Part 17

Rouva Permaneder punastui kuullessaan tuon tutun äänen. Hänen mielessään vilahti muisto sitruunasämpylöistä ja hanhenmaksaviipaleista, ja se oli hetkeksi horjuttaa hänen ryhtinsä arvokkuutta... Surumyssy sileästi jakaukselle kammatulla päälaella, oivallisesti sopiva musta puku yllään, jota volangit ympäröivät vyötäisille asti, istui hän käsivarret rinnalla, olkapäät hieman koholla sohvalla, lausuen vielä herrojen sisäänastuessa jonkun välinpitämättömän ja tyynen huomautuksen veljelleen senaattorille, joka ei olisi voinut jättää häntä tällä hetkellä pulaan... Hän istui vielä silloinkin, kun senaattori, joka oli astunut vieraita vastaan lattian puoliväliin, vaihtoi sydämellisen tervehdyksen kaupanvälittäjä Goschin kanssa ja tervehti konsulia asianmukaisen kohteliaasti. Vasta sen jälkeen nousi hänkin paikaltaan, kumarsi arvokkaasti molemmille yhteisesti ja uudisti sitten kiirehtimättä sanoin ja liikkein veljensä kohteliaan istuutumiskehoituksen. Hän piti muuten järkkymättömän välinpitämättömästi silmänsä melkein kokonaan suljettuina.

Istuutuessaan ja seuraavien minuuttien aikana puhuivat vuoroin konsuli ja kaupanvälittäjä. Herra Gosch pyyteli vastenmielisen teeskennellyllä nöyryydellä, jonka takaa väijyi selvästi havaittava kavaluus, suomaan hyväntahtoisesti anteeksi heidän tuottamansa häiriön; mutta herra konsuli Hagenström halusi saada tehdä kierroksen talossa, koska hän tuumi ostoa... Ja konsuli uudisti saman toisin sanoin äänellä, joka taas palautti rouva Permanederin mieleen sitruunasämpylät. Niin oli asia, selitti hän, hänessä oli syntynyt sellainen ajatus, joka sitten pian oli muuttunut toivomukseksi jonka hän toivoi voivansa toteuttaa itsensä, omaistensa iloksi, edellyttäen, ettei herra Gosch aikonut hyötyä liian paljon välityksestään, hah-hah!... eikä hän epäillyt asian järjestymistä kaikinpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Hänellä oli vapaa, huoleton, miellyttävä maailmanmiehen käytös, joka ei ollut tekemättä vaikutusta rouva Permanederiin, varsinkin kun toinen kohteliaisuuden vuoksi melkein aina kääntyi sanoineen hänen puoleensa. Jopa hän ryhtyi melkein anteeksipyytävällä äänellä perustelemaan toivoaan talon ostoon nähden. »Me tarvitsemme tilaa! Enemmän tilaa!» sanoi hän. »Minun taloni Sandstrassen varrella.. ette usko sitä, armollinen rouva, mutta ehkä te, herra senaattori... ehdottomasti liian ahdas, pääsen monesti tuskin enää liikkumaan siinä. En puhu vain pitotilaisuuksista... en lainkaan. Lähin sukumme tarvitsee ehdottomasti enemmän tilaa, Huneukset, Möllendorpfit, veljeni Moritzin omaiset... me asumme nykyään todellakin kuin sillit tynnyrissä. Siis — miksikä ei?»

Hän puhui hiukan nyreällä äänenpainolla, liikutellen käsiään kuin sanoakseen: »Ymmärrättehän... eihän minun tarvitse sitä selitellä... olisinhan tyhmä... ja kun minulta sentään, Jumalan kiitos, ei puuta tärkeintä välikappaletta asian järjestämiseksi...»

»Olin aikonut odottaa», jatkoi hän, »olin aikonut odottaa siihen asti kun Zerline ja Bob tulevat tarvitsemaan taloa jättääkseni heille oman taloni ja hankkiakseni itselleni vähän isomman; mutta... tiedättehän, että tyttäreni Zerline ja veljeni vanhin poika Bob ovat olleet kihloissa jo vuosia,» sanoi hän toisella äänellä... »Häitä ei enää tulla lykkäämään kauan. Korkeintaan kaksi vuotta... He ovat nuoria — sitä parempi! Mutta miksi minä odottaisin heitä ja päästäisin käsistäni hyvän tilaisuuden? Eihän siinä ehdottomasti olisi mitään järkeä...»

Huoneessa vallitsi myöntyväinen mieliala, ja keskustelu liikkui vähän aikaa tuossa perheasiassa, tuossa tulevassa avioliitossa; sillä koska edullisia avioliittosopimuksia serkuksien väliä ei pidetty minään ihmeenä kaupungissa, ei kukaan loukkaantunut siitä. Kysyttiin nuoren herrasväen suunnitelmia, jopa häämatkaakin... Nämä aikoivat lähteä Rivieralle, Nizzaan j.n.e. Heidän teki mieli matkustaa — miksikä siis ei?... Nuoremmatkin lapset tulivat puheeksi, ja konsuli puhui heistä mielihyvällä ja suopeudella, keveästi olkaansa kohauttaen. Hänellä itsellään oli viisi lasta ja hänen veljellään Moritzilla neljä. Tyttäriä sekä poikia... kiitos, he olivat kaikki terveitä lapsia. Miksikä ei? Heille kuului pelkkää hyvää. — Siitä hän sitten jälleen joutui puhumaan perheen lisääntymisestä ja talonsa ahtaudesta. »Tämä on toista!» sanoi hän. »Näin sen jo tänne tullessani — talo on helmi, epäilemättä, edellyttäen, että tuota vertausta saattaa käyttää näihin tilavuussuhteisiin nähden, hah, hah... Seinätkin... ihailen tässä kaiken aikaa näitä seiniä, armollinen rouva. Ehdottomasti hurmaava huone! Ja te olette saanut viettää niin monet vuodet tämän ihanuuden keskellä.»

»Kyllä, — muutamia keskeytyksiä lukuunottamatta», lausui rouva Permaneder tuolla määrätyllä kurkunpää-äänellä, joka toisinaan oli ominainen hänelle.

»Keskeytyksiä — niin», toisti konsuli suopeasti hymyillen. Sitten hän katsahti senaattori Buddenbrookiin ja herra Goschiin, ja koska nämä olivat syventyneet keskusteluun, veti hän tuolinsa lähemmä rouva Permanederia, joka istui sohvassa, ja kumartui tämän puoleen, niin että hänen nenänsä raskas tuhina kuului aivan tämän edestä. Ollen liian kohtelias kääntyäkseen poispäin tai vetäytyäkseen hänen hengityksensä lähettyviltä, istui Tony kankeana ja mahdollisimman suorana paikallaan katsoen toiseen alasluoduin silmin, mutta tämä ei huomannut ollenkaan tilanteen kiusallisuutta ja epämiellyttävyyttä.

»Miten onkaan, armollinen rouva», hän sanoi... »muistelen kuin meillä olisi jo kerran ennen ollut kaupantekoa keskenämme? Silloin oli tietysti kysymys vain... mistä se nyt olikaan? Jostakin makupalasta, makeasta, eikö niin?... Ja nyt kokonaisesta talosta.»

»Minä en muista», sanoi rouva Permaneder ojentaen kaulansa vielä suoremmaksi, sillä toisen kasvot olivat sopimattoman, sietämättömän lähellä häntä...

»Ettekö muista?»

»En, minä en suoraan sanoen muista mitään makeiskauppaa. Muistan hämärästi olleen puhetta joistakin sitruunasämpylöistä, jotka olivat päällystetyt rasvaisella makkaralla... inhoittavista koulueväistä... En tiedä kuuluivatko ne minulle vai teille... Olimme silloin lapsia... mutta tämä talonkauppahan on kokonaan herra Goschin asia...»

Hän loi veljeensä nopean, kiitollisen katseen, sillä tämä oli nähnyt hänen hätänsä ja tuli nyt avuksi pyytäen saada kysyä, halusivatko herrat siis tarkastaa taloa. Herrat sanoivat haluavansa, lausuivat väliaikaiset hyvästit rouva Permanederille toivoen saavansa tavata tämän vielä myöhemmin... ja seurasivat senaattoria ruokasalin kautta ulos.

Senaattori vei heidät portaita ylös, toisia alas, näytti heille toisen kerroksen huoneet, ensi kerroksen käytävän viereiset huoneet ja pohjakerroksen, jopa keittiön ja kellarinkin. Mitä konttoreihin tulee, ei niitä nyt voitu katsoa, koska oli palovakuutusyhtiön herrojen työaika. Vaihdettiin pari sanaa uudesta johtajasta, jota konsuli Hagenström kaksi kertaa perätysten kiitti perin rehelliseksi mieheksi, niihin senaattorilla ei ollut mitään sanomista.

He kävivät lehdettömässä, puoleksisulaneen lumen peittämässä puutarhassa, loivat silmäyksen »porttaaliin» ja palasivat etupihaan, jossa oli pesutupa; sitten he lähtivät kapeata, kivettyä, muurien välissä kulkevaa solaa myöten takapihan poikki, suuren tammen ohi takarakennukseen. Siellä ei ollut nähtävänä muuta kuin rappeutumista. Pihakivityksen välissä rehoitti ruoho ja sammal, rakennuksen portaat olivat luhistumaisillaan ja biljardisalin kissalauma antoi häiritä itseään vain hetkeksi, ovea avattaessa, sillä lattia ei enää ollut luotettavassa kunnossa.

Konsuli Hagenström oli vaitelias ja teki nähtävästi suunnitteluitaan. »No niin —» sanoi hän tavantakaa välinpitämättömän torjuvasti, viitaten siihen, että jos hän tulisi tämän kaiken omistajaksi, ei tämä tietenkään voisi jäädä entiseen asuunsa. Sama ilme kasvoilla seisoi hän myös tuokion kovalla multalattialla katsellen ylös tyhjää varasto-ullakkoa kohti. »No niin —» kertasi hän ja töykkäsi paksua, kulunutta nostoköyttä, joka oli vuosikausia riippunut paikallaan keskellä ullakkoaukkoa ruostuneine rautaisine koukkuineen, niin että se joutui pieneen liikkeeseen, ja kääntyi sitten ympäri.

»Suuret kiitokset vaivastanne, herra senaattori; olemme kai katsoneet kaiken», sanoi hän ja oli sitten melkein mykkä koko matkan eturakennukseen palattaessa, samoin myöhemmin, maisemahuoneeseen tultuaan, heittäessään herra Goschin kanssa hyvästejä rouva Permanederille torjuen luotaan istuutumiskehoituksen. Tällainen hän oli vielä Thomas Buddenbrookin saattaessa heitä portaita alas pihalle. Mutta herrat olivat tuskin jääneet kahden ja astuneet kadulle, kun konsuli Hagenström kääntyi seuralaisensa, kaupanvälittäjän puoleen, ja heidän välillään alkoi erittäin vilkas keskustelu....

Senaattori palasi maisemahuoneeseen, jossa rouva Permaneder istui selustaan nojaamatta ankaran näköisenä ikkunan luona kutoen kahdella pitkällä puisella puikolla mustaa villamekkoa tyttärensätyttärelle, pikku Elisabethille, ja luoden silloin tällöin katseen katupeiliin. Thomas käveli hetken aikaa kädet housuntaskuissa ääneti edestakaisin.

»Niin, minä olen nyt jättänyt asian kaupanvälittäjän käsiin», sanoi hän sitten, »meidän täytyy odottaa, miten käy. Luulen hänen ostavan talon kaikkineen päivineen, asettuvan eturakennukseen ja suunnittelevan jotakin muuta takatonttiin nähden...»

Sisar ei katsonut häneen, hän ei myöskään muuttanut vartalonsa suoraa asentoa eikä lakannut kutomasta; päinvastoin, vauhti, jolla puikot liikkuivat hänen käsissään, lisääntyi huomattavasti.

»Tietysti hän ostaa sen kaikkineen päivineen», sanoi hän, ja se tapahtui kurkunpää-äänellä. »Miksikä ei? Eihän siinä olisi ehdottomasti mitään järkeä.»

Näin sanoen hän katsoi kulmakarvat koholla silmälasien läpi, — joita hänen oli täytynyt alkaa käyttää käsitöitä tehdessään, mutta joita hän ei osannut asettaa oikealle paikalle, — jäykästi ja kiinteästi puikkojaan, jotka suihkivat päätäpyörryttävän nopeasti, hiljaa kalahdellen edestakaisin.

* * * * *

Tuli joulu, ensimmäinen joulu vailla konsulitarta. Aatto-ilta vietettiin senaattorin talossa ilman Breitestrassen Buddenbrookin naisia ja ilman vanhoja Krögereitä; sillä, kuten Thomas Buddenbrook oli lopettanut säännölliset »sukupäivät», samoin ei hän myöskään halunnut nähdä tuona iltana luonaan kaikkia konsulittaren tavallisia jouluvieraita ja ostaa lahjoja näille. Vain rouva Permaneder, Erika Weinschenk ja pikku Elisabeth, Christian, Klothilde ja mademoiselle Weichbrodt olivat kutsutut; ja viimeksimainittu piti taas seuraavana päivänä tulikuumissa huoneissa tavanmukaisen lahja-illan.

Puuttuivat ukot ja akat, joiden oli ollut tapana saada Mengstrassen talossa jalkineita ja villasukkia, ja puuttui pikkupoikien laulu. Salissa viritettiin nyt aivan yksinkertaisesti »Jouluyö, juhlayö», jonka jälkeen Therese Weichbrodt luki joulutekstin mitä selvimmin korostein senaattorin rouvan sijasta, josta se ei ollut varsin mieluista. Sitten lähdettiin juhlakulussa, laulaen puoliääneen »Joulupuu on rakennettu», huoneiden läpi suureen saliin.

Ei ollut ollut erikoisempiin juhlavarustuksiin aihetta. Kasvot eivät olleet erittäin loistavat eikä keskustelu erittäin vilkas. Mistäpä olisikaan juteltu? Maailmassa ei ollut paljon hupaisia aiheita. Muisteltiin äiti-vainajaa, puhuttiin talon myynnistä, valoisasta asunnosta, jonka rouva Permaneder oli vuokrannut Holstentor'in lähettyviltä eräästä sievästä talosta, josta oli näköala »Lindenplatzille», ja siitä, millaisiksi olot olivat muodostuvat sitten, kun Hugo Weinschenk oli jälleen pääsevä vapaalle jalalle...välillä soitti pikku Johann flyygelillä jotakin, jonka hän oli harjoitellut herra Pfühlin johdolla, ja säesti hiukan virheellisesti, mutta kauniilla kosketuksella äitiään, tämän soittaessa muuatta Mozartin sonaattia. Häntä kiitettiin ja suudeltiin, mutta sitten hänen täytyi lähteä Ida Jungmannin seuraamana levolle, koska hän oli vielä kalpea ja väsynyt äskeisen vatsataudin jälkeen.

Christiankin, joka ei tuon aamiaishuoneessa sattuneen yhteentörmäyksen jälkeen enää ollut maininnut mitään naima-aikeistaan, vaan eli edelleen vanhassa, ei erittäin kunniakkaassa suhteessa veljeensä, oli aivan puhumaton ja haluton leikinlaskuun. Hän teki silmät harhaillen pienen yrityksen herättää läsnäolevissa hiukan myötätuntoa vasemmassa kyljessä olevaa »vaivaansa» kohtaan ja lähti sitten klubiin, palatakseen vasta illalliselle, joka oli perittyjen tapojen mukainen... »Siinä tämä Buddenbrookien joulu-ilta oli, ja kun se päättyi, olivat he melkein iloiset.

Alussa vuotta seitsemänkymmentäkaksi lopetettiin konsulitarvainajan talous. Palvelustytöt lähtivät pois, ja rouva Permaneder ylisti Jumalaa, kun myös mamsseli Severin, joka oli viimeiseen asti mitä sietämättömimmällä tavalla osoittanut, kuka kantoi talon avaimia, vihdoinkin poistui anastamiensa silkkipukujen ja liinavaatteiden kera. Sen jälkeen nähtiin Mengstrassella muuttorattaita, ja vanhan talon tyhjentäminen alkoi. Suuri leikkauksilla koristettu arkku, kullatut kandelaaberit ja muut tavarat, jotka olivat langenneet senaattorin ja hänen puolisonsa osaksi, vietiin nyt Fischergrubelle, Christian kalusti omillaan kolmen huoneen laajuisen vanhanpojanasuntonsa lähellä klubia, ja pieni Permaneder-Weinschenkin perhekunta siirtyi valoisaan ja huomattavan hienosti kalustettuun asuntoonsa Lindenplatzin varrelle. Se oli kaunis pieni asunto, ja sen ovella olevaan kuparilaattaan oli kaiverrettu siroin kirjaimin: A. Permaneder-Buddenbrook, leski.

Mutta heti kun Mengstrassen talo oli tyhjennetty, ilmestyi paikalle työmiesparvi, joka alkoi repiä alas takarakennusta, niin että ilma pölisi... Talo oli nyt lopullisesti konsuli Hagenströmin hallussa. Hän oli ostanut sen, hän näkyi pitävän sen ostoa kunnia-asianaan, sillä hän oli viipymättä tarjonnut lisää herra Sigismund Goschin ilmoittaessa saaneensa Bremenistä toisen tarjouksen ja alkoi nyt hoitaa uutta omaisuuttaan sillä älykkäällä tavalla, jota jo kauan oli ihailtu hänessä. Jo keväällä muutti hän perheineen eturakennukseen, jättäen siellä kaiken, mikäli mahdollista, entiseen kuntoon, lukuunottamatta eräitä aivan pieniä korjauksia ja uuden ajan vaatimia muutoksia; muun muassa hävitettiin kaikki kilistyskellot ja koko talo varustettiin sähkökellolaitteilla... Mutta takarakennus oli hävinnyt maan päältä, ja sen paikalle kohosi uusi kaunis, ilmava rakennus, jonka pääty oli Bäckergrubelle päin ja jossa oli korkeita, tilavia suojia makasiini- ja puotitarkoituksia varten.

Rouva Permaneder oli vannonut veljelleen Thomakselle useita kertoja, ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä enää edes katsahtamaan entiseen kotiinsa päin. Mutta tämä oli mahdoton vala, hänen askeleensa johdattivat hänet sittenkin joskus takarakennuksen nopeasti ja edullisesti vuokrattujen puotien ja näyteikkunoiden ohi, tai sivu tuon toisen, kunnianarvoisen suippopäädyn, jossa nyt luettiin »_Dominus providebit_»-kirjoituksen alla konsuli Hermann Hagenströmin nimi. Mutta silloin alkoi rouva Permaneder-Buddenbrook keskellä katua, monien ihmisten nähden, ääneensä itkeä. Hän kohotti päänsä kuin lintu, joka rupeaa laulamaan, painoi nenäliinan silmilleen ja päästi haikean valitusvirren, joka samalla ilmaisi vastarintaa, ja jättäytyi kyynelten valtaan huolimatta ohikulkijoista tai tyttärensä tyynnyttelyistä.

Se oli yhä hänen entistä, välitöntä, virkistävää lapsenitkuaan, joka oli pysynyt muuttumattomana kaikissa elämän myrskyissä ja haaksirikoissa.

KYMMENES OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Usein synkkien hetkien tullessa kysyi Thomas Buddenbrook itseltään, mikä hän vielä oli, mikä hänet vielä oikeutti pitämään itseään yksinkertaisia, ahdassieluisia kelpo pikkuporvareita parempana. Hänen nuoruutensa lennokas jäntevyys ja virkeä ihanteellisuus oli mennyttä. Leikkien suoritettuun työhön ja leikittelyyn työn kustannuksella, puoleksi leikillä asetettujen päämäärien tavoitteluun, joille hän soi vain näennäisen arvon — ei hänellä enää ollut kyllin kunnianhimoa; sellaisiin hilpeän epäileviin yrittelyihin ja nerokkaihin puolinaisuuksiin tarvitaan paljon reippautta, huumoria ja hyvää tuulta. Mutta Thomas Buddenbrook tunsi itsensä sanomattoman uupuneeksi ja kiusaantuneeksi.

Sen, mitä hänen saavutettavissaan oli ollut, oli hän saavuttanut, ja hän tiesi sivuttaneensa jo aikaa sitten elämänsä huippukohdan, jos sellaisesta yleensä, tuumi hän mielessään, saattoi puhua näin keskinkertaisen ja vähäpätöisen elämän yhteydessä.

Puhtaasti kaupallisiin asioihin nähden pidettiin hänen varojaan tuntuvasti vähentyneinä ja kauppahuoneella oli laskeva maine. Siitä huolimatta oli hän äidinperintönsä kautta, osuus Mengstrassen taloon ja kiinteistöön luettuna mukaan, yli kuudensadantuhannen markan omistaja. Mutta liikepääoma oli ollut entisellään jo useita vuosia eikä se ollut kohonnut sillä saiturimaisella kaupantekotavalla, josta senaattori oli syyttänyt itseään Pöppenraden viljakaupan aikoina, vaan oli hänen silloin saamansa iskun kautta supistunut yhä pienemmäksi, sekä oli nyt — aikana, jolloin joka puolella oli vireyttä ja liikettä, jolloin kaupungin liityttyä tulliyhdistykseen pienetkin rihkamakaupat kohosivat muutamassa vuodessa arvossapidetyiksi tukkuliikkeiksi — lamatilassa, seisahduskohdassa, osaamatta käyttää hyväkseen ajan suomia etuja. Ja jos kauppahuone Johann Buddenbrookin johtajalta kysyttiin kaupan kulkua, vastasi hän raukean torjuvasti: »Ei siitä ole paljon iloa...» Muuan valpas kilpailija, Hagenströmien läheinen ystävä, lausui sellaisen sutkauksen, että Thomas Buddenbrook oli oikeastaan enää vain koristeellinen ilmiö pörssissä, ja tuota sutkausta, joka tarkoitti senaattorin huoliteltua ulkoasua, ihailtiin kaupungin porvarien piirissä ennenkuulumattomana sanataidon näytteenä.

Mutta samalla kuin senaattorin jatkuva menestyksellinen toiminta kauppahuoneen kilven kohottamiseksi, jota hän ennen oli palvellut niin suurella innolla, oli lamaantunut kärsittyjen vahinkojen ja sisäisen uupumuksen kautta, oli hänen pyrinnöilleen kaupungin yleisissä asioissa myös ilmestynyt ulkonainen, ylipääsemätön este. Hän oli tälläkin alalla jo vuosia sitten saavuttanut sen, mitä saavutettavissa oli. Nyt tuli vain pysyttää asemansa ja kunniatoimensa, uusia ei ollut enää vallattavissa. Nyt oli vain enää nykyhetki ja arkinen todellisuus, mutta ei tulevaisuutta, ei mitään kunnianhimoisia suunnitelmia. Tosin hän oli osannut levittää valtansa kaupungissa laajemmaksi kuin mitä monikaan ehkä olisi osannut, eivätkä hänen vihamiehensä voineet kieltää, että hän oli »pormestarin oikea käsi». Mutta pormestariksi Thomas Buddenbrook ei voinut päästä, sillä hän oli kauppias eikä oppinut, hän ei ollut suorittanut täydellistä kimnaasikurssia, ei ollut lakimies eikä hänellä ollut yleensäkään yliopistosivistystä. Mutta hän, joka jo nuoruudessaan oli käyttänyt vapaahetkensä historiallisen ja kaunokirjallisen kirjallisuuden lueskeluun, joka tunsi olevansa koko ympäristöään korkeammalla hengen, älyn ja sisäisen sekä ulkonaisen sivistyksen puolesta, hän ei nyt voinut voittaa harmiaan sen johdosta, että säännönmukaisten tietojen puute esti häntä nousemasta paikalle, joka oli ensimmäinen tuossa pienessä valtakunnassa, missä hän oli syntynyt. »Miten tyhmät me olimme», sanoi hän ystävälleen ja ihailijalleen Stephan Kistenmakerille — tarkoittaen sanalla »me» vain itseään — »kun upposimme niin varhain konttoriin emmekä ensin lopettaneet kouluamme!» Ja Stephan Kistenmaker vastasi: »Sinä olet oikeassa!... Mutta mitä varten oikeastaan?»

Senaattori työskenteli nykyään enimmäkseen yksin suuren mahonkisen kirjoituspöydän ääressä yksityiskonttorissaan; ensiksikin siksi, ettei siellä kukaan nähnyt, miten hän nojasi päänsä kättään vasten jääden mietteisiinsä silmät ummessa, mutta vielä enemmän siksi, että hänen oli täytynyt paeta pääkonttorinsa ikkunapaikalta sen pöyristyttävän pikkumaisuuden tähden, jolla hänen vastapäätä istuva liikekumppaninsa herra Friedrich Wilhelm Marcus aina uudelleen järjesti kirjoituspöytänsä kapineita tai siveli viiksiään.

Vanhan herra Marcuksen harkitseva perusteellisuus oli muuttunut ajanpitkään suoranaiseksi kiihkoksi ja päähänpistoksi. Mutta se, mikä oli tehnyt sen viime aikoina Thomas Buddenbrookille kerrassaan sietämättömän ärsyttäväksi, oli se seikka, että hän joskus ei voinut olla huomaamatta itsessään jotakin samantapaista. Hänessäkin, joka ennen oli inhonnut kaikkea pikkumaisuutta, oli kehittynyt eräs laji turhantarkkuutta, joskin toisen luontoista ja laatuista.

Hänen sisällään oli tyhjää, eikä hän nähnyt mitään innostuttavaa suunnitelmaa tai työtä, johon hän olisi voinut ryhtyä ilolla ja tyydytyksellä. Mutta hänen toimintahalunsa, hänen aivojensa kykenemättömyys lepoon, hänen aktiivisuutensa, joka aina oli ollut pohjaltaan aivan muuta kuin hänen isiensä tasainen työhalu, ollut jotakin teennäistä, hänen hermojensa luoma tarve, huumauskeino, samanlainen kuin hänen pienet venäläiset savukkeensa, joita hän poltteli työn ohessa... hänen toimintahalunsa ei ollut vähennyt. Hän oli vähemmän kuin koskaan sen herra, se oli anastanut ylivallan ja muuttunut piinaksi, pannen askartelemaan kaikenlaisten vähäpätöisyyksien kimpussa. Tuhannet joutavanpäiväiset pikkuseikat, jotka koskivat enimmäkseen hänen talonsa hoitoa ja hänen vaatetustaan, joita hän koetti häätää luotaan ja joista hänen päänsä ei jaksanut päästä selvyyteen siksi, että hän kulutti niihin liian paljon aikaa ja ajatusta, kiusasivat häntä lakkaamatta.

Se, mitä kaupungilla sanottiin hänen »turhamaisuudekseen», oli lisääntynyt tavalla, jota hän jo kauan oli itsekin hävennyt, hänen pystymättä sittenkään luopumaan noista vähitellen omaksumistaan tottumuksista. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän eräänä aamuna oli ilmestynyt sekavassa, joskaan ei levottomassa unessa vietetyn yön jälkeen yönuttuunsa puettuna alas pukeutumishuoneeseen, jossa herra Wenzel, vanha parturi häntä odotti — kello oli yhdeksän, tavallisesti nousi hän paljon aikaisemmin — tarvitsi hän runsaasti puolitoista tuntia pukeutumiseensa ennenkuin tunsi olevansa valmis ja kyllin tarmokas alkamaan päivän toimet, lähtien aluksi ensimmäiseen kerrokseen teelle. Hänen ulkoasunsa oli niin huoliteltu ja hänen pukeutumisjärjestyksensä niin ankarasti säännönmukainen — alkaen kylpyhuoneessa otetusta kylmästä suihkusta siihen hetkeen, jolloin viimeinen pölyhiukkanen oli poistettu takista ja viiksenpäät viimeisen kerran olivat kulkeneet polttoraudan läpi — että tuo alituinen eri yksityiskohtien muuttumaton kertautuminen oli saattaa hänet epätoivoon. Mutta sittenkään hän ei olisi voinut lähteä kabinetista tietäen jättäneensä jotakin tekemättä tai suorittaneensa yhdenkään seikan hutiloiden, pelosta, että hän silloin kadottaisi tuon raikkauden, rauhan ja puhtauden tunteen, joka kuitenkin jo ensimmäisen tunnin jälkeen oli poissa ja vaati uudistusta.

Hän säästi kaikessa, missä suinkin saattoi säästää joutumatta juorujen alaiseksi — paitsi puvuissaan, jotka hän valmistutti Hampurin parhaimmalla räätälillä ja joiden hankkimisessa ja kunnossapidossa hän ei säälinyt rahojaan. Ovi, joka näytti vievän toiseen huoneeseen, johtikin tilavaan komeroon, joka oli muurattu pukeutumishuoneen seinään; siinä riippui pitkissä riveissä, puisten kannattimien päällä kävelytakkeja, smokingeja, pitkiätakkeja, hännystakkeja kaikkien vuodenaikojen ja kaikkien seuraelämän tilaisuuksien varalle kun taas housut olivat järjestetyt huolellisesti käännettyinä tuoleille. Mutta piirongissa, jonka päällä oli valtava peili ja lukematon määrä kampoja, harjoja ja hius- ja ihonhoitolaitteita, oli monipuolinen alusvaatevarasto, jota alati muutettiin, pestiin, käytettiin ja uudistettiin...