Part 1

BUDDENBROOKIT II

Erään suvun rappeutumistarina

Kirj.

THOMAS MANN

Tekijän luvalla suomentanut

Siiri Siegberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SEITSEMÄS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Ristiäiset!... Ristiäiset Breitestrassella!

Kaikki se, mitä m:me Permaneder oli nähnyt toivon päivinä edessään, on toteutumassa. Sillä ruokasalin pöydän ääressä kaataa sisätyttö kermavaahtoa suunnattoman suurelle kultakorvaiselle tarjottimelle ladottuihin kuppeihin, joissa on tulikuumaa suklaata — liikkuen hiljaa ja varovasti, ettei häiritsisi yläkerran juhlatoimitusta — Antonin leikellessä viipaleiksi mahtavaa kaakkua, järjestellessä tuoreita kukkia hopeaisiin jälkiruokakulhoihin ja katsellessa pää kallellaan aikaansaamaansa vaikutusta, pikkusormien harittaessa etäällä toisista sormista...

Ei ole kestävä enää kauan, ennenkuin koko tämä ihanuus lähtee vaeltamaan arkihuoneeseen ja salonkiin, herrasväen asetuttua istumaan. Toivottavasti on kaikkea myös riittävästi, sillä suku on nyt koolla oikein perusteellisesti, joskaan ei kaikkein laajimmassa muodossa, sillä Överdieckien kautta ovat Kistenmakeritkin kaukaista sukua, näiden kautta Möllendorpfit ja niin yhä edelleen. Olisi mahdotonta vetää rajaa!... Mutta Överdieckeillä on edustajansa, vieläpä itse perheenpää, yli kahdeksankymmenvuotias tohtori Kaspar Överdieck, nykyinen pormestari.

Hän on saapunut vaunuilla ja noussut ylös portaita Thomaksen tukemana kainalosauvaan nojaten. Hänen läsnäolonsa lisää tilaisuuden juhlallisuutta... ja se onkin todella juhlallinen.

Sillä salissa, alttariksi muodostetun, kukilla koristetun pienen pöydän ääressä, jonka takaa puhuu mustaan viittaan ja lumivalkoiseen, kovetettuun, myllynkivenmuotoiseen kaulukseen puettu nuori pappi, seisoo runsaasti kullalla kirjailtuun punaiseen pukuun puettu kookas, mehevävartaloinen naishenkilö pidellen pulleilla käsivarsillaan pienen pientä, pitseihin ja atlasnauhoihin kiedottua kääryä... talon perillistä! Siinä on suvun toivo! Uusi Buddenbrook! Tietääkö herrasväki, mitä se merkitsee?

Käsittääkö kukaan sitä hiljaista riemua, jolla sanoma, ensimmäisen, aavistelevan, ennustavan sanan langettua asiasta, tuotiin Breitestrasselta Mengstrasselle? Sitä äänetöntä ihastusta, jonka valtaamana rouva Permaneder tämän sanoman kuultuaan syleili äitiään, veljeään ja — varovammin — kälyään. Ja nyt on vihdoinkin, keväällä vuonna kuusikymmentäyksi, perillinen talossa, ottamassa vastaan Pyhän Kasteen sakramenttia, perillinen, johon jo niin kauan ovat monet toiveet liittyneet, josta jo niin kauan on puhuttu, jota niin monet vuodet on odotettu ja kaivattu, jota on rukoiltu Jumalalta ja jolla on kiusattu tohtori Grabowia... siinä se nyt on melkein näkymättömän pienenä.

Sen pikkuruiset kädet tapailevat imettäjän povella olevia kultanauhoja, ja pieni pää, jota peittää sinisin nauhoin koristettu myssy, lepää hiukan syrjittäin tyynyllä, kääntyneenä varsin epäkohteliaasti poispäin pastorista sukua kohden, jota se katselee pikkuvanhoin, tarkastelevin silmin. Noissa silmissä, joiden ripset ovat hyvin pitkät, on isän silmien vaalea sini ja äidin silmien ruskeus muuttunut epämääräiseksi kullanruskeaksi, joka vaihtelee valosta riippuen. Mutta sieramien uurteet ovat syvät ja sinertävät. Tämä suo ennenaikaisen luonteikkuuden piirteen noille kasvoille, joita tuskin voi vielä kasvoiksi kutsuakaan, eikä kaunista niitä. Mutta suokoon Jumala, ettei se merkitsisi mitään pahaa, sillä äidilläkin, joka on terve, on samanlaiset uurteet... Ja pääasia on, että lapsi elää ja että se sen lisäksi on poika.

Se elää, mutta olisi voinut käydä toisinkin. Konsuli ei ole ikinä unohtava tohtori Grabowin kädenpuristusta tämän palatessa synnytystilaisuudesta ja sanoessa: »Voitte olla kiitollinen, rakas ystävä, vähällä oli, ettei...» Konsuli ei uskaltanut kysyä, mikä oli vähällä. Hän karkoitti kauhulla luotaan ajatuksen, että tälle pikkuruikkuiselle olennolle, joka tuli maailmaan niin äänettömästi, olisi voinut käydä kuten Antonien toiselle tyttärelle... Mutta sen hän tietää, että sekä äiti että lapsi olivat kestäneet vaikean ottelun neljä viikkoa sitten, ja hän kumartuu nyt hellästi ja onnellisen näköisenä Gerdan puoleen, joka istuu nojatuolissa vanhan konsulittaren vieressä, kiiltonahkakenkiin puetut jalat ristissä samettijakkaralla.

Gerda on vielä kovin kalpea! Ja oudon kaunis kalpeudessaan kuparinruskeine tuuheine hiuksineen ja arvoituksellisine silmineen, jotka katsovat pappiin hieman verhotun pilkallisina. Tämä on herra Andreas Pringsheim, _pastor marianus_, joka on jo nuorella iällään päässyt vanhan Köllingin äkillisen kuoleman jälkeen kaupungin pääkirkkoherraksi. Hän on vienyt kätensä palavan innon vallassa kohotetun leukansa alle. Hänellä on vaalea, pikkukiharainen tukka ja luisevat, sileäksiajellut kasvot, joiden ilme vaihtelee hiukan mahtipontisesti ankaran vakavuuden ja hehkuvan uskoninnon välillä. Hän on kotoisin Frankiasta, jossa hän on muutaman vuoden paimentanut pientä luterilaista seurakuntaa mustan katolilaisuuden keskellä, ja hänen puhetapansa on muuttunut, hänen pyrkiessään oikeaan ja voimakkaaseen lausuntaan, aivan omalaatuiseksi pitkine, suljettuine, äkkiä korostettuine vokaaleineen ja hampaissa pyörivine r:ineen...

Hän ylistää nyt Herraa milloin hiljaisella, milloin kasvavalla tai huutavalla äänellä, suvun keskellä. Siinä on rouva Permaneder, joka salaa ilonsa ja ylpeytensä juhlalliseen arvokkuuteen; Erika Grünlich, melkein viisitoistavuotias, terve nuori tyttö, jolla on isänsä rusottava iho ja kaksinkerroin käännetty palmikko niskassa; Christian, joka on tullut Hampurista aamulla ja nyt pyörittelee syvällä olevia silmiään puolesta toiseen... Pastori Tiburtius vaimoineen, jotka eivät ole pelänneet matkaa, vaan ovat tulleet Riiasta asti saadakseen olla läsnä juhlassa: Sievert Tiburtius, joka on työntänyt pitkän ohuen poskipartansa päät yli hartioiden ja jonka pienet, harmaat silmät saattavat laajeta, pullistua, melkein pursua ulos arvaamattomalla tavalla... ja Klara synkkine, vakavine, ankaroine silmineen; hän pyyhkäisee silloin tällöin päätään, sillä sitä kivistää... He ovat tuoneet Buddenbrookeille upean lahjan, suuren, takajaloillaan seisovan, täytetyn ruskean karhun ammottavine kitoineen, jonka eräs pastorin sukulainen on ampunut Sisä-Venäjällä ja joka nyt seisoo eteisessä käyntikortti käpälien välissä.

Krögereillä on mukanaan Jürgeninsä, rostockilainen postivirkamies, yksinkertaisesti puettu, hiljainen herra. Missä Jakob on, sen tietää vain hänen äitinsä, syntyisin Överdieck, tuo heikkotahtoinen nainen, joka myy salaa hopeakalunsa voidakseen lähettää rahaa perinnöttömäksi julistetulle pojalleen... Buddenbrookin naiset ovat myös saapuvilla erittäin iloisina perhetapahtumasta, joka ei kuitenkaan estä Pfiffiä huomauttamasta, että lapsi on jokseenkin sairaloisen näköinen, johon konsulittaren, syntyisin Stüwing, ynnä Friederiken ja Henrietten on täytynyt yhtyä. Mutta harmaa, aina kärsivällinen ja nälkäinen Klothilde-parka on liikutettu papin sanoista ja suklaan ja kaakun toivosta... Sukuun kuulumattomia henkilöitä on läsnä Friedrich Wilhelm Marcus ja Sesemi Weichbrodt.

Nyt kääntyy pappi kummien puoleen ja puhuu heille velvollisuuksista. Toinen on Justus Kröger... vaikka konsuli Buddenbrook alussa aikoi olla pyytämättä häntä. »Älkäämme vaatiko tuolta vanhalta mieheltä mahdottomuuksia!» sanoi hän. »Hän saa kestää joka päivä hirveitä kohtauksia rouvansa kanssa poikansa vuoksi, ja hänen pieni omaisuutensa hupenee, ja hän alkaa huolien tähden jo laiminlyödä ulkoasunsa! Vai mitä te ajattelette? Jos me pyydämme hänet kummiksi, lahjoittaa hän lapselle raskaan kultaisen pöytäkaluston tahtomatta kuulla edes kiitoksia!» Mutta Justus-setä oli loukkaantunut niin pahoin kuultuaan kummiksi aiottavan Stephan Kistenmakeria, että hänet päätettiin pyytää sittenkin. Eikä kultainen pikari, jonka hän toi lahjaksi, ollut kovin painava, Thomas Buddenbrookin iloksi.

Entä toinen kummi? Se on tuo valkotukkainen, kunnianarvoisa vanha herra, joka istuu talon mukavimmassa nojatuolissa sauvansa yli kumartuneena, kaulassa korkea kaulaliina ja yllään pehmeä musta takkinsa, jonka takataskusta aina näkyy punaisen nenäliinan nurkka, pormestari tohtori Överdieck. Hänen läsnäolonsa on merkkitapaus, suurenmoinen valtti! Monet ihmettelevät, miten se on saatu aikaan. Hyvä Jumala, tuskinhan hän on sukuakaan! Buddenbrookit ovat varmaan kiskoneet ukon hiuksista paikalle... Ja toden totta, on siinä vehkeiltykin hiukan, käytetty pientä sotajuonta, jonka konsulitar on punonut yksissä toimin m:me Permanederin kanssa. Ensi ilossaan, lapsen ilmestyessä maailmaan ja sen sekä äidin päästyä vaarasta, oli konsuli huudahtanut leikillä: »Se on poika, Tony! — sille pitää panna kummiksi pormestari!» Mutta sisar alkoi tuumia asiaa vakavasti, jonka jälkeen hän itsekin alkoi aprikoida sitä ja suostui yritykseen. Ja niin he sitten turvautuivat Justus-setään, joka lähetti rouvansa tämän kälyn, puutavarakauppias Överdieckin puolison luo, joka vuorostaan lähti valmistamaan appiukkoansa, kunnes Thomas Buddenbrookin juhlallinen käynti ratkaisi asian...

Ja nyt pirskoittaa pappi varovasti pari kolme tippaa edessään olevasta hopeaisesta, sisäpuolelta kullatusta maljasta Buddenbrook-suvun nuorimman jäsenen harvoille hiushaituville, imettäjän pitäessä koholla myssyä, ja lausuu hitaasti ja painavasti: — Justus, Johan, Kaspar. Sitten seuraa lyhyt rukous, jonka jälkeen sukulaiset kulkevat lapsen ohi painaakseen onnittelusuudelman tuon hiljaisen, tyynen olennon otsalle... Viimeisenä tulee Sesemi Weichbrodt, ja imettäjän täytyy laskea lapsi alemmaksi. Mutta siitä hyvästä antaa Sesemi lapselle kaksi napsahtavaa suudelmaa ja sanoo niiden välillä: »Hövä lapsi!»

Kolmen minuutin kuluttua on seura hajaantunut salonkiin ja arkihuoneeseen, jossa nautitaan kantamalla tarjoiltuja herkkuja. Pastori Pringsheim istuu myös toisten joukossa kaularöyhelöineen ja pitkine papinkauhtanoineen, jonka alta hänen leveät, kiiltäviksi harjatut kenkänsä pistävät esiin, maistelee kuuman suklaan pinnalla kelluvaa kermavaahtoa ja juttelee kirkastuneen näköisenä kepeän huolettomasti, mikä kuuluu oudolta hänen aikaisempaan puhetapaansa verraten. Hänen jokaisesta eleestään kuvastuu: Katsokaa, osaan minä olla tavallinen iloinen arki-ihminenkin, enkä ainoastaan pappi! Hän on ovela, mukautuva mies. Vanhan konsulittaren kanssa hän puhuu hiukan tekohurskaasti, Thomaksen ja Gerdan kanssa notkean maailmanmiehen tavoin, rouva Permanederin kanssa sydämellisen leikillisesti... Väliin hän ristii mietteissään kätensä, painaa päänsä taapäin, rypistää kulmakarvansa ja antaa naaman venyä pitkäksi. Nauraessaan hän siemaisee ilmaa hampaittensa läpi, josta syntyy pihisevä ääni.

Äkkiä syntyy eteisessä liikettä, kuuluu palvelijoiden naurua ja ovelle ilmestyy outo onnittelija. Se on Grobleben, jonka laihan nenän päässä aina riippuu pitkulainen pisara, joka ei milloinkaan tipahda maahan. Grobleben on konsulin varastomiehiä, jolle hänen isäntänsä sitäpaitsi on suonut kengänkiilloittajan toimen. Varhain aamulla ilmestyy hän Breitestrasseile, noutaa ovelle asetetut kengät ja puhdistaa ne alhaalla eteisessä. Mutta perhejuhlallisuuksiin hän saapuu juhlapuvussa, tuo kukkia ja pitää itkuisella, hurskaalla äänellä puheen, pisaran heiluessa nenän päässä, ja saa kolikon. Mutta sitä varten hän ei ole pitänyt puhettaan!

Hän on vetänyt ylleen mustan takin — se on konsulin vanha takki — mutta jalassa hänellä on rasvanahkasaappaat ja kaulassa sininen kudottu kaulahuivi. Laihassa punaisessa kädessä hänellä on suuri kimppu vaaleita, hiukan liiaksi auenneita ruusuja, joista lehdet jo osittain varisevat lattialle. Hänen pienet, kipeännäköiset silmänsä katsovat sameasti ympäri... Hän jää seisomaan ovelle, pitää kukkavihkoa edessään ja alkaa heti puhua. Vanha konsulitar nyökkää hänelle vähänväliä kehoittavasti ja auttaa häntä pienillä oikaisuilla; konsuli katselee häntä toisen silmän yläpuolella olevat vaaleat kulmakarvat koholla, ja muutamat suvun jäsenet, esimerkiksi rouva Permaneder, peittävät suunsa nenäliinalla.

»Minä olen köyhä mies, hyvät herrasväet, mutta minulla on hellä sydän, ja onnea ja iloa herralleni, kunsuli Buddenbrookille, joka on aina tehnyt hyvää minulle, ja nyt minä olen tullut onnittelemaan herra kunsulia ja rouva kunsulitarta ja koko korkeastikunnioitettua perhettä kaikesta sydämestä, että lapsi menestyisi, sillä sen he ansaitsevat Jumalan ja ihmisten edessä, sillä niin jaloa herraa ei ole monta ja Jumala on palkitseva kaiken...»

»Oikein, Grobleben! Hyvin puhuttu! Paljon kiitoksia, Grobleben! Mitä te aiotte noilla ruusuilla?»

Mutta Grobleben ei ole vielä päässyt loppuun asti, hän pinnistää itkuisaa ääntään, niin että se kaikuu konsulin äänen yli.

»... ja Jumala on palkitseva kaiken, sanon minä, hänelle ja hänen korkeastikunnioitetulle perheelleen, kun meidän kerran on seisottava hänen istuimensa edessä, sillä kerran meidän kaikkien pitää mennä hautaan, rikkaan ja köyhän, se on hänen pyhä tahtonsa ja päätöksensä, ja yksi saa kalliin kiilloitetun arkun, vaan toinen vanhan puulaatikon, mutta mullaksi meidän pitää kaikkien muuttuman, mullaksi meidän pitää... mullaksi...!»

»Ei, Grobleben! Nyt meillä on ristiäiset, älkää te puhuko mullasta!...»

»Ja tässä olisi vähän kukkasia», lopettaa Grobleben.

»Suuret kiitokset, Grobleben! Se on vain aivan liikaa! Olette saanut maksaa näistä paljon! Enkä minä ole pitkään aikaan kuullut tuollaista puhetta!... Kas tässä! Viettäkää iloinen päivä!» Ja konsuli laskee kätensä hänen olalleen antaessaan hänelle taalerin.

»Kuulkaahan, Grobleben!» sanoo vanha konsulitar. »Rakastatteko te myös Vapahtajaanne?»

»Kaikesta sydämestä, rouva konsulitar, se on niin totta kuin...!»

Ja Grobleben saa häneltäkin taalerin ja vielä kolmannen madame Permanederilta, jonka jälkeen hän vetäytyy takaisin jalkaa raapaisten ja vie ajatuksissaan ruusut mukanaan mikäli niistä vielä kannattaa puhua...

... Sitten nousee pormestari — konsuli saattaa hänet vaunuihin — ja se on yleisen lähdön merkki, sillä Gerda Buddenbrook tarvitsee jo rauhaa. Huoneisiin tulee hiljaisuus. Vanha konsulitar, Tony, Erika ja mamsseli Jungmann ovat viimeiset.

»Niin, Ida», sanoo konsuli, »olen ajatellut ja äitini on samaa mieltä, että kun te olette vaalinut kerran meitä kaikkia ja kun pikku Johann tulee vähän suuremmaksi — nythän hänellä on vielä imettäjä ja sen jälkeen hän tarvitsee jonkun aikaa lapsentytön, mutta sitten, — että te muuttaisitte meille. Onko teillä mitään sitä vastaan?»

»Ei mitään, herra konsuli, jos rouva myös tahtoo...»

Gerdakin on tyytyväinen suunnitelmaan ja niin muuttuu esitys samalla päätökseksi.

Mutta lähtiessä kääntyy rouva Permaneder vielä takaisin ovelta. Hän menee veljensä luo, suutelee tätä molemmille poskille ja sanoo: »Tämä on ollut ihana päivä, Tom, olen iloisempi kuin moneen vuoteen! Me Buddenbrookit emme vielä vedä viimeistä virttä, jumalankiitos, turha sitä on luulla! Nyt meillä on pikku Johann — et usko kuinka hauska on taas kuulla tuota nimeä — ja minusta tuntuu kuin nyt alkaisi aivan uusi aika!»

TOINEN LUKU.

Christian Buddenbrook, hampurilaisen kauppahuoneen H. C. E. Burmeester & Kumppanin johtaja, tuli uudenaikainen harmaa hattu päässään ja keltainen, nunnanpäällä varustettu keppi kädessään veljensä huoneeseen, jossa tämä istui lukien Gerdan kanssa. Oli ristiäispäivän ilta, kello oli puoli kymmenen.

»Hyvää iltaa», sanoi Christian. »Kuule, Thomas, minulla olisi sinulle tärkeätä puhumista... Suo anteeksi, Gerda... Sillä olisi kiire, Thomas.»

He menivät pimeään ruokasaliin, jossa konsuli sytytti erään seinällä olevista kaasulampuista ja tarkasti veljeään. Hän ei aavistanut mitään hyvää. Paitsi tulotervehdystä ei hän vielä ollut päässyt puheisiin veljensä kanssa, mutta hän oli katsellut tätä juhlallisuuksien aikana ja nähnyt, että tämä oli ollut tavattoman totinen ja rauhaton, jopa kerran poistunut salista moneksi minuutiksi kesken pastori Pringsheimin puheen... Thomas ei ollut kirjoittanut hänelle enää sanaakaan siitä päivästä lähtien, jolloin Christian oli saanut hänen kädestään Hampurissa kymmenentuhatta markkaa etukäteen perinnöstään. »Jatka vain edelleen samaan tapaan», oli konsuli sanonut, »niin pian et näe enää yhtään killinkiä kädessäsi. Mitä minuun tulee, toivon, ettet kovin usein ilmesty tielleni. Olet pannut ystävyyteni liian kovalle koetukselle vuosien kuluessa»... Miksi hän oli tullut nyt? Jotakin tärkeätä hänellä täytyi olla mielessä...

»Anna kuulua», sanoi konsuli.

»Se ei käy enää», vastasi Christian istahtaen sivuttain pöydän ääressä olevalle korkeaselkäiselle tuolille, hattu ja keppi laihojen polvien välissä.

»Saanko kysyä, mikä ei käy enää ja mikä on tuonut sinut minun luokseni?» sanoi konsuli jääden seisomaan.

»Se ei käy enää», toisti Christian, käänteli hirveän levottomasti päätään sinne ja tänne, pienten pyöreiden, syvällä olevien silmien harhaillessa ympäri huonetta. Hän oli kolmenkymmenenkolmen vuoden vanha, mutta paljon vanhemman näköinen. Hänen punertava tukkansa oli harvennut niin, että koko päälaki jo oli paljas. Posket olivat kuopalla, poskiluut korkealla, mutta niiden välistä kohosi vielä paljon korkeampana mahtavan, luisevan nenän kaari...

»Ja jospa se olisi vain tämä tässä», jatkoi hän hieroen vasenta kylkeään ruumistaan liikuttamatta... »Sitä ei kivistä, mutta siinä on semmoinen vaiva, alituinen vaiva. Tohtori Drägemüller sanoi minulle Hampurissa, että kaikki tämän puolen hermot ovat liian lyhyet... Voitko kuvitella, kaikki vasemman puolen hermot ovat liian lyhyet! Se on niin kummallista... minusta tuntuu usein siltä kuin tähän kylkeen täytyisi tulla kouristus tai lamaus, pysyväinen lamaus... Sinä et voi kuvitella miltä se tuntuu... En yhtenäkään yönä pääse nukkumisen alkuun siksi, että sydämeni äkkiä lakkaa lyömästä ja minä joudun hirveän kauhun valtaan... Eikä se tapahdu yhden kerran, vaan kymmenesti ennenkuin osaan nukkua. En tiedä, oletko sinä tuntenut sellaista... koetan kuvailla sen sinulle oikein tarkasti... Se on...»

»Älä viitsi», sanoi konsuli kylmästi. »Et kai sinä ole tullut tänne sitä kertoaksesi?»

»En, Thomas, jospa se olisikin vain se, mutta ei siinä kaikki! Liikehän se... mutta se ei käy enää.»

»Joko sinun asiasi taas ovat epäkunnossa!» Konsuli ei enää kiivastunut, hän tuskin muutti ääntään. Hän teki kysymyksensä aivan rauhallisesti katsoen veljeensä sivusta kylmän välinpitämättömästi.

»Eivät, Thomas. Totta puhuen — sehän on samantekevä— eiväthän ne ole koskaan oikein kuntoon tulleetkaan, eivät edes noiden kymmenentuhannen avulla, kuten itse tiedät... Ne auttoivat vain sen verran, ettei minun tarvinnut heti lopettaa liikettä. Mutta nyt... Minulla on senkin jälkeen ollut tappioita, kahviasioissa... ja Antwerpenin vararikon vuoksi... Se on totta. Mutta myöhemmin en ole oikeastaan ryhtynyt enää mihinkään, vaan pysytellyt hiljaa. Mutta täytyyhän sitä elää... ja nyt minulla on vekseleitä ja muita velkoja... viisituhatta taaleria... Et aavista, kuinka kurjassa asemassa niinä olen! Ja kaiken lisäksi vielä tämä vaiva...»

»Sinä olet siis pysytellyt hiljaa!» huusi konsuli aivan suunniltaan. Nyt hän sittenkin menetti malttinsa. »Olet jättänyt rattaat rapakkoon ja pitänyt sillä aikaa iloisia päiviä! Luuletko sinä, etten minä näe, miten sinä olet elänyt, käynyt teatterissa ja sirkuksessa ja seurustellut huonojen naisten kera...»

»Tarkoitat Alinea... Niin, sinä et tunne suurta viehätystä noihin asioihin, Thomas, ja se on ehkä minun onnettomuuteni, että ne viehättävät minua liiaksi; sillä siinä sinä olet oikeassa, että se on maksanut minulle paljon ja on maksava edelleen, sillä sanon sinulle jotakin... näin miesten kesken... Kolmas lapsi, pikku tyttö, joka nyt on puolen vuoden vanha... on minun.»

»Aasi.»

»Älä sano niin, Thomas. Sinun täytyy olla oikeudenmukainen häntä kohtaan vihassakin ja... miksi se ei voisi olla minun. Ja mitä Alineen tulee, ei hän ole mikään huono nainen; niin et saa sanoa. Hänestä ei ole ollenkaan yhdentekevä, kenen kanssa hän elää, ja hän on minun tähteni rikkonut välinsä konsuli Holmiin, jolla on paljon enemmän rahaa kuin minulla, hän pitää siis minusta... Sinä et voi kuvitella, Thomas, miten ihana olento hän on! Niin terve... niin terve ihminen...!» toisti Christian pitäen toista kättään selkäpuoli ulospäin sormet koukussa kasvojensa edessä, kuten hänen oli tapana tehdä kertoessaan »That's Mariasta» ja Lontoon paheista. »Näkisitpä vain hänen hampaansa, kun hän nauraa! En ole nähnyt sellaisia hampaita vielä kellään koko maailmassa, en Valparaisossa enkä Lontoossa... En ole ikinä unohtava iltaa, jolloin tutustuin häneen... Uhlichin osterituvassa... Hän seurusteli siihen aikaan konsuli Holmin kanssa; mutta minä juttelin hänelle hiukan ja pidin häntä hiukan hyvänä... Ja kun sitten myöhemmin sain hänet omakseni... niin, Thomas! Se on aivan toisenlainen tunne kuin mikä syntyy, kun tekee hyvän kaupan... Mutta sinä et kuuntele mielelläsi tämmöisiä asioita, huomaan sen jälleen, ja se onkin jo taas lopussa. Tulen sanomaan hänelle jäähyväiset, vaikka minun lapsen tähden täytyy pysyä yhteydessä hänen kanssaan... Aion maksaa kaikki Hampurissa olevat velkani ja lopettaa liikkeen. Se ei käy enää. Olen puhunut äidin kanssa, hän aikoo antaa minulle vielä viisituhatta taaleria etukäteen, että saan tehdä selvän. Ja siinä olet kai samaa mieltä, sillä onhan parempi että sanotaan: 'Christian Buddenbrook suorittaa maksunsa ja lähtee ulkomaille'... kuin että teen vararikon. Eikö totta? Aion nimittäin taas lähteä Lontooseen, Thomas, ottaa paikan siellä. Itsenäisyys ei sovellu minulle, huomaan sen yhä enemmän. Tuo edesvastuu... Kun on toisen palveluksessa, voi mennä illalla huolettomana kotiin... Ja Lontoossa viihdyin hyvin... Onko sinulla mitään sitä vastaan?»

Konsuli oli veljensä selityksen aikana kääntänyt hänelle selkänsä ja seisoi kädet housuntaskuissa piirrellen jalallaan kuvioita lattialle.

»Hyvä, lähde siis Lontooseen», sanoi hän yksinkertaisesti. Ja kääntymättä enää vähääkään jätti hän Christianin taakseen ja astui takaisin arkihuoneeseen.

Mutta Christian seurasi häntä sinne. Hän meni Gerdan luo, joka istui yksin lukemisineen ja ojensi hänelle kätensä.

»Hyvää yötä, Gerda. Asiat on niin, Gerda, että minä nyt taas pian lähden Lontooseen. On kumma, miten ihmistä heitellään. Nyt sitä joutuu taas tietymättömiä kohtaloita kohti, suureen kaupunkiin, jossa odottaa seikkailu joka kolmannella askeleella ja jossa voi kokea niin paljon. Ihmeellistä... tiedätkö sinä, miltä se tuntuu? Se tuntuu täällä jossakin, vatsan puolella... se on niin ihmeellinen tunne...»

KOLMAS LUKU.

James Möllendorpf, vanhin kauppasenaattori, kuoli julmalla ja kauhealla tavalla. Tuon sokeritautisen vanhuksen itsesäilytysvaisto oli joutunut niin rappiolle, että hän viimeisinä elinvuosinaan oli tullut yhä enemmän leivosten ja kaakkujen orjaksi. Tohtori Grabow, joka oli Möllendorpfienkin kotilääkäri, oli pannut liikkeelle kaiken tarmonsa varoittaakseen häntä, ja huolestuneet perheenjäsenet olivat lempeällä väkivallalla kätkeneet häneltä imelät leivokset. Mutta mitä teki senaattori? Henkisesti murtunut kun oli, oli hän vuokrannut jostakin halvemmasta kaupunginosasta, Kleine Gröpelgruben, An der Mauerin tai Engelswischin puolelta huoneen, oikean luolan, jonne hän oli hiipinyt leivoksia syömään... ja sieltä hänet sitten löydettiin kuolleena, suu täynnä leivosta, jonka jätteitä vielä näkyi hänen takinedustallaan ja kehnolla pöydällä. Kuolettava halvaus oli ennättänyt ennen vähittäistä näivettymistä.