Part 28

Johtaja Wulicke tarkasti hetkisen tervehtiviä joukko-osastoja; sitten hän kohotti käsivartensa niin että hänen suppilonmuotoiset, likaiset kalvosimensa tulivat näkyviin, esiintyen kuin mies, joka aikoo tarttua täydellä voimalla ohjaksiin. »Istukaa», sanoi hän kontrabassoäänellään. Hän ei sinutellut ketään.

Oppilaat painuivat alas. Herra Modersohn veti vapisevin sormin nojatuolin esiin, ja johtaja istuutui kateederin viereen. »Jatkakaa vain, olkaa hyvä,» hän sanoi; ja se kaikui niin kamalalta kuin olisi hän sanonut: »Nythän se nähdään, ja voi sitä, ken...!»

Oli selvää, miksi hän oli tullut. Herra Modersohnin piti antaa hänelle näyte opetustaidostaan, hänen tuli osoittaa, mitä luokka oli oppinut kuudessa, seitsemässä tunnissa; oli kyseessä herra Modersohnin olemassaolo ja tulevaisuus. Maisteri oli surkean näköinen seisoessaan uudelleen kateederissa ja pannessaan jonkun lukemaan uudelleen runoa »The Monkey». Ja samoin kuin aikaisemmin oli tutkittu ja arvioitu oppilaita, tutkittiin ja arvioitiin nyt myöskin opettajaa... Ja molempien kävi huonosti! Johtajan Wulicken ilmestyminen oli äkkirynnäkkö, vain pari kolme oppilasta oli valmistanut läksyn kotona. Herra Modersohn ei voinut mitenkään kysyä koko tuntia vain Adolf Todtenhauptilta, joka tiesi kaiken. Kun ei runoa »The Monkey» enää voitu lukea kirjasta johtajan läsnäollessa, meni se hirveän huonosti, ja kun oli »Ivanhoen» vuoro, sai oikeastaan vain nuori kreivi Mölln jonkun verran selkoa käännöksestä, koska hän oli ollut yksityisesti innostunut luettavasta. Toiset tavailivat yskien äänteitä. Hanno Buddenbrookin nimikin tuli esille, eikä hän päässyt ensimmäistä riviä pitemmälle. Johtaja Wulicke päästi äänen, joka rämähti kuin kontrabasson alimman kielen vihainen kosketus. Herra Modersohn väänteli pieniä, kömpelöitä, musteen tahraamia käsiään ja hoki vaikeroiden: »Ja tavallisesti se on mennyt niin hyvin! Tavallisesti se on mennyt niin hyvin!»

Samaa hän hoki vielä kellon soidessa, kääntyneenä epätoivoisen näköisenä puolittain oppilaisiin, puolittain johtajaan. Mutta Isäjumala seisoi peloittavan suorana käsivarret ristissä tuolinsa edessä ja katsoi torjuvasti päätään nyökäten yli luokan... Sitten hän käski tuomaan päiväkirjan ja kirjoitti kaikille niille, joiden tiedot äsken olivat osoittautuneet puutteellisiksi tai nollan arvoisiksi, muistutuksen laiskuudesta; kuudelle, seitsemälle oppilaalle yht'aikaa. Herra Modersohnin nimeä ei voitu kirjoittaa siihen, mutta hän oli pahemmassa asemassa kuin kukaan. Hän seisoi paikallaan valjuna, murtuneena, tuhottuna. Hanno Buddenbrookin nimi oli myös muistutuksen saaneiden joukossa. — »Minä olen estävä teidän ylenemisenne», sanoi rehtori Wulicke vielä. Sitten hän katosi.

Kello soi, tunti oli loppunut. Näin oli siis pitänyt käydä. Niin kävi aina. Silloin kun eniten pelkäsi, kävi melkein hyvin; mutta juuri kun ei arvannut pelätä, tuli turman isku. Hannon luokalta siirto pääsiäisenä oli nyt lopullisesti mahdoton. Hän nousi ja lähti huoneesta väsynein silmin, kaivertaen kielellään kipeää poskihammasta.

Kai tuli hänen luokseen, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja kulki näin portaita alas hänen kerallaan kiihtyneiden tovereiden keskellä, jotka kiistelivät näistä kuulumattomista tapahtumista. Hän katsoi huolissaan ja hellästi Hannon kasvoihin ja sanoi: »Anna anteeksi, Hanno, että minä käänsin enkä mieluummin antanut kirjoittaa omaa nimeänikin päiväkirjaan. Se tuntuu niin ilkeältä...»

»Sanoinhan minäkin juuri sitä ennen, mitä _patula Jovis arbore glandes_ merkitsee?» sanoi Hanno. Niinhän se on, ei sille mahda mitään. Täytyy 'tyytyä.»

»Niin kai sitä täytyy. — Isäjumala tahtoo siis lopettaa sinun ylenemisesi. Sinun täytyy sitten kai tyytyä siihen; koska se kerran on hänen tutkimaton tahtonsa... Yleneminen, mikä herttainen sana! Herra Modersohnin yleneminen on myöskin mennyttä. Hän ei ole pääsevä milloinkaan lehtoriksi, miesparka. Niin, on olemassa lehtoreita ja maistereita, näettekös, mutta paljaita opettajia ei ole olemassa. Tätä ei nyt ole niin helppo käsittää, koska se on aikaihmisten asia, sellaisten, jotka ovat jo kypsyneet elämässä. Pitäisi voida sanoa: Opettaja kuin opettaja. Mitä varten toisten pitää olla yhdenlaisia ja toisten toisenlaisia, sitä minä en ymmärrä. Siitä olisi otettava selkoa Isältä jumalalta tai herra Marotzkelta. Mutta mitä silloin tapahtuisi? He pitäisivät sitä loukkauksena ja nujertaisivat meidät maahan uppiniskaisuuden tähden, vaikka meillä olisi ollut paljon korkeampi käsitys heidän kutsumuksestaan kuin heillä itsellään... Mutta ei viitsitä, he ovat kaikki sarvikuonoja.»

He lähtivät pihalle kävelemään ja Hanno kuunteli mielellään Kain juttelua, jolla tämä koetti saada hänet unohtamaan muistutuksensa.

»Katso, tässä on portti, pihaportti, se on auki ja sen takana on katu. Mitenkähän olisi, jos me lähtisimme ulos kävelemään hiukan kadulle? On väliaika, ja meillä on aikaa kuusi minuuttia; ja saattaisimmehan palata takaisin täsmällisesti. Mutta asia on kuitenkin sellainen, että se on mahdotonta. Ymmärrätkö sinä sitä? Tuossa on portti, se on auki, sen edessä ei ole mitään salpoja, mitään esteitä, ja tuossa on kynnys. Mutta sittenkin se on mahdotonta, jo paljas ajatus on mahdoton, emme saa poistua sekunniksikaan sen yli. Ja ottakaamme toinen esimerkki. Olisi aivan nurinkurista väittää, että kello on nyt suunnilleen puoli kaksitoista. Ei, nyt on maantiedetunnin vuoro: niin pitää sanoa! Mutta onko tämä elämää, sanopas se? Kaikki on päin mäntyyn... Voi Herra Jumala, jos tämä laitos laskisi meidät hellästä syleilystään!»

»Entä sitten? Ei, hyvä on näin, Kai, sillä silloin en minä tietäisi mitä tehdä. Täällä on ainakin hyvässä tallessa. Isäni kuoltua ovat herra Stephan Kistenmaker ja pastori Pringsheim ottaneet elämäntehtäväkseen kysyä minulta joka päivä miksi aion. En minä tiedä. En osaa vastata mitään. En voi tulla miksikään. Pelkään koko elämää...»

»Miten sinä voit puhua noin arasti! Sinä, jolla on musiikkisi...»

»Mitä minun musiikkini on? Ei se ole mitään, Kai. Pitääkö minun alkaa kiertää maita ja mantereita soittaakseni ihmisille? Ensiksikään siihen ei suostuttaisi, toiseksi minä en ole koskaan oppiva soittamaan tarpeeksi hyvin. En osaa juuri mitään, osaan vain vähän improvisoida, kun ei kukaan kuule. Ja sitten minusta olisi tuo kiertely ja matkustelu hirveän vaikeata... Sinun laitasi on toinen. Sinulla on enemmän rohkeutta. Sinä kuljet missä kuljet, naurat kaikelle vasten naamaa ja löydät aina jonkun vastaväitteen. Sinä olet kirjoittava, olet kertova ihmisille jotakin kaunista ja ihmeellistä: se on jotakin. Ja sinä tulet varmasti kuuluisaksi, sinä olet niin taitava. Mistä se johtuu? Siitä, että sinä olet iloisempi. Usein katsahdamme toisiimme tunnilla kuten äskenkin herra Mantelsackin tunnilla, kun Petersen oli ainoa kaikista lunttaajista, joka sai muistutuksen. Ajattelemme samaa, mutta sinä irvistät ja olet ylpeä... Minä en voi tehdä niin. Se tekee minut niin väsyneeksi. Minä tahtoisin nukkua enkä tietää enää mistään mitään. Minä tahtoisin kuolla, Kai!... Ei, minusta ei tule mitään. Minä en jaksa tahtoa mitään. Minä en tahdo edes tulla kuuluisaksi. Minä pelkään sitä, aivan kuin siinä olisi jotakin väärää, ole varma siitä. Pastori Pringsheim kuuluu äsken sanoneen jollekin rippikoulutunnin jälkeen, että minusta on turha toivoa mitään, sillä minä kuulun rappiolle joutuneeseen sukuun...»

»Onko hän sanonut sellaista?» kysyi Kai jännittyneesti...

»On, hän tarkoittaa sillä minun setääni Christiania, joka on Hampurissa eräässä laitoksessa. — Hän on varmasti oikeassa. Ei pitäisi odottaa minusta mitään. Olisin niin kiitollinen siitä!... Minulla on niin monenlaisia huolia, ja kaikki on minusta niin raskasta. Jos minä esimerkiksi satun saamaan haavan käteeni tai loukkaamaan itseni jollakin tavoin... ja tuo haava on sellainen, että se paranisi jollakin toisella viikossa, niin minulla se pysyy kipeänä kuukauden. Se ei tahdo mennä umpeen, se ärtyy, rupeaa märkimään ja tuottaa suurta hankaluutta... Herra Brecht sanoi äskettäin, että minun hampaani ovat surkeassa kunnossa, melkein kaikki ovat pilalla ja loppuunkuluneet, ja miten paljon onkaan vedetty pois! Semmoista se on. Ja millä minä sitten puren, kun tulen kolmenkymmenen tai neljänkymmenen ikäiseksi? Minulla ei ole mitään toivoa...»

»Älähän nyt enää», sanoi Kai alkaen kävellä nopeammin. »Nyt sinä kerrot minulle vähän soitostasi. Minä aion näet kirjoittaa jotakin aivan ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä... Ehkä minä alotan jo piirustustunnilla. Aiotko soittaa tänä iltana?»

Hanno oli hetken ääneti. Hänen katseeseensa oli tullut huolestunut, surullinen, epävarma kiilto. »Kai minä soitan», hän sanoi, »vaikka minun pitäisi harjoitella etyydejäni ja sonaattejani ja sitten lopettaa. Mutta kai minä soitan, en osaa olla ilmankaan, vaikka se on vielä pahempi.»

»Pahempi?»

Hanno oli vaiti.

»Minä tiedän mitä sinä soitat», sanoi Kai. Ja sitten molemmat olivat hiljaa.

He olivat merkillisessä iässä. Kai oli tullut hyvin punaiseksi ja katsoi maahan, painamatta päätään alas. Hanno näytti kalpealta. Hän oli hirvittävän vakava, ja hänen verhottu katseensa oli luotu syrjään.

Silloin soitti herra Schlemiel kelloa, ja he lähtivät ylös.

Tuli maantiedetunti ja sen ohella koekirjoitus, hyvin tärkeä kirjoitus Hessen-Nassausta. Luokkaan astui punapartainen ja lievetakkinen opettaja. Hänellä oli kalpeat kasvot, eikä hänen suurihuokoisissa käsissään kasvanut ainoatakaan karvaa. Tämä oli koulun henkevin opettaja, herra lehtori Mühsam. Hänellä oli aika ajoin verensyöksy, ja hän puhui aina ivallisin äänenpainoin, koska hän piti itseään yhtä sukkelapuheisena kuin sairaana. Kotonaan hänellä oli eräänlainen Heine-arkisto, kokoelma papereita ja esineitä, jotka kuuluivat tuon sairaan runoilijan jäämistöön. Hän näytti nyt kartalta Hessen-Nassaun rajat ja pyysi sitten alakuloisen ivallisesti, että herrat olisivat hyvät ja merkitsisivät vihkoihinsa mitä tiesivät tuosta alueesta. Hän näytti tahtovan ivata sekä oppilaita että Hessen-Nassauta, ja kuitenkin oli tämä hyvin tärkeä koekirjoitus, jota kaikki pelkäsivät.

Hanno Buddenbrook ei tiennyt mitään Hessen-Nassausta, ei sanottavasti mitään. Hän koetti kurkistaa hiukan Adolf Todtenhauptin vihkoon, mutta Heinrich Heine, joka ylimielisestä ja kärsivästä ivastaan huolimatta valvoi mitä tarkkaavaisimmin silmin jokainen liikkeitä, huomasi sen heti ja sanoi: »Herra Buddenbrook, minun tekisi mieleni pyytää teitä sulkemaan kirjanne, mutta pelkään tekeväni sillä palveluksen teille. Jatkakaa.»

Tässä lauseessa oli kaksi sukkeluutta. Ensiksikin se, että tohtori Mühsam puhutteli Hannoa »herraksi», toiseksi tuo palveluksen tekeminen. Mutta Hanno Buddenbrook jäi istumaan kumaraan vihkonsa yli ja jätti viimein melkein tyhjän paperin pöydälle, poistuen sitten Kain kanssa.

Tänä päivänä oli nyt sitten kaikki ohi. Onnellinen se, joka oli selvinnyt kunnialla ja jonka tunnolla ei ollut muistutusta...

Piirustussali oli suuri ja valoisa. Seinämillä oli antiikkismallisia kipsijäljennöksiä, ja eräässä isossa kaapissa oli erilaisia puuesineitä ja nuken huonekaluja, joita myöskin käytettiin malleina. Herra Drägemüller oli tanakkavartaloinen mies, jolla oli pyöreä täysiparta ja ruskea, sileä, huokeahintainen tekotukka, joka ulkoni niskasta, paljastaen koko salaisuuden. Hänellä oli kaksi tekotukkaa, toinen, jossa oli pitemmät ja toinen, jossa oli lyhemmät hiukset. Silloin kun hän oli leikkauttanut partansa, piti hän lyhyempihiuksista... Muutenkin hänellä oli eräitä hullunkurisia ominaisuuksia. »Lyijykynän» asemesta sanoi hän »lyijy». Sitäpaitsi hänestä aina levisi öljyn ja viinan sekainen haju; toiset arvelivat hänen juovan paloöljyä. Hänen ihanimmat päivänsä olivat ne, jolloin hän sai olla jonkun toisen opettajan sijaisena ja opettaa jotakin muuta ainetta kuin piirustusta. Silloin hän esitelmöi Bismarckin politiikasta, tehden samalla innokkaita spiraalinmuotoisia kädenliikkeitä nenästä olkapäähän, ja puhui vihalla ja pelolla sosialismista... »Meidän täytyy pysyä koossa!» sanoi hän huonoille oppilaille töykäten näitä käsivarteen. »Sosialismi on oven edessä!» Hänen olemuksensa oli hermostuneen touhuava. Hän istahti jonkun oppilaan viereen, tuoden väkevän viinanhajun tämän läheisyyteen, huitoi sinettisormustaan tämän nenän edessä, puhkui jonkun yksityisen sanan, kuten esimerkiksi: »Perspektiivi!» »Heittovarjo!» »Lyijy!» »Sosialismi!» »Koossapysyminen!» ja riensi toiseen paikkaan...

Kai kirjoitti uutta kirjallista teostaan, ja Hanno esitti ajatuksissaan orkesteri-alkusoittoa. Sitten tunti loppui, koulutyö oli päättynyt, haettiin kirjat luokalta, kulku pihaportin kautta oli vapaa, mentiin kotiin.

Hannolla ja Kailla oli sama matka, ja he kulkivat yhdessä kirjat kainalossa kaupungin laidassa sijaitsevalle pienelle punaiselle huvilalle asti. Siitä oli nuoren kreivi Möllnin vielä kuljettava yksin pitkä matka isänsä asumukseen. Hänellä ei ollut edes päällystakkia.

Sumu, joka aamulla oli ollut hyvin tiheä, oli muuttunut lumeksi, jota satoi nyt suurina pehmeinä hiutaleina ja joka suli maahan tultuaan loaksi. Buddenbrookin portilla ystävykset erosivat. Mutta Hannon ehdittyä jo puoliväliin pihaa palasi Kai takaisin ja kietoi kätensä toverin kaulaan. »Älä ole onneton... äläkä soita tänään!» sanoi hän hiljaa. Sitten katosi hänen hoikka, hoitamaton hahmonsa lumipyryyn.

Hanno jätti kirjansa eteisessä seisovan karhun pitelemälle tarjottimelle ja meni arkihuoneeseen äitiään tervehtimään. Tämä istui leposohvalla lukien keltaniteistä kirjaa. Hannon kulkiessa lattiamaton yli katsoi äiti häneen ruskeilla, lähekkäin olevilla silmillään, joiden kulmissa oli sinisiä varjoja, ja Hannon ehdittyä hänen kohdalleen otti hän tämän pään käsiensä vähin ja suuteli häntä otsalle.

Hän meni omaan huoneeseensa, jonne neiti Clementine oli toimittanut vähän aamiaista, pesi itsensä ja kävi syömään. Tultuaan valmiiksi kaivoi hän laatikosta pakan pieniä, väkeviä venäläisiä savukkeita, jotka hänkin jo tunsi, ja alkoi polttaa. Sitten istuutui hän harmonion ääreen ja soitti jotakin hyvin vaikeata, ankaraa, fuugamaista Bachin teosta. Ja viimein hän vei kätensä niskaan sekä katsoi ulos tarkastaen äänettömästi maahan leijailevaa lumisadetta. Mitään muuta katsomista ei ollut. Hänen ikkunansa alla ei enää ollut siroa puutarhaa lorisevine suihkulähteineen. Näköalan sulki viereisen huvilan sivuseinä.

Kello neljä syötiin päivällistä. Gerda Buddenbrook, pikku Johann ja neiti Clementine istuivat kolmisin. Sen jälkeen lähti Hanno salonkiin tekemään soittovarusteluita ja jäi flyygelin luo odottamaan äitiään. He soittivat yhdessä Beethovenin sonaatin, 24. opuksen. Adagio-osassa soi viulu kuin enkelin laulu, mutta Gerda otti sen sittenkin tyytymättömänä poskeltaan, katsoi sitä nyrpeästi ja sanoi, ettei se ohut soittotuulella. Hän ei soittanut etemmäksi, vaan lähti lepäämään.

Hanno jäi salonkiin. Hän astui lasioven luo, joka vei kapealle parvekkeelle, ja katsoi pari minuuttia ulos märän lumen peittämään pihaan. Mutta äkkiä hän astui askeleen takaperin, veti kiihkeästi kermanväriset uutimet oven eteen, niin että huone jäi kellertävään hämärään, ja lähti mielenliikutuksen vallassa flyygelin ääreen. Siinä hän seisoi vielä vähän aikaa, ja hänen katseensa, joka tuijotti jäykkänä ja epämääräisenä yhteen paikkaan seinään, tummui hiljalleen, verhoutui, kävi sameaksi... Hän istuutui ja ryhtyi soittamaan erästä fantasiaansa.

Se oli aivan yksinkertainen aihe, olemattoman melodian katkelma, puolentoista tahdin pituinen kuvio, ja kun hän soitti sen ensi kertaa syvällä bassossa, yksiäänisenä, voimalla, jota ei olisi odottanut häneltä, aivan kuin pasuuna olisi julistanut sen käskevästi kaiken tulevan alkuaiheeksi ja perustukseksi, — ei saattanut aavistaa vähääkään, mitä se oikein tarkoitti. Mutta sen uudistuessa diskantissa, himmeän hopeanvärisessä äänilajissa, ilmeni, että sen pääsisältö keskittyi yhteen ainoaan tasoitukseen, kaihoisaan, tuskalliseen vaipumiseen äänilajista toiseen... se oli henkeäpidättävä, avuton aihe, mutta se kasvoi ihmeelliseksi, salaperäiseksi ja merkitseväksi täsmällisen, juhlallisen ja ponnekkaan esityksen kautta. Ja sitten seurasi vilkkaita juoksutuksia, haeskelevaa tuloa ja menoa synkooppeineen, huudahtelujen keskeyttämää harhailua, aivan kuin hätääntyneen sielun levotonta, valittavaa, odottavaa, kiihkeää tuskaa jostakin, jonka se oli havainnut, mutta joka ei tahtonut vaieta, vaan uudistui yhä uusina sointuyhdistyksinä. Synkoopit kävivät yhä kiihkeämmiksi, neuvottomammiksi, nopeiden triolien ajelemiksi, mutta välistä kuuluvat pelonhuudot saivat muodon, liittyivät yhteen, muodostivat sävelmän, joka lopulta kohosi valtaan palavan rukouksen tavoin, puhallussoittimien sävyisenä, voimakkaana ja nöyränä. Ahdistava haeskelu, häilyntä, harhaantunut liukuminen oli vaiennut ja voitettu, ja erehtymättömän yksinkertaisena ja rytmikkäänä kaikui nyt esiin murtunut, lapsellisen harras koraali... Se loppui kirkkosävelmän tapaiseen loppuun. Tuli fermaatti, äänettömyys. Ja sitten, yht'äkkiä, helähti aivan hiljaa, himmeän hopeanvärisenä fantasian perusaihe, tuo avuton katkelma, tuo typerä tai salaperäinen kuvio, tuo kaihoisa, tuskallinen vaipuminen sävellajista toiseen. Sitten syntyi hirveä meteli, hurja toiminta, jossa sananvalta oli törähdyksentapaisilla korosteilla, jotka ilmaisivat villiä päättäväisyyttä. Mitä se merkitsi? Mitä oli tulossa? Kuului kuin torvien toitotusta, jotka kutsuivat hyökkäykseen. Ja sitten tuli kuin kokoonkerääntyminen, rytmit liittyivät lujemmin yhteen, ja aivan uusi aihe pistäytyi joukkoon, reipas välikohta, eräänlainen metsästyslaulu, toiminnanhaluinen ja kiihkeä. Mutta se ei ollut iloinen, se oli pohjimmaltaan täynnä epätoivoista rohkeutta, joukosta kuuluvat merkkitörähdykset olivat kuin hätähuutoja, ja jälleen kuului kaiken tuon menon keskeltä, noiden ristiriitaisten ja kummallisten sointujen seasta perusaiheen ahdistava, harhaileva, suloisen salaperäinen sävel... Ja sitten vyöryi esiin vaihtelevien tapausten sarja, joiden sisältöä ja tarkoitusta ei saattanut käsittää, sointujen, rytmien ja sävelten seikkaileva mylläkkä, joita Hanno ei hallinnut, vaan jotka kehittyivät esiin hänen sormistaan hänen tuntematta niitä ennestään... Hän istui hiukan eteenpäinkumartuneena, huulet raollaan ja silmissä kaukainen, syvä katse, ruskean tukan langetessa pehmeinä kiharoina ohimoille. Mitä tämä oli? Mitä hän koki? Kamppailiko hän hirveiden vastuksien kanssa, tappoiko hän lohikäärmeitä, louhiko hän vuoria, uiko hän virtojen poikki, kulkiko hän läpi liekkien? Yht'äkkiä viilsi kaiken läpi ilkkuvan naurun tai äärettömän autuuttavan lupauksen tavoin perusaiheen avuton, äänilajista toiseen vaipuva kuvio... ja oli kuin se olisi kiihoittanut yhä uusiin valtaviin ponnistuksiin; sitä seurasivat nyt huimaavaa vauhtia kiitävät oktaavijuoksutukset, jotka päättyivät parkauksiin. Ja tämän jälkeen alkoi paisutus, hidas, säännöllinen nousu, kromaattinen eteenpäinpyrkiminen rajun, vastustamattoman kaipauksen ajamana, jota keskeyttivät äkilliset, peloittavat, yllyttävät pianissimot, jotka kuvasivat kuin maan vajoamista jalkain alta tai vaipumista himoon... Kerran kaikuivat aivan kuin varoittaen perusaiheen rukoilevat, murtuneet sävelet, mutta sitten se peittyi raivoavien epäsointujen alle, jotka kasaantuivat päällekkäin, vyöryivät eteenpäin, peräytyivät, kiipesivät ylemmä, painuivat jälleen ja ryntäsivät uudestaan kuvailematonta päämäärää kohti, joka oli paljastuva tuossa paikassa, jännityksen hetkellä, jolloin ahdistava pakko oli muuttumassa sietämättömäksi... Ja se paljastui, janoavat voimat eivät enää voineet pidättyä, se paljastui kuin esivaatteen repeäminen, porttien aukeaminen, orjantappurapensaiden taipuminen, lieskamuurien sortuminen... päämäärä, salaisuus, vapahdus, täyttymys, tyydytys; se paljastui, ja riemuisan hurman pusertamana yhtyivät nyt kaikki äänet sulosoinnuksi, joka heti senjälkeen suli toiseen samanlaiseen kaihoisan, ikävöivän ritardandon johdattamana... perusaiheeseen! Ja sitten alkoi juhla, voittojuhla, tuon saman aiheen hillitön irstailu kaikissa sointuvivahduksissa; se liikkui kaikissa oktaaveissa, itki, värisi tremolandossa, lauloi, riemuitsi, nyyhki, astui esiin kaikessa myrskyävässä, kilisevässä, helmeilevässä, pauhaavassa orkestraalisessa loistossaan... Oli jotakin raakaa ja tylsää ja samalla askeettisen uskonnollista, uskon ja kieltäymyksen tapaista tuon puolentoista tahdin pituisen lapsellisen sointuaiheen intomielisessä palvonnassa... jotakin paheellista siinä hillittömyydessä ja täyttymättömyydessä, jolla sitä oli käsitelty ja kehitelty, ja samalla jotakin pilkallisen epätoivoista, aivan kuin himoon uppoamisen ja hukkumisen halua tavassa, jolla siitä oli imetty viimeinen sulous, kunnes tuli purkaus, inho ja kyllästymys, kunnes viimeinkin, viimeinkin, kaikkien hurjastelujen jälkeen kuului pitkä, hiljainen, mollisävellajissa kulkeva arpeggio, joka pyöri yhden sävelen ympärillä, siirtyi duuriin ja häipyi alakuloiseen empimiseen.

Hanno istui vielä kotvasen ääneti paikallaan, leuka rinnalle painuneena, kädet helmassa. Sitten hän nousi ja sulki flyygelin. Hän oli hyvin kalpea, hänen polvensa olivat voimattomat ja hänen silmänsä paloivat. Hän lähti viereiseen huoneeseen, oikaisi itsensä leposohvalle ja jäi siihen pitkäksi aikaa, hievahtamattomaksi.

Myöhemmin syötiin illallista, jonka jälkeen Hanno pelasi äitinsä kanssa pelin shakkia, jossa ei voittanut kumpikaan. Mutta vielä keskiyön jälkeen istui hän huoneessaan soittaen kynttilän valossa harmoniota, koska nyt ei enää saanut soittaa flyygeliä. Hän istui siinä mietteissään, vaikka aikoi nousta seuraavana aamuna kello puoli kuusi ylös lukemaan tärkeimpiä läksyjä.

Tämä oli eräs päivä pikku Johannin elämässä.

KOLMAS LUKU.

Lavantaudin kulku on seuraavanlainen.

Ihminen tuntee itsessään sielullista alakuloisuutta, joka nopeasti lisääntyy ja muuttuu raukeaksi epätoivoksi. Samaan aikaan joutuu hän ruumiillisen väsymyksen valtaan, joka ei ulotu ainoastaan lihaksiin ja jänteisiin, vaan myös kaikkiin sisäelimiin, muun muassa vatsaan, joka kieltäytyy itsepäisesti ottamasta ruokaa. Syntyy kova unentarve; mutta huolimatta äärimmäisestä väsymyksestä on uni levotonta, pinnallista, painostavaa ja vailla virkistystä. Päätä pakottaa; ajatus on samea, sekava, kuin usvan peittämä, ja aika ajoin pyörryttää. Kaikissa jäsenissä tuntuu epämääräistä kipua. Nenästä juoksee verta ilman nähtävää syytä. — Tämä on johdantoa sairauteen.

Sitten tulee ankara vilunpuuska, joka puistattaa koko ruumista ja kalisuttaa hampaita vastatusten. Se on kuumeen ilmestymisen merkki, joka myös heti nousee hyvin korkealle. Rinnan ja vatsan pinnassa näkyy yksityisiä herneensuuruisia punaisia täpliä, jotka katoavat sormella painaessa, mutta nousevat heti taas näkyviin sen jälkeen. Suoni tykyttää kiihkeästi; se lyö satakin kertaa minuutissa. Näin kuluu ensimmäinen viikko kuumeen ollessa neljänkymmenen asteen vaiheilla.

Toisen viikon kuluessa ei ole pään eikä jäsenten pakotusta, mutta pyörrytys on käynyt ankarammaksi ja korvat suhisevat ja humisevat niin kauheasti, että melkein kadottaa kuulon. Kasvojen ilme muuttuu typeräksi. Suu alkaa olla auki, silmät käyvät sameiksi ja tylsiksi. Tajunta himmenee. Potilasta vaivaa unettaminen, ja hän vaipuu usein lyijynraskaaseen horrostilaan, joka ei ole unta. Sillä välin kaikuu huoneessa hänen äänekäs, kiihoittunut hourimisensa. Hänen tahdoton avuttomuutensa aikaansaa jo epäsiisteyttä ja inhoittavuutta. Hänen hammaslihaansa, hampaitaan ja kieltään peittää tumma limainen aine, joka myrkyttää hengityksen. Vatsa on turvonnut, ja hän makaa liikkumattomana selällään, polvet harallaan. Koko elimistön toiminta tapahtuu nopeasti, kiihtyneesti ja pintapuolisesti, hengitys samoin kuin suonentykytys, jossa nyt saattaa laskea satakaksikymmentä lyöntiä minuutissa. Silmäluomet ovat puoliummessa, eivätkä posket enää hohda kuumeesta punaisina kuten alussa, vaan niille on levinnyt sinertävä vivahdus. Herneenkokoiset punaiset täplät vatsalla ja rinnalla ovat lisääntyneet. Ruumiinlämpö on neljäkymmentäyksi astetta....