Part 2

Kuolemantapauksen vastenmielisiä yksityiskohtia salattiin mahdollisuuden mukaan, mutta ne levisivät sittenkin kaupunkilaisten tietoon ja olivat yleisenä puheenaineena pörssissä, »klubissa», »Sopusoinnussa» ja konttoreissa, raatihuoneella, tanssiaisissa, päivällisillä ja iltakutsuissa, sillä tapaus sattui helmikuussa — helmikuussa vuonna kuusikymmentäkaksi — jolloin seuraelämä, vielä oli täydessä käynnissä. Konsulitar Buddenbrookin ystävättäretkin kertoivat »Jerusalemin-iltana» senaattori Möllendorpfin kuolemasta Lea Gerhardtin keskeyttäessä hetkiseksi lukunsa; jopa pienet pyhäkoulutytötkin kuiskivat siitä keskenään kulkiessaan arvokkaasti Buddenbrookin suuren eteisen halki. Ja herra Stuht Glockengiesserstrassen varrelta neuvotteli siitä pitkään vaimonsa kanssa, joka seurusteli parhaimmissa piireissä.

Mutta mielenkiinto ei pysynyt kauan menneessä asiassa. Heti ensi tiedon levittyä vanhan senaattorin kuolemasta sukelsi esiin muuan toinenkin kysymys... joka hänen maahanpaniaistensa jälkeen muuttui ainoaksi polttavaksi kysymykseksi: Kuka oli tuleva hänen seuraajakseen?

Mikä jännitys ja maanalainen touhu koko kaupungissa! Muukalainen, joka on tullut kaupunkiin katsomaan sen keskiaikaisia nähtävyyksiä ja ympäristöjä, ei huomaa mitään erikoista; mutta pinnan alla käy ja liikkuu. Mikä kiihoitustyö! Kunnialliset, terveet, epäröintiä tuntemattomat mielipiteet hyökkäävät kallionlujina vastatusten, pauhaavat itsevarmoina, arvioivat toisiaan ja sopivat viimein hitaasti, hyvin hitaasti. Intohimot ovat vallalla. Kunnianhimo ja turhamaisuus kuohuvat hiljaisuudessa. Vanha kauppias Kurz Bäckergruben varrelta, joka on saanut pari kolme ääntä joka vaaleissa, on taas istuva vapisten asunnossaan odottaen kutsua, mutta on tälläkin kertaa pettyvä ja saava astua edelleen kaupungin katua rehellisen ja itsetyytyväisen näköisenä keppiään maahan kopsautellen sekä vaipuva hautaan pettynein senaattoritoivein...

Kun James Möllendorpfin kuolemasta puhuttiin Buddenbrookin sukupäivällisillä, oli rouva Permaneder muutaman säälittelevän sanan jälkeen alkanut liputtaa kielenpäätään ylähuulta vastaan ja vilkaissut salaa veljeensä, jonka johdosta Buddenbrookin naiset olivat luoneet toisiinsa sanomattoman teräviä katseita ja sitten kaikki yhtäaikaa, aivan kuin käskystä, sulkeneet tiukasti silmänsä ja suunsa sekunniksi. Konsuli oli vastannut sisarensa viekkaaseen silmäykseen ja kääntänyt sitten puheen toisaanne. Hän tiesi kaupungilla pohdittavan ajatusta, jota Tony tuuditteli mielessään...

Nimiä esitettiin ja hyljättiin. Uusia sukelsi esiin arvosteltaviksi. Henning Kurz Bäckengruben varrelta oli liian vanha. Tarvittiin vihdoinkin vereksiä voimia. Konsuli Huneus, puutavarakauppias, jonka miljoonat muuten painoivat paljon vaa’assa, jäi asetuksenmukaisesti valinnan ulkopuolelle siksi että hänen veljensä kuului senaattiin. Listalla olivat myös nimet Eduard Kistenmaker, viinikauppias, ja konsuli Hermann Hagenström.

Mutta alusta asti mainittiin myös nimeä Thomas Buddenbrook. Ja mitä lähemmäksi vaalipäivä tuli, sitä selvemmäksi kävi, että hänellä ja Hermann Hagenströmillä oli suurimmat mahdollisuudet.

Hermann Hagenströmillä oli epäilemättä kannattajansa ja ihailijansa. Hänen yleisissä asioissa osoittamansa into, kauppahuone Strunck & Hagenströmin yllättävän nopea nousu ja laajeneminen, konsulin ylelliset elämäntavat, hänen vieraspitonsa ja hanhenmaksapiiras, jonka hän söi aamupalakseen, eivät olleet tekemättä vaikutusta. Tuo iso, vähän liian lihava mies punertavine, lyhyeksileikattuine täysipartoineen ja litteine, hiukan riippuvine nenineen, mies, jonka isoisää ei kukaan, ei hän itsekään ollut tuntenut, jonka isä rikkaan, mutta arveluttavan naimisensa kautta oli vielä ollut melkein mahdoton ilmiö seuraelämässä ja joka kuitenkin, ollen sukulaissuhteessa sekä Huneusten että Möllendorpfien kanssa, oli liittänyt nimensä kaupungin viiden tai kuuden hallitsevan perheen joukkoon, oli kieltämättä huomattava ilmiö kaupungissa. Hänen olemuksensa vapaamielisyys ja suvaitseva laatu oli uusi puoli, joka samalla viehätti ja soi hänelle monien silmissä johtavan aseman. Kepeä ja samalla suurenmoinen tapa, jolla hän ansaitsi ja liikutteli rahoja, oli aivan toista kuin hänen kilpailijansa sitkeä, kärsivällinen, ankarien periaatteiden mukainen uurastus. Tämä mies seisoi omilla jaloillaan, eivätkä häntä sitoneet perinnäistapojen ja vanhojen menetelmien kahleet; kaikki vanhanaikainen oli vierasta hänelle. Hän ei asunut tuollaisessa vanhassa ylimystalossa, jotka olivat rakennetut järjettömästi tilaa tuhlaten ja joiden suunnattomia kivilattioita ympäröivät seinille maalatut valkoiset pylväistöt. Hänen asumansa talo Sandstrassen, Breitestrassen eteläisen jatkon varrella oli uusi ja vapaatyylinen yksinkertaisine öljyväripäätyineen, käytännöllisesti järjestettyine tilavuussuhteineen ja rikkaine, ylellisine, mukavine sisustuksineen. Hän oli muuten aivan äskettäin pitänyt talossaan suuret iltakutsut erään kaupunginteatteriin kiinnitetyn laulajattaren kunniaksi, oli pyytänyt tätä laulamaan illallisen jälkeen vierailleen, joiden joukossa oli myös hänen taidetta rakastava, kaunosieluinen veljensä, lakimies, sekä palkinnut juhlavieraansa kuninkaallisesti. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka olisivat kannattaneet suurten rahasummien määräämistä keskiaikaisten muistomerkkien korjausta ja kuntoonpanoa varten. Mutta hän oli ensimmäinen, ehdottomasti ensimmäinen koko kaupungissa, joka oli laitattanut kaasuvalon asuinhuoneisiinsa ja konttoreihinsa. Ja ainoa perintätapa, josta hän välitti, oli hänen isältään, vanhalta Heinrich Hagenströmiltä perimänsä rajoittamaton, edistysmielinen, suvaitseva ja ennakkoluuloton ajatustapa. Ja siihen perustui hänen nauttimansa ihailu.

Thomas Buddenbrookin vaikutusvalta perustui muuhun. Hänessä ei kunnioitettu vain häntä itseään, vaan samalla hänen isänsä, isoisänsä, isoisänisänsä muistoa. Hän oli oman kaupallisen ja julkisen ansiokkuutensa ohella satavuotisen maineen kantaja. Tärkein tekijä siinä suhteessa oli hänen kevyt, aistikas ja vastustamattoman rakastettava käytöksensä sekä hänelle ominainen, kaupungin oppineidenkin piirissä harvinaisen laaja yleinen sivistys, joka ilmetessään herätti ihmettelyä ja kunnioitusta...

Torstaina puhuttiin Buddenbrookilla päivällispöydässä vain yleisin, ohimenevin sanoin tulevista vaaleista vanhan konsulittaren luodessa vaaleat silmänsä hienotunteisesti toisaalle. Mutta rouva Permaneder ei malttanut olla sentään silloin tällöin hieman komeilematta hämmästyttävällä laintuntemuksellaan, jonka hän oli hankkinut vaaleja koskeviin pykäliin nähden, kuten ennen eropykäliä tutkiessaan. Hän puhui vaalipiireistä, valitsijoista ja äänestyslipuista, punnitsi kaikkia ajateltavissa olevia mahdollisuuksia, osasi sananmukaisesti ja takertumatta ulkoa valitsijoilta vaadittavan juhlallisen valan, puhui eri vaalipiireissä toimitettavasta ehdollaolijoiden avujen arvioimisesta ja lausui, että hän mielellään haluaisi olla läsnä Hermann Hagenströmiä arvioitaessa. Sitten hän kumartui pöydän yli ja alkoi laskea veljensä lautasella olevia luumukiviä: Rikas — köyhä — kerjäläinen —— senaattori! Hän sanoi viimeisen painokkaasti ja singautti veitsensä kärjellä puuttuvan kiven omalta lautaseltaan veljensä eteen... Mutta syötyä hän ei jaksanut hillitä itseään enää, vaan veti konsulin käsipuolesta ikkunakomeroon.

»Voi hyvä Jumala, Tom, jos sinä tulet senaattoriksi, — jos meidän vaakunakilpemme joutuu raatihuoneen varushuoneeseen, niin minä kuolen ilosta! Pötkähdän pitkälleni maahan, saat nähdä!»

»Voi sinua, rakas Tony! Käyttäydypäs nyt vähän arvokkaammin, ole hyvä! Eihän sinulle tavallisesti tarvitse huomauttaa siitä! Olenko minä mikään Henning Kurz? Me olemme jo jotakin ilman senaattorin-arvonimeäkin... Ja sinä jäät toivottavasti eloon kävipä niin tai näin.»

Vaalikiihoitusta, neuvotteluja, mielipiteiden vaihtoa jatkui. Konsuli Peter Döhlmann, seurasankari ja hummaaja, jonka liike oli aivan rappiolla ja oli olemassa enää vain nimellisesti ja joka söi tyttärensä perinnöt, otti osaa niihin siten, että kutsui vuoroin kumpaistakin ehdokasta meluavalla äänellä »herra senaattoriksi», ollessaan ensin toisen sitten toisen, toimeenpanemilla päivällisillä. Mutta Siegismund Gosch, vanha kaupanvälittäjä Gosch, kulki ympäri kuin kiljuva jalopeura uhaten niellä säälimättä jokaisen, joka ei äänestäisi konsuli Buddenbrookia.

»Konsuli Buddenbrook, hyvät herrat... siinä on miestä, haa! Olen seisonut hänen isänsä rinnalla kun tämä _anno_ 48 hillitsi parilla sanalla kansanjoukon raivon... Jos maailmassa olisi oikeutta, olisi jo hänen isänsä ja hänen isoisänsä pitänyt kuulua senaattiin.»

Mutta pohjimmaltaan ei konsuli Buddenbrook itse herättänyt tuollaista haltioitumista herra Goschissa, vaan nuori rouva konsulitar, syntyisin Arnoldsen. Tosin ei kaupanvälittäjä ollut vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Hän ei kuulunut rikkaiden kauppiaiden piiriin, ei ollut heidän pöytävieraitaan eikä ollut kanssakäymisissä heidän kanssaan. Mutta kuten jo aikaisemmin mainitsimme, oli Gerda Buddenbrook heti kaupunkiin ilmestyttyään sattunut kaupanvälittäjä Goschin iäti uutta kaipaavaan silmään. Hän oli varmalla vaistolla heti havainnut, että tuo henkilö oli omiaan luomaan hiukan enemmän sisältöä hänen tyydytystä vaille jääneeseen elämäänsä ja oli antautunut hänen orjakseen, tuskin tuntien häntä nimeltä. Sen jälkeen oli hän kierrellyt tuota hermostunutta ja äärimmäisen pidättyvää naista ajatuksissaan kuin tiikeri kesyttäjäänsä, sama umpimielinen ilme kasvoilla, sama vaaniva nöyryys olemuksessa, kuin kadulla tullessaan konsulitarta vastaan, ja kohotti jesuiittahattuaan toisen sitä odottamatta... Nykyisen keskinkertaisuuden maailma ei suonut hänelle mahdollisuutta suorittaa tuon naisen kunniaksi mitään julmaa, katalaa tekoa, jonka seuraukset hän olisi ottanut vastaan viittaansa kääriytyneenä, kyttyräselkäistä näytellen, synkkänä, kylmänä ja pirullisen välinpitämättömänä! Konsulittaren arkipäiväinen elämä ei sallinut hänen korottaa tuota naista valtaistuimelle minkään murhan, rikoksen tai verisen teon avulla. Hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin äänestää tämän katkerasti kunnioitettua puolisoa raatihuoneessa ja omistaa tälle itselleen kenties joskus Lope de Vegan koottujen teosten käännös.

NELJÄS LUKU.

Jokainen senaatin avoimeksi joutunut paikka tulee täyttää neljän viikon kuluessa; sellainen on asetus. On kulunut kolme viikkoa James Möllendorpfin manallemenosta ja nyt on käsissä vaalipäivä, suojainen päivä helmikuun lopulla.

Breitestrassella, raatihuoneen edustalla, joka kohoaa harmaata taivasta kohti lasituskivisine julkisivuineen, torneineen, esiintyöntyvien pilarien alaisine porraskäytävineen ja suippoine holvikaarineen, joiden välitse näkyy tori suihkukaivoineen... tämän vanhan raatihuoneen edustalla on tungoksenaan väkeä kello yhden aikaan päivällä. Ihmiset seisovat liikahtamatta likaisessa sohjuisessa lumessa, joka läiskii heidän jalkojensa alla, katselevat toisiaan, katsovat sitten taas eteensä kaulojaan kuroitellen. Sillä tuolla, pääoven takana, raatihuoneen salissa, jossa on neljätoista kaareen asetettua nojatuolia, odottaa yhä senaatin ja porvariston jäsenistä toimeenpantu vaalilautakunta vaalikamarien ehdotuksia...

Asia on pitkittynyt. Kamarien neuvottelut eivät näy johtavan mihinkään tulokseen, siellä otellaan tuimasti, ja tähän asti ei ole ehdotettu vain yhtä henkilöä, sillä pormestari julistaisi hänet heti valituksi... Ihmeellistä. Huhuja tunkee pääoven kautta, kadulla seisojien keskeen, kenenkään tietämättä miten, ja leviää sitten edelleen. Ilmoittaako sisältä herra Kaspersen, vanhempi raatihuoneen vahtimestari, joka ei koskaan salli kutsuttavan itseään muuksi kuin »valtionvirkamieheksi», tietonsa hampaiden välistä, toisesta suupielestä, poispäin katsoen! Nyt kuullaan, että ehdotukset ovat joutuneet istuntosaliin ja että kullakin vaalipiirillä on oma ehdokkaansa: Hagenström, Buddenbrook ja Kistenmaker! Jumala suokoon, että nyt ainakin yleiset vaalit antaisivat salaisen lippu-äänestyksen kautta ehdottoman ääntenenemmistön! Ne, joilla ei ole lämpimiä päällyskenkiä, rupeavat nostelemaan ja tömistelemään jalkojaan, joita palelee märässä.

Odottajien joukossa on kansaa kaikista kansanluokista. Siellä näkyy avokaulaisia, tatuoituja merimiehiä kädet avaroissa, matalalla olevissa housuntaskuissa, viljankantajia mustine kiiltolankaisine puseroineen, polvihousuineen ja vilpittömine ilmeineen, kuorman-ajajia, jotka istuvat viljasäkkiensä päällä, piiska kädessä, huivipäisiä palvelustyttöjä esiliinoineen ja paksuine raitaisine hameineen, pieni valkoinen myssy takaraivolla ja suuri koppa paljaalla käsivarrella; tuossa seisoo myös kala- ja vihannes-akkoja olkihattu päässä ja pari sievää puutarhatyttöä hollantilaisille päähineineen, lyhyine hameineen ja pitkine, leveine, valkoisine hihoineen, jotka pursuavat esiin kirjavista liiveistä... Ja lopuksi porvareita, pikkukauppiaita, jotka ovat tulleet ulos puodeistaan lakittomin päin, vaihtamaan mielipiteitään, nuoria, siististipuettuja kauppiaan-alkuja, jotka suorittavat isänsä tai jonkun tämän ystävän konttorissa kolmi- tai nelivuotista oppiaikaansa, koulupoikia reppuineen ja kirjoineen...

Parin tupakkamälliä pureksivan työmiehen takana, joilla on sankka laivurinparta, seisoo nuori säätyläisnainen, joka kääntelee kiihkeästi päätään voidakseen kurkistaa noiden tukevien hartioiden välistä raatihuoneelle. Naisella on yllään pitkä, ruskealla turkiksella reunustettu iltavaippa, jota hän pitelee kiinni sisältäpäin molemmilla käsillään, ja hänen kasvojaan peittää tiheä ruskea harso. Hän liikuttelee lakkaamatta päällyskenkien peittämiä jalkojaan...

»Hitto vie, ei se Kurz päässyt nytkään», sanoi toinen miehistä.

»Ei, vaan ei sinun tarvitse kertoa sitä minulle, senkin hölmö. Nyt äänestetään Hagenströmin, Kistenmakerin ja Buddenbrookin välillä.»

»Niin, ja nyt nähdään kuka noista kolmesta tulee.»

»Nyt se nähdään!»

»Kuule. Minä luulen, että ne valitsevat Hagenströmin.»

»Tomppeli... Mitäs sinä tiedät.»

Sitten hän sylkee tupakkansa maahan, sillä hän ei voi ahtaudessa ruiskauttaa sitä kaarena ilmaan, kiskaisee housunsa korkeammalle ja jatkaa: »Hagenström se on semmoinen lihasäkki, ettei sillä enää käy henkikään nenän läpi... Ei, mutta kun ei herra Kurz joutunut mukaan, pääsee kai Buddenbrook. Se on semmoinen sukkela mies...»

»Onhan se. Mutta Hagenström on rikkaampi.. »

»Ei se siihen kuulu. Ei sitä oteta lukuun.»

»Ja Buddenbrook on niin helvetin hieno mansetteineen ja kaulaliinoineen ja pitkine viiksineen... Oletko sinä nähnyt häntä? Se käydä keksauttelee kuin lintu...»

»Ei sekään tule kysymykseen, hölmöläinen.»

»Sillä taitaa olla semmoinen sisar, joka on karannut kahden miehen luota.»

... Iltavaippaan puettu nainen värisee...

»Se on kyllä paha juttu. Mutta emmehän me tiedä siitä sen enempää, ja eihän se ole konsulin syy.»

Ei, aivan niin, ajattelee harsoon puettu nainen pusertaen käsiään vaipan alla... Aivan niin! Jumalankiitos!

»Ja sitten», jatkaa Buddenbrookin kannattaja, »sitten oli pormestari Överdieck hänen poikansa kummina, ja se kuuluu jo vähän asiaan...»

Aivan niin! ajattelee nainen. Jumalan kiitos, se on tehonnut!... Hän säpsähtää. Uusi huhu on taas päässyt ulos, kulkenut ristiin rastiin ja saapunut hänen kohdalleen. Yleiset vaalit ovat ratkaisseet asian. Eduard Kistenmaker on suljettu pois vähimmän äänimäärän saaneena. Taistelu Hagenströmin ja Buddenbrookin välillä jatkuu. Eräs kaupungin porvari huomauttaa tärkeän näköisenä, että jos äänet menevät tasan, täytyy valita viisi »esimiestä», jotka viimein päättävät äänestyksen...

Äkkiä huutaa ääni aivan oven edestä: »Seehase on valittu!»

Seehase on muuan juoppolalli, joka kuljettaa käsikärryillä leipiä. Kaikki nauravat ja kohoavat varpailleen nähdäkseen leikinlaskijan. Myös harsokasvoinen nainen yhtyy nauruun hermostuneesti, olkapäät nytkyen. Mutta sitten hän hillitsee itsensä ja näyttää tahtovan ilmaista koko olemuksellaan: Onko tämä leikin hetki?... ja kurkkii taas miesten päiden välitse raatihuonetta kohti. Mutta samassa hänen kätensä herpaantuvat, vaippa aukeaa raolleen ja hän seisoo siinä olkapäät lysyssä, lamautuneena, murtuneena...

Hagenström! Tieto on saapunut kenenkään tietämättä mistä. Se on tullut kuin maan alta tai taivaasta ja on kaikkialla sama. Se on vastaansanomatonta. Hagenström! — No niin, se on siis päätetty. Muuta ei tule. Harsokasvoisen naisen olisi pitänyt tietää se jo edeltäkäsin. Se on tavallinen elämän meno. Nyt ei voi muuta kuin mennä kotiin. Hän tuntee itkun nousevan kurkkuunsa...

Mutta tuota tilaa on tuskin kestänyt sekunnin verran ennenkuin ihmisjoukon läpi käy äkillinen humahdus, liike, joka jatkuu etumaisista takimmaisiin, jokaisen kääntyessä takanaanseisovan puoleen. Ja samalla pilkottaa pääoven takaa jotakin punaista: Kaspersenin ja Uhlefeldtin punaiset takit, vahtimestarien, jotka tulevat rinnakkain juhlapuvussa kolmikulma-hattuineen, valkoisine ratsuhousuineen, keltaisine saappaankauluksineen ja koristemiekkoineen tietä antavan ihmisjoukon läpi.

He kulkevat kuin kohtalo: totisina, äänettöminä, suljettuina, katsomatta oikeaan tai vasempaan, silmät maahan luotuina... kääntyen juhlallisesti ja päättävästi siihen suuntaan, johon vaalien päätös, josta heille on ilmoitettu, on pannut heidät kulkemaan. Ja tuo suunta ei ole Sandstrasse, vaan he kulkevat oikealle, Breitestrassea alas!

Harsokasvoinen nainen ei ole uskoa silmiään. Mutta hänen ympärillään olevat käsittävät tämän ihmeen ja töykkivät toisiaan raatihuoneen vahtimestarien jälkeen sanellen toisilleen: »Ei, ei, Buddenbrook se tulikin, ei Hagenström!» — Ja nyt tulee jo oviaukosta esiin kiihkeästi keskustelevia herroja, jotka kääntyvät Breitestrasselle ja alkavat nopeasti kulkea sitä alas, ollakseen ensimmäiset onnittelijat.

Silloin vetää nainen iltavaippansa kokoon ja lähtee juoksuun. Hän juoksee tavalla, jolla säätyläisnaisen ei oikeastaan sopisi juosta. Hänen harsonsa lentää syrjään paljastaen kiihtyneet kasvot, mutta se on samantekevää. Ja vaikka toinen hänen turkisreunaisista päällyskengistään koko ajan leksuu, estäen hänen kulkuaan, saavuttaa hän kaikki edelläkulkijat. Ensimmäisenä saapuu hän Bäckergruben kulmatalon luo, hälyyttää soitollaan liikkeelle koko talon ja huutaa avaavalle palvelustytölle: »Ne tulevat, ne tulevat, Kathrin!» Sitten hän juoksee ylös portaita, ryntää arkihuoneeseen, jossa hän tapaa jonkun verran kalpean veljensä, joka laskee sanomalehden kädestään ja tekee torjuvan liikkeen, syleilee tätä ja hokee: »Ne tulevat, Tom, ne tulevat! Sinut on valittu, Hermann Hagenström on syrjäytetty!»

Oli perjantaipäivä. Jo seuraavana päivänä seisoi senaattori Buddenbrook raatihuoneen salissa James Möllendorpf-vainajan paikalla lausuen kerääntyneiden kaupunginisien edessä seuraavan valan: »Tahdon hoitaa tunnollisesti virkaani, edistää kaikin voimin valtion parasta, seurata uskollisesti sen lakeja, hoitaa rehellisesti yleisiä asioita ja osoittaa virantoimituksessa, varsinkin kaikissa vaaleissa vilpitöntä mieltä, ollen katsomatta omaa etua, sukulaisuutta, tai ystävyyttä. Tahdon valvoa valtion lakeja ja tehdä oikeutta jokaiselle, niin rikkaalle kuin köyhälle. Lupaan myös vaieta silloin kun se on tarpeellista ja pitää salassa sen, mikä on pidettävä salassa. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!»

VIIDES LUKU

Toiveemme ja yrityksemme johtuvat eräistä hermojemme tarpeista, joita on vaikea määritellä sanoilla.

Se, mitä sanottiin Thomas Buddenbrookin »turhamaisuudeksi», hänen huolellinen käytöksensä ja ylellinen pukeutumisensa, oli pohjaltaan aivan muuta. Se ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin toimeliaan ihmisen tarvetta tuntea olevansa täydessä kunnossa kiireestä kantapäähän, tuntemus, joka herättää itseluottamusta. Mutta ihmisten ja hänen itse itselleen asettamansa vaatimukset kasvoivat. Hän oli hukkua yleisiin ja yksityisiin asioihin. Toimien jaossa senaatin jäsenille olivat hänen osalleen langenneet verotusasiat. Mutta myöskin rautatie-, tulli- ja muut viralliset asiat vaativat hänen myötävaikutustaan, ja tuhansissa hallinto- ja tarkastuskokouksissa, joiden esimieheksi hän alusta pitäen joutui, tarvittiin hänen valppauttaan, rakastettavuuttaan ja joustavuuttaan, ja etteivät häntä paljon vanhemmat miehet olisi tunteneet itseään syrjäytetyiksi täytyi hänen näennäisesti alistua heidän pitemmän kokemuksensa johdettavaksi ja kuitenkin pitää käsissään valta. Ja kun tapahtui se merkillinen asia, että hänen »turhamaisuutensa», — tuo ruumiillisen virkistyksen tarve, tarve vaihtaa vaatteita useamman kerran päivässä ja tuntea uudistuvansa, — silminnähtävästi kasvoi, merkitsi se sitä, että Thomas Buddenbrook 37:n vuoden iästään huolimatta alkoi tuntea herpaantumista ja voimienkulutusta...

Mutta jos kunnon tohtori Grabow pyysi häntä säästämään voimiaan, vastasi hän: »Voi, hyvä tohtori, ei se vielä ole tarpeen.» Hän tarkoitti sillä, että hänellä vielä oli edessään arvaamattoman paljon tekemistä, ennen kuin hän kerran, joskus tulevaisuudessa, oli saavuttanut sellaisen aseman, päässyt sellaiseen päämäärään, että hän jouti ajatella mukavuuttaan. Hän ei tosin uskonut siihen. Mutta se ajoi häntä edelleen eikä suonut hänelle rauhaa. Silloinkin, kun hän näennäisesti lepäsi, aterian jälkeen, sanomalehtiä lukiessaan, risteili hänen päässään tuhansia asioita hänen kierrellessään vitkaan pitkien viiksiensä päitä, ohimosuonien kohotessa näkyviin. Ja hän pohti yhtä innokkaasti kaupallisia yritelmiä tai jotakin julkista puhetta kuin mahdollisuutta vihdoinkin uudistaa täydelleen alusvaatevarastonsa, ollakseen ainakin siinä suhteensa joksikin aikaa huoleton ja kunnossa.

Ja koska tuollaiset uusimispuuhat tuottivat hänelle eräänlaista tyydytystä ja rauhoitusta, maksoi hän empimättä niiden tuottamat menot, sillä hänen liikkeensä tila oli näinä vuosina niin loistava kuin vain kerran ennen, hänen isoisänsä aikoina. Kauppahuoneen maine ei kasvanut vain kaupungissa, vaan myöskin sen ulkopuolella; ja lähiympäristössä se kasvoi aivan uskomattomasti. Jokainen tunnusti kateudella tai iloisella osanotolla hänen kykynsä ja taitonsa, ja hän itse ponnisteli voimiensa takaa, koska hänen luova mielikuvituksensa ei suonut hänelle mitään rauhaa, vaan sai hänet aina tuntemaan keskeneräisyytensä.

Se ei ollut siis ylpeyttä, että senaattori Buddenbrook kesällä vuonna kuusikymmentäkolme alkoi suunnitella uuden suuren talon rakennuttamista itselleen. Onnellinen pysyy alallaan. Mutta hänen toimintahalunsa johti hänet siihen, ja kaupunkilaiset olisivat voineet pitää tätä eräänä hänen »turhamaisuutensa» ilmaisuna. Uusi talo, ulkonaisen elämän täydellinen vaihdos muuttoineen, uudelleen järjestämisineen ja kaiken vanhan tarpeettoman poistamisineen, koko menneiden vuosien tyhjäksitekeminen... tuo kaikki herätti hänessä puhtauden, uutuuden, virkistyksen, koskemattomuuden, voiman tuntemuksen, jota hän kai tarvitsi, sillä hän ryhtyi innokkaasti hommaan ja oli jo iskenyt silmänsä määrättyyn paikkaan.

Se oli jotakuinkin laaja tontti alemman Fischergruben varrella. Siellä oli myytävänä iän mustentama, huonossa hoidossa oleva rakennus, jonka omistajatar, muuan ikivanha neiti, joka oli asunut siinä aivan yksin ja jonka haltuun se oli jäänyt erään unohtuneen suvun perintönä, oli äskettäin kuollut. Siihen aikoi nyt, senaattori pystyttää talonsa, ja satamaretkillään tarkasti hän sitä usein tutkivin silmin. Ympäristö oli miellyttävä: molemmin puolin oli vanhoja päätytaloja; vaatimattomin niistä oli vastapäätä oleva. Se oli kapea rakennuslaite, jonka pohjakerroksessa oli pieni kukkakauppa.

Hän tuumi uupumatta tuon yrityksen toteuttamista. Hän teki ylimalkaisen kustannussuunnitelman, ja vaikka summa, jonka hän aluksi määräsi tarkoitukseen, ei ollut pieni, huomasi hän voivansa luovuttaa sen suuremmitta vaikeuksitta. Kuitenkin hän melkein kalpeni ajatellessaan, että koko tuuma saattoi olla turha oikku, ja tunnusti myös, että hänen nykyisessä talossaan oli tilaa kyllin hänelle ja hänen vaimolleen, lapselleen ja palvelijoilleen. Mutta hänen puolitajuinen tarpeensa oli väkevämpi epäilyjä, ja tuntien tarvitsevansa ulkoapäin tukea tuumalleen ilmaisi hän asian aluksi sisarelleen.