Part 25

Ja sitten oli onni muuttunut todellisuudeksi. Se oli tullut häntä vastaan pyhine intoineen, salaisine mielenliikutuksineen ja vapistuksineen, äkillisine sisäisine nyyhkäyksineen, koko ylenpalttisine, korvaamattomine hurmauksineen... Tosin eivät orkesterin halpahintaiset viulut olleet alkusoiton aikana soineet oikein hyvin, ja eräs lihava, itserakas mies, jolla oli leivänruskea täysiparta, oli liukunut esiin ruuhessaan luonnottomasti töksähdellen, ja viereisessä aitiossa oli istunut hänen holhoojansa herra Stephan Kistenmaker, joka oli moittinut, että pojan annettiin huvitella ja ohjattiin siten hänen ajatuksensa pois velvollisuuksista. Mutta suloinen, kirkastettu musiikki oli saanut hänet unohtamaan kaikki puutteet ja mieliharmit...

Viimein se kuitenkin oli loppunut. Sointuva, säihkyvä onni oli vaiennut ja sammunut, polttavin ohimoin oli hän huomannut olevansa kotona huoneessaan ja nähnyt, että vain pari tuntia erotti hänet enää seuraavasta harmaasta arkipäivästä. Ja silloin hänet oli vallannut täydellinen avuttomuuden ja alakuloisuuden tunne, jonka hän jo tunsi ennestään. Hän oli taas kokenut, miten kipeää kauneus tekee, miten se järkyttää tunteita ja saattaa ihmisen kaipaavaan epätoivoon, jäytäen samalla jokapäiväisessä elämässä tarvittavaa rohkeutta ja kelpoisuutta. Näin hirveän toivottomana ja raskaana se ei ollut vielä milloinkaan painanut häntä; ja hänen oli täytynyt taas sanoa itselleen, ettei häntä painanut vain hänen henkilökohtaisten huoliensa taakka, vaan jokin, joka sielun alkuajoista asti oli ollut sen hartioilla ja joka vielä kerran sen musertaisi...

Sitten hän oli vetänyt herätyskellon ja nukkunut niin syvään ja sikeään uneen kuin ei hän enää ikinä heräisi. Ja nyt oli edessä maanantai, ja kello oli kuusi, ja kaikki läksyt olivat lukematta!

Hän kohottautui ylös ja sytytti yöpöydällään olevan kynttilän. Mutta kun hänen käsivarsiaan ja hartioitaan alkoi palella jääkylmässä ilmassa, pistäytyi hän sukkelasti takaisin peitteen alle.

Viisarit osoittivat kellon olevan kymmenen minuuttia yli kuuden... Oli järjetöntä nousta vuoteesta ja ruveta lukemaan, se oli liian paljon vaadittu, joka tuntia varten oli jotakin valmistettavaa, ei kannattanut alkaakaan, hänen määräämänsä lukuaika oli liian lyhyt. Ja oliko sitten niin varma, että hänen vuoronsa tulisi tänään kemiassa ja latinassa? Se oli otaksuttavaa, inhimillisten laskelmien mukaan se oli hyvin otaksuttavaa. Mitä Ovidiukseen tulee, olivat äskettäin olleet esillä ne nimet, jotka alkoivat kirjaimiston viime kirjaimilla, ja tänään tulisi todennäköisesti alettavaksi A:sta ja B:stä. Mutta eihän se sittenkään ollut ehdottoman varmaa ja epäilemätöntä! Saattoihan säännössä olla poikkeuksiakin! Hyvänen aika, eikö sattuma toisinaan saanut aikaan kummempiakin... Ja hänen näin punnitessaan asiaa puolin ja toisin sekaantuivat hänen ajatuksensa ja hän nukkui uudelleen.

Pieni ja kolkko koulupojan huone vuoteen yläpuolella riippuvine sikstiiniläistä madonnaa esittävine kuparipiirroksineen, keskellä lattiaa seisovine levypöytineen, huolimattomasti täyteen sullottuine kirjapöytineen, jäykkäjalkaisine mahonkipulpetteineen ja kapeine pesupöytineen oli vaipunut hiiskumattomaan hiljaisuuteen; kynttilä loi vain ympärilleen häilyvää valoaan. Ikkunassa kukkivat jääkukat; uutimia ei oltu laskettu kokonaan alas, jotta valo lankeaisi sisään aikaisemmin. Ja Hanno Buddenbrook nukkui poski tyynyä vasten. Hän nukkui huulet raollaan, luomet lujasti suljettuina, palavan, tuskallisen antaumuksen ilme kasvoillaan ja pehmeä, vaaleanruskea, kihara tukka ohimoillaan. Ja vähitellen kadotti yöpöydällä palava tuikku punakellertävän hohteensa, ja ikkunan jäämetsän takaa alkoi virrata huoneeseen aamun kalpea valo.

Kellon ollessa seitsemän heräsi hän kauhistuen uudelleen. Nyt oli viimeinenkin vara-aika mennyt. Ei auttanut muu kuin nousta ja kestää se minkä tuleman piti. Oli vielä tunti koulun alkamisaikaan... Aika oli niukka, ei ollut puhettakaan läksyjenluvusta. Mutta siitä huolimatta jäi hän yhä sänkyyn mieli täynnä katkeruutta, surua ja nuhdetta tuon raa'an väkipakon johdosta, joka olisi vaatinut häntä nousemaan lämpimästä vuoteesta kolkossa hämärässä ja lähtemään pahansuopien ihmisten pariin, jossa uhkasi hätä ja vaara. Vielä kaksi lyhyttä minuuttia, eikö niin? kysyi hän tyynyltään ylitsevuotavan hellästi.. Ja sitten uhman puuskassa salli hän itselleen viisi minuuttia, ummistaen vielä hetkiseksi silmänsä, raotti milloin toista, milloin toista ja tuijotti epätoivoisesti minuuttiviisaria, joka kulki tylsänä, tietämättömänä määrättyä rataansa...

Kymmenen minuuttia yli seitsemän hän karkaisi luontonsa ja alkoi liikkua mitä joutuisimmin edestakaisin huoneessa. Kynttilä paloi edelleenkin, sillä paljas päivänvalo ei vielä riittänyt. Puhaltaessaan sulaksi yhden ruudussa olevan jääkukan näki hän ulkona olevan sumua.

Häntä vilutti kauheasti. Kylmä puistatti toisinaan aivan kipeää tehden koko hänen ruumistaan. Hänen sormenpäitään poltti ja ne olivat niin paisuneet, ettei kynsiharjasta ollut mihinkään. Hänen pestessään yläruumistaan vaipui sieni puutuneesta kädestä lattialle ja hän seisoi siinä höyryten kuin hiestynyt hevonen.

Viimein hän sitten kuitenkin seisoi valmiiksi puettuna, huohottaen ja murheellisin silmin keskipöydän ääressä, tarttui nahkalaukkuun ja ponnisti kaikki jälelläolevat sielunvoimansa, joita epätoivo ei ollut musertanut, ahtaakseen siihen tarvittavat kirjat. Hän katsoi jännittyneesti eteensä ja mumisi: »Uskontoa... latinaa... kemiaa...» ja latoi kuluneet ja musteen tahraamat pahvikannet toisiaan vasten...

Pikku Johann oli jo jokseenkin pitkä. Hän oli täyttänyt viisitoista vuotta eikä enää käynyt puettuna kööpenhaminalaiseen merimiespukuun, vaan vaaleanruskeaan jakettipukuun, johon kuului sininen, valkopilkullinen kravatti. Hänen liiveissään riippui ohuet kultaiset kellonvitjat, jotka olivat isoisänisän perintöä, ja oikean käden nimettömässä sormessa oli vanha perintösinettisormus vihreine kivineen, joka samoin oli joutunut nyt hänelle... Hän veti ylleen paksun, villaisen talvipäällystakkinsa, painoi hatun päähänsä, tempasi laukun, sammutti kynttilän ja loikki portaita alas eteiseen, täytetyn karhun ohi, oikealla olevaan ruokasaliin.

Neiti Clementine, äidin uusi sisäneitsyt, laiha tyttö, jolla oli poltetut otsakiharat, terävä nenä ja likinäköiset silmät, oli jo siellä ja toimitteli jotakin ruokapöydän luona.

»Mitä kello oikeastaan on?» kysyi Hanno hampaiden välitse, vaikka hän hyvin tiesi ajan.

»Neljännestä vailla kahdeksan», vastasi sisäkkö osoittaen seinäkelloa laihalla punaisella kädellään, joka oli leininlyömän näköinen. »Teidän pitää joutua, Hanno...» Näin sanoen laski hän höyryävän kupin pojan eteen ja työnsi leipäkorin, voilautasen, suolan ja munakupin lähemmäs.

Toinen ei sanonut enää muuta, vaan tarttui leipään ja alkoi seisaaltaan, hattu päässä ja laukku kainalossa, hörppiä kaakaota. Kuuma juoma vihloi hirveästi erästä poskihammasta, jonka herra Brecht juuri oli korjannut... Hän jätti puolet juomatta, ei koskenut myöskään munaan, äännähti epäselvästi, huulet vinossa jotakin hyvästin tapaista ja lähti juosten talosta.

Kello oli kymmentä vailla kahdeksan hänen sivuuttaessaan etupihan, jättäessään taakseen pienen punaisen huvilan ja alkaessaan rientää talvista kujaa oikealle... Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan minuuttia. Ja tie oli pitkä. Eikä sumussa tahtonut nähdä miten pitkällä milloinkin oli! Hän veti henkeensä ja huokui taas ulos tuota sakeaa, jääkylmää sumua, hengitti koko kapean rintansa voimalla, painoi kielen hammasta vasten, jossa vielä tuntui kuuman kaakaon vaikutus, ja jännitti jalkalihaksiaan suunnattomasti. Hän oli hikinen, mutta tunsi silti palelevansa. Hänen kylkeään alkoi pistellä. Niukka aamuateria piti ääntä hänen vatsassaan tämän kiireisen kävelyn johdosta, hän tunsi pahoinvointia, ja sydän läpätti kuin jokin irtonainen kappale, ollen salvata häneltä hengen.

Burgtor, vasta Burgtor, ja kello oli jo neljä minuuttia vailla kahdeksan! Ponnistaessaan edelleen kylmää hikeä uhkuen, kipua ja pahoinvointia tuntien ja hätäisin mielin koetti hän katsella, eikö missään enää näkyisi toisia koululaisia... Ei yhtään ainoata. Kaikki olivat jo perillä, ja kellot kuuluivat lyövänkin jo kahdeksan! Niiden ääni kaikui kaikista torneista sumun läpi, ja Marian-kirkon kellot soittivat hetken kunniaksi vielä »Herraa hyvää kiittäkää»... Ne soittivat sen aivan väärin, havaitsi Hanno raivoissaan, niillä ei ollut aavistustakaan rytmistä, ja ne olivat hyvin huonossa vireessä... Mutta ei tämä ollut vielä mitään, ei mitään! Hän oli myöhästyvä, siitä ei enää ollut epäilystä. Koulun kello oli jäljessä, mutta hän oli myöhästyvä sittenkin, varmasti. Hän tuijotti vastaantulijoita. Nämä olivat matkalla konttoreihinsa ja liikkeisiinsä eivätkä pitäneet kiirettä, sillä heitä ei uhannut mikään. Moni vastasi hänen kadehtivaan ja valittavaan katseeseensa, katsahti hänen läkähtymäisillään olevaa muotoaan ja hymyili. Häntä raivostutti tuo hymy. Mitä he luulivat, mikä käsitys noilla huolettomilla olennoilla oli aseman laadusta? Tuo teidän hymynne on raakuutta, olisi hänen tehnyt mieli huutaa heidän jälkeensä! Saattoiko heitä naurattaa se, että toinen pihalle tultuaan kaatuisi kuoliaana maahan!...

Pitkä kilisevä soitto, maanantairukousten aloittamisen merkki kaikui hänen korviinsa hänen ollessaan kahdenkymmenen askeleen päässä pitkästä, punaisesta, kahdella rautaportilla varustetusta muurista, joka erotti etupihan kadusta. Jaksamatta enää juosta puski hän eteenpäin vartalo etunojossa, jalkojen koettaessa jotenkuten estää kaatumista liikkuessaan eteenpäin kompuroiden ja laahaten, ja saapui siten lähimmälle portille soiton jo vaiettua.

Herra Schlemel, vahtimestari, tanakka karkeapartainen, työläisen näköinen mies oli juuri sulkemassa sitä. »Vieläkö nyt...» sanoi hän päästäen oppilas Buddenbrookin livahtamaan sisään... Kenties, kenties hän saattoi pelastua. Täytyi koettaa pujahtaa luokkahuoneeseen, odottaa siellä hiljaa rukousten loppua, jotka pidettiin voimistelusalissa, ja olla olevinaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja puhkuen, huohottaen ja kylmän hien kostuttamana laahusti hän punaisilla muurikivillä lasketun pihan poikki ja sitten kirjavilla laseilla varustetusta ovesta sisään...

Koulussa oli kaikki uutta, siistiä ja kaunista. Aika oli perinyt omansa: entisen luostarikoulun vanhat harmaat, romahtamaisillaan olevat seinät, joiden sisällä vielä edellinen polvi oli päntännyt tieteitä, olivat hajoitetut maahan, ja niiden sijalle oli kohonnut uusia, ilmavia, komeita rakennuksia. Entinen tyyli oli säilytetty, ja käytävien ja ristikäytävien yllä kaareutuivat juhlalliset goottilaiset holvikaaret. Mutta valaistukseen, lämmitykseen, tilavuuteen, luokkahuoneiden valoisuuteen, opettajahuoneiden mukavuuteen, kemia-, fysiikka- ja piirustussalin käytännölliseen järjestelyyn nähden vallitsi koulussa täydellinen nykyajan henki...

Hanno Buddenbrook hiipi nääntyneenä seinänviertä pitkin, vilkuen ympärilleen... Jumalan kiitos, kukaan ei nähnyt häntä. Kaukaa käytävistä kuului oppilasjoukkojen ja opettajien liikettä näiden vyöryessä voimistelusaliin noutaakseen sieltä hengellistä vahvistusta viikon työlle, mutta tällä puolen oli hiljaista, ja korkkimatolla peitetty rappukäytäväkin oli aivan tyhjä. Varovasti, varpaisillaan, henkeä pidättäen, jännittyneesti kuulostellen luikki hän ylös. Hänen luokkansa, realilinjan keskikoulu-osaston lähinnä viimeinen, sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa, vastapäätä portaita; ovi oli auki. Viimeiselle askelmalle tultuaan katsoi hän pitkään käytävään, jonka kummallakin puolella oli porsliinikilvellä varustettuja, eri luokkahuoneisiin vieviä ovia, otti pari kolme pitkää askelta ja oli turvassa luokassa.

Huone oli tyhjä. Leveiden ikkunoiden edessä oli vielä verhot, ja palavat kaasulamput, jotka riippuivat katosta, pihisivät hiljaa. Vihreät verhot jakoivat valoa kolmen kaksi-istuimisen vaalean pulpettiryhmän yli, joita vastapäätä oli tumma, arvonantoa herättävä juhlallinen kateederi. Vaalea paneeli peitti seinien alaosan, ja yläosan paljasta kalkkipintaa koristi pari karttaa. Kateederin toisella puolen oli suuri taulu jalustallaan.

Hanno meni paikalleen, joka oli jotakuinkin keskellä huonetta, työnsi laukun pulpettiin, vaipui kovalle istuimelle, laski kädet kaltevalle laudalle ja painoi päänsä niitä vasten. Sanomattoman suloinen tunne värisytti häntä. Tämä paljas ja ankaran näköinen huone oli ruma ja vastenmielinen, ja hänen sydäntään painoi koko aamupäivä tuhansine vaaroineen, mutta hän oli nyt ainakin ensi aluksi turvassa, oli saanut ruumiillisen suojan ja saattoi antaa asioiden langeta niskaansa. Ensimmäinen tunti, herra Ballerstedtin pitämä uskontotunti, oli sitäpaitsi jotakuinkin vaaraton... Korkealla seinässä olevan lämmityslaitoksen pyöreän aukon paperiläpän vipajamisesta näkyi, miten lämmin ilma virtasi huoneeseen, ja kaasulamputkin huokuivat lämpöä. Ah, nyt saattoi oikaista itsensä ja antaa jäykistyneiden, hikisten jäsenien hitaasti norjeta ja sulaa. Hyvältä tuntuva, epäterve kuumuus kohosi hänen päähänsä, pani hänen korvansa soimaan ja himmensi katseen...

Äkkiarvaamatta kuuli hän takaansa ääntä, joka sai hänet hätkähtämään ja kääntymään ympäri... Ja katso, takimmaisen pulpetin alta kohosi Kain, kreivi Mölln'in vartalo, nuori herra kompuroi esiin, ryömi käytävälle, nousi pystyyn, löi hiljaa kädet toisiaan vasten pudistaakseen niistä tomua ja astui loistavin kasvoin Hanno Buddenbrookin luo.

»Sinähän siinä olet, Hanno!» hän lausui. »Ja minä kun pakenin tuonne — luulin sinua joksikin opettajaksi!»

Hänen äänensä oli murroskaudessa, se keikahteli ylös ja alas; niin ei vielä ollut hänen ystävänsä äänen laita. Hän oli kasvanut saman verran kuin tämä, mutta oli muuten aivan entisensä kaltainen. Hänellä oli yhä edelleen epämääräisen värinen puku, jossa sieltä täältä puuttui joku nappi ja jonka takapuolen muodosti suuri paikka. Vieläkään eivät hänen kätensä olleet aivan puhtaat, mutta ne olivat kapeat ja erinomaisen jalomuotoiset hoikkine, pitkine sormineen ja suippoine kynsineen. Ja yhä vielä lankesi hänen hätäisesti jakaukselle kammattu, punakeltainen tukkansa alabasterin valkoiselle, moitteettoman kaunismuotoiselle otsalle, jonka alla välkkyi kaksi vaaleansinistä syvä- ja teräväkatseista silmää.... Vastakohta hänen suuresti laiminlyödyn asunsa ja noiden kasvojen erinomaisen rotupuhtauden välillä, jonka merkkejä olivat myös hienosti kaartuva nenä ja hiukan ivallisesti vääntynyt ylähuuli, pisti entistä enemmän silmiin.

»Hyvänen aika, Kai», sanoi Hanno värisevin huulin, tapaillen toisella kädellä sydäntään, kuinka sinä saatoit pelästyttää minua näin! Miksi sinä olet täällä luokassa? Miksi sinä olit piilossa? Myöhästyitkö sinäkin?»

»Vielä mitä», vastasi Kai. »Minä olen ollut täällä jo kauan... Kelläpä ei olisi maanantaiaamuna hoppu kouluun, kuten itse tiedät, hyvä ystävä... Ei, minä jäin vain huvikseni tänne. Matalajalkaisella on valvomisvuoro, eikä hän katsonut pahaksi ajaa kansaa rukouksiin. Silloin minä toimin niin, että olin aina hänen selkänsä takana... Ja vaikka tuo mystikko olisi kurkistellut kuinka tahansa, olin minä aina hänen selkänsä takana, kunnes hän lähti pois; ja silloin minä saatoin jäädä tänne... Mutta sinä», sanoi hän surkutellen ja istuutui hellästi Hannon viereen penkille... »Sinun on pitänyt juosta, onhan? Ihmisparka! Sinä olet aivan henkiheiton näköinen. Ja hiukset ovat tarttuneet otsalle... » Hän otti viivottimen pöydältä ja alkoi pöyhöttää sillä vakavissaan ja huolellisesti pikku Hannon kiharoita. »Sinä nukuit siis liian kauan?... Minä istun tässä muuten Adolf Todtenhauptin paikalla», sanoi hän kesken kaiken ympärilleen katsellen, »priimuksen vihityllä paikalla! No, tällä kertaa se ei ole niin vaarallista... Nukuit siis liian kauan?»

Hanno oli taas haudannut kasvonsa käsiinsä. »Minä olin eilen illalla teatterissa», sanoi hän syvään huokaistuaan.

»Oikein, olin unohtanut sen!... Oliko se kaunista?»

Kai jäi vastausta vaille.

»Sinä olet sentään onnellinen», jatkoi hän sitten suostutellen, »sinun pitäisi muistaa se, Hanno. Minä en ole vielä koskaan ollut teatterissa, eikä minulla taida vastakaan olla toivoa päästä sinne....»

»Kun ei olisi pohmeloa perästäpäin», sanoi Hanno.

»Niin, sen tilan minä tunnen hyvin.» Kai kumartui ottamaan ystävänsä päällystakkia ja hattua, jotka olivat lattialla penkin vieressä, nosti ne ylös ja kantoi ne hiljaa eteiseen.

»Sitten sinä et kai ole aivan selvillä muodonvaihdoksesta?» kysyi hän palatessaan.

»En», sanoi Hanno.

»Etkä ole valmistanut maantieteenkoetta?»

»En ole tehnyt mitään enkä osaa mitään», sanoi Hanno.

»Et siis myöskään kemiaa ja englantia! _All right!_ Terve kaveri!» Kai oli silminnähtävästi keventynyt, »Minä olen samassa tilassa», selitti hän iloisesti. »En lukenut mitään lauantaina, koska senjälkeen oli sunnuntai, ja sunnuntaina minä en lukenut päivän kunniaksi... pyh, vielä mitä... pääasiallisesti siksi, että minulla oli parempaa tekemistä, tietysti», sanoi hän äkkiä vakavasti, kasvojen hitaasti punehtuessa. »Tästä on tuleva iloinen päivä, Hanno.»

»Jos minä saan vielä yhden muistutuksen, niin minä jään istumaan», sanoi pikku Johann. »Ja sitä ei voi välttää, jos minulta kysytään latinaa. Nyt on B-kirjaimen vuoro, Kai, siinä ei auta mikään... »

»Maltahan! Haa, Caesar menee ulos. 'Mua selästäpäin vaara uhannut on aina; kun otsan Caesarin he kerran... '» Mutta Kain taito loppui kesken. Hänelläkin oli hyvin epämiellyttävä olo. Hän meni kateederin luo, istui siihen ja alkoi synkän näköisenä kiikutella itseään nojatuolissa. Hanno Buddenbrook antoi yhä päänsä levätä pulpetilla. Näin istuivat he kotvan äänettöminä.

Äkkiä alkoi jostakin kuulua kaukaista töminää, joka kasvoi jyrinäksi ja vyöryi uhkaavasti pauhaten lähemmä...

»Kansa tulee», sanoi Kai katkerasti. »Voi Herra Jumala, miten pian he pääsivät! Tunti ei ole tullut edes kymmentä minuuttia lyhyemmäksi...»

Hän laskeutui alas kateederilta ja suori itsensä ovelle pujahtaakseen toisten toverien joukkoon. Mutta Hanno nosti vain hetkiseksi päätään, veti suunsa vinoon ja jäi paikalleen.

Se läheni, tuo töminä, jyry, miehisten äänien, murroksessa olevien äänien ja diskanttiäänien sorina, vyöryi portaita ylös, levisi käytävään ja virtasi tähän huoneeseen, joka äkkiä täyttyi elämällä, liikkeellä ja hälinällä. Nuo nuoret pojat, realilinjan oppilaat, Hannon ja Kain toverit, joita oli luvultaan noin kaksikymmentäviisi, tulivat sisään vetelehtien, kädet housuntaskussa, tai käsivarsiaan heilutellen ja aukaisivat raamattunsa. Joukossa oli miellyttävän näköisiä poikia, sellaisia, jotka näyttivät terveiltä ja hyvinvoivilta, mutta oli myös arveluttavan näköisiä, oli pitkiä, väkeviä huiskaleita, joista oli tuleva kauppiaita tai joista ehkä joku aikoi merille eikä piitannut tämän taivaallista mistään, oli pieniä, ikäisekseen liian lukuintoisia kirjatoukkia, jotka loistivat sellaisissa aineissa, joissa vaadittiin ulkomuistia. Mutta Adolf Todtenhaupt, priimus, tiesi kaikki; hän ei vielä elämänsä aikana ollut jäänyt vastausta velkaa. Se johtui osaksi hänen hiljaisesta, uuraasta ahkeruudestaan, osaksi siitä, että opettajat varoivat kysymästä häneltä sellaista, jota hän ehkä ei olisi voinut tietää. Se olisi ollut noloa ja vastenmielistä, se olisi horjuttanut heidän uskoaan inhimilliseen täydellisyyteen. Adolf Todtenhaupt ei saanut erehtyä... Tällä oli merkillisen kupurainen päänmuoto, jota pitkin hänen vaalea tukkansa oli su'ittu peilinkiiltäväksi pinnaksi, harmaat, tummien renkaiden ympäröimät silmät ja pitkät ruskeat kädet, jotka pistivät esiin hänen hyvin harjatun takkinsa hihoista. Hän istuutui Hanno Buddenbrookin viereen, hymyili hiljaa, hiukan salamyhkäisesti, sekä toivotti naapurilleen hyvää huomenta tuolla koulupoikien kesken tavaksi tulleella kielellä, joka lyhensi koko sanan yhdeksi ainoaksi huolimattomaksi, reippaaksi murahdukseksi. Sitten hän ryhtyi, toisten puhellessa puoliääneen ympärillä, päntätessä vielä viime hetkessä päähänsä läksyjä, haukotellessa ja nauraessa, tekemään merkintöjä päiväkirjaan käyttäen kynää verrattoman täsmällisesti, hoikin, suoraksiojennetuin sormin.

Kahden minuutin kuluttua kuului käytävästä askeleita, etumaisten pulpettien oppilaat nousivat kiirehtimättä paikoiltaan ja taampana olevilta seurasi joku esimerkkiä, toisten antamatta häiritä valmisteluitaan ja tuskin huomaamatta, että herra lehtori Ballerstedt astui luokkaan, ripusti hattunsa oven suuhun ja nousi kateederiin.

Hän oli neljänkymmenen vaiheilla oleva hauskan lihavahko herra, jolla oli hyvin kalju päälaki, punakellertävä, lyhyeksi leikattu täysiparta, rusottava iho ja hurskauden ja miellyttävän aineellisuuden välinen ilme kosteiden huulien ympärillä. Hän otti muistikirjan esiin ja selaili sitä ääneti; mutta koska luokassa vallitseva hiljaisuus jätti paljon toivomisen varaa, kohotti hän katseensa, ojensi käsivartensa pulpetille ja liikutti heikkoa valkoista nyrkkiään pari kertaa voimattomasti ylös ja alas, kasvojen paisuessa niin tummanpunaisiksi, että parta näytti vaaleankeltaiselta, ja huulien toimiessa puolen minuutin ajan suonenvedontapaisesti ja tuloksettomasti, kunnes niiltä viimein purkautui lyhyt, pusertunut ja ähkyvä: »No»... Sitten hän vielä haki hetken aikaa muita moitteen ilmaisumuotoja, painui taas tutkimaan muistikirjaansa, odotti punastuksensa haihtumista ja tyytyi asian tilaan. Tämä oli Ballerstedtille ominaista.

Hän oli aikonut kerran papiksi, mutta oli sitten änkyttämisen vuoksi ja maallisen hyvinvoinnin houkutuksesta päättänyt ruveta opettajaksi. Hän oli vanhapoika, hiukan varakas, kantoi pientä timanttisormusta sormessaan ja rakasti sydämestään ruokaa ja juomaa. Hän oli samainen opettaja, joka seurusteli vain virkansa yhteydessä opettajatovereittensa kanssa, mutta viihtyi varsinaisesti kaupungin naimattoman kauppamaailman keskellä ja myöskin upseeriston parissa, söi kaksi kertaa päivässä kaupungin parhaimmassa ravintolassa ja oli »klubin» jäsen. Jos hän tapasi koulun varttuneempia oppilaita jossakin kaupungin kaduilla kello kahden, kolmen aikaan yöllä, paisuivat hänen poskensa punastuksesta, hän koetti ääntää »hyvää huomenta» ja jätti asian silleen... Hanno Buddenbrookin ei tarvinnut pelätä häntä; häneltä ei kysytty juuri milloinkaan. Opettaja oli viettänyt tämän sedän Christianin kanssa niin usein inhimillisesti ymmärrettäviä yhdessäolon hetkiä, että häntä ei haluttanut joutua riitaan veljenpojan kanssa....

»No...» sanoi hän uudestaan, katsoi ympäri luokkaa, liikutti taas heikkoa nyrkkiään, jossa kimalteli timanttisormus, ja katsoi muistikirjaansa. »Perlemann. Yleiskatsaus.»

Perlemann nousi. Häntä tuskin huomasi luokalla. Hän kuului noihin pieniin kirjatoukkiin. »Yleiskatsaus», sanoi hän hiljaa ja siivosti, ojentaen kaulansa pelokkaasti hymyillen. »Jobin kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen kuvaa Jobin tilaa ennen hänen joutumistaan Herran ristin ja kurituksen alaiseksi; ensimmäinen luku, kuusi ensimmäistä säkeistöä. Toinen kuvaa itse kuritusta ja sen oheen kuuluvia seikkoja; luku...»

»Oikein, Perlemann», keskeytti herra Ballerstedt liikutettuna toisen arasta alttiudesta, ja kirjoitti hyvän arvosanan kirjaansa. » Jatkakaa, Heinricy.»

Heinricy oli noita pitkiä huiskaleita, jotka eivät välittäneet mistään. Hän työnsi tukevan puukon, jolla hän alinomaa oli askarrellut, housunsa taskuun, nousi kolisuttaen paikaltaan, laski alahuulen lerpalleen ja rykäisi karhealla, raa'alla miehenäänellä. Kaikkia harmitti, että hänet oli pantu jatkamaan siivon Perlemannin tietoja. Oppilaat torkkuivat lämpimässä huoneessa pihisevien kaasulamppujen alla, kukin omissa ajatuksissaan. Kaikki olivat väsyneet sunnuntain jälkeen ja kaikki olivat nousseet kylmän sumuisena aamuna huokaillen ja kalisevin hampain lämpimistä vuoteistaan. Jokaisesta olisi ollut mieluista, jos pikku Perlemann olisi vaikka koko tunnin supattanut hiljaa edelleen, sillä nyt Heinricy varmasti oli nostattava kahakan.

»Minä olin poissa tätä valmistettaessa», sanoi hän karheasti.