Part 3

»Tony, mitä sinä arvelet asiasta! Kylpyhuoneen kiertoportaat ovat tosin sangen hauskat, mutta oikeastaan on koko talo vain laatikko. Se on niin kovin epäedustava, eikö ole? Ja nyt, kun sinä olet hommannut minut senaattoriksi, olen ajatellut että... Mutta voinkohan minä vaatia sellaista?...

Mitä hän ei olisi voinut vaatia madame Permanederin mielestä! Tämä kannatti asiaa vakavasti, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja kulki huoneessa olkapäät koholla ja pää takakenossa.

»Sinä olet oikeassa, Tom! Voi hyvänen aika, kuinka oikeassa! Eihän siihen ole mitään esteitä, kun sinulla on Arnoldsenin 100 000 taalaria... Ja olen ylpeä siitä, että sinä kerroit siitä ensiksi minulle. Se oli kauniisti tehty!... Ja jos rakennat, niin laita hienoa, muista se...!»

»Sitä mieltä minäkin olen. Panen likoon runsaan summan. Voigt saa rakentaa sen, ja iloitsen jo edeltäpäin hetkestä, jolloin saamme yhdessä tarkastaa piirustuksia. Voigtilla on varma maku...»

Toisen puoltajan Thomas sai Gerdasta. Hän kiitteli hanketta kovin. Tosin eivät muuttohommat ja hälinä olleet varsin miellyttävät, mutta suuren hyväkaikuisen musiikkihuoneen toivo sai hänet innostumaan. Vanha konsulitar katsoi myös asiaa onnellisten yhteensattumien johdonmukaiseksi seuraukseksi, josta hän kiitti Jumalaa. Lapsen syntymisen ja Thomaksen senaattoriksi-tulon jälkeen ilmeni hänen äidinylpeytensä entistä välittömämmin, ja hänen tapansa sanoa »poikani, senaattori» harmitti Buddenbrookin naisia tavattomasti.

Nuo vanhat neidot katsoivat karsain silmin Thomaksen aseman loistavaa kohoamista. Torstaisin tuotti heille niukkaa tyydytystä Klothilde-paran ivaaminen, ja Christianista, joka Mr. Richardsonin, entisen esimiehensä avulla oli saanut toimen Lontoossa ja joka oli sähköttänyt vastikään kotiin mielettömästä aikeestaan mennä naimisiin neiti Puvogelin kanssa, mistä konsulitar jo oli soimannut häntä ankarasti... Christianista eivät he tietäneet mitään. Ja niin he hakivat korvausta konsulittaren ja rouva Permanederin pienten heikkouksien pistelemisestä, johtaen puheen esimerkiksi hiuslaitteisiin. Sillä konsulitar osasi sanoa aivan vaivattomasti, että hän piti tukkaansa sileäksikammattuna... vaikka jokainen Luojan luoma, ja Buddenbrookin naiset eritoten, olivat selvillä siitä, että tuon vanhan naisen muuttumattoman punertava, myssyn alta kuultava tukka jo aikaa sitten oli lakannut olemasta hänen tukkansa. Mutta vielä paremmin kannatti johdattaa Tony-serkku lausumaan joku sana henkilöistä, jotka olivat vaikuttaneet hänen tähänastiseen elämäänsä katkerasti, itku-Trieschke! Grünlich! Permaneder! Hagenströmit!... Nuo nimet, jotka Tonyn suuttuessa kaikuivat kuin torventörähdys, jonka hän puhalsi inhoten ilmaan olkapäät koholla, soivat Gotthold-sedän tyttärille suloisen tyydytyksen.

Eivätkä he voineet olla huomaamatta ja omantunnonmukaisesti huomauttamatta, että pikku Johann rupesi arveluttavan hitaasti kävelemään ja puhumaan... He olivat oikeassa, sillä on tunnustettava, että vaikka Hanno — se oli senaattorinrouva Buddenbrookin pojalleen antama lempinimi — osasi sanoa kaikkien perheen jäsenten nimet, ei hän vielä kyennyt muodostamaan selvästi nimiä Friederike, Henriette ja Pfiffi. Mitä hänen kävelemiseensä tulee, ei hän vuoden ja neljänneksen vanhana vielä osannut ottaa yhtään askelta yksin. Ja siihen aikaan Buddenbrookin naiset juuri selittivät päätään pudistaen, että tuo lapsi oli jäävä mykäksi ja liikkumattomaksi koko elämäkseen.

Heidän täytyi kyllä myöhemmin tunnustaa erehdykseksi surullinen ennustuksensa; mutta oli kieltämätöntä, että Hannon kehitys oli myöhästynyt. Hän oli elonsa alkuaikoina saanut taistella ankarasti elämästään ja oli pitänyt ympäristöään alituisen pelon vallassa. Hän oli syntyessään ollut hiljainen ja voimaton lapsi, ja heti kasteen jälkeen oli kolmipäiväinen vatsatauti melkein lopettanut tuon vaivalla käyntiin saadun sydämen toiminnan. Hän jäi eloon, ja kunnon tohtori Grabow koetti ehkäistä hampaansaantivaikeuksia huolellisen ravinnon ja hoidon määräämisellä. Mutta tuskin oli ensimmäinen valkoinen kärki puhjennut esiin, kun kouristukset alkoivat, uudistuen sitten voimakkaampina ja pari kertaa suorastaan kauhistavina. Ja jälleen tuli sellainenkin hetki, jolloin vanha lääkäri saattoi vain ääneti puristaa vanhempien käsiä... Lapsi oli vaipunut syvään tainnostilaan, ja tummien varjojen ympäröimien silmien jäykkä katse viittasi aivotulehdukseen. Loppu näytti toivottavalta.

Mutta Hanno voimistui jälleen, hänen katseensa alkoi tajuta ympärillä olevia asioita, ja vaikkakin hänen kestämänsä vaikeudet hidastuttivat puhumista ja kävelemistä, ei hänen suhteensa enää tarvinnut olla pelon vallassa.

Hanno oli hentojäseninen ja jotensakin pitkä ikäisekseen. Hänen vaaleanruskeat, erittäin pehmeät hiuksensa alkoivat huomattavan nopeasti kasvaa ja lankesivat pian kauniisti lainehtien hänen avaran esiliinamaisen kolttunsa olkapäille. Ja sukupiirteet rupesivat myös samalla selkenemään. Alussa hänellä oli ollut aivan Buddenbrookien kädet: leveät, hiukan liian lyhyet, mutta hienomuotoiset kädet. Ja nenä oli täsmälleen samanlainen kuin hänen isänsä ja isoisänsä nenä, vaikka sieramet näyttivät jäävän hennommiksi. Mutta kasvojen pitkähkö, kapea alapuoli ei ollut Buddenbrookien eikä Kröögereiden perintöä, vaan kotoisin äidinpuolelta — kuten myös ennen kaikkea suu, joka varhain — sen saattoi havaita jo nyt — alkoi saada alakuloisen ja arasti sulkeutuneen ilmeen, ilmeen, joka myöhemmin sointui yhteen hänen omituisten, kullankeltaisten, sinertävien varjojen ympäröimien silmiensä katseen kanssa...

Isänsä pidätetyn hellyyden seuraamana, äitinsä huolellisen hoidon alaisena, tätinsä Antonien jumaloimana, konsulittaren ja Justus-sedän lellittelemänä, jotka kantoivat hänelle kilvan sotamiehiä ja hyrriä, — alkoi hän elää. Ja kun hänen kauniita, pieniä vaunujaan työnnettiin kadulla, katsoivat ihmiset häntä uteliain ja odottavin silmin. Mutta madame Decho'hon, arvon hoitajattareen nähden oli päätetty, ettei hän enää seuraisi uuteen taloon, vaan hänen sijaansa tulisi Ida Jungmann, jonka sijaan konsulitar tyytyisi hankkimaan uuden apulaisen...

Senaattori Buddenbrook toteutti tuumansa. Sanotun tontin osto Fischergruben varrelta ei tuottanut mitään vaikeuksia, ja Breitestrassen talo, jonka myymisen kaupanvälittäjä Gosch heti otti huolekseen salavihaisen näköisenä, joutui samassa Stephan Kistenmakerille, jonka perhe oli kasvanut ja joka oli tehnyt veljensä kera hyviä punaviinikauppoja. Herra Voigt ryhtyi uuden talon rakentamiseen, ja pian saivat sukulaisetkin torstaipäivänä tutustua hänen siistiin piirustuksiinsa ja ihailla rakennuksen komeaa päätyä. Siinä oli uloke, jota kannattivat upeat naisenmuotoiset hiekkakivipylväät, ja tasainen katto, josta Klothilde lausui venyvään ystävälliseen tapaansa sen huomautuksen, että siinä voisi juoda iltapäiväkahvia... Mengstrassen talon alakertaan nähden, jonka huoneet nyt tulisivat jäämään tyhjilleen, senaattori kun aikoi siirtää konttorinsakin Fischergruben varrelle — järjestyi kaikki parhain päin, sillä kaupungin palovakuutusyhtiö halusi vuokrata sen konttorikseen.

Tuli syksy, harmaa talorähjä sortui maahan ja laajan kellarikerroksen päälle kohosi talven jälleen mahtinsa menettäessä Thomas Buddenbrookin uusi talo. Koko kaupungissa ei ollut mieluisampaa puheenaihetta! Siitä tuli _tip-top_, siitä tuli kaunein asuinrakennus, mitä lähistöllä oli nähty. Mahtoiko edes Hampurissa olla kauniimpaa?... Mutta kyllä sen oli täytynyt tulla kalliiksikin; vanha konsuli ei olisi ryhtynyt sellaisiin yrityksiin... Naapurit, päätytalojen porvarit, seisoivat ikkunoissaan, katselivat telineillä häärivien miesten työtä, iloitsivat rakennuksen kohoamisesta ja koettivat arvailla harjannoston hetkeä.

Se joutui kaikkine asiaankuuluvine juhlallisuuksineen. Ylhäältä tasakaton laidalta piti muuan vanha muurari puheen, jonka loputtua hän heitti samppanjapullon olkansa yli mahtavan, viirien väliin asetetun, ruusuista, vihreistä oksista ja kirjavista lehdistä solmitun seppeleen huojuessa hiljaa tuulessa. Tämän jälkeen tarjottiin kaikille työmiehille juhla-ateria olueineen, leikkelevoileipineen ja sikareineen läheisen ravintolan matalassa anniskeluhuoneessa pitkien pöytien ääressä, joiden välitse senaattori Buddenbrook astui puolisoineen pikku Johannia kantava madame Decho perässään, vastaanottaen aterioivien kiitolliset eläköönhuudot.

Heidän tultuaan ulos pantiin Hanno taas vaunuunsa ja Thomas kulki Gerdan kanssa kadun yli, heittääkseen vielä viime silmäyksen valkoisten pylväiden kannattamaan punaiseen päätyyn. Pienen kukkakaupan kapean oven edessä näyteikkunan vieressä, missä oli pari kolme sipulikasviruukkua vierekkäin rivissä vihreällä lasilevyllä, seisoi Iwersen, kaupan omistaja, vaalea, jättiläismäinen, roteva, villapaitaan puettu mies vaimoineen, joka oli hento ja pieni ja jolla oli etelämaiset kasvonpiirteet. Tämä talutti toisella kädellä neli, -viisivuotiasta poikaa ja liikutti toisella pieniä vaunuja, joissa nukkui pienempi lapsi, sekä näkyi odottavan kolmatta.

Iwersen kumarsi syvään ja kömpelösti, mutta hänen vaimonsa, joka ei lakannut liikuttamasta vaunuja, katsoi suurilla, soikeilla silmillään tyynesti ja tarkkaavasti senaattorin rouvaa, joka tuli häntä kohti miehensä kynkässä.

Thomas seisahtui ja osoitti kepillään harjaseppelettä.

»Tuo on kaunis ja hyvin tehty, Iwersen!»

»Ei siitä tule kunnia minulle, herra senaattori. Minun vaimoni on sen valmistanut.»

»Vai niin!» sanoi senaattori vain, kohotti päänsä ja katsoi silmänräpäyksen kirkkaasti, lujasti ja ystävällisesti rouva Iwersenin silmiin. Ja sanaakaan enää lisäämättä kääntyi hän menemään, tehden kohteliaan liikkeen kädellään.

KUUDES LUKU.

Eräänä sunnuntaina heinäkuun alussa, senaattori Buddenbrookin asuttua noin neljä viikkoa uudessa talossaan, ilmestyi rouva Permaneder illansuussa veljensä luo. Hän kulki viileän, kivisen portaiston läpi, jota koristivat Thorwaldsenin malliset korkokuvat ja josta oikealla oleva ovi vei konttorihuoneisiin, soitti sisäovea, jonka saattoi avata keittiöstä käsin painamalla kumipalloa, ja sai kuulla Antonilta, palvelijalta, portaiden alapäässä, jossa seisoi Tiburtiuksen lahjoittama karhu, ettei senaattori vielä ollut tullut konttorista.

»Hyvä on, Anton, minä menen sinne.»

Mutta hän meni ensiksi konttorioven ohi vähän etemmä oikealle, jossa hänen yläpuolellaan aukeni valtava porrasholvikko. Sitä reunusti ensimmäiseen kertaan asti valurautainen kaidepuu, toisessa se muodostui tilavaksi, valkoiseksi, kullalla koristelluksi pilaristoksi, ja kaiken yli loi keskeltä tuleva kattovalo kullanhohtavan heijastuksen... »Kovin hienoa!» sanoi rouva Permaneder hiljaa, tyytyväisin mielin, katsoen noita avonaisia, valoisia portaita, jotka kuvasivat hänen mielestään Buddenbrookien voimaa, loistoa ja menestystä. Mutta sitten hän muisti tulleensa tuomaan surullista tietoa ja kääntyi hitaasti konttorinovea kohti.

Thomas oli sisällä aivan yksin, hän istui ikkunan luona kirjoittaen kirjettä. Hän katsahti ylös toisen puolen kulmakarvat koholla ja ojensi kätensä sisarelleen.

»Hyvää iltaa, Tony. Mitä hyvää sinä tiedät?»

»Enpä erittäin hyvää, Tom!... Portaat ovat ihanat!... Mutta mitä sinä kirjoitat täällä pimeässä?»

»Se on eräs tärkeä kirje. — Et siis tiedä hyvää? Mutta lähtekäämme joka tapauksessa puutarhaan, se on miellyttävämpää. Tule.»

Heidän kulkiessaan eteisen poikki kuului ensimmäisestä kerroksesta väreilevä viulu-adagio.

»Kuule!» sanoi rouva Permaneder jääden hetkeksi paikalleen... »Gerda soittaa. Miten taivaallista! Voi hyvä Jumala, minkälainen ihminen hän on... kerrassaan haltiatar! Miten Hanno jaksaa, Tom?»

»Hän on juuri syömässä illallista Jungmannin kanssa. Hänen kävelemisensä edistyy vain niin hitaasti...»

»Kyllä se muuttuu, Tom, ole varma siitä! Oletteko tyytyväiset Idaan?»

»Kuinka emme olisi...»

He kulkivat talon takapuolella olevan porstuan läpi, jonka oikealla puolella oli keittiö, ja astuivat lasioven kautta tuoksuvaan puutarhaan.

»Kerrohan nyt», sanoi senaattori.

Oli lämmin ja hiljainen ilta. Ilmassa tuntui säännöllisistä kukkasarekkeista nouseva lemu, ja sinisten, pitkävartisten liljojen ympäröimä suihkulähde heitteli säteitään hiljaista lipinää pitäen tummaa iltataivasta kohti, jossa ensimmäiset tähdet alkoivat syttyä. Puutarhan perältä johtivat kahden matalan obeliskin väliset portaat ylemmälle penkereelle, missä oli avoseinäinen puinen huvimaja, jonka puutarhatuoleja varjosti alaslaskettu kaihdin. Vasemmalla eroitti alueen naapurin alueesta kivinen muuri, mutta oikealla olevan talon sivuseinä oli alhaalta ylös asti säleristikon peittämä, joka oli tarkoitettu köynnöskasvien tueksi. Portaiden ja huvimajapenkereen molemmin puolin oli pari viini- ja karviaismarjariviä. Muita koko puutarhassa oli vain yksi iso puu, mukurainen pähkinäpuu, joka kasvoi vasemmanpuolisen muurin vierustalla.

»Asia on nyt sellainen», vastasi rouva Permaneder hitaasti, heidän alkaessaan kulkea vitkalleen edestakaisin penkereen laitaa... »Tiburtius kirjoittaa...»

»Klarastako!?» kysyi Thomas... Sano pian ja suoraan!»

»Niin, Tom, hänen laitansa on huonosti, tohtori pelkää hänellä olevan tuberkeleja... aivoissa... se on niin vaikea sanoa. Tässä on hänen miehensä kirje. Tämä liite, joka on osoitettu äidille ja jonka hän sanoo sisältävän samaa, on meidän annettava hänen luettavakseen valmistettuamme häntä ensin hiukan. Tiburtius kertoo Klaran sanoneen tuomionsa kuullessaan, että nämä ovat hänen viimeiset rivinsä, sillä hän ei kuulu koettavankaan vastustaa tautia. Hän on muka aina toivonut pois maailmasta...» lopetti rouva Permaneder silmiään kuivaten.

Senaattori käveli ääneti, kädet selän takana, katse maahan luotuna hänen sivullaan.

»Sinä olet niin hiljainen, Tom... Ja olet oikeassa: mitäpä siihen voisi sanoa? Ja tämä sattuu nyt samaan aikaan kun Christian makaa sairaana Hampurissa...»

Sillä niin oli todellakin laita. Christianin vasemmassa sivussa tuntuva »vaiva» oli käynyt viime aikoina Lontoossa niin ankaraksi ja muuttunut niin selväksi tuskan tunteeksi, että hän oli unohtanut kaikki pienemmät raihnautensa. Hän ei ollut enää ymmärtänyt mihin ryhtyä, oli kirjoittanut äidilleen, että hänen täytyi tulla kotiin hoidettavaksi, oli jättänyt lontoolaisen paikkansa ja lähtenyt matkalle. Mutta hän oli tuskin ehtinyt Hampuriin, kun hänen täytyi käydä vuoteeseen. Lääkäri oli sanonut sen olevan nivelreumatismia ja toimittanut Christianin hotellista sairaalaan, koska matkan jatkaminen aluksi oli mahdotonta. Siellä hän nyt makasi sanellen kirjoittajalleen murheellisia kirjeitä...

»Niin», vastasi senaattori hiljaa, »onnettomuus ei tule tavallisesti yksin.»

Sisar kietoi hetkeksi käsivartensa hänen kaulalleen.

»Sinä et saa tulla toivottomaksi, Tom», sanoi hän. »Siihen sinulla ei ole oikeutta vielä pitkään aikaan! Sinun pitää olla rohkea...»

»Niinhän minun pitäisi, se on totta!»

»Mitä sinä tarkoitat, Tom!... Sanopas, minkätähden sinä olit toissapäivänä, torstaina, koko iltapäivän niin hiljainen?»

»Ainahan niitä on asioita... rakas lapsi. En ollut myynyt erästä ruismäärää oikein edullisesti... toisin sanoen: olin myynyt suuren määrän ruista hyvin epäedullisesti...»

»Sattuuhan sellaista, Tom! Sattuu kerran niin, kerran näin; toisen kerran korvaat taas tappion. Kannattaako antaa sellaisen pilata mielialaa...»

»Sinä erehdyt, Tony», sanoi hän päätään pudistaen. Minun mielialani ei ole pilalla siksi, että olen kärsinyt vahingon. Päinvastoin. Minun uskoni on mennyttä, ja siksi kävi niin.»

»Mutta mikä sinua sitten vaivaa?» kysyi sisar säikähtyneenä ja ihmeissään. Luulisi, että sinun pitäisi olla iloinen, Tom! Klara elää vielä... ja kaikki on kääntyvä hyväksi Jumalan avulla! Ja entä kaikki muu. Tässä kävelemme sinun puutarhassasi, jossa kaikki tuoksuu. Tuossa on talosi, kaikkien talojen esikuva; Hermann Hagenströmin talo on rähjä tämän rinnalla! Kaiken tämän olet sinä saanut aikaan...»

»Se on melkein liian kaunista, Tony. Tarkoitan, että se on vielä niin uutta. Se häiritsee minua vielä hiukan, ja kun sitten tämä huono mieliala tahtoo ahdistaa, vahingoittaen kaikkia toimiani, niin... Olen iloinnut suuresti kaikesta tästä, mutta ennakko-ilo oli tietenkin suurin, kuten aina, sillä hyvä tulee aina liian myöhään, sattuu kohdalle vasta sitten kun ei siitä enää oikein jaksa iloita...»

»Ei enää oikein jaksa iloita, Tom? Mutta sinähän olet niin nuori!»

»Ihminen on niin nuori tai vanha kuin miksi hän itsensä tuntee. — Ja jos tuo toivottu hyvä sitten tulee, hankalasti ja hitaasti, tulee se niin monen pienen häiritsevän seikan seuraamana, kaikenlaisen sivukaman pilaamana, todellisuuspölyn peittämänä, jota ei laskuissaan ole ottanut lukuun ja joka kiusaa... kiusaa... »

»Niin... Mutta jos tuntee itsensä nuoreksi, Tom —?»

»Niin, Tony, jos. Ehkä tämä on ohimenevää... saattaa olla. Mutta olen tuntenut itseni viime aikoina vanhemmaksi kuin mitä olen. Minulla on liikehuolia, ja eilen puhui konsuli Hagenström minut kumoon Büchenin rautatien tarkastustoimikunnassa, vastustaen mielipidettäni ja saattaen minut melkein naurunalaiseksi... Minusta tuntuu siltä, kuin ei minulle tätä ennen olisi voinut tapahtua sellaista, kuin minun käsistäni alkaisi luistaa jotakin, kuin en pitäisi enää yhtä lujasti kuin ennen kiinni tuota määrittelemätöntä jotakin... Mitä on menestys? Salainen, kuvaamaton voima, varovaisuus, valppaus... tieto, että ihminen pelkällä läsnäolollaan vaikuttaa eteenpäintyöntävästi ympäristöönsä... Usko elämän mukautumiseen ihmisen tahdon mieleiseksi... Onni ja menestys ovat meissä itsessämme. Meidän tulee pitää kiinni niistä lujin kourin. Sillä kun sisällä alkaa herpautuminen, laimeneminen, väsymys, niin samassa irtaantuvat ohjat käsistämme ja kaikki käy vastaiseksi, kapinoitsevaksi, kaikkoaa vaikutuksemme alta... Ja silloin liittyy yksi velttouden hetki toiseen ja mies on mennyttä.

Eräs turkkilainen sananparsi on viime päivinä pyörinyt usein mielessäni, luin sen sattumalta jostakin, se kuuluu: 'Kun talo on valmis, tulee kuolema'. Eihän sen nyt tarvitse aivan kuolemakaan olla. Mutta taantumusta... alamäkeen luisumista, lopun alkua.. Näetkös, Tony», jatkoi hän työntäen kätensä sisaren käsikynkkään äänen käydessä samalla yhä hiljaisemmaksi: »Muistatko Hannon ristiäisiä? Sinä sanoit silloin minulle: minusta tuntuu kuin nyt alkaisi aivan uusi aika!» Kuulen sen vielä aivan selvästi korvissani, ja sinä näytit ensin olevan oikeassa, sillä sitten tuli senaattorinvaalit ja minua seurasi onni, ja tämä talo nousi maasta. Mutta senaattorin nimi ja talo ovat ulkonaista, ja minä tiedän jotakin, mitä sinä et ole ajatellut, tiedän sen elämästä ja historiasta. Tiedän, että usein ulkonaiset, näkyvät ja kouraantuntuvat onnen ja menestyksen merkit ilmaantuvat vasta sitten kun kaikki jo alkaa painua takaisinpäin. Nuo ulkonaiset merkit tarvitsevat aikaa ilmetäkseen, kuten, tuollaisen tähden valo, josta emme tiedä, onko se jo sammumassa vai sammunut, silloin kun se meistä näyttää kaikkein kirkkaimmalta...»

Hän vaikeni, ja he kävelivät hetken ääneti, suihkulähteen loristessa ja pähkinäpuun latvan humistessa. Viimein henkäisi rouva Permaneder niin syvään, että se kuului huokaukselta.

»Sinä puhut niin surullisesti, Tom! Surullisemmin kuin koskaan! Mutta on hyvä, että sinä olet saanut sen sanotuksi, sinun tulee nyt olemaan helpompi olla ja voit jättää sen mielestäsi.»

»Niin, Tony, minun täytyy koettaa tehdä se. Anna nyt Klaran ja pastorin kirjeet. Sinusta on kai hyvä, että minä otan asian huolekseni ja puhun äidin kanssa huomenna. Voi meidän hyvää äitiämme! Jos Klarassa on tuberkeleja, on kaikki toivo mennyttä.»

SEITSEMÄS LUKU.

»Minulta kysymättä?! Syrjäyttäen minut täydellisesti?!»

»Olen tehnyt, kuten minun täytyi tehdä!»

»Olet tehnyt äärettömän hullusti ja järjettömästi.»

»Järki ei ole korkeinta maan päällä!»

»Korulauseita!... On kysymys selvästä oikeudesta, jonka sinä olet jättänyt huomioonottamatta hämmästyttävällä tavalla!»

»Pyydän huomauttaa sinulle, poikani, että sinä puolestasi jätät huomioonottamatta kunnioituksen, jonka olet velkaa äidillesi!»

»Ja minä vastaan, rakas äiti, etten vielä milloinkaan ole unohtanut tuota kunnioitusta, mutta että pojanvelvollisuuteni lakkaavat samalla hetkellä, jolloin puhun sinulle kauppahuoneen asioista suvun miehisenä johtajana, isäni edustajana!...»

»Ole vaiti, Thomas!»

»En! En ole oleva vaiti, ennenkuin tunnustat suunnattoman järjettömyytesi ja heikkoutesi!»

»Voin käyttää omaisuuteni kuten haluan!»

»Kohtuus ja järki asettavat sille rajoja!»

»En olisi uskonut, että sinä voisit loukata minua näin!»

»Enkä minä olisi uskonut, että sinä voisit antaa minulle näin häikäilemättömän iskun...!»

»Tom...! Tom!» kuului rouva Permanederin hätääntynyt ääni. Hän istui käsiä väännellen maisemahuoneen ikkunan luona, veljen kävellessä äärettömän kiihtyneenä lattiaa pitkin ja konsulittaren istuessa suuttumuksen ja surun sortamana sohvalla, nojaten toisella kädellään patjoihin ja lyöden toisella pöytään jokaisen kiivaan sanan täydennykseksi. Kaikki kolme olivat mustiinpuetut Klaran poistuttua elävien joukosta, ja kaikki kolme olivat kalpeat ja kiihdyksissä...

Mitä oli tekeillä? Jotakin kauheaa, pöyristyttävää, joka asianosaisista itsestäänkin tuntui hirveältä, käsittämättömältä! Riita, katkera yhteentörmäys äidin ja pojan välillä!

Oli painostavan helteinen iltapäivä elokuussa. Jo kymmenen päivää sen jälkeen kun Thomas oli näyttänyt äidilleen hellävaroen Sievertin ja Klaran kirjeet, oli hänen täytynyt ilmoittaa tuolle vanhalle rouvalle se vaikea sanottava, että Klara oli kuollut. Hän oli sitten matkustanut hautajaisiin Riikaan, oli palannut lankonsa Tiburtiuksen keralla, joka oli viipynyt jonkun päivän vaimonsa omaisten luona, ja käynyt myös tapaamassa Christiania Hampurin sairaalassa... Ja nyt, kun sukulaispappi oli ollut jo kaksi päivää kotonaan, oli konsulitar ilmaissut asian pojalleen huomattavan empivästi...

»Satakaksikymmentäseitsemäntuhatta viisisataa markkaa!» huudahti Thomas pudistaen käsiään kasvojensa edessä. Myötäjäisrahat olisivat voineet mennä! Tiburtius olisi voinut pitää nuo kahdeksankymmentätuhatta, vaikkei heillä ollutkaan lasta! Mutta perintö! Mennä lupaamaan Klaran perintö hänelle! Minulta kysymättä! Syrjäyttäen minut...!»

»Thomas, ole oikeamielinen, Kristuksen tähden. Saatoinko minä tehdä toisin? Saatoinko?!... Hän, joka nyt on Jumalan luona, kirjoittaa kuolinvuoteeltaan... lyijykynällä... vapisevin sormin... 'Äiti', kirjoittaa hän 'me emme ole enää tapaavat toisiamme maan päällä, ja minä tunnen, että nämä ovat minun viime rivini... Kirjoitan ne vielä tajuissa ollessani; mieheni vuoksi... Jumala ei ole siunannut meitä lapsilla, mutta se, mikä olisi ollut minun, jos olisin jäänyt eloon sinun jälkeesi, anna se hänelle, jos tahdot seurata minua tuolle puolen — anna se hänelle hänen elinajakseen! Äiti, tämä on minun viimeinen pyyntöni... kuolevan pyyntö... Ethän jätä sitä täyttämättä...' Ei, Thomas, en jättänyt sitä täyttämättä, en voinut! Lähetin hänelle sähkösanoman, ja hän sai rauhallisen lopun...» Konsulitar itki kiihkeästi.

»Eikä minulle hiiskuta sanaakaan! Minulta salataan kaikki. Minut syrjäytetään!» toisti taas senaattori.

»Niin, minä olen salannut sen sinulta, Thomas, sillä tunsin, että minun täytyi täyttää kuolevan tahto... ja tiesin sinun tahtovan estää minua siitä!»

»Niin. Kautta taivaan! Sen olisin tehnyt!»

»Eikä sinulla olisi ollut oikeutta siihen, sillä kolme muuta lasta ovat minun puolellani.»

»Luulisipa minun mielipiteeni vastaavan kahden naisen ja yhden narrin ajatusta...»

»Sinä puhut yhtä rakkaudettomasti sisaristasi kuin puhut minulle!»

»Klara oli hurskas, mutta tietämätön nainen, äiti! Ja Tony on lapsi — joka ei muuten tähän asti ole tiennyt mitään, muuten hän olisi lörpötellyt siitä etukäteen, eikö niin? Ja entä Christian?... Tiburtius on tietysti hankkinut hänen suostumuksensa... Kuka olisi voinut ajatella hänestä sellaista?!... Etkö sinä vieläkään tiedä, vieläkään älyä, mikä hän on, tuo ovela pappi? Hän on lurjus! Perinnön tavoittelija...!»

»Vävyt ovat aina lurjuksia», sanoi rouva Permaneder kolkolla äänellä.