Part 26

Herra Ballerstedtin kasvot paisuivat, hän nosti heikkoa nyrkkiään, liikutteli huuliaan ja tuijotti nuorta Heinricyä kulmakarvat koholla. Hänen tummanpunainen päänsä tutisi ponnistuksesta, kunnes hän viimein sai sanotuksi: »No...», joka avasi sulun sanoille ja voitti alkuhankaluuden. »Teiltä ei milloinkaan saa vastausta, Heinricy», jatkoi hän nyt helposti ja sujuvasti »ja aina teillä on joku puolustus mielessänne. Jos olitte poissa viime tunnilta, olisitte voinut välipäivinä kysyä läksyä tovereilta, ja jos kerran ensi osa kuvaa Jobin tilaa ennen kuritusta ja toinen kuritusta, olisi teidän pitänyt voida laskea sormillanne, että kolmas osa käsittelee Jobin tilaa tuon kurituksen jälkeen. Mutta, teillä ei ole innostusta työhön, ja te ette ole vain heikko erehtyväinen ihminen, vaan myös aina valmis kaunistelemaan ja puolustamaan heikkouttanne. Mutta huomatkaa, että niin kauan kuin tätä jatkuu, ei ole puhetta luokalta pääsemisestä, Heinricy. Istuutukaa. Wasservogel, jatkakaa.»

Heinricy istuutui uhmaavan ja yksipäisen näköisenä kovalla ryminällä, jupisi vierustoverilleen jonkun hävyttömyyden ja tarttui uudelleen tukevaan puukkoonsa. Nyt nousi Wasservogel, poika, jolla oli tulehtuneet silmät, pysty nenä, ulkonevat korvat ja pureksitut sormenpäät. Tämä täydensi pehmeällä, puristuneella äänellä »yleiskatsauksen» ja alkoi sitten kertoa Jobista, Uzin miehestä, ja hänen kohtaloistaan. Hänellä oli Vanha Testamentti auki edessä istuvan toverin selkää vasten ja hän luki nyt siitä viattoman ja ajattelevan näköisenä, tuijotti sitten silmää räpäyttämättä seinään, ja alkoi kääntää lukemaansa yskien ja takerrellen nykyaikaiselle kirjakielelle... Hänen olennossaan oli jotakin erittäin vastenmielistä mutta herra Ballerstedt kiitti innokkaasti hänen osaamistaan. Wasservogelilla oli siinä suhteessa helpot päivät, että useimmat opettajat kiittivät häntä yli ansion osoittaakseen hänelle itselleen ja kaikille tovereille, etteivät he antaneet hänen rumuutensa johtaa heitä puolueellisuuteen...

Ja uskontotuntia jatkui. Opettaja huusi vielä monen nuorukaisen nimen kuullakseen näiden tietoja Jobista, Uzin miehestä, ja Gottlieb Kassbaum, onnettoman tukkukauppias Kassbaumin poika, sai rappeutuneista kotioloistaan huolimatta kiitettävän arvosanan, koska hän tiesi tarkasti Jobilla olleen seitsemäntuhatta lammasta, kolmetuhatta kamelia, viisi-, sataa härkäparia, viisisataa aasia ja hyvin paljon palvelijoita.

Sitten otettiin esiin raamatut, joista useimmat jo olivat olleet auki, ja tuntia jatkettiin lukemisella. Ja sitten tuli paikka, joka tuntui herra Ballerstedtin mielestä kaipaavan selitystä; hän paisui punaiseksi, sanoi: »No...» ja piti ennenmainittujen valmistelujen jälkeen pienen, yleisillä siveellisillä periaatteilla höystetyn esitelmän tuon arveluttavan paikan valaisemiseksi. Ei yksikään oppilas kuunnellut häntä. Rauha ja uneliaisuus vallitsi huoneessa. Kuumuus oli kaiken aikaa toimivan lämmityslaitoksen ja kaasulamppujen johdosta käynyt jo sangen rasittavaksi, ja noiden kahdenkymmenenviiden oppilaan käyttämä ilma oli jotensakin pilaantunut. Lämpö, liekkien hiljainen pihinä ja yksitoikkoinen ääneenluku vaivuttivat ikävystyneet aivot umpeaan unisuuteen. Kreivi Kai Mölln oli levittänyt eteensä paitsi raamattua Edgar Allan Poen »Käsittämättömät tapaukset ja salaperäiset teot», ja luki nyt niitä pää ylimykselliseen, mutta ei aivan puhtaaseen käteen nojaten. Hanno Buddenbrook istui kumarassa tuijottaen suu veltosti avoinna hämärtävin, polttavin silmin Jobin kirjaan, jonka rivit ja kirjaimet sulivat hänen, edessään mustaksi sohruksi. Väliin, kun hänen mieleensä muistui Graal-aihe tai Münsteriin-meno, painoi hän hitaasti alas luomensa ja tunsi, miten hänen sisällään nyyhkytti. Ja hän rukoili sydämessään, ettei tämä vaaraton ja rauhallinen aamutunti milloinkaan loppuisi.

Ja kuitenkin se loppui säädetyn ajan perästä, ja käytävästä kuuluvan soittokellon kimeä kilinä raastoi nuo kahdetkymmenetviidet aivot suloisesta uinailusta.

»Selvä on», sanoi herra Ballerstedt ja otti vastaan päiväkirjan kirjoittaakseen siihen nimensä ja todistaakseen siten, että tämä tunti oli pidetty viran määräämässä muodossa.

Hanno Buddenbrook sulki raamattunsa ja oikaisihe vavisten, hermostuneesti haukotellen. Mutta laskiessaan alas käsivartensa ja päästäessään jäsenensä herpoamaan täytyi hänen henkäistä äkkiä ja vaivaloisesti, saadakseen taas sydämensä käymistahtiin, sillä se oli silmänräpäykseksi laiminlyönyt velvollisuutensa. Ja nyt oli latinan vuoro... Hän loi apua anoen katseen Kain puolelle, joka ei näkynyt lainkaan huomanneen tunnin loppumista, vaan oli yhä vajonnut yksityislukemiseensa, veti laukustaan esiin kirjavakantisen Ovidiuksensa ja aukaisi sen siltä kohtaa, jossa täksi päiväksi ulkoa opittavat säkeet olivat.... Toivotonta! Oli mahdotonta oppia muutamassa hetkessä nuo mustat, lyijykynävedoin varustetut, supisuorat, viitosella merkittyihin jaksoihin jaetut säerivit, jotka tuijottivat häneen niin synkkinä ja vieraina. Hän ymmärsi tuskin niiden sisältöä, puhumattakaan siitä, että hän olisi voinut lausua ulkoa jonkun niistä. Ja seuraavista, täksi päiväksi käännettävistä hän ei ymmärtänyt hituakaan.

»Mitä merkitsee '_deciderant, patula Jovis arbore, glandes_'?» kysyi hän epätoivoisella äänellä Adolf Todtenhauptilta, joka oli taas päiväkirjan kimpussa. »Sehän on paljasta lorua ja...»

»Mitä?» sanoi Todtenhaupt jatkaen kirjoittamistaan... »Jupiterin puun terhot... Se on tammi... En minä tiedä oikein itsekään...»

»Kuiskaa minulle vähän, kun minun vuoroni tulee, Todtenhaupt!» pyysi Hanno työntäen kirjan luotaan. Sitten hän, luotuaan synkän katseen priimukseen, joka oli nyökännyt yhdentekevästi ja epäystävällisesti, työntäytyi sivuttain ulos pulpetistaan ja nousi seisomaan.

Tilanne oli muuttunut. Herra Ballerstedt oli poistunut ja kateederissa seisoi nyt hänen sijallaan suorana ja jäykkäryhtisenä pieni, heikon näköinen ja laiha mies, jolla oli ohut valkoinen parta, jonka punainen kaula työntyi esiin ahtaan alaskäännetyn kauluksen sisästä ja joka piti toisessa valkokarvaisessa kädessään silinteriään, sisäpuoli ylöspäin. Häntä kutsuttiin oppilaiden kesken »hämähäkiksi», ja hänen varsinainen nimensä oli lehtori Hückopp. Koska hänellä oli valvontavuoro käytävässä, oli hänen velvollisuutensa pitää myös silmällä luokkia... »Sammuttakaa lamput! Verhot syrjään! Ikkunat auki!» sanoi hän tehden heikon äänensä niin käskeväksi kuin suinkin ja heilautti kömpelön tarmokkaasti kättään ilmassa aivan kuin olisi vääntänyt veiviä... »Ja kaikki ulos raittiiseen ilmaan, sukkelaan!»

Lamput sammuivat, verhot lensivät syrjään, kelmeä aamuinen valo levisi huoneeseen, ja kylmä sumu syöksyi sisään leveistä ikkunoista, oppilaiden työntyessä lehtori Hückoppin ohi ovea kohti; vain priimuksella oli oikeus olla luokassa.

Hanno ja Kai tapasivat toisensa ovella ja kulkivat rinnatusten alas komeita portaita ja poikki tyylikkään holviston. Molemmat olivat vaiti. Hanno oli kerrassaan kurjan näköinen ja Kai oli mietteissään. Saavuttuaan suureen pihaan alkoivat he astua edestakaisin eri-ikäisten tovereiden keskellä, jotka hyörivät meluten kosteanpunaisilla pihakivillä.

Täällä piti ylikomentoa nuorehko, vaaleaverinen, suippopartainen herra. Tämä oli koulun hienoin opettaja, maisteri Goldener, ja hän johti koulupoikakotia, jossa asui rikkaita aatelisia Holsteinista ja Mecklenburgista olevia tilanomistajanpoikia. Noiden ylhäisten nuorukaisten esimerkkiä noudattaen, jotka olivat uskotut hänen huomaansa, hoiti hän ulkoasuaan tavalla, joka oli aivan tuntematon opettajapiirissä. Hän käytti heleänvärisiä silkkikaulaliinoja, keikarimaista takkia, vaaleita housuja, jotka kiinnitettiin rakseilla kengän alle, ja hajuvesiltä tuoksuvia, koreareunaisia nenäliinoja. Kun hän oli syntyisin vaatimattomista oloista, eivät hänen kasvonsa oikeastaan vastanneet tuota komeutta, ja esimerkiksi hänen suuret jalkansa näyttivät jokseenkin hullunkurisilta kaidoissa, suippokärkisissä nappikengissä. Käsittämättömästä syystä hän oli ylpeä kömpelömuotoisista punaisista käsistään, joita hän lakkaamatta hankasi, löi toisiaan vasten ja katseli hellän ihailevasti. Hän piti päätään hiukan takakenossa ja vilkui ympärilleen nenä rypyssä ja suu puoliavoinna, aivan kuin aina olisi udellut: »Mitäs, mitäs täällä nyt on tekeillä?»... Mutta hän oli niin hieno, ettei ollut näkevinään kaikkia pieniä luvattomia tepposia, joita sattui pihamaalla. Hän ei ollut huomaavinaan, että joku oppilas oli tuonut mukanaan kirjan parantaakseen vielä viime hetkellä tietojaan, ei ollut huomaavinaan, että hänen koulukoti-oppilaansa antoivat rahaa vahtimestarille, jotta tämä hakisi heille leivoksia, ei myöskään sitä, että toisaalla parin kolmasluokkalaisen voimankoetus muuttui selkäsaunaksi, jota katselemaan heti ryhmittyi asianymmärtäjien piiri, eikä sitä, että pihan perällä jotakin onnetonta, joka oli osoittanut epätoverillista mieltä, pelkuruutta tai kunniattomuutta, raastettiin miehissä pumpun ääreen, jossa hänen häpeänsä pestiin pois kylmällä vedellä...

Se oli reipasta, joskin hiukan kovakouraista nuorisoa tuo joukko, joka hälisten hyöri pihalla ja jonka keskellä Kai ja Hanno nyt kävelivät. Ja koska se oli varttunut sotaisen, voitokkaan ja nuortuneen isänmaan nousukaudessa, oli sen ihanteena karkea miehekkyys. Sen kieli oli samalla homssuista ja sattuvaa ja siinä vilisi teknillisiä sanoja. Juomis- ja tupakanpolttotaito, ruumiillinen voima ja voimistelukuntoisuus olivat suuressa kunniassa, ja halveksittavimmat paheet olivat velttous ja houkkamaisuus. Se, jonka kaulus oli pakkasella pystyssä, vietiin armotta pumpun alle. Mutta se, jonka oli nähty kulkevan kadulla keppi kädessä, se sai kärsiä julkisen, häpäisevän ja kipeää tekevän kurituksen voimistelusalissa...

Se, mitä Hanno ja Kai puhuivat keskenään, hukkui vieraana ja outona yleiseen sorinaan, joka täytti kylmän, kostean ilman. Tämä ystävyys oli jo kauan ollut kaikille tuttu asia. Opettajat katsoivat sitä epäsuopein silmin, koska olettivat sen takana vastustushenkeä, ja toverit, jotka eivät käsittäneet sen laatua, olivat tottuneet olemaan piittaamatta siitä ja pitämään heitä kummallisina olioina, jotka oli paras jättää rauhaan... Kai Mölln oli muuten tavallaan pelätty hurjuutensa ja äksyn itsevaltaisuutensa tähden. Mutta Hanno Buddenbrookiin ei edes suuri Heinricy, joka antoi selkään koko maailmalle, uskaltanut koskea, hän kun arasteli tämän pehmeää tukkaa, tämän jäsenten hentoutta ja tämän alakuloista, suljettua, kylmää katsetta...

»Minua peloittaa», sanoi Hanno Kaille jääden seisomaan eräälle seinämälle, nojautuen muuria vasten ja vetäen viluisesti haukotellen takkinsa tiukemmin ympärilleen... »Minua peloittaa hirveästi, Kai, se aivan kivistää ruumista. Eihän herra Mantelsack sentään ole mikään niin hirveä ihminen? Vai onko? Kunpa tämä inhoittava Ovidius-tunti olisi jo ohi! Kunpa jo olisin saanut muistutuksen päiväkirjaan ja jäänyt istumaan ja kaikki olisi selvä! En minä pelkää sitä, pelkään hälinää, joka liittyy siihen...»

Kai vaipui ajatuksiin. »Tuo Roderich Usher on ihmeellisin olio, mistä kukaan koskaan on tietänyt!» sanoi hän nopeasti ja välittömästi. »Luin koko tunnin hänestä... Kun minäkin osaisin joskus kirjoittaa niin hyvin!»

Kai kirjoitteli näet. Sitä hän oli tarkoittanut aamullisillakin sanoillaan, kertoessaan, että hänellä oli tekeillä parempaa kuin läksyjen luku. Ja Hanno oli ymmärtänyt hänet. Hänen pikkupojanaikuisesta sadunkertomisinnostaan oli kehittynyt kirjoitteluyritysten tarve, ja hän oli vast'ikään saanut valmiiksi runoelman, sadun, suunnattoman seikkailurikkaan tarinan, jossa kaikki hehkui tummaa hohdetta, joka tapahtui metallien ja salaperäisten valojen keskellä maan ja ihmissielun syvimmissä ja pyhimmissä luomispajoissa, joissa luonnon ja ihmissielun alkuvoimia harvinaisella tavalla sekoiteltiin, muunneltiin ja kirkastettiin. — Ja tämä kaikki oli kirjoitettu hartaalla, merkityksellisellä, hieman ylitsevuotavalla ja kaihoisalla haltioitumisen kielellä...

Hanno tunsi tuon kertomuksen ja piti siitä paljon; mutta hän ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi välittänyt Kain tai Edgar Allan Poen teoksista. Hän haukotteli uudelleen ja huokasi sitten, laulaen samalla mielessään sävelmää, jonka hän oli äskettäin sovittanut flyygelin ääressä. Hänellä oli sellainen tapa, että hän usein huokasi syvään saadakseen heikosti toimivan sydämensä reippaampaan käyntiin; ja hän oli tottunut toimittamaan tuon huokaisun jonkin soitannollisen aiheen tai sävelmän mukaan, jonka hän itse tai joku muu oli keksinyt...

»Katso, tuossa tulee Isäjumala!» sanoi Kai. »Hän käyskentelee yrttitarhassaan.»

»Hyvinkin kauniissa tarhassa», sanoi Hanno purskahtaen nauruun. Hän nauroi hermostuneesti, voimatta lakata, piti nenäliinaa suunsa edessä ja katsoi henkilöä, jota Kai oli sanonut »Isäjumalaksi».

Tämä oli tohtori Wulicke, koulun johtaja, joka oli ilmestynyt pihaan. Hän oli harvinaisen pitkä mies, jolla oli pehmeä hattu, lyhyt täysiparta, ulostyöntyvä vatsa, aivan liian lyhyet housut ja suppilonmuotoiset kalvosimet, jotka eivät koskaan olleet puhtaat. Hän kulki niin vihaisen näköisenä ja vinhaa vauhtia pihan poikki, että hänen kasvonsa näyttivät melkein kärsiviltä, sekä osoitti samalla kädet ojossa pumppua... Vesi virtasi pitkin pihaa! Parvi poikia juoksi hänen edellään hyökäten korjaamaan vahinkoa sulkemalla johdon. Mutta vielä sen jälkeenkin seisoivat he pitkän aikaa paikallaan katsoen kauhistuneen näköisinä vuoroin pumppua, vuoroin johtajaa, joka oli kääntynyt punaisena luokserientäneen maisteri Goldenerin puoleen ja moitti nyt tätä syvällä, kumealla ja kiihtyneellä äänellä. Hänen puheessaan oli örähteleviä ja epäselviä huuliäänteitä.

Johtaja Wulicke oli hirmuinen mies. Hän oli sen leikkisän ja ihmisystävällisen vanhan herran seuraaja, jonka hallinnon alaisina Hannon isä ja setä olivat käyneet koulunsa ja joka oli kuollut alkupuolella vuotta seitsemänkymmentäyksi. Silloin oli tohtori Wulicke, joka sitä ennen oli ollut opettajana eräässä preussiläisessä kimnaasissa, kutsuttu tähän virkaan, ja hänen mukanaan oli kouluun tullut uusi henki. Siinä, missä klassillinen sivistys ennen oli ollut iloinen pääasia, johon oli suhtauduttu tyyneydellä, kohtuudella ja hilpeällä ihanteellisuudella, vallitsivat nyt käsitteet arvovalta, velvollisuus, kuri, virkapalvelus ja yleneminen. »Filosofimme Kantin kategorinen imperatiivi» oli se lippu, jota johtaja Wulicke liehutti jokaisessa juhlapuheessa. Koulusta oli tullut valtio valtiossa, jossa vallitsi niin jäykkä preussilainen virkahenki, että oppilaatkin, eivätkä ainoastaan opettajat, tunsivat olevansa virkamiehiä, joilla ei ollut mitään korkeampaa pyrintöä kuin yleneminen ja se, että pysyivät vallassaolijain suosiossa... Heti uuden johtajan astuttua paikalle oli koulun uudestaanrakentaminen ja korjaaminen pantu alulle erinomaisia terveydellisiä ja kaunotaiteellisia näkökohtia silmälläpitäen, ja työ oli suoritettu loppuun mitä onnistuneimmin. Mutta kysymyksenalaiseksi jäi, eikö koulu aikaisemman hallinnon aikana, jolloin siinä oli vallinnut hiukan suurempi hyväntahtoisuus, hilpeys, leikillisyys ja tyyneys, ollut ollut miellyttävämpi ja siunauksellisempi laitos...

Mitä johtaja Wulickeen henkilökohtaisesti tulee, oli hän ominaisuuksiltaan arvoituksellinen, kaksimielinen, itsepäinen ja kateellinen kuten Vanhan Testamentin kiivas Jumala. Hän oli hirmuinen sekä hymyssään että vihassaan. Rajaton valta, jota hän käytteli, teki hänet peloittavan oikulliseksi ja arvaamattomaksi. Hän saattoi sanoa jotakin leikkisää, mutta yltyä vihan vimmaan, jos sille naurettiin. Ei yksikään hänen vapisevista luoduistaan tiennyt miten käyttäytyä häntä kohtaan. Eikä siis auttanut muu kuin palvella häntä tomussa ja koettaa järjettömällä nöyryydellä johdattaa luotaan hänen hirmuinen vihansa, ettei hän musertaisi palvelijaansa suuressa oikeamielisyydessään...

Nimeä, jonka Kai oli antanut hänelle, eivät käyttäneet muut kuin hän itse ja Hanno Buddenbrook, ja he varoivat tarkoin päästämästä sitä toverien korviin, peläten kohtaavansa tuon kylmän ja epäymmärrystä ilmaisevan katseen, jonka he niin hyvin tunsivat... Ei ollut sitä seikkaa, jossa he olisivat sopineet näiden kanssa yhteen. Heille oli tuntematon näiden vastustus- ja kostamistapakin, ja he halveksivat käytännössä olevia pilkkanimiä, siksi että niissä piilevä huumori ei Uikuttanut heitä eikä saanut heitä edes hymyilemään. Oli niin helppohintaista, mautonta ja typerää kutsua laihaa lehtori Hückoppia »hämähäkiksi» ja lehtori Ballerstedtia »papukaijaksi», se oli liian vähäpätöinen vahingonkorvaus koulupalveluksen pakosta! Ei, kreivi Mölln oli purevampi! Itsensä ja Hannon varalta oli hän ottanut käytäntöön opettajista heidän oikeat porvarilliset nimensä liittäen sen eteen vain sanan »herra». Siis: »herra Ballerstedt», »herra Mantelsack», »herra Hückopp»... Se soi niille samalla etäännyttävän ja kylmän ivallisen sävyn, halveksivan vieroksumisen vivahteen... He puhuivat »luokkapöpöistä» ja pitivät hauskaa koko väliajan tuon sanan kustannuksella keksien jollekin opettajaparalle mahdottomia, epäinhimillisiä ominaisuuksia. Ja he puhuivat »laitoksesta» sellaisella äänenpainolla kuin olisi se ollut samantapainen laitos kuin se, niissä Hannon setä Christian oleskeli...

Isänjumalan näkeminen, joka vielä jonkun aikaa piti kaikkia kelmeän kauhun vallassa osoitellessaan sormellaan peloittavasti urahdellen eväspapereita, joita näkyi siellä täällä pitkin pihaa, sai Kain loistavalle tuulelle. Hän veti Hannon muassaan portille, josta toiselle tunnille saapuvat opettajat astuivat pihaan, ja alkoi kumarrella kauhean syvään punasilmäisille, kalpeille ja köyhästipuetuille opettajakokelaille, jotka olivat matkalla ensi- ja toisluokkalaistensa luokse taempaan pihaan. Hän kumarsi niin syvään kuin osasi, kädet riippuen, ja katsoi alamaisesti noihin nuorukaisparkoihin. Mutta kun vanha laskennonopettaja herra Tietge tuli portista, kantaen selän takana vapisevin käsin muutamia kirjoja, silmät kierossa, kumaraisena, keltaisena ja syleksien, sanoi Kai sointuvalla äänellä: »Hyvää huomenta, vainaja», jonka jälkeen hän kurkisteli kirkkain, terävin silmin ilmaan...

Samassa kilisi soittokello, ja oppilaat alkoivat viipymättä virrata kaikilta puolilta ovia kohti. Mutta Hanno ei lakannut nauramasta; hän nauroi vielä portaissakin niin hillittömästi, että ympärillä olevat luokkatoverit katsoivat kylmästi ja vieraasti, jopa melkein paheksuen, moista houkkamaisuutta...

Luokassa vallitsi hiljaisuus, ja kaikki nousivat yht'aikaa ylös lehtori Mantelsackin astuessa sisään. Hän oli luokanjohtaja, ja luokanjohtajaa täytyi kunnioittaa. Hän veti oven perästään kiinni, teki kumarruksen, kurkotti kaulaansa katsoakseen seisoivatko kaikki, ripusti hattunsa naulaan ja meni sitten ripein askelin kateederiin, keikauttaen päätään nopeasti ylös ja alas. Hän asettui asentoon, katsoi vähän aikaa ulos ikkunasta ja raaputti etusormellaan, jossa oli suuri sinettisormus, kaulaansa kauluksen välistä. Hän oli keskipituinen mies, jolla oli ohut, harmaantunut tukka, kihara Jupiter-parta ja likinäköiset, ulostyöntyvät safiirinsiniset silmät, jotka välkkyivät väkevien silmälasien takaa. Hän oli puettu pehmeästä harmaasta kankaasta tehtyyn avonaiseen lievetakkiin, jota hän mielellään sormieli vartalon vaiheilta. Hänen housunsa, kuten kaikkien opettajien, lukuunottamatta hienoa maisteri Goldeneria, olivat liian lyhyet, ja niiden alta näkyi leveiden, marmorinkiiltäväksi harjattujen kenkien varret.

Äkkiä hän käänsi päänsä ikkunasta, päästi pienen herttaisen huokauksen, katsoi äänettömään luokkaan sanoen: »No niin!» ja hymyili usealle oppilaalle tuttavallisesti. Helpotuksen liikahdus kulki luokan läpi. Siitä riippui niin paljon, siitä riippui kaikki, oliko lehtori Mantelsack hyvällä tuulella vai ei, sillä tiedettiin hänen antautuvan itsetiedottomasti ja ilman vähintäkään itsearvostelua tuuliensa vietäväksi. Hän oli kerrassaan harvinaisen, lapsellisen puolueellinen, ja hänen suosionsa oli suloinen ja häilyvä kuin onni. Hänellä oli aina omat suosikkinsa, pari kolme kappaletta, joita hän sinutteli ja kutsui etunimeltä, ja näillä oli niin hyvä olla kuin paratiisissa. He saivat sanoa melkein mitä tahansa, se kelpasi sittenkin; ja tunnin jälkeen jutteli lehtori Mantelsack heidän kanssaan mitä inhimillisimmin. Mutta sitten, jonakin päivänä, loman jälkeen tai jostakin muusta syystä, Herra tiesi miksi, oli suosio mennyt, ja siinä sitä istui nujerrettuna, hyljättynä, opettajan kutsuessa jotakin toista etunimeltä... Näiden onnellisten virheet hän alleviivasi vihoissa kevyesti ja sirosti, niin että ne suuresta puutteellisuudestaan huolimatta näyttivät siistiltä. Toisiin vihkoihin hän sitävastoin huiski leveitä vihaisia vetoja ja kasasi niin suuret määrät punaista mustetta, että ne näyttivät peloittavan avuttomilta. Ja koska hän ei laskenut virheitä, vaan antoi arvolauseen sivun kirjavuuden mukaan, selvisivät suosikit loistavasti. Näin tehdessään hän ei aavistanut lainkaan omaa puolueellisuuttaan, vaan luuli kaiken tapahtuvan oikeuden mukaan. Jos jollakin olisi ollut kylliksi turmaatuottavaa rohkeutta huomauttaa tästä, olisi hän menettänyt ikuisiksi ajoiksi mahdollisuuden päästä suosikkien joukkoon ja kuulla mainittavan itseään etunimeltä. Eikä kukaan hennonut luopua tuosta toivosta...

Lehtori Mantelsack seisoi nyt jalat ristissä muistikirjaansa selaillen. Hanno Buddenbrook istui etukumarassa väännellen käsiään pulpetin alla. Oli B-kirjaimen vuoro! Tuossa paikassa oli hänen nimensä kajahtava ja hänen oli noustava seisomaan tietämättä tämän taivaallista, ja siitä oli tuleva kauhea häpeä, äänekäs, hirvittävä kohtaus, vaikka luokanjohtaja olisi ollut kuinka hyvällä tuulella... Sekunnit pitkittyivät tuskallisina. »Buddenbrook»... nyt hän jo sanoi »Buddenbrook»...

»Edgar!» lausui lehtori Mantelsack, sulki muistikirjansa, jättäen etusormen sen väliin, ja istuutui katedeerin laidalle kuin olisi nyt kaikki mitä parhaimmalla tolalla.

Mitä? Mitä se oli? Edgar... Hän tarkoitti Lüdersiä, paksua Lüdersiä, joka istui tuolla ikkunan luona. Hän oli alkanut kirjaimesta L, vaikkei sen vuoro ollut ollenkaan tänään! Oliko se mahdollista? Lehtori Mantelsack oli niin hyvällä tuulella, että hän alkoi eräästä suosikista, huolimatta vähääkään siitä, kenen tänään olisi pitänyt joutua vastaamaan...

Paksu Lüders nousi. Hänellä oli mopsin naama ja ruskeat, elottomat silmät. Vaikka hänellä oli mainio paikka ja vaikka hän olisi voinut huoleti käyttää apunaan kirjaa, oli hän liian laiska siihen. Hän oli liian varma paratiisistaan ja vastasi ilman muuta: »Minä en eilen voinut lukea päänsäryn tähden.»

»Vai jätät sinä minut pulaan, Edgar!» sanoi lehtori Mantelsack murheissaan... »Et halua lausua minulle kultaisen aikakauden säkeitä? Mikä vahinko, ystäväni! Oliko sinulla päänsärky? Mutta, sinä olisit voinut sanoa sen minulle tunnin alussa, eikö niin, ennen kuin ehdin sanoa nimesi... Ja eikö sinulla joku aika sitten myös ollut päänsärky? Sinun pitäisi koettaa saada se poistumaan, Edgar, sillä muuten minä pelkään sinun jäävän jälkeen... Timm, lukekaa te.»

Lüders istuutui. Hän oli tällä hetkellä yleisen vihan esine. Huomasi selvästi, että luokanjohtajan hyvä tuuli oli haihtumassa ja että Lüdersiä ehkä jo ensi tunnilla kutsuttaisiin sukunimeltä... Timm nousi, hänen paikkansa oli takimaisilla penkeillä. Hän oli vaaleaverinen, maalaisen näköinen poika, hänellä oli vaaleanruskea takki ja lyhyet, tylpät sormet. Hänen suunsa oli töröllään suppilonmuotoisesti, ja hän asetti sukkelasti kirjansa hyvään asentoon, katsoen samalla tuumivan näköisenä eteensä. Sitten hän painoi päänsä alas ja alkoi lakea hitaasti, änkytellen ja yksitoikkoisesti, kuten lapsi lukee aapista: »_Aurea prima sata est aetas_...»

Oli selvä, ettei lehtori Mantelsack tänään noudattanut mitään järjestystä eikä välittänyt siitä, ketä ei oltu kuulusteltu pitkään aikaan. Nyt ei enää ollut niin ehdottoman luultavaa, että Hanno joutuisi vastaamaan; jos se tapahtui, oli se vain onneton sattuma. Hän loi onnellisen katseen Kaihin, uskalsi jo liikuttaa hiukan jäseniään ja rauhoittua...