Part 18

Tässä huoneessa hän ei viettänyt ainoastaan aamuisin pitkiä aikoja, vaan myös jokaisen päivälliskutsun, jokaisen senaatin istunnon, jokaisen julkisen kokouksen edellä, sanalla sanoen aina ennen kun tuli liikkua ihmisten parissa, jopa ennen jokapäiväistä päivällistä kotona, jossa paitsi häntä itseään olivat läsnä vain hänen rouvansa, pikku Johann ja Ida Jungmann. Ja hänen astuessaan ulos kadulle tuotti puhtaiden alusvaatteiden tuntu, hänen pukunsa moitteeton ja hienostunut kuosikkuus, hänen huolellisesti pestyt kasvonsa, hajuvesin hoidetut viikset ja suuveden kylmänpistelevä maku hänelle saman tyydytyksen ja valmiuden tunteen kuin näyttelijälle, joka, täydennettyään naamionsa yksityiskohtia myöten, astuu katselijoiden eteen... Todellakin! Thomas Buddenbrookin elämä ei enää ollut muuta kuin näyttelijän elämää, mutta sellaisen näyttelijän, jonka koko elämä pienimpiä, jokapäiväisimpiä piirteitään myöten on lakkaamatonta luomistyötä, luomistyötä, joka, muutamia harvoja lyhyitä yksinolon ja levon hetkiä lukuunottamatta, vaatii ja kuluttaa kaikki voimat... Täydellinen vilpittömän, hehkuvan innostuksen puute, joka esti hänen mieltään syttymästä, hänen sisimpänsä köyhtyminen ja autioituminen — niin voimakas autiuden tunne, että se melkein taukoamatta painosti häntä kuin epämääräinen kalvava suru, johon kuitenkin liittyi sitkeä sisäinen tahto ja velvoituksen tuntemus täyttää arvokkaasti oma edustava paikkansa, salata kaikin keinoin sisäinen rappiotilansa ja säilyttää »muoto», — oli tehnyt hänen elämänsä siksi, oli aiheuttanut teennäisesti, tieten, pakoitetusti sen, että jokainen sana, jokainen liike, jokainen pieninkin ele ihmisten parissa oli muuttunut rasittavaksi ja kuluttavaksi näyttelemiseksi.

Hänessä ilmeni tämän yhteydessä ominaisuuksia, outoja tarpeita, jotka hän itse havaitsi ihmetyksen ja vastenmielisyyden tuntein. Päinvastoin kuin ihmiset, jotka eivät tahdo näytellä mitään osaa, vaan istuvat mieluummin huomaamatta ja syrjässä toisten katseilta jossakin nurkassa huomioitaan tehden, nauttien siitä, että tuntevat olevansa varjossa, ei hän pitänyt siitä, että tunsi päivänvalon tulevan selästäpäin, että tunsi olevansa varjossa ja näki toiset täydessä valossa. Hän tahtoi katsoa häikäisevää valoa kohden, nähdä edessään pelkkänä tummana joukkona ihmiset, yleisönsä, johon hänen tuli vaikuttaa rakastettavana seuramiehenä tai virkeänä kauppiaana ja edustavana kauppahuoneen johtajana tai julkisena puhujana... vain tämä soi hänelle sen varmuuden ja eristymisen tunteen, tuon sielullisen luomisen sokean huumauksen, jolla hän niitti voittonsa. Niin, juuri tuo huumauksentapainen toiminnan tila se oli, joka vähitellen oli muuttunut hänelle siedettävimmäksi. Kun hän seisoi viinilasi kädessä pöydän ääressä pitäen rakastettavien ilmeiden, miellyttävien kädenliikkeiden ja onnistuneiden sanakäänteiden höystämää maljapuhetta, joka herätti mieltymystä ja hyväksyvää hilpeyttä, saattoi hän kalpeudestaan huolimatta näyttää entiseltä Thomas Buddenbrookilta; hänen oli paljon vaikeampi keskittää itseensä läsnäolijoiden mielenkiinto hiljaa ja toimettomana istuessaan. Silloin valtasi hänet väsymys ja kyllästymys, hänen katseensa synkkeni, hän menetti vallan kasvonlihastensa yli ja hänen ryhtinsä herpaantui. Silloin liikkui hänessä yksi ainoa toivomus: saada vaipua tuon umpean epätoivon valtaan, livahtaa kotiin ja painaa päänsä viileälle tyynylle.

* * * * *

Rouva Permaneder oli ollut yksin illallisella Fisehergruben varrella, sillä hänen tyttärensä, joka myös oli saanut kutsun, oli käynyt päivällä vankilassa katsomassa puolisoaan ja tunsi nyt itsensä väsyneeksi ja pahoinvoivaksi, kuten tavallisesti noiden käyntien jälkeen.

Antonie-rouva oli pöydässä puhunut Hugo Weinschenkistä, jonka mielentila kuului olevan mitä lamaantunein, ja sitten oli pohdittu kysymystä, milloin voitaisiin menestyksen toivossa kääntyä senaatin puoleen armonanomuksella. Nuo kolme sukulaista olivat nyt sijoittautuneet arkihuoneeseen suuren kaasulampun alla olevan pyöreän keskipöydän ympärille. Gerda Buddenbrook istui kälvään vastapäätä, ja molemmilla oli käsityö edessään. Senaattorin rouva oli taivuttanut kauniit valkoiset kasvonsa silkkineuleen yli, ja hänen upea tukkansa näytti hehkuvan tummasti lampun valossa. Rouva Permaneder, joka oli asettanut silmälasit aivan vinoon nenälleen, niin että ne nyt eivät ollenkaan täyttäneet tarkoitustaan, kiinnitti huolellisin sormin isoa, heleänpunaista atlasnauharuusuketta pikkiriikkiseen keltaiseen vasuun. Siitä tuli syntymäpäivälahja jollekin tuttavalle. Ja senaattori istui syrjin pöytään leveässä patjatuolissa, jossa oli kalteva selkänoja, lukien polvi toisen yli heitettynä sanomalehteä ja vetäen silloin tällöin haiun venäläisestä savukkeestaan, jonka hän sitten puhalsi viiksiensä läpi sinertävänä juovana...

Oli lämmin kesäinen sunnuntai-iltapäivä. Korkea ikkuna oli auki, ja siitä virtasi sisään leuto, hiukan kostea ilma. Pöydästä saattoi nähdä kadun vastapäisten harmaiden päätyjen yläpuolella hitaasti vaeltavat pilvet ja niiden välissä tuikahtelevat tähdet. Iversenin pienessä kukkakaupassa oli vielä valoa. Ylempää kadulta kuului hanurinsoittoa, jossa vähän väliä oli vääriä sointuja; soittaja oli nähtävästi joku ajuri Dankwartin rengeistä. Joskus kuului ulkoa melua; merimiesparvi kulki ohi laulaen, tupakoiden, kaulakkain, tullen jostakin epäilyttävästä satamakapakasta ja ollen nyt juhlimis-innossaan matkalla vielä epäilyttävämpään. Heidän raa'at äänensä ja keinuvat askeleensa kaikuivat sitten jostakin sivukadulta.

Senaattori laski sanomalehden kädestään pöydälle, työnsi silmälasit liivintaskuunsa ja pyyhki kädellä otsaansa ja silmiään.

»Kyllä on mitätön lehti nämä 'Kaupungin Sanomat'»! lausui hän. »Minä muistan aina sitä lukiessani mitä isoisä sanoi mauttomista ja vetisistä ruuista: Se maistuit siltä kuin jos riiputtaisi kieltään ulos ikkunasta... Kolmessa ikävässä minuutissa se on luettu. Siinä ei ole kerrassaan mitään...»

»Niin, sen voit huoleti toistaa, Tom!» lausui rouva Permaneder antaen työnsä vaipua ja katsoen silmälasien ohi veljeensä.... »Mitäpä siinä olisi? Minä sanoin jo silloin, kun vielä olin nuori tyhmeliini, että nämä 'Kaupungin Sanomat' ovat vaivainen tekele. Luenhan minäkin niitä, tietysti, koska ei ole käsillä muuta... Mutta tukkukauppias konsuli sen ja sen hopeahäät eivät minun mielestäni ole kovin mullistava seikka. Pitäisi lukea muita lehtiä, esimerkiksi Königsberger Hartungsche Zeitungia tai Rheinische Zeitungia. Silloin...»

Hän keskeytti puheensa. Hän oli ottanut käteensä lehden, oli vielä kerran levittänyt sen auki ja antamat katseensa liukua halveksuen sen sivujen yli. Mutta sitten hänen katseensa pysähtyi erääseen kohtaan, pieneen viisiriviseen uutiseen... Hän jäi mykäksi, korjasi lasejaan toisella kädellä, luki huulien hitaasti avautuessa uutisen loppuun ja päästi sitten kaksi kauhunhuutoa, painaen molemmat kämmenensä poskiaan vasten ja pitäen kyynärpäitään loitolla itsestään.

»Mahdotonta... Mahdotonta!... Eihän nyt ihmettä... Gerda, Tom... Miten sinä saatoit sivuuttaa sen!... Sehän on kauheata... Armgard-parka! Se oli siis hänen osansa...»

Gerda oli kohottanut päänsä työstään, ja Thomas katsoi säikähtyneenä sisareensa. Ja ankaran järkytyksen vallassa, korostaen värisevällä kurkkuäänellä jokaisen sanan, luki rouva Permaneder äänekkäästi tuon Rostockista tulleen uutisen, jossa kerrottiin, että ritaritilan omistaja Ralf von Maiboom oli viime yönä päättänyt päivänsä revolverilla työhuoneessaan kartanossaan Pöppenradessa. »Taloudelliset huolet lienevät aiheuttaneet tämän epätoivoisen teon. Herra von Maiboom jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta.» Sitten hän oli vaiti ja päästi lehden vaipumaan syliinsä, nojautui tuolin selkään ja katsoi ääneti, ymmällä, valittavin silmin veljeensä ja kälyynsä.

Thomas Buddenbrook oli jo hänen lukiessaan kääntynyt poispäin ja tuijotti nyt hänen ohitseen oviverhojen läpi pimeään salonkiin.

»Revolverilla?» kysyi hän pari minuuttia kestäneen täydellisen hiljaisuuden jälkeen. — Ja sitten hän sanoi uuden äänettömyyden jälkeen hiljaa, verkalleen ja pilkallisesti: »Niinhän sellaiset ritarisherrat!»

Sitten hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Nopeus, jolla hän kiersi viiksiensä päitä sormiensa välissä oli omituisessa ristiriidassa silmien samean, jäykän ja tuijottavan katseen kanssa.

Hän ei kuunnellut sisarensa valituspuheita ja tämän esittämiä arveluita ystävänsä Armgardin vastaisen elämän suhteen eikä myöskään huomannut, että Gerda päätään kääntämättä tutkivasti katsoi häneen lähekkäin olevilla ruskeilla silmillään, joiden nurkissa oli sinertäviä varjoja.

TOINEN LUKU.

Thomas Buddenbrook ei voinut katsoa pikku Johannin tulevaisuuteen samoin raukein, toivottomin silmin, joilla hän odotti oman elämänsä loppupuolta. Häntä esti siitä hänen sukuvaistonsa, tuo peritty ja kasvatuksen kautta voimistunut, sekä taapäin että tulevaisuuteen kääntynyt harras mielenkiinto sukunsa historiaa kohtaan; ja se hellivä ja utelias odotus, jolla hänen ystävänsä ja tuttavansa, hänen sisarensa, jopa Breitestrassen naisetkin seurasivat pojan kehitystä, vaikutti myös hänen ajatuksiinsa. Hän ajatteli tyydytyksellä, että vaikka hänen oma olemuksensa olisi ollut kuinkakin rikkirevitty ja toivoton, kykeni hän sittenkin aina toivomaan pienelle perilliselleen tulevaisuutta, joka oli oleva täynnä käytännöllistä työtä, menestystä, ansiota, valtaa, rikkautta ja kunniaa... tämä ainoa asia sai hänen kylmenneen ja teennäisen elämänsä lämpenemään ja täyttymään vilpittömällä huolella, pelolla ja toivolla.

Rohkenikohan hän vielä toivoa vanhojen aikojen uudistumista. Hannon isoisän isän aikojen? Oliko se niin mahdotonta? Hän oli tuntenut musiikin vihollisekseen; mutta oliko sillä todellisuudessa niin suuri merkitys? Joskin pojan taipumus soittaa vapaasti, ilman nuotteja, osoitti tavallista suurempaa lahjakkuutta, ei hän säännöllisen opetuksen alalla ollut edistynyt sanottavan pitkälle herra Pfühlin johdolla. Musiikki oli epäilemättä hänen äitinsä vaikutusta, eikä ollut ihme, että se lapsuusvuosina oli voimakkaampi muita. Mutta nyt alkoi olla käsissä se aika, jolloin isälläkin on tilaisuus vaikuttaa poikaansa, vetää hänet puolelleen ja tasoittaa miehekkäällä vastavoimalla aikaisempia naisellisia vaikutelmia.

Hanno, joka nyt oli yhdentoista vuoden vanha, oli pääsiäisenä, samoin kuin hänen ystävänsä pikku kreivi Mölln, hädintuskin päässyt neljännelle luokalle, suoritettuaan kahdet jälkikokeet, toiset laskennossa, toiset maantieteessä. Oli päätetty asia, että hänen tuli joutua realiosastolle, sillä oli itsestään selvää, että hänestä piti tulla kauppias ja vastedes kauppahuoneen johtaja; ja isänsä kysyessä, oliko hänellä halua tulevalle alalleen, vastasi hän myöntäen... tosin arasti ja yksikantaan, lisäämättä siihen sen enempää. Senaattori koetti herättää hänessä suurempaa intoa pitemmälle johtavilla kysymyksillä — mutta enimmäkseen turhaan.

Jos senaattorilla olisi ollut kaksi poikaa, olisi hän epäilemättä antanut nuoremman käydä kimnaasipuolta ja ruveta lukumieheksi. Mutta kauppahuone tarvitsi perillistä; ja sitäpaitsi luuli hän tekevänsä pojalle hyväntyön, kun säästi hänet turhalta kreikan pänttäämiseltä. Hän oli sitä mieltä, että realilinja oli helpompi ja että Hanno hitaaksi osoittautuneine käsityksineen, uneksivine tarkkaamattomuuksineen ja heikkoine ruumiinvoimineen, jotka usein pakoittivat hänen olemaan poissa koulusta, pääsisi edistymään sillä pikemmin ja helpommin. Jos pikku Johann Buddenbrookin kerran oli kyettävä saamaan aikaan se, mihin hän oli kutsuttu ja mitä hänen omaisensa häneltä odottivat, täytyi ennen kaikkea ottaa huomioon hänen heikonlainen ruumiinrakenteensa ja vahvistaa sitä järjestelmällisin karkaisevin keinoin...

Ruskeine tukkineen, joka nykyään oli sivujakauksella ja harjattu vinoon ylös valkoiselta otsalta, mutta joka sittenkin tahtoi varastautua pehmeinä kiharoina alas ohimoille, pitkine ruskeine ripsineen ja kullanruskeine silmineen oli Johann Buddenbrook kulkiessaan koulun pihalla ja kadulla kööpenhaminalaisesta merimiespuvustaan huolimatta sittenkin hiukan vieras ilmiö vaaleatukkaisten ja raudanharmaasilmäisten skandinaavilaistyyppisten tovereittensa joukossa. Hän oli viime aikoina kasvanut huomattavasti, mutta hänen mustiin sukkiin puetut säärensä ja tummansinisistä puhvihihoista esiinpistävät kätensä olivat hennot ja pehmeät kuin tytön, ja hänen silmiensä nurkissa oli yhä entiset sinertävät varjot, samanlaiset kuin hänen äidillään, — noiden silmien, joiden ilme varsinkin hänen sivulta katsoessaan oli sanomattoman arka ja poisvetäytyvä. Ja hänen suunsa pysyi yhä edelleen alakuloisen tiukasti suljettuna tai oli se hiukan vinossa Hannon kaivertaessa kielensä kärjellä jotakin hammasta, jota hän epäili; ja hän oli silloin kummasti palelevan näköinen...

Kuten tohtori Langhals sanoi, joka nyt oli ottanut haltuunsa vanhan tohtori Grabowin koko toiminta-alueen, oli Hannon epätyydyttävällä terveydentilalla ja hänen kalpeudellaan oma ikävä syynsä, nimittäin se, että lapsen ruumiissa ei ollut tarpeeksi punaisia verisoluja. Mutta tuon puutteen poistamiseksi oli olemassa erinomainen lääke, oivallinen lääke, jota tohtori Langhals määräsi hänen nautittavakseen rajattomat määrät. Se oli kalaöljy, hyvä, keltainen, paksu kalanmaksaöljy, jota tuli ottaa kahdesti päivässä porsliinilusikasta. Ja Ida Jungmann huolehti senaattorin tiukan käskyn perusteella hellällä ankaruudella siitä, että se tapahtui säännöllisesti. Alussa oksensi Hanno joka lusikallisen jälkeen eikä hänen vatsansa näyttänyt voivan sulattaa kalanmaksaöljyä; mutta vähitellen tottui hän siihen, ja kun heti sen jälkeen pureksi suussaan henkeä pidättäen hapanleipäpalasta, poisti se vähän tuota inhoittavaa makua.

Kaikki Hannon terveydelliset haitat olivat ainoastaan tuon punaisten verisolujen puutteen ilmiöitä, sanoi tohtori Langhals katsellen kynsiään. Mutta noitakin ilmiöitä täytyi alkaa vastustaa säälimättömästi. Hampaiden hoitamista, täyttämistä ja milloin tarvis oli, poistamista varten asui herra Brecht Josephuksineen Mühlstrassen varrella; ja ruuansulatuksen kurissapitämiseksi oli olemassa risiiniöljy, hyvä, paksu, kiiltävä, hopeanvärinen risiiniöljy, joka otettuna ruokalusikasta luikahti alas kurkusta kuin niljainen salamanteri ja jonka haju ja maku tuntui kolme päivää jälkeenpäin vaikka olisi tehnyt mitä... Oi, miksi tuon kaiken piti olla niin sietämättömän vastenmielistä? Yhden ainoan kerran, kun Hanno oli maannut oikein sairaana ja hänen sydämensä oli ruvennut reistaamaan, oli tohtori Langhals määrännyt hiukan hermostuneesti erästä lääkettä, joka oli tuottanut iloa pikku Johannille ja tehnyt sanomattoman hyvää: hän oli määrännyt arsenikkipillereitä. Hanno kysyi niitä myöhemmin usein, hänessä oli herännyt melkein hellä kaipaus noihin pieniin, imeliin onneatuottaviin pillereihin. Mutta niitä ei annettu hänelle enää.

Kalaöljy ja risiiniöljy olivat kaksi hyvää asiaa, mutta tohtori Langhals oli siinä asiassa aivan yhtä mieltä senaattorin kanssa, etteivät ne yksin riittäneet tekemään pikku Johannista elämänkelpoista, karaistunutta miestä, ellei tämä itse tehnyt kaikkea voitavaansa sen lisäksi. Sitä varten olivat olemassa esimerkiksi voimistelunopettaja herra Fritschen johtamat voimistelunäytökset, joita kesäiseen vuodenaikaan pidettiin joka viikko kaupungin ulkopuolella »Burgfeldillä» ja joissa nouseva miehinen nuoriso sai koetella ja näyttää voimiaan, rohkeuttaan, näppäryyttään ja kylmäverisyyttään. Mutta isänsä suuttumukseksi Hanno osoitti vain vastahakoisuutta, äänetöntä, hillittyä, melkein ylpeää vastahakoisuutta noita terveellisiä ajanvietetilaisuuksia kohtaan... Miksi hänellä ei ollut vähääkään kosketuskohtia luokka- ja ikätovereihinsa, joiden parissa hän myöhemmin joutui elämään ja toimimaan? Miksi hän kyhni aina vaan tuon pienen, huonostipestyn Kain kanssa, joka tosin oli hyvä lapsi, mutta jonkun verran hämäräperäinen olento, eikä mikään tulevaisuudessa etua tuottava ystävä? Jollakin muotoa täytyy pojan jo alusta alkaen koettaa voittaa itselleen sen ympäristön luottamus ja kunnioitus, joka varttuu hänen kerallaan ja jonka arvioinnista hän on riippuvainen koko vastaisen elämänsä ajan. Olivathan hänen tovereitaan konsuli Hagenströmin molemmat pojat, nelitoista- ja kaksitoistavuotiset paksut, voimakkaat ja vallattomat vekarat, oikeat jymymiehet, jotka suorittivat ympäristön metsiköissä ohjesääntöisiä nyrkkitaisteluita, jotka olivat koulun parhaita voimistelijoita, uivat kuin hylkeet, polttivat sikareita ja olivat valmiit vaikka mihin ilkitöihin. Heitä pelättiin, rakastettiin ja kunnioitettiin. Heidän serkkunsa, virallisen syyttäjän tohtori Moritz Hagenströmin pojat, joilla oli heikommat voimat ja sävyisemmät tavat, olivat taas mallioppilaita luvuissa, kunnianhimoisia, hartaita, hiljaisia kirjatoukkia, hievahtamattoman tarkkaavaisia, yhden ainoan toivon elähdyttämiä: saada istua aina priimuksena luokalla ja kantaa kotiin parhaimmat arvosanat. He saavuttivat päämääränsä ja heidän tuhmemmat ja laiskemmat toverinsa kunnioittivat heitä. Mitähän nuo toverit arvelivat Hannosta, joka oli korkeintaan hyvin keskinkertainen oppilas ja päällepäätteeksi nahjus, joka väisti arasti kaikkea, missä tarvittiin jonkun verran voimaa, rohkeutta, näppäryyttä ja tarmoa? Ja kun senaattori Buddenbrook matkalla pukeutumishuoneeseensa kulki toisen kerroksen »korokkeen» ohi, kuuli hän keskimmäisestä yläkerran huoneesta, joka nyt oli Hannolla pojan tultua liian isoksi nukkumaan Ida Jungmannin kanssa, — harmonion soittoa tai Kain salaperäisen äänen tämän kertoessa satujaan...

Mitä Kaihin tulee, vältti hän voimistelunäytöksiä siksi, että hän inhosi niissä vallitsevaa ja vaadittavaa kuria ja säännöllistä järjestystä. »Ei, Hanno!» sanoi hän, »en minä mene sinne. Menetkö sinä? Lempo soikoon... Kaikki se, mikä niissä voisi olla hauskaa, ei ole muista minkään arvoista.» Tuollaiset sutkaukset kuin »lempo soikoon» oli hän perinyt isältään. Mutta Hanno vastasi: »Jos herra Fritsche kerrankaan haisisi muulle kuin hielle ja oluelle, saattaisi asiaa ajatella... Kerro sinä vaan eteenpäin, Kai. Se, mitä sinä kerroit suosta hakemastasi sormuksesta, ei ole vielä läheskään lopussa...» »Hyvä on», sanoi Kai. »Mutta kun minä annan merkin, täytyy sinun soittaa». Ja Kai kertoi eteenpäin.

Kertomansa mukaan oli hän joku aika sitten eräänä tukehduttavan kuumana yönä vaeltanut vieraassa, tuntemattomassa seudussa ja luisunut alas liukasta, äärettömän jyrkkää rinnettä, jonka juurelta hän oli löytänyt virvatulten kalpeassa häilyvässä valossa mustan suolammikon, jonka pinnalle kaiken aikaa kohoili pulahtelevia, hopeankirkkaita kuplia. Mutta yksi niistä, lähellä rantaa oleva, joka kohosi yhä uudelleen samasta paikasta, oli särkyessään aivan sormuksen muotoinen, ja se hänen viimein, monien vaivaloisten ja vaarallisten yritysten jälkeen, oli onnistunut siepata; eikä se hajonnut enää, vaan oli pysynyt sileänä, lujana sormuksena, jonka hän oli painanut sormeensa. Mutta tuolla sormuksella oli, kuten hän oli arvannutkin, harvinaisia ominaisuuksia, ja hän oli sen avulla päässyt kiipeämään takaisin tuon liukkaan rinteen reunaa ja oli löytänyt vähän matkan päästä punertavan usvan keskeltä hirveän tarkasti vartioidun linnan, johon hän oli tunkeutunut ja jossa hän taaskin sormuksen avulla oli suorittanut mitä ansiokkaimpia lumouksestapäästämis- ja vapauttamistekoja... Salaperäisimmissä kohdissa säesti Hanno häntä harmoniolla soittaen suloisia sointujaksoja... Toisinaan he myös esittivät näitä kertomuksia nukketeatterin avulla, elleivät ylipääsemättömät näyttämölliset esteet tehneet sitä mahdottomaksi... Mutta »voimistelunäytöksiin» meni Hanno vain isänsä nimenomaisesta, vastaansanomattomasta käskystä, ja silloin häntä seurasi pikku Kai.

Samaa vastahakoisuutta hän osoitti luistelua ja kesäistä uintia kohtaan herra Asmussenin puisessa uima-altaassa, joen rannalla... »Uiminen tekee hyvää!» oli tohtori Langhals sanonut. Ja senaattori oli aivan samaa mieltä. Mutta se, mikä sai Hannon pysymään poissa niin usein kuin suinkin kävi päinsä sekä uintitilaisuuksista että luistinradalta ja ennen kaikkea »voimistelunäytöksistä», oli se seikka, että konsuli Hagenströmin molemmat pojat, jotka ottivat menestyksellisesti osaa kaikkiin noihin taidonnäytteisiin, olivat huomanneet Hannon vastahakoisuuden ja kiusasivat ja nöyryyttivät nyt tätä kaikin tavoin voimillaan ja kyvyllään, vaikka he asuivat hänen isoäitinsä talossa. He nipistelivät ja pilkkasivat häntä 'voimistelunäytöksissä', kaatoivat hänet hankeen luistinradalla, syöksyivät häntä vastaan uima-altaassa uhkaavasti pyrskien... Hanno ei koettanut paeta, eikä siitä olisi juuri apua ollutkaan. Hän seisoi missä seisoi tyttömäisine käsivarsilleen, vatsaa myöten sameassa vedessä, jonka pinnalla siellä täällä uiskenteli vihreitä kasveja, ja katsoi syrjäkarein, kulmakarvat rypyssä ja huulet vinossa kun pojat lähestyivät häntä pitkin roiskuvin askelin, varmana saaliistaan. Heillä oli jänteet käsissään, noilla Hagenströmin veitikoilla, ja niillä he nyt tarttuivat häneen, työnsivät hänet veden alle ja pitelivät häntä siellä sangen kauan, niin että hän ilmoille päästyään sai niellä aikamoiset määrät sekaantunutta vettä ja tapailla kauan henkeä, käännellen itseään puolelta toiselle... Yhden ainoan kerran heitä kohtasi kosto. Juuri kun nuo molemmat Hagenströmit näet kerran taas pitelivät häntä veden alla, päästi toinen heistä äkkiä raivon ja tuskan huudon nostaen toista säärtään, josta tippui suuria veripisaroita. Hänen vierestään ilmestyi näkyviin kreivi Kai Mölln, joka jollakin käsittämättömällä tavalla oli hankkinut itselleen pääsylippurahat, sukeltanut huomaamatta paikalle ja purrut nuorta Hagenströmiä kaikin voimin jalkaan kuin pieni raivoisa koira. Hänen siniset silmänsä salamoivat punaisenruskean tukan alta, joka oli liimautunut otsalle... Pieni kreivi parka sai kärsiä tekonsa tähden ja nousi viimein tuntuvasti mukiloituna uima-altaasta. Mutta konsuli Hagenstxömin väkevä poika ontui sentään arveluttavasti kotiin mennessään...

Vahvistavat lääkkeet ja monipuolinen ruumiillinen liikunto — siinä senaattori Buddenbrookin isällisen huolenpidon sanelema ohje. Mutta yhtä pontevasti koetti hän vaikuttaa poikaansa henkisesti ja herättää hänessä käytännöllisen elämän alalta lainaamillaan vilkkailla esimerkeillä harrastusta siihen, koska se oli oleva hänen alansa.

Hän alkoi johdatella poikaansa vähitellen tämän tulevaan toimintapiiriin, otti hänet mukanaan kierroksilleen satamaan, antaen pojan kuunnella sivusta, kun hän puhui lossausmiesten kanssa tanskan ja alasaksan sekoitusta, — vei hänet pieniin pimeisiin varastomakasiineihin, joissa hän neuvotteli päällysmiesten kanssa tai jakeli määräyksiään miehille, jotka hilasivat viljasäkkejä korjuuseen pitkäveteisesti huudellen... Thomas Buddenbrookista oli tämä osa maailmaa, tämä sataman kolkka laivoineen, vajoineen ja viljavarastoineen, joissa haisi voille, kaloille, vedelle, tervalle ja öljytylle raudalle, ollut pienestä asti mitä mieluisin ja jännittävin olopaikka. Ja kun ei poika itsestään osoittanut samaa iloa ja osanottoa, täytyi hänen koettaa herättää sitä... Mitkä olivatkaan taas ne laivat nimeltään, jotka kulkivat Kööpenhaminan väliä? Najaden... Halmstadt... Friederike Oeverdieck... »Hyvä kun muistat nekin, se on jo jotakin. Ja pian sinä opit tuntemaan toisetkin... Ja noilla miehillä, jotka hilaavat säkkejä tuolla kauempana, on monella sama nimi kuin sinulla, hyvä ystävä, sillä he ovat saaneet nimensä sinun isoisäsi mukaan. Ja heidän lapsillaan on monella minun nimeni... ja myöskin äidin nimi... He saavat siitä hyvästä joka vuosi pienen lahjan... Kas niin. Ja nyt me menemme tämän varastohuoneen ohi sanomatta mitään; se on erään kilpailijan oma...»

Toisen kerran hän kysäisi: »Tuletko mukaan, Hanno? Eräs uusi laiva, joka kuuluu meidän varustamoomme, lasketaan tänään teloilta. Minä kastan sen. ... Haluatko sinä nähdä?»