Part 24

Kaikki kukkakaupat tekivät suurenmoisia kauppoja, ei vähimmin Iversenin liike, joka oli vastapäätä surutaloa. Rouva Iversen soitti monta kertaa päivässä ulko-oven kelloa tuoden erilaisia laitteita; mikä oli senaattori siltä ja siltä, mikä konsuli siltä ja siltä, mikä joltakin virkakunnalta... Kerran hän kysyi, eikö hän saisi käväistä sisällä katsomassa senaattorivainajaa. Kyllä, sen hän mielellään sai tehdä, tuli vastaukseksi, ja sitten hän seurasi neiti Jungmannia pääportaita ylös luoden mykkiä katseita häikäisevään ympäristöön.

Hänen käyntinsä oli raskasta, sillä hän odotti pieniä, kuten tavallisesti. Hänen näkönsä oli muutenkin vuosien kuluessa muuttunut hiukan epäedulliseksi, mutta kapeamuotoiset mustat silmät ja malaijilaiset poskiluut olivat edelleenkin viehättävät, ja näkyi yhä, että hän varmaan kerran oli ollut erinomaisen kaunis. — Hänet päästettiin salonkiin, sillä Thomas Buddenbrookin paarit oli viety sinne.

Vainaja makasi tuon suuren ja valoisan huoneen keskellä, josta huonekalut olivat poistetut, valkosilkkisillä patjoilla, valkoiseen silkkiin käärittynä ja valkoisella silkillä peitettynä tuberoosien, orvokkien ja kymmenien muiden kasvien väkevässä, huumaavassa tuoksussa. Hänen pääpuolessaan, puolipiiriin asetettujen hopeaisten haarakynttilöiden keskellä, joiden alustat olivat verhotut mustalla suruharsolla, seisoi Thorvaldsenin siunaava Kristus. Kukkavihkoja, seppeleitä, kukkakoreja ja -laitteita oli pitkin seinävieriä pystyssä ja nojallaan lattialla ja peitteellä; palmunlehtiä oli järjestetty paarien ympärille ja ne taipuivat yli kuolleen jalkojen. — Hänen kasvonsa olivat paikotellen ruhjoontuneet, ja nenä varsinkin oli pahasti vioittunut. Mutta hänen hiuksensa olivat käherretyt, kuten hänen eläessäänkin, ja viikset, jotka vanha herra Wenzel vielä kerran oli hoitanut käherrysraudalla, ulottuivat jäykkinä kauas ohi valkoisten poskien. Hänen päänsä oli kääntynyt hiukan sivuun ja hänen ristiin asetettujen käsiensä välissä oli norsunluinen risti.

Rouva Iversen jäi seisomaan oven suuhun, katsoen sieltä silmiään räpytellen paareja; vasta kun rouva Permaneder ilmestyi kokonaan mustiin puettuna, kasvot itkusta pöhöllään arkihuoneen oviverhojen väliin ja kehoitti häntä lempeästi astumaan lähemmä, rohkeni hän astua kappaleen matkaa eteenpäin parkettilattialla. Hän seisoi kädet riskissä ulkonevan vatsansa päällä katsellen kapeine, mustine silmineen kasveja, haarakynttilöitä, silkkinauhoja, koko tuota valkoisen silkin paljoutta, ja Thomas Buddenbrookin kasvoja. Olisi ollut vaikea määritellä noiden kalpeiden, raskaudentilan kuluttamien kasvojen ilmettä. Viimein hän sanoi: »Niin...», nyyhkäisi kerran — yhden ainoan kerran — aivan lyhyeen ja melkein huomaamattomasti ja kääntyi menemään.

Rouva Permanederiä miellyttivät tuollaiset vierailut. Hän ei poistunut talosta, vaan valvoi väsymättömällä innolla kunnianosoituksia, jotka tulivat hänen veljensä maallisten jäännösten osaksi. Kurkunpää-ääntään käyttäen luki hän moneen kertaan sanomalehtikirjoitukset, joissa ilmaistiin kaikki veljen ansiot, samoin kuin suvun satavuotisjuhlapäivänä, ja valitettiin hänen henkilönsä korvaamattomuutta. Hän oli läsnä arkihuoneessa lausumassa tervetulleiksi kaikkia surunvalittelijoita, jotka Gerda otti vastaan salongissa; ja näiden luku oli leegio. Hän neuvotteli useiden henkilöiden kanssa hautajaisista, joista oli tuleva suurenmoisen hienot. Hän järjesteli jäähyväiskohtauksia. Hän antoi konttorihenkilökunnan tulla sisään sanomaan johtajalleen viimeiset jäähyväiset. Ja sitten oli varastotyömiesten vuoro. Nämä vääntäytyivät suurine jalkoineen yli parketin, vetivät suunnattoman alamaisesti suupielensä alas ja levittivät ympärilleen paloviinan, purutupakan ja ruumiillisen työn hajua. He töllistelivät komeata paarilaitetta lakkejaan pyöritellen, ihmettelivät ensin ja ikävystyivät sitten, kunnes eräs viimein uskalsi tehdä lähtöä, minkä jälkeen kaikki muut mennä lohjustivat hänen kintereillään ulos... Rouva Permaneder oli haltioissaan. Hän väitti nähneensä monelta tipahtaneen kyyneleen partaan. Se ei ollut totta. Sellaista ei ollut tapahtunut. Mutta samapa se, kun hän nyt kerran oli luullut nähneensä sen ja se teki hänet onnelliseksi!

Tuli sitten maahanpaniaispäivä. Metalliarkku oli ilmanpitävästi suljettu ja kukilla peitetty, haarajalkojen kynttilät paloivat, talo täyttyi ihmisistä, ja surevien keskellä, niin perheenjäsenten kuin vieraiden, seisoi valtavimmassa majesteettisuudessaan pastori Pringsheim paarien pääpuolessa, ja hänen ilmeikäs päänsä nökötti kaularöyhelöllä aivan kuin lautasella.

Muuan hartiakas kantaja, eräänlainen mukava tarjoilijan ja juhlanjärjestäjän välimuoto, huolehti tilaisuuden ulkonaisesta menosta. Hän juoksi silinteri kädessä hiljaisin askelin portaita alas ja huusi läpitunkevalla kuiskausäänellä eteiseen, joka juuri oli täyttynyt virkapukuisista tullivirkamiehistä ja puseroihin, polvihousuihin ja silinteriin puetuista viljankantajista: »Huoneet ovat aivan täydet, mutta pylväskäytävässä on vielä tilaa... »

Sitten syntyi hiljaisuus; pastori Pringsheim alkoi puhua, ja hänen taidokas äänensä täytti mahtavana ja muuntelevana koko talon. Mutta hänen oikoessaan siunaten käsiään Kristuskuvan vieressä saapui talon eteen kalpean talvitaivaan valossa nelivaljakkoiset ruumisvaunut, ja toiset vaunut asettuivat niiden jälkeen jonoksi, joka ulottui katua pitkin alas virtaan asti. Talon ovea vastapäätä seisoi kivääri jalalla komppania sotamiehiä luutnantti von Throtan johdolla, joka paljastettu miekka kädessään katsoi hehkuvin silmin salongin uloketta kohti... Monet ympärillä olevissa ikkunoissa ja kadulla olijoista kurkottivat silloin kaulojaan.

Viimein syntyi liikettä eteisessä, luutnantin hiljainen komennushuuto kajahti, sotamiehet tekivät kunniaa kivääreillään, herra von Throta laski miekkansa alas, ja arkku tuli näkyviin. Neljän mustaan viittaan ja kolmikolkkahattuun puetun kantomiehen kantamana se keinui varovasti ulos ovesta, ja tuuli toi kukkien tuoksun uteliaita katsojia kohti, leyhäyttäen ruumisvaunujen katolla olevaa mustaa sulkatöyhtöä, liikuttaen hevosten turpakarvoja, hevosten, joita seisoi rivissä virtaan asti, sekä viputtaen ruumiskuskin ja ajajien mustia hatunharsoja. Silloin tällöin leijaili ilmassa joku yksinäinen lumihiutale painuen pehmeästi maahan.

Ruumisvaunuja vetävät hevoset, jotka olivat verhotut kokonaan mustalla peitteellä, jonka alta vain niiden levottomat silmät vilkkuivat, lähtivät liikkeelle neljän mustiin puetun miehen taluttamina, ja toiset saattohevoset lähtivät liikkeelle toinen toisensa jälkeen. Christian Buddenbrook astui pastorin kanssa ensimmäisiin vaunuihin. Seuraavassa ajoi pikku Johann hyvinvoivan näköisen hampurilaisen sukulaisen kanssa. Ja vitkalleen, vitkalleen, alakuloisena ja juhlallisena solui Thomas Buddenbrookin ruumissaatto eteenpäin, tuulen liehuttaessa kaikkien talojen puolitankoon vedettyjä lippuja... Virkakunnat ja viljankantajat kulkivat jalan.

Arkun edetessä surevien jonon saattamana hautuumaan käytäviä pitkin, ohi ristien, patsaiden, kappelien ja lehdettömien itkupajujen sekä lähetessä Buddenbrookien sukuhautaa seisoi siellä jo sotilaskunniavahti uudelleen kunniaa tehden, ja erään pensaikon takaa kajahtivat surumarssin hitaat, raskaat sävelet.

Jälleen oli suuri hautakivi kaiverrettuine sukukilpineen siirretty syrjään, ja jälleen seisoivat kaupungin herrat lehdettömän metsikön laidassa avonaisen haudan äärellä, johon nyt laskettiin Thomas Buddenbrook vanhempiensa viereen. Siinä he seisoivat, nuo arvon ja rikkauden edustajat, katse maahan luotuna tai pää alakuloisesti kallellaan, ja senaattorit erotti heidän joukostaan heidän valkoisista hansikkaistaan ja kravateistaan. Mutta kauempana tungeksivat muut virkamiehet, viljankantajat, konttoristit ja varastomiehet.

Soitto vaikeni, pastori Pringsheim puhui. Ja kun hänen siunaussanansa olivat kajahtaneet koleassa ilmassa, varustautuivat kaikki pusertamaan vielä kerran edesmenneen veljen ja pojan kättä.

Se oli pitkällinen toimitus. Christian Buddenbrook otti vastaan surunvalittelut puolittain hajamielisen, puolittain nolon näköisenä, jollainen ilme hänellä tavallisesti oli juhlatilaisuuksissa. Pikku Johann seisoi paksuun kultanappiseen merimiespukuunsa puettuna hänen vieressään, piti sinertävien varjojen ympäröimiä silmiään alasluotuina, katsomatta kehenkään, ja käänsi päänsä arasti irvistäen vinosti tuulta vasten.

YHDESTOISTA OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Juuri kun ajattelee jotakin henkilöä tuumien, että mitenkähän hänenkin on käynyt elämässä, voikin äkkiä muistaa, ettei tämä enää kävelekään kaupungin kaduilla, ettei tämän ääni enää kaiukaan yleisessä äänikonsertissa, vaan että hän on kadonnut iäksi näyttämöltä ja nukkuu jonkin multakummun alla kaupungin portin ulkopuolella.

Kosulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, Gotthold-sedän leski, oli kuollut. Hänellekin, joka kerran oli ollut niin ankaran riidan aiheuttaja perheen keskuudessa, oli kuolema suonut sovittavan ja kirkastavan kruununsa, ja hänen kolme tytärtään, Friederike, Henriette ja Pfiffi, tunsivat nyt olevansa oikeutetut ottamaan vastaan sukulaisensa, näiden tullessa surunvalittelulle, loukkaantuneen näköisinä, aivan kuin sanoen: »Siinä nyt näette, teidän vainonne on saattanut hänet hautaan!»... Vaikka konsulitar oli elänyt ikivanhaksi...

Madame Kethelsen oli myös saanut rauhan. Kärsittyään viimeisen vuoden leinisärkyä oli hän hiljaa, koruttomasti, lapsenuskoineen muuttanut manalle, sisarensa kadehtimana, joka vielä nytkin silloin tällöin sai taistella pieniä järkeisuskoisia kiusauksia vastaan, vaikka hän tuli yhä kumarammaksi ja pienemmäksi ja oli sitkeämmän rakenteensa vuoksi pakotettu viipymään tässä pahassa maailmassa.

Konsuli Peter Döhlmann oli myös kutsuttu isiensä luo. Hän oli pannut koko omaisuutensa aamiaisiin, oli viimein kuollut Hunyadi-Janokseen ja jätti tyttärelleen kahdensadan markan vuotuiset korot, esitettyään tunnetun Döhlmann-nimen perusteella, että hänet otettaisiin Johannis-klosteriin.

Justus Kröger oli myös kuollut, ja se oli paha juttu, sillä nyt ei mikään enää estänyt hänen heikkotahtoista vaimoaan myymästä viimeisiä hopeoitaan voidakseen lähettää rahaa rappiolle joutuneelle pojalleen Jakobille, joka vietti jossakin maailmalla kulkurinelämäänsä....

Mitä Christian Buddenbrookiin tulee, olisi häntä ollut turha hakea kaupungista; hän ei enää elänyt sen muurien sisällä. Vajaan vuoden kuluttua veljensä senaattorin kuolemasta oli hän muuttanut Hampuriin, jossa hän oli Jumalan ja ihmisten edessä mennyt naimisiin erään neiti Aline Puvogelin kanssa, johon hän jo vuosia sitten oli ollut läheisessä suhteessa. Kukaan ei ollut voinut estää häntä siitä. Hänen äidinperintönsä, jonka koroista toiset puolet muuten aina olivat menneet Hampuriin, oli siirtynyt herra Stephan Kistenmakerin hoitoon, hänen kuolleen ystävänsä testamentin määräyksen mukaisesti; mutta muuten oli Christian oma herransa... Heti kun hänen avioliittonsa oli tullut tunnetuksi, kirjoitti rouva Permaneder rouva Aline Buddenbrookille Hampuriin pitkän, erittäin vihamielisen kirjeen, joka alkoi puhuttelusanalla »Madame!» ja sisälsi huolellisesti myrkytetyin sanoin sen ilmoituksen, ettei rouva Permaneder ollut milloinkaan pitävä häntä ja hänen lapsiaan sukulaisinaan.

Herra Kistenmaker oli Thomas Buddenbrookin testamentin toimeenpanija, Buddenbrookilaisen omaisuuden hoitaja ja pikku Johannin holhooja, ja hän ymmärsi pitää arvossa nämä toimet. Ne tuottivat hänelle mitä tervetulleinta askartelua, ne oikeuttivat hänet pyyhkimään pörssissä kaikkinaisin liikarasituksen elein päätänsä ja vakuuttamaan toisille, että työ oli tappaa hänet... puhumattakaan siitä, että hän sai nostaa jokaisesta vaivannäöstään kaksi prosenttia kokonaisomaisuudesta, jonka hän suoritti suurella täsmällisyydellä. Mutta muuten hänellä ei ollut paljon menestystä kauppa-asioiden alalla ja hän sai hyvin pian osakseen Gerda Buddenbrookin tyytymättömyyden.

Asiat olivat sillä kannalla, että kauppahuoneen piti lakata olemasta vuoden kuluessa. Se oli senaattorin viimeinen tahto. Rouva Permaneder oli äärimmäisen kiihtynyt tuon asian johdosta. »Entä Johann, pikku Johann, Hanno?!» kyseli hän... Tuo tosiasia, että hänen veljensä oli jättänyt ottamatta huomioon poikansa ja ainoan perillisensä, ettei hän ollut antanut kauppahuoneen jäädä eloon siirtymään kerran tämän käsiin, oli hänelle suuri pettymys ja suru. Usein itki hän sitä, että heidän kuuluisan, kunnianarvoisan kauppahuoneensa kilpi, tuo monien polvien perinnöksi jättämä kalleus, oli otettava alas ja sen historia loppuva, vaikka oli olemassa suoraan polveutuva perillinen. Mutta sitten hän lohdutteli itseään sillä, etteihän kauppahuoneen loppu sentään merkinnyt suvun loppua, vaan että hänen veljenpoikansa oli aloittava uuden ja voimakkaan elämäntyön ja suorittava korkean kutsumuksensa, joka oli hänen isiensä nimen kuuluksi tekeminen ja suvun saattaminen uuteen kukoistukseen. Eihän hän turhan vuoksi ollut niin paljon isoisänsä näköinen...

Liikkeen lopettaminen alkoi siis herra Kistenmakerin ja vanhan herra Marcuksen johdolla, ja se sai sanomattoman surkuteltavan lopun. Annettu määräaika oli ylen lyhyt, siitä täytyi pitää kiinni kirjaimellisen tarkasti ja aika oli täpärällä. Epävakaiset asiat saatettiin selviksi kiirehtien ja epäsuotuisasti. Toinen hätäilty ja epäedullinen myynti seurasi toistaan. Varasto, viljamakasiinit muutettiin rahaksi mitä vahingollisimmalla tavalla. Ja sen, mitä herra Kistenmakerin hätiköinti ei tärvellyt, pilasi vanhan herra Marcuksen vitkastelu, jonka kerrottiin talvella ennen kaupungille lähtöään lämmittävän huolellisesti uunin edessä ei vain päällystakkiaan ja hattuaan, vaan keppinsäkin, ja joka, jos kerrankin tarjoutui edullinen kaupantekotilaisuus, varmasti löi sen laimin... Sanalla sanoen, vahinkoja kasautui yhä enemmän. Thomas Buddenbrookin kirjojen mukaan oli hänen jälkeensä jättämä omaisuus kuudensadanviidenkymmenentuhannen markan suuruinen; vuosi testamentin avaamisen jälkeen havaittiin, ettei tuota summaa saatu kokoon lähimailleenkaan...

Kaupungissa oli liikkeellä epämääräisiä ja liioiteltuja huhuja epäsuotuisista kaupoista, ja näitä tuki vielä sekin seikka, että Gerda Buddenbrook aikoi myydä suuren talonsa. Kerrottiin kummia siitä, mikä hänet mahtoi pakottaa siihen ja mikä sai Buddenbrookilaisen omaisuuden sulamaan kokoon; ja niin tapahtui, että kaupungissa vähitellen alkoi levitä käsitys, joka ensin hämmästytti ja oudoksutti senaattori Buddenbrookin leskeä, mutta joka hänen sitten täytyi kokea kasvavalla vastenmielisyydellä omassa talossaan. Hänen kertoessaan eräänä päivänä kälylleen, että useat käsityöläiset ja hankkijat olivat vaatineet sopimattomalla tavalla muutamien suurempien maksuerien suorittamista, jäi rouva Permaneder pitkäksi aikaa katsomaan eteensä suu auki ja purskahti sitten raikuvaan nauruun... Gerda Buddenbrook oli niin loukkaantunut, että hän ilmaisi jo päättäneensä lähteä pikku Johannin kanssa koko kaupungista Amsterdamiin vanhan isänsä luo, jossa hän taas pitkästä aikaa saisi soittaa tämän kanssa viuluduettoja. Mutta se herätti rouva Permanederin taholta sellaisen kauhistuksen myrskyn, että hän toistaiseksi luopui tuumastaan.

Kuten odotettavissa oli, ulottui rouva Permanederin vastustus myös hänen veljensä rakennuttaman talon myyntiaikeisiin. Hän koetti selitellä, miten huonon vaikutuksen se kaupungilla aikaansaisi, ja valitti, että se oli merkitsevä heidän nimelleen uutta iskua. Mutta hänen täytyi kuitenkin tunnustaa, että olisi ollut epäkäytännöllistä pitää kunnossa ja asuttuna tuota suurta ja komeaa taloa, joka oli ollut Thomas Buddenbrookin kalliiksi käyvä ylellisyys-oikku, ja että Gerdan halu asettua johonkin pieneen mukavaan huvilaan kaupungin ulkopuolelle, luontoon, saattoi olla ymmärrettävissä...

Herra Goschin, kaupanvälittäjä Goscbin silmissä väikkyi nyt onnen päivä. Muuan tapahtuma kirkasti hänen vanhuuspäivänsä, niin että hänen jäsenensäkin lakkasivat vapisemasta moneksi tunniksi. Tapahtui näet, että hän sai katsahtaa Gerda Buddenbrookin salonkiin, istua tätä vastapäätä nojatuolissa ja neuvotella hänen kanssaan kasvoista kasvoihin hänen talonsa myyntihinnasta. Lumivalkean tukan harattaessa joka puolelta kasvoille tuijotti hän rouvan kasvoihin, alta kulmain, leuka hirmuisesti eteentyönnettynä, ja hänen onnistui näyttää aivan kyttyräselkäiseltä. Hänen äänensä sihisi, mutta hän puhui kylmästi ja virallisesti, eikä mikään ilmaissut hänen sielunsa järkytystä. Hän sitoutui ottamaan talon myytäväkseen, ojensi kätensä ja tarjosi siitä kavalasti hymyillen kahdeksankymmentäviisituhatta markkaa. Se oli hyväksyttävä hinta, sillä tappio oli väistämätön tämän loistorakennuksen myynnissä. Mutta ensin täytyi kuulla herra Kistenmakerin mieltä, ja Gerda Buddenbrookin täytyi päästää herra Gosch menemään sopimatta hänen kanssaan kaupasta; ja kävi ilmi, ettei herra Kistenmaker ollut halukas suostumaan minkäänlaisiin oikeutensa luovutuksiin. Hän ylenkatsoi herra Goschin tarjousta, nauroi sille ja vannoi, että talosta piti saada paljon enemmän. Ja hän vannoi ja manaili niin kauan, että hän viimein oli pakotettu myymään talon seitsemälläkymmenelläviidellätuhannella markalla eräälle vanhallepojalle, joka palattuaan pitkäaikaisilta matkoilta halusi asettua kaupunkiin...

Herra Kistenmaker huolehti myös uuden talon, miellyttävän pienen huvilan ostosta, josta ehkä tuli maksetuksi hiukan liian suuri hinta, mutta joka sijaitsi Burgtorin takana vanhan kauniin kastanjakujan varrella, jota ympäröi sievä puutarha ja keittiötarha ja joka oli Gerda Buddenbrookin toivomusten mukainen... Sinne nyt muutti senaattorin rouva poikineen, palvelusväkineen ja osittaisine huonekalustoineen syksyllä vuonna seitsemänkymmentäkuusi, huonekaluston toisen osan jäädessä rouva Permanederin suruksi entiseen taloon ja joutuessa tuon kaupunkiin asettuneen vanhanpojan saaliiksi.

Vielä lisää muutoksia! Mamsseli Jungmann, Ida Jungmann, siirtyi neljänkymmenenvuotisen palvelusajan jälkeen pois Buddenbrook-suvun keskuudesta ja palasi takaisin länsipreussiläiseen kotiseutuunsa viettääkseen omaisten keskuudessa elämänsä illan. Totta puhuaksemme senaattorin rouva antoi hänen mennä. Tuo kunnon sielu oli edellisen miespolven luisuessa pois hänen vaikutuspiiristään — löytänyt pikku Johannin, jota hän oli hellinyt ja hoidellut, jolle hän oli lukenut Grimmin satuja ja kertonut sedästään, joka oli kuollut nikotukseen. Mutta nyt ei pikku Johann ollut oikeastaan enää lainkaan pieni, vaan viisitoistavuotias nuorukainen, jota hän ei voinut, tämän heikkoudesta huolimatta, hyödyttää tarpeeksi... ja tämän äidin kanssa hän oli ollut jotakuinkin epämiellyttävissä väleissä jo kauan. Hän ei ollut koskaan pitänyt tätä rouvaa, joka oli tullut taloon niin paljon myöhemmin kuin hän itse, oikein perheeseen kuuluvana ja täysivertaisena, ja hän oli sitäpaitsi viime vuosina, vanhan palvelijan omahyväisyydellä, alkanut ottaa itselleen liikoja oikeuksia. Hän herätti pahennusta pitäessään itseään liian tärkeänä henkilönä ja sekaantuessaan joskus asiaankuulumattomalla tavalla taloudenpitoon... Asema kävi kestämättömäksi, syntyi kiivaita kohtauksia, ja vaikka rouva Permaneder puhui hänen puolestaan samalla sanavalmiudella, jolla hän oli rukoillut vanhojen asuinrakennusten ja huonekalujen säilyttämistä, sai vanha Ida lähteä talosta.

Hän itki katkerasti sen hetken lähestyessä, jolloin hänen oli sanottava hyvästit pikku Johannille. Tämä syleili häntä, vei sitten kädet selkänsä taa, nojasi toiseen jalkaansa ja katsoi Idan lähtöä sama miettivä, sisäänpäin kääntynyt ilme kullanruskeissa, sinertävien varjojen ympäröimissä silmissään, joka niissä oli ollut hänen isoäitinsä ruumiin ääressä, hänen isänsä kuollessa, suurta taloutta hajoitettaessa ja monen vähemmän mullistavan tapauksen sattuessa... Vanhan Idan lähtö muodostui hänen käsityksessään aikaisempien lohkomis- ja hajoamisilmiöiden johdonmukaiseksi jatkoksi, joita hän oli tullut näkemään. Se ei enää kummastuttanut häntä; se ei ollut milloinkaan kummastuttanut häntä sanottavammin. Toisinaan, kun hän kohotti vaaleanruskeiden kiharoiden peittämää päätään, huulet aina vähän vinossa, hienojen sierainten avautuessa herkästi, näytti siltä, kuin hän olisi haistellut tunnustellen ympärilleen, odottaen tuntevansa tuon hajun, tuon merkillisen tutun hajun, jota kukkien paljous ei ollut voinut hälventää hänen isoäitinsä paarien ääressä...

Joka kerran kun rouva Permaneder käväisi kälynsä luona, veti hän veljenpoikansa viereensä ja alkoi puhua tälle Buddenbrook-suvun menneisyydestä ja tulevaisuudesta, jonka edustaja hän, pikku Johann, Jumalan armosta oli. Mitä autiommalta nykyisyys tuntui, sitä laajemmin hän kuvaili kuinka hienosti hänen isovanhempainsa talossa oli eletty ja kuinka Hannon isoisänisoisä oli ajanut nelivaljakolla läpi koko Saksan... Eräänä päivänä hän sai ankaran vatsakohtauksen sen johdosta, että Friederike, Henriette ja Pfiffi olivat yksimielisesti väittäneet Hagenströmien olevan kaupungin hienointa hienostoa...

Christianista kuului huolestuttavia tietoja. Avioliitto ei näyttänyt vaikuttaneen suotuisesti hänen vointiinsa. Kaameat harhanäöt ja pakkomielikuvat olivat lisääntyneet arveluttavassa määrässä, ja hän oli vaimonsa ja lääkärin neuvosta lähtenyt sairaalaan. Hän ei viihtynyt siellä, vaan kirjoitteli surkeita kirjeitä omaisilleen toivoen kiihkeästi pääsevänsä pois tuosta laitoksesta, jossa häntä tunnuttiin kohdeltavan hyvin ankarasti. Mutta häntä ei päästetty vapaaksi, ja se oli kai parasta hänelle. Joka tapauksessa oli hän saattanut vaimonsa sellaiseen asemaan, jossa tämä, käytännöllisten ja yhteiskunnallisten etujen turvin saattoi jatkaa aikaisempaa riippumatonta elämäntapaansa vastuksitta ja häiriöittä.

TOINEN LUKU.

Herätyskellon koneisto läpsätti ja tärisi velvollisuudentuntoisesti ja julmasti. Se oli käheää särähtelevää rämpätystä enemmän kuin soimista, sillä kello oli vanha ja kulunut; mutta sitä kesti kauan, toivottoman kauan, sillä se oli huolellisesti vedetty.

Hanno Buddenbrook säikähti. Tuon hänen yöpöydältään, korvan juuresta kuuluvan pahansuovan, mutta uskollisen pärinän ääni sai nyt, kuten joka aamu, hänen sisimpänsä käpertymään kokoon myrtymyksestä, valituksesta ja epätoivosta. Ulkonaisesti hän oli aivan rauhallinen, ei edes muuttanut asentoaan vuoteessaan, repäisi ainoastaan silmänsä auki, aamu-unesta heräten.

Hänen talvisen kylmässä huoneessaan oli aivan pimeä; ei voinut erottaa yhtään esinettä, ei myöskään kellon viisareita. Mutta hän tiesi kellon olevan kuusi, sillä hän oli eilen illalla asettanut herätyskellon siten... Eilen... eilen... Tuumien jännitetyin hermoin tulensytyttämistä ja ylösnousua jäi hän liikkumatta selälleen, ja vähitellen palasi hänen tietoisuuteensa kaikki se, mikä eilen oli täyttänyt hänen mielensä...

Oli ollut sunnuntai, ja kärsittyään monta päivää peräkkäin hirveätä piinaa tohtori Brechtin käsissä oli korvaukseksi saanut tulla äidin mukana teatteriin kuulemaan »Lohengriniä». Hän oli odottanut tuota iltaa jo viikon. Valitettavasti oli vain moisten juhlahetkien edellä niin monenlaista pahaa, joka pilasi viime hetkeen asti odotuksen ilon. Mutta vihdoinkin oli koulu sitten loppunut lauantaina, ja porauskone oli viimeisen kerran ritissyt hänen suussaan kipua tuottaen... Nyt oli kaikki voitettu, sillä läksyjenluvun hän oli lykännyt päättävästi sunnuntai-illan taakse. Mitä oli maanantai? Oliko se milloinkaan koittava? Kuka uskoo maanantaihin, kun on kuuleva sunnuntai-iltana »Lohengrinin»... Hän oli aikonut nousta maanantaiaamuna varhain ylös toimittaakseen nuo joutavat asiat silloin — sillä hyvä! Ja sitten hän oli kulkenut mieli vapaana, iloiten sydämestään tulevasta illasta, soitellut haaveillen flyygelin ääressä ja unohtanut kaikki vaivat ja vastukset.