsi sisällään jotakin vastenmielisyyden tapaista. Mutta hän oli liian uupunut selvitelläkseen ajatuksiaan. Kalpeana ja välisten sulki hän silmänsä ja vaipui tylsyyteen...

Mutta lehtori Mantelsack jatkoi opetusta. Hän siirtyi käännettävinä oleviin säkeisiin ja mainitsi Petersenin nimen. Petersen nousi reippaasti, iloisesti ja luottavaisin mielin, uljaassa asennossa, hyökkäysvalmiina. Ja kuitenkin odotti häntä tänä päivänä perikato! Tunti ei ollut kuluva loppuun ilman turmioniskua, paljon kauheampaa kuin se, joka oli kohdannut likinäköistä Mumme-raukkaa...

Petersen käänsi, heittäen silloin tällöin silmäyksen kirjan toiselle sivulle, paikkaan, jossa hänellä oikeastaan ei ollut mitään katsomista. Hän teki sen taitavasti. Hän oli olevinaan aivan kuin jokin olisi vaivannut häntä siinä, pyyhki sitä kädellään ja puhalsi siihen, aivan kuin poistaakseen jotakin tomuhiukkasta tai muuta roskaa, joka kiusasi hänen silmiään. Ja sittenkin seurasi kauhutapaus.

Lehtori Mantelsack teki äkkiä kiihkeän liikkeen, johon Petersen vastasi samalla tavalla. Ja samassa silmänräpäyksessä kohosi luokanjohtaja paikaltaan, hän suorastaan syöksyi kateederista alas ja lähestyi pitkin, kiireisin askelin Peterseniä.

»Teillä on lunttilappu kirjassa, käännöskirjoitus», sanoi hän tultuaan pojan luo.

»Lunttilappu... minulla... ei ole... » änkytti Petersen. Hän oli kaunis poika, jonka vaalea tukka lankesi paksuna laineena otsalle ja jolla oli harvinaisen kauniit siniset silmät, jotka nyt liikkuivat levottomasti sinne tänne.

»Eikö teillä ole lunttilappua?»

»Ei... herra opettaja... herra lehtori... Lunttilappua?... Minulla ei todellakaan ole lunttilappua... Te erehdytte... Epäilette minua syyttä...» Petersen puhui tavalla, jolla ei tavallisesti puhuta. Pelko sai aikaan sen, että hän käytti erittäin huolellista kieltä saattaakseen siten luokanjohtajan ymmälle. »Minä en valehtele», sanoi hän hirveässä hädässä. »Minä olen aina ollut rehellinen... koko ikäni!»

Mutta tohtori Mantelsack oli liian varma surullisesta asiastaan.

»Antakaa tänne kirjanne», sanoi hän kylmästi.

Petersen tarrautui kirjaansa, kohotti sen rukoilevasti ylös molemmin käsin ja jatkoi yhä puoleksi kangertavin kielin puolusteluaan: »Uskokaa toki... herra luokanjohtaja... herra tohtori... Kirjassa ei ole mitään... Minulla ei ole lunttilappua... Minä en ole valehdellut... Minä olen aina ollut rehellinen...»

»Antakaa kirja minulle», toisti luokanjohtaja jalkaa polkaisten.

»No, sama se», sanoi Petersen ja antoi kirjan, »siinä se on. Siinä on lunttilappu! Tuossa, katsokaa itse!... Mutta minä en ole käyttänyt sitä!» huusi hän äkkiä hurjasti.

Mutta tohtori Mantelsack ei ottanut korviinsa tuota järjetöntä valhetta, jonka epätoivo oli pusertanut esiin. Hän veti kirjan välistä lunttilapun, tarkasti sitä aivan kuin pitäen käsissään haisevaa saastaa, työnsi sen taskuunsa ja viskasi Ovidiuksen halveksivasti takaisin Petersenin pulpetille. »Päiväkirja», komensi hän kumeasti.

Adolf Todtenhaupt toi palvelusintoisena päiväkirjan esille, ja Petersen sai muistutuksen vilpin harjoittamisesta, joka tuhosi hänet pitkiksi ajoiksi ja teki mahdottomaksi luokalta siirron pääsiäisenä. »Te olette luokan häpeäpilkku», sanoi lehtori Mantelsack ja palasi takaisin kateederiin.

Petersen istuutui tuomitun näköisenä. Näki selvästi, miten hänen vierustoverinsa siirtyi hänestä etemmäksi. Kaikki katsoivat häntä inhon, säälin ja kauhun tuntein. Hän oli kukistettu, yksinäinen ja hyljätty, siksi että hän oli joutunut kiinni. Luokassa vallitsi vain yksi ajatus Petersenistä, se, että hän todella oli »luokan häpeäpilkku». Hänet hyljättiin yhtä vastaansanomattomasti kuin Timmin ja Buddenbrookin menestys oli hyväksytty... Ja hän itse teki samoin.

Se, jolla noista kahdestakymmenestäviidestä nuoresta oppilaasta oli vankka ruumiinrakenne, voimaa ja terveyttä karun elämän varalta, suhtautui tällä hetkellä asiaintilaan aivan luonnollisesti, ei tuntenut loukkaantuvansa siitä, vaan katsoi kaiken olevan kuten olla piti. Mutta oli myös silmiä, jotka tuijottivat synkkinä yhteen kohtaan... Pikku Johann tuijotti Hans Hermann Kilianin leveään selkään, ja hänen kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä kuvastivat inhoa, vastustusta ja pelkoa... Mutta lehtori Mantelsack jatkoi opetusta. Hän lausui toisen oppilaan nimen, minkä sattui muistamaan, Adolf Todtenhauptin, koska hän täksi päiväksi oli kadottanut epävarmojen tutkimishalun. Sitten tuli vielä yhden pojan vuoro, joka oli valmistanut keskinkertaisesti, mutta ei äkkiä muistanutkaan mitä »_patula Jovis arbore, glandes_» merkitsi, jonka Buddenbrook sai sanoa.. Hän sanoi sen hiljaa, katsettaan nostamatta, koska tohtori Mantelsack kysyi sitä häneltä, ja sai palkakseen päännyökkäyksen.

Ja kun oppilaiden tiedot olivat tyhjennetyt, oli tunti myös menettänyt mielenkiintonsa. Lehtori Mantelsack antoi erään neronalun kääntää arviolta eteenpäin eikä kuunnellut miten toiset kaksikymmentäneljä oppilasta ryhtyivät valmistamaan seuraavaa tuntia. Se oli samantekevä. Ja pianhan tunti oli loppuvakin. Se loppui samassa; kello soi. Näin oli siis Hannon käynyt. Hän oli saanut päännyökkäyksenkin.

»No», sanoi Kai heidän kulkiessaan tovereiden joukossa goottilaisia käytäviä pitkin kemiahuoneeseen... »Mitä sinä nyt sanot, Hanno! Kun otsan Caesarin he... Sinulla oli mainio onni!»

»Minusta tuntuu pahalta, Kai», sanoi pikku Johann. »Minä en välitä koko onnesta, se tuntuu niin pahalta...»

Ja Kai tiesi, että hänestä Hannon asemassa olisi tuntunut yhtä pahalta.

Kemiasali oli holvikko, jossa oli amfiteatterimaisesti kohoavat penkit, pitkä kokeilupöytä ja kaksi pitkäkaulaisilla pulloilla täytettyä lasikaappia. Ilma oli viime tunnin kuluessa käynyt hyvin huonoksi luokassa, mutta täällä oli väkevä rikkivedyn haju, jota vastikään oli käytetty kokeisiin ja joka oli melkein sietämätön. Kai tempasi ikkunan auki, varasti sitten Adolf Todtenhauptin puhtaaksikirjoitusvihon ja alkoi häthätää kirjoittaa tämänpäiväistä läksyä. Hanno ja monet muut tekivät samoin siihen asti kun kello soi ja lehtori Marotzke ilmestyi ovelle.

Tämä oli ennenmainittu matalajalkainen opettaja, joksi Kai ja Hanno olivat hänet ristineet. Hän oli keskipituinen, tummaihoinen mies, jolla oli hyvin kellertävä iho, kaksi pahkaa otsassa, karkea tuhruinen parta ja samanlaiset hiukset. Hän oli aina valvoneen ja pesemättömän näköinen, mutta kai sentään erehdyttiin päätelmissä. Hän oli luonnontieteiden opettaja, mutta hänen pääalansa oli matematiikka, ja häntä pidettiin sangen lahjakkaana sillä alalla. Hän puhui mielellään raamatun filosofisista kohdista, ja väliin, ollessaan hyvällä ja leppeällä tuulella, alentui hän antamaan ensi- ja toisluokkalaisille syviä, salaperäisiä selityksiä eräisiin raamatunkohtiin... Sitäpaitsi hän oli reserviupseeri ja hyvin innostunut tuohon alaan. Virkamiehenä, joka samalla oli upseeri, oli hän johtaja Wulicken erikoisessa suosiossa. Hän vaati suurempaa kuria kuin kukaan mun opettaja, tarkasti arvostelevin silmin suorana seisovien oppilasten rintamaa ja vaati lyhyitä, teräviä vastauksia. Tuo mystiikan ja älyn yhtymä oli hiukan luotaantyöntävä....

Puhtaaksikirjoitusvihot tarkastettiin, ja lehtori Marotzke kulki ympäri luokkaa hipaisten joka vihkoa sormellaan, jolloin muutamat oppilaat, jotka eivät olleet kirjoittaneet mitään, työnsivät hänen eteensä aivan muita kirjoja tai vanhoja kaavoja, hänen huomaamatta sitä.

Tämän jälkeen alkoi opetus, ja kuten nuo kaksikymmentäviisi nuorukaista äsken olivat osoittaneet oppiaan ja ahkeruuttaan Ovidiuksen suhteen, tekivät he sen nyt booriin, klooriin ja strontiumiin nähden. Hans Hermann Kiliania kiitettiin, koska hän tiesi, että BaSO4 oli tavallisin väärennysaine. Hän oli muutenkin parhaissa kirjoissa siksi, että hän aikoi upseeriksi. Hanno ja Kai eivät tietäneet mitään, ja lehtori Marotzken muistikirjaan ilmestyi heidän niinensä kohdalle pahannäköinen merkki.

Ja kun sitten kuulustelu ja arvosanojen anto oli toimitettu, oli kemiaankin kohdistuva mielenkiinto taas lauennut. Lehtori Marotzke ryhtyi suorittamaan paria koetta ja kehittämään värillisiä paukahtelevia kaasuja, mutta se tapahtui vain tunnin täytteeksi. Lopulta hän määräsi seuraavan tunnin läksyn. Kello soi, ja kolmaskin tunti oli ohi.

Kaikki olivat tyytyväiset paitsi Petersen, joka tänään oli joutunut kiinni, sillä nyt tuli hauska tunti, jota yhdenkään ei tarvinnut pelätä, jolloin sai kujeilla mielin määrin. Se oli englannin tunti. Tässä aineessa oli opettajana nuori maisteri Modersohn, joka oli ollut pari viikkoa laitoksessa kokeilemassa, eli, kuten kreivi Kai Mölln sanoi, antamassa vierailunäytäntöä, laitokseen kiinnittämisen toivossa Mutta hänellä ei ollut paljon onnistumisen toiveita, hänen tuntinsa kuluivat liian iloisesti...

Muutamat jäivät kemiasaliin, toiset lähtivät luokkahuoneeseen; mutta kenenkään ei nyt tarvinnut palella pihalla, sillä ylhäällä käytävässä oli valvojana herra Modersohn, eikä hän uskaltanut lähettää ketään alas. Täytyi myös tehdä valmistuksia laitokseen kiinnityksen varalta...

Luokka ei tullut vähääkään hiljaisemmaksi kellon soittaessa oppilaita kokoon neljännelle tunnille. Kaikki elämöivät ja nauroivat odottaen innolla alkavan tunnin hauskuuksia. Kreivi Mölln jatkoi pää käsien varassa Roderich Usherin seikkailujen tutkimista, ja Hanno istui hiljaa, kuunnellen ympärillään vallitsevaa sekasortoa. Toiset matkivat eläinten ääniä; ilmassa kajahti mahtava kukonkiekahdus, ja takana istui Wasservogel röhkien aivan kuin sika kenenkään näkemättä päältäpäin mistä tuo ääni tuli. Taululla oli komea liitupiirros, joka esitti irvistävää naamaa; sen oli runoilija Timmin käsialaa. Ja kun herra Modersohn sitten astui sisään, ei hän kiivaimmista ponnistuksistaan huolimatta saanut vedetyksi ovea kiinni, sillä sen väliin oli pistetty paksu kuusenkäpy, joka Adolf Todtenhauptin täytyi poistaa...

Maisteri Modersohn oli pieni, mitättömän näköinen mies, jonka toinen olkapää työntyi kävellessä eteenpäin. Hänellä oli happaman näköinen naama ja aivan ohut musta parta. Hän oli hirveän avuton. Hän räpytteli kiiltäviä silmiään, veti henkeä ja aukoi suutaan aivan kuin jotakin sanoakseen. Muttei hän ei keksinyt oikeita sanoja. Otettuaan kolme askelta ovelta astui hän paukkunallin päälle, erinomaista lajia olevan paukkunallin päälle, joka aikaansai sellaisen pamahduksen kuin olisi huoneessa laukaistu dynamiittipanos. Hän säikähti kauheasti, mutta hymyili sitten hädissään, oli kuin ei mitään olisi tapahtunut ja asettui keskimmäisen pulpettirivin eteen, nojaten vartalo väärässä tapansa mukaan kädellään etumaisen pulpetin reunaan. Mutta luokalla tunnettiin tuo hänen mieliasentonsa, ja siksi oli sanottu kohta nyt tahrittu musteella, niin että herra Modersohnin pikkuruinen, kömpelö käsi tuli aivan mustaksi. Hän ei taaskaan ollut huomaavinaan mitään, vei märän, musteen tahriman käden selkänsä taakse, räpytti silmiään ja sanoi pehmeällä, heikolla äänellä: »Luokan järjestys ei ole mallikelpoinen.»

Hanno Buddenbrook rakasti häntä tällä hetkellä ja katsoi rävähtämättä hänen avuttomiin, onnettoman näköisiin kasvoihinsa. Mutta Wasservogelin röhkinä kävi yhä äänekkäämmäksi ja luonnollisemmaksi, ja äkkiä räiskähti kourallinen herneitä ikkunaruutua vasten, ponnahtaen sitten ropinalla takaisin huoneeseen.

»Sataa rakeita», sanoi joku kuuluvalla äänellä, ja herra Modersohn näytti uskovan sen, sillä hän vetäytyi ilman muuta kateederiin ja kysyi päiväkirjaa. Sitä hän ei tehnyt siksi, että olisi kirjoittanut sinne jonkun nimen; sillä vaikka hän oli jo pitänyt luokalla viisi tai kuusi opetustuntia, ei hän tuntenut oppilaista kuin jonkun harvan, ja hänen täytyi sanoa nimet arvaamalla ja turvautua kirjoitettuun nimilistaan.

»Feddermann», sanoi hän, »olkaa hyvä ja lausukaa läksynä oleva runo.»

»On poissa!» huudettiin luokalta kuorossa. Ja kaiken hälinän keskellä istui Feddermann suurena ja leveänä viskoen uskomattoman nopeasti herneitä ympäri luokkaa.

Herra Modersohn räpytteli silmiään ja etsi uuden nimen.

»Wasservogel», sanoi hän.

»Kuollut!» huusi Petersen, johon oli tarttunut hirsipuuhuumori. Ja jalkoja raapien, röhisten, kotkottaen ja pilkkanaurua nauraen vakuuttivat kaikki, että Wasservogel oli kuollut.

Herra Modersohn räpytti taas silmiään, katseli ympärilleen, veti suunsa happamaan irveeseen ja katsoi sitten taas luokkakirjaan, osoittaen pienellä, kömpelöllä kädellään nimeä, jonka hän nyt aikoi lausua.

»Perlemann», äänsi hän epävarmasti.

»On valitettavasti tullut mielenvikaan», sanoi kreivi Kai Mölln selvästi ja kuuluvasti; ja melun yhä lisääntyessä vahvistettiin tämäkin todeksi.

Silloin nousi herra Modersohn paikaltaan ja huusi yli hälinän. »Buddenbrook, te pakotatte minut rankaisutoimenpiteeseen. Jos teidän naurunne uudistuu, täytyy minun antaa teille muistutus.»

Sitten hän istuutui jälleen. — Hanno Buddenbrook oli todellakin nauranut, hän oli purskahtanut Kain sukkeluuden johdosta hiljaiseen, kiihkeään nauruun, jota hän ei osannut hillitä. Sukkeluus oli hänen mielestään mainion onnistunut, ja varsinkin sana »valitettavasti» oli huvittanut häntä. Mutta kun herra Modersohn yhä töllisti häneen, tyyntyi hän ja katsoi maisteriin hiljaa ja synkin silmin. Hän näki tällä hetkellä kaiken mitä hänen yllään ja sisällään oli. Hän näki jokaisen karvan hänen harvassa parrassaan, josta iho kuulsi kaikkialta läpi, näki hänen ruskeat, kiiltävät, toivottomat silmänsä, näki hänellä olevan kaksi paria kalvosimia pienissä, kömpelöissä käsissään, koska hänen paidanhihansa olivat yhtä pitkät ja leveät kuin kalvoset, näki koko hänen viheliäisen, epätoivoisen olemuksensa. Ja hän näki myöskin hänen sieluunsa. Hanno Buddenbrook oli melkein ainoa, jonka herra Modersohn tunsi nimeltä, ja tätä tietoaan hän käytti siten, että aina huusi häntä olemaan hiljaa, uhkasi häntä rankaisutoimenpiteellä ja kohteli häntä julmasti. Hän tunsi oppilas Buddenbrookin siksi, että tämä erosi muista hiljaisen käytöksensä tähden. Ja tuota hiljaisuutta hän nyt käytti hyväkseen antaakseen pojan aina tuntea opettajan mahtia, jota hän ei uskaltanut näyttää tämän äänekkäille ja röyhkeille tovereille. Säälikin käy mahdottomaksi maailman pahuuden tähden, ajatteli Hanno. Minä en ota osaa teidän kiusaamiseenne, maisteli Modersohn, koska se on minusta karkeata, rumaa ja jokapäiväistä; ja te vastaatte siihen näin. Mutta niin on laita, niin on ja niin tulee aina olemaan, ajatteli hän. Ja jälleen liikkui hänessä pelko ja inho. Ja miksi minun pitää vielä ymmärtää tämä kaikki niin selvästi!...

Viimeinkin löytyi eräs, joka ei ollut kuollut eikä mielenvikainen, vaan joka oli valmis lausumaan englantilaiset säkeet. Oli läksynä muuan runo, »The Monkey», lapsellinen, arvoton sepustus, jota ahdettiin väkipakolla näiden nuorten poikain päähän, vaikka suurin osa heistä aikoi merille, liikkeisiin tai muille vakaville elämänaloille.

»Monkey, little merry fellow, »Thou art nature's pulchinello...»

Siinä oli pitkä jono säkeistöjä, ja Kassbaum luki ne kirjastaan. Herra Modersohnin takia ei tarvinnut vaivautua vähääkään. Ja melu oli yhä lisääntynyt. Kaikkien jalat olivat liikkeessä raapien karkeata lattiaa. Kukko kiekui, sika röhki, herneet lensivät. Hillittömyys oli huumannut nuo kaksikymmentäviisi. Heidän viisi-, kuusitoistavuotiset kasvattamattomat vaistonsa heräsivät. Ympäri luokkaa kulkivat mitä rivoimmat lyijykynäpiirustukset herättäen ahnasta naurua...

Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus. Kassbaum keskeytti lukunsa. Herra Modersohnkin kohosi seisaalleen kuuntelevan näköisenä! Luokan perältä kuului vienoja, kellonpuhtaita sointuja, jotka levisivät suloisina, tunteellisina, hellinä äkilliseen hiljaisuuteen. Joku oli tuonut mukaansa soittorasian, joka nyt soitteli sävelmää »Du, du liegst mir am Herzen» kesken englannintuntia. Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä kun tuon viehättävän sävelmän viimeinen sointu haipui, tapahtui jotakin kauheata... se murskasi kaikki läsnäolevat alleen julmasti, odottamatta, ylivoimaisena, lamauttavana.

Ovi aukeni näet ilman edelläkäyvää koputusta kiivaasti ja selkoselälleen, sisään tuli jokin hirmuinen, pitkä olio, joka päästi urahtavan huuliäänteen ja seisoi yhdellä ainoalla askeleella luokan edessä... Se oli Isäjumala.

Herra Modersohn oli käynyt tuhkanharmaaksi ja kaasi kateederituolin kumoon pyyhkiessään siitä tomua nenäliinallaan. Oppilaat olivat kavahtaneet seisoalleen yhtenä miehenä. He painoivat kädet kylkiinsä, nousivat varpailleen, taivuttivat päänsä ja purivat huultaan musertavasta velvollisuudentunnosta. Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Joku huokasi jännityksestä, sitten oli taas äänetöntä.