Buddenbrookit 2: Erään suvun rappeutumistarina
Part 16
Hän ylisti milloin paisuvin, milloin vaimenevin äänin vainajan ominaisuuksia, hänen ylevyyttään ja nöyryyttään, hänen iloisuuttaan ja hurskauttaan, hänen hyväntekeväisyyttään ja lempeyttään. Hän puhui »Jerusalemin illoista» ja »pyhäkoulusta» ja loihti manallemenneen koko elämän vielä kerran esiin koko sanahelinänsä loistossa... ja koska sana »loppu» tarvitsee määräsanan, puhui hän viimein tämän autuaallisesta lopusta.
Rouva Permaneder tiesi, mitä hän tällä hetkellä oli velkaa itselleen ja kaikille läsnäoleville. Hän oli asettunut arvokkaana ja edustavana tyttärensä Erikan ja tyttärensätyttären Elisabethin kera näkyvimmälle paikalle aivan pastorin viereen, seppeleillä koristetun arkun pääpuoleen, Thomaksen, Gerdan, Christianin, Klothilden ja pikku Johannin sekä vanhan konsuli Krögerin, joka istui tuolilla, tyytyessä toisarvoisten sukulaisten kera seuraamaan toimituksen kulkua vähemmän silmiinpistävältä paikalta. Suorana, olkapäät hieman koholla, mustaraitainen nenäliina käsissään seisoi hän siinä, ja hänen ilonsa ja ylpeytensä siitä, että hän sai näytellä pääosaa tässä juhlatilaisuudessa, oli niin suuri, että se toisinaan hälvensi kokonaan surun ja sai sen unohtumaan. Hänen silmänsä, jotka hän enimmäkseen piti alaslaskettuina tietäessään olevansa koko kaupungin tarkastavien katseiden alaisena, eivät malttaneet olla silloin tällöin vilkaisematta hautajaisvieraisiin, joiden joukossa hän keksi myös Julchen Möllendorpfin, syntyisin Hagenström, puolisoineen... Heidän oli kaikkien täytynyt tulla, Möllendorpfien, Kistenmakerien, Langhalsien ja Oeverdieckien! Ennenkuin Tony Buddenbrook lähti vanhempienkodistaan, oli heidän vielä kerran täytynyt tulla joukolla paikalle lausumaan hänelle, huolimatta Grünlichistä, huolimatta Permanederistä, huolimatta Hugo Weinschenkistä, kunnioittava surunvalittelunsa...!
Ja pastori Pringsheim kaiveli hautauspuheineen kuoleman iskemää haavaa, hän teki ihmeellisen selväksi kullekin, mitä tämä oli kadottanut vainajan kera, ja osasi puristaa esiin kyyneleitä sellaisistakin silmistä, joista niitä itsestään ei olisi vuotanut; ja liikutuksen valtaan joutuneet olivat itse eniten kiitolliset hänelle siitä. Hänen alkaessaan puhua »Jerusalemin illoista» rupesivat kaikki vainajan ystävät nyyhkimään, lukuunottamatta madame Kethelseniä, — joka ei kuullut mitään, vaan katseli eteensä tylsähköin silmin, kuten kuurojen on tapana — ja Gerhardt-sisaruksia, Paul Gerhardtin jälkeläisiä, jotka seisoivat käsikädessä kirkkain silmin eräässä huoneen nurkassa; sillä he iloitsivat ystävänsä kuolemasta ja olivat kadehtimatta tätä ainoastaan siitä syystä, että kateus oli vieras tunne heidän sydämilleen.
Mitä mademoiselle Weichbrodtiin tulee, niisti hän herkeämättä nenäänsä lyhyeen ja tarmokkaasti. Mutta Breitestrassen Buddenbrookin naiset eivät itkeneet; se ei kuulunut heidän tapoihinsa. Heidän ilmeensä, joka oli hiukan vähemmän terävä kuin tavallisesti, osoitti lempeää tyydytystä kuoleman oikeamielisyyden johdosta...
Kun sitten oli kaikunut pastori Pringsheimin viimeinen aamen, tuli neljä kantajaa kolmikolkkahattuineen, mustat kauhtanat kahahdellen, hiljaa, mutta nopeasti sisään, ja he tarttuivat arkkuun. Nämä olivat tunnettuja vuokrapalvelijoita, joiden kasvot jokainen tunsi, jotka olivat läsnä parhaimmissa piireissä pidetyillä päivällisillä kantaen raskaita vateja ja juoden Möllendorpfin tehtaan punaviiniä karahveista käytävien nurkissa. Mutta he olivat välttämättömät myös kaikissa parhaiden ja lähinnä parhaiden piirien hautajaistilaisuuksissa ja he täyttivät tehtävänsä kiitettävän taitavasti. He tiesivät, että hetki, jolloin arkku nostetaan ja viedään pois jäljellejääneiden omaisien keskeltä, vaatii hienotunteisuutta ja taitoa. Parilla kolmella reippaalla, voimakkaalla, äänettömällä otteella nostivat he arkun paareilta hartioilleen, ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt tuntea käsillä olevan hetken kaameutta, keinui kukkien peittämä arkku jo eteenpäin tasaisessa pysähtymättömässä tahdissa ja katosi pylväikköön.
Naiset tungeksivat hellävaroen rouva Permanederin ja hänen tyttärensä ympärillä pusertaakseen heidän käsiään, mutisten alasluoduin silmin juuri ne sanat, jotka tällaisessa tilaisuudessa ovat asiaankuuluvat, herrojen valmistautuessa lähtemään vaunuihin...
Ja sitten alkoi tuon mustan saaton hidas, hiljainen kulku harmaita, märkiä katuja pitkin, Burgtor'in läpi, pitkin lehtensä ravistaneiden, kylmässä sateessa värjöttävien puiden reunustamaa kujaa hautausmaalle, jossa seurattiin arkkua jalkaisin, surumarssin säveleiden kaikuessa alastoman pensaikon takaa, metsikön laitaan, jossa näkyi Buddenbrookien perintöhauta suurine hiekkakivikoristeineen ja goottilaisine nimilevyineen... Haudan kivinen päällyslaatta, johon oli kaiverrettu suvun kilpi, oli mustan, kostean nurmen reunustaman haudan vieressä.
Siihen oli valmistettu tila uudelle tulokkaalle. Senaattorin valvoessa toimitusta oli siellä tehty tilaa ja poistettu vanhojen Buddenbrookien jätteitä. Ja nyt häilyi arkku musiikin keinuessa kantohihnojen varassa haudan yläpuolella; hiljaa kolahtaen laskeutui se pohjalle, ja pastori Pringsheim, joka oli vetänyt käsiinsä kalvosimet, alkoi puhua uudestaan. Hänen koulutettu äänensä kaikui kirkkaana, vuolaana ja hurskaana avonaisen haudan reunalta läsnäolevien herrojen alaspainettujen tai alakuloisesti kallellaan olevien päiden yli hiljaisessa syksyisessä ilmassa. Viimein hän kumartui haudan yli, lausui kaikki vainajan nimet ja siunasi hänet ristinmerkillä. Hänen vaietessaan ja kaikkien herrojen painaessa silinterinsä mustahansikkaisella kädellään kasvojaan vasten, rukoillakseen hiljaa mielessään, pilkisti aurinko esiin. Ei enää satanut. Kuului vain silloin tällöin vesipisaran tipahdus pensaista ja lyhyt, heikko, kysyvä linnun viserrys.
Tämän jälkeen hankkiutuivat kaikki vielä kerran puristamaan vainajan poikien ja veljen kättä.
Thomas Buddenbrook, jonka paksu, tumma päällystakki oli täynnä hienoja hopeaisia vesipisaroita, seisoi veljensä Christianin ja enonsa Justuksen välissä tuon juhlallisen ohimarssimisen aikana. Hän oli lihonut viime aikoina — se oli ainoa vanhenemisen piirre hänen huolellisesti hoidetussa ulkonäössään. Hänen poskensa, joiden yli pitkät, teräviksi kierretyt viikset ulottuivat, olivat alkaneet pyöristyä; mutta ne olivat valkoiset, kalvakat, verettömät ja vailla eloa. Hänen punehtuneet silmänsä katsoivat jokaista herraa, jonka kättä hän hetkisen piti omassaan, raukean kohteliaasti silmiin.
NELJÄS LUKU.
Viikkoa myöhemmin istui senaattori Buddenbrookin yksityiskonttorissa kirjoituspöydän viereisessä nojatuolissa pieni vanhus, jolla oli sileäksiajellut kasvot ja syvään otsalle kammattu lumivalkea tukka. Hän nojasi selkä kumarassa molemmin käsin keppinsä valkoiseen koukkuun, oli painanut terävän ulkonevan leukansa käsiään vasten ja katsoi niin vihaisen läpitunkevasti ja kavalasti, huulet kiinni nipistettyinä, alta kulmain senaattoriin, että tuntui käsittämättömältä, miten tämä ei mieluummin karttanut sellaista seuraa. Mutta Thomas Buddenbrook istui huomattavampaa levottomuutta osoittamatta tuolillaan ja puhui tuon häijyn ja pirullisen näköisen olennon kanssa kuin jonkun kunnon porvarin... Kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja ja kaupanvälittäjä Sigismund Gosch neuvottelivat Mengstrassen varrella sijaitsevan vanhan talon myynnistä.
Se vaati aikansa, sillä herra Goschin tekemä tarjous, 28 000 taaleria, tuntui senaattorista liian pieneltä, kun taas kaupanvälittäjä vannoi maanalaisten voimien nimessä, että olisi hulluutta lisätä tuohon summaan ainoatakaan hopeagroschenia. Thomas Buddenbrook puhui talon keskeisestä asemasta ja tontin tavattomasta laajuudesta, mutta herra Gosch piti sähisevällä, pihisevällä ja puhisevalla äänellä, huulet väärässä ja peloittavia liikkeitä tehden esitelmän tappionvaarasta, jonka hän otti niskoilleen, esitelmän, joka elämänkylläisessä innossaan oli melkein runollinen... Haa! Kuka sen tiesi milloin, kenelle ja millä hinnalla hän saisi myydyksi tuon talon? Montako kertaa vuosisatojen kuluessa tapahtui, että joku tahtoi ostaa tällaista taloa? Saattoiko hänen korkeastikunnioitettu ystävänsä ja suosijansa luvata, että Büchenin junalla tulisi huomenna kaupunkiin joku Intian nabob asettuakseen Buddenbrookien taloon? Hän — Sigismund Gosch — jäisi varmaan pitämään sen taakkanaan... niin... ja silloin hän oli oleva mennyttä miestä, auttamattomasti mennyttä miestä, jolla ei enää olisi aikaa nousta, sillä hänen hetkensä oli lyövä pian, hänen hautansa aukeava... Ja koska tämä viimeinen käänne miellytti häntä, mutisi hän vielä kumeasti jotakin arkun kannelle tömähtävistä multakokkareista.
Mutta senaattori ei taipunut sittenkään. Hän puhui tontin erinomaisesta jakamismahdollisuudesta, huomautti sisaruksiaan kohtaan tuntemastaan edesvastuusta ja vaati 30 000 taaleria käteistä kuunnellakseen sitten taas hermostuneen hyväntahtoisesti herra Goschin taidokasta vastaesitystä. Tähän kaikkeen meni runsaasti kaksi tuntia, joiden kuluessa herra Goschilla oli tilaisuus osoittaa koko luonneasteikkonsa laajuus. Hän pelasi kaksinaista peliä, hän esitti teeskentelevää ilkimystä. »Kättä päälle, herra senaattori, nuori suosijani... 84 000 markkaa... se on vanhan rehellisen miehen tarjous!» sanoi hän mairealla äänellä katsoen isäntään kallella päin, vetäen irvistelyn vääristämät kasvonsa lapsellisen viattomaan hymyyn ja ojentaen esiin kätensä, suuren, valkoisen käden pitkine vapisevine sormineen. Mutta se oli valhetta ja petollisuutta! Lapsikin olisi nähnyt tuon petollisen naamarin läpi, jonka takaa tämän miehen sisäinen konnuus irvisti...
Vihdoin viimein ilmoitti Thomas Buddenbrook tahtovansa ajatusaikaa ennenkuin suostui tyytymään tarjottuihin 28 000 taalariin, joka tuskin oli tapahtuva koskaan. Hän ohjasi keskustelun yleiselle alalle, kysyi herra Goschin liiketointen menestystä ja hänen henkilökohtaista vointiaan...
Herra Goschille ei kuulunut hyvää. Hän kumosi kauniilla, laajalla kädenliikkeellä olettamuksen, että hän muka kuuluisi elämän suosikkeihin. Hankala ukkoikä läheni, oli jo saapunut, hänen hautansa aukeaisi pian, kuten sanottu. Hän saattoi iltaisin tuskin enää viedä grogilasia huulilleen, ilman että puolet siitä läikkyi maahan; piru se niin hänen kättänsä keikutti, eikä siinä auttanut kiroileminen... Tahto ei enää ollut herran asemassaan... Semmoista se oli! Hänen elämänsä ei ollut ollut aivan köyhä. Hän oli katsellut maailmaa valppain silmin. Vallankumoukset ja sodat olivat mullistaneet oloja, ja niiden aallot olivat lyöneet hänen sydämensä läpi... niin sanoaksemme. Haa, ne olivat olleet toisia aikoja, kun hän senaattorin isän rinnalla, konsuli Johann Buddenbrookin rinnalla oli uhmannut raivoavan roskaväen hyökkäystä! Tuota hirmuisinta kaikista hirmuista... Ei, ei hänen elämänsä ollut ollut aivan köyhä, ei sisäisestikään. Hän oli tuntenut sisällään voimia, ja 'millaiset voimat, sellaiset ihanteet' sanoo Feuerbach. Ja vieläkään, nytkään, ei hänen sielunsa ollut köyhtynyt, hänen sydämensä oli pysynyt nuorena, se ei ollut milloinkaan lakannut, ei ollut milloinkaan lakkaava ottamasta vastaan suurenmoisia elämyksiä, hoivaamasta lämpimästi ja hartaasti ihanteitaan... Hän oli vievä ne hautaansa kanssaan, varmasti! Mutta olivatko ihanteet olemassa toteutuakseen? Eivät suinkaan! Tähtiä ei tavoitella, mutta toivo... oi, toivo, ei sen täyttymys, toivo itse oli parhainta elämässä. _L'espérance tute trompeuse qu'elle est, sert au moins à nous menerà la fin de la vie par un chemin agréable_. Näin sanoo Larochefoucauld, ja se on kauniisti sanottu, eikö ole?... Niin, eihän hänen korkeastikunnioitetun ystävänsä ja suosijansa tarvinnut tietää sellaista! Sen, jonka todellisuuden aallot ovat nostaneet korkealle ja jonka otsalta onni sädehtii, ei tarvinnut hautoa päässään sellaisia. Mutta se, joka uneksii yksin pimeyden kuilussa, se tarvitsee sellaisia!...
»Te olette onnellinen», sanoi hän äkkiä laskien kätensä senaattorin polvelle ja katsoen häneen haaveellisin silmin. »... Kyllä, aivan varmasti! Teette syntiä, jos kiellätte sen! Te olette onnellinen! Teillä on onni käsissänne! Te olette valittu ja olette valloittanut sen vahvalla kädellä... vahvoin käsivarsin», paransi hän, koska häntä vaivasi saman sanan liian pikainen toistaminen. Sitten hän vaikeni, ja ottamatta korviinsa senaattorin epäävää ja alistuvaa vastausta katsoi tätä yhä syvä haaveellisuus silmissään.
»Mutta me lörpöttelemme turhia», sanoi hän, »olemme tulleet puhumaan kauppa-asioista. Aika on kallista — älkäämme tuhlatko sitä viivyttelyyn! Kuulkaahan nyt... Koska on kysymys teistä... ymmärrättehän? Koska...» Näytti siltä kuin herra Gosch aikoisi uudelleen vaipua kauniisiin haaveisiinsa, mutta sitten hän ryhdistäysi ja huusi, tehden laajan, lennokkaan, haltioituneen liikkeen: »Kaksikymmentäyhdeksäntuhatta taalaria... Kaksikymmentäseitsemäntuhatta käteistä äitinne talosta! Joko kelpaa?...»
Rouva Permanederin mielestä oli ostohinta, kuten arvata saattaa, naurettavan pieni. Jos joku olisi lyönyt pöytään miljoonan, taloon sisältyvien muistojen tähden, olisi se ollut hänestä vain kunniallinen teko — ei muuta. Nyt tottui hän kuitenkin pian veljensä ilmaisemaan lukuun, varsinkin koska kaikki hänen ajatuksensa ja toiveensa olivat suuntautuneet tulevaisuuteen.
Hän iloitsi sydämestään monista hyvistä huonekaluista, jotka olivat langenneet hänen osalleen, ja vaikka ei kukaan ensi aluksi aikonut ajaa häntä vanhempiensa kodista, puuhasi hän innokkaasti uuden asunnon hakua ja vuokraamista itselleen ja omilleen. Hyvästijättö tuli olemaan vaikea... sitä ajatellessa nousivat kyyneleet silmiin. Mutta toiselta puolen oli muutolla ja uusilla oloilla myös oma viehätyksensä... Eikö se ollut melkein kuin uuden, neljännen kodin perustamista? Jälleen katseli hän huoneita, jälleen keskusteli hän verhoilija Jacobsin kanssa, jälleen neuvotteli hän puodeissa oviverhoista ja lattiamatoista... Hänen sydämensä, hänen vanha, elämän runtelema sydämensä löi todellakin kiivaammin!
Näin kului viikkoja, neljä, viisi, kuusi viikkoa. Tuli ensimmäinen lumi, tuli talvi, uuneissa räiskyi valkea, ja Buddenbrookit tuumivat suruisasti, miten tänä vuonna joulu sujuisi. Silloin tapahtui odottamatta jotakin, jotakin erittäin jännittävää, jotakin äärettömän yllättävää; asiain kulku sai käänteen, joka ansaitsi mitä suurinta mielenkiintoa ja joka sitä myös herätti; tapahtui jotakin, joka iski heihin kuin salama ja joka sai rouva Permanederin pysähtymään kesken puuhiaan!
»Thomas», sanoi hän, »olenko minä hullu? Houriiko Gosch? Eihän se voi olla mahdollista! Se on liian mahdotonta, liian käsittämätöntä ollakseen...» Hän vaikeni ja piteli ohimoltaan molemmin käsin. Mutta senaattori kohautti olkaansa.
»Rakas lapsi, eihän mitään ole vielä päätetty. Mutta tuo ajatus, tuo mahdollisuus on sukeltanut esiin, ja tyynesti asiaa harkitessasi olet huomaava, ettei siinä ole mitään ihmeellistä. Onhan se hiukan hämmästyttävää, se on tosi. Minäkin astuin askeleen takaperin Goschin ilmoittaessa sen minulle. Mutta käsittämätöntä? Mikä siis estäisi?...»
»Minä en kestä sitä», sanoi sisar, istuutui ja jäi liikkumattomana paikalleen.
Mitä oli tekeillä? — Talolle oli ilmaantunut ostaja tai ainakin ostohaluinen henkilö, joka oli lausunut toivomuksen saada tarkastaa perinpohjin myytävänä olevaa kiinteistöä jatkuvien neuvottelujen perusteeksi. Ja tuo henkilö oli herra Hermann Hagenström, tukkukauppias ja Portugalin kuningaskunnan konsuli.
Ensi huhun saavuttua rouva Permanederin korviin tämä aivan kuin herpaantui, joutui ymmälle, oli kuin puulla päähän lyöty eikä kyennyt sulattamaan ajatusta kaikessa laajuudessaan. Mutta kun ajatus alkoi muuttua kouriintuntuvammaksi, kun konsuli Hagenströmin vierailu Mengstrassen varrella oli jo oven edessä, silloin hän havahtui. Hän ei pannut vastaan, hän uhmasi. Hänen suustaan sinkoili hehkuvia, viiltäviä sanoja, joita hän käytteli kuin tulisoihtua tai taistelutapparaa.
»Se ei ole tapahtuva, Thomas! Ei minun elämäni aikana! Kun myy koiransa, katsoo minkälaiselle isännälle se joutuu. Äidin talo! Meidän talomme! Maisemahuone!...»
»Mutta minä kysyn sinulta, mikä sitten estäisi?»
»Mikä estäisi? Taivaan Jumala, mikä estäisi? Kokonaiset vuoret estävät sen, kokonaiset vuoret ovat estävät tuota paksua ihmistä astumasta tänne, Thomas! Vuoret! Mutta hän ei näe niitä! Hän ei välitä niistä! Hän ei tajua niitä! Onko hän lehmä?... Ikiajoista asti ovat Hagenströmit olleet meidän vihamiehiämme... Ukko Hinrich on rettelöinyt isoisän ja isän kanssa, ja joskaan Hermann ei vielä ole tehnyt sinulle mitään mainittavampaa haittaa, joskaan hän ei vielä ole viskannut sinua halolla, on se tapahtunut siksi, ettei hänellä vielä ole ollut tilaisuutta siihen... Ollessamme lapsia annoin hänelle korvapuustin keskellä katua, johon minulla oli oikeus, ja hänen suloinen sisarensa Julchen oli raapia minulta silmät päästä sen tähden. Nuo ovat lapsellisuuksia... niin kyllä! Mutta he ovat katselleet pilkaten ja vahingoniloisina meidän onnettomuuksiamme, ja minä olen ollut se henkilö, joka on tuottanut heille eniten huvia... Jumala on sallinut sen tapahtua... Mutta onko konsuli tuottanut sinulle kaupallista vahinkoa ja mitä hävyttömyyksiä sinun on täytynyt kärsiä hänen puoleltaan, sen tiedät sinä, Tom; minun asiani ei ole saattaa niitä sinun mieleesi. Ja kun sitten kaiken lopuksi Erika teki hyvän naimakaupan, kaiveli se heitä siihen asti kunnes he saivat toimitetuksi johtajan vankilaan tuon heidän veljensä, tuon kissan, tuon saatanallisen virallisen syyttäjän avulla... Ja nyt he julkeavat... julkeavat...»
»Kuule, Tony, ensiksikään meidän ei kannata enää puhua vakavasti koko asiasta, sillä olemme antaneet sen Goschin käsiin ja nyt on hänen asiansa solmia kauppa kenen kanssa hän haluaa. Myönnänhän minä, että siinä olisi hiukan kohtalon ivaa...»
»Kohtalon ivaa? Niin, Tom, se on sinun tapasi ilmaista asia! Mutta minä kutsun sitä häväistykseksi, iskuksi vasten silmiä, ja sitä se olisi!... Etkö sinä ymmärrä, mitä se merkitsisi, Thomas! Se merkitsisi: Buddenbrookit ovat poissa pelistä, he ovat lopullisesti tuhotut, he peräytyvät asemastaan ja sijaan astuvat soitoin ja päristyksin Hagenströmit... Minä en suostu ikinä, en ikinä tuohon näytelmään! En ole ikinä ojentava kättäni tuon alhaisen kaupan päättämiseksi! Jos hän uskaltaa, julkenee tulla tänne taloa katsomaan, niin minä en ole ottava häntä vastaan, sen minä sanon! Minä istuudun tyttäreni ja tyttärentyttäreni kera johonkin huoneeseen ja väännän oven lukkoon ja kiellän häneltä pääsyn sisään, ole varma siitä...»
»Sinä saat tehdä miten viisaaksi näet, hyvä ystävä; mutta tuumi sentään etukäteen, eikö ole parasta noudattaa seuratapoja. Oletan sinun uskovan, että se on nujertava maahan konsuli Hagenströmin? Erehdyt, rakas lapsi. Se ei olisi herättävä hänessä iloa eikä suuttumusta vaan ainoastaan ihmetystä, kylmää, välinpitämätöntä ihmetystä... Sinä oletat hänessä samanlaisia tunteita itseäsi ja meitä kohtaan kuin mitä sinä tunnet heitä kohtaan. Erehdyt, Tony! Eihän hän vihaa sinua ollenkaan. Miksi hän vihaisi sinua? Hän ei vihaa ketään ihmistä. Hän nauttii hyvinvoinnistaan ja menestyksestään ja on täynnä hyvänsuopuutta. Olen vakuuttanut sinulle enemmän kuin kymmenen kertaa, että hän tervehtisi sinua kadulla mitä rakastettavimmin, jos sinä kerrankin menisit hänen ohitseen hiukan vähemmän sotaisena ja mahtavana tuijottaen ilmaan. Hän ihmettelee sitä, tuntee parin minuutin ajan tyyntä, ivallista ihmetystä, mutta se ei saa pois tasapainosta miestä, jota kohtaan kellään ei ole muistuttamista... Mistä sinä syytät häntä? Jos hän on mennyt paljon minun edelleni kaupallisessa suhteessa ja vastustanut minua silloin tällöin menestyksellisesti yleisissä asioissa, niin hyvä on! — Hänen täytyy siis olla minua taitavampi kauppias ja minua parempi poliitikko... Ei ole ollenkaan syytä nauraa noin hurjasti! Mutta palatkaamme taloasiaan. Eiväthän menneet asiat koske enää juuri nimeksikään perhettämme, vaan ovat vähitellen siirtyneet minun niskoilleni... sanon sen lohduttaakseni sinua. Toiselta puolen on selvä, mistä syystä konsuli Hagenströmissä on herännyt ostoajatus. He ovat nousseet korkeampaan asemaan, heidän lukunsa lisääntyy, he ovat vetäneet Möllendorpfit sukuunsa ja kuuluvat varojensa ja arvonsa vuoksi kaupungin ensimmäisiin. Mutta heiltä puuttuu jotakin, jotakin ulkonaista, näkyvää, jota he tähän asti ovat olleet vailla... Historiallinen vihkimys, aviosyntyisyys, niin sanoaksemme... He näkyvät nyt päässeen sen makuun ja koettavat hankkia sitä edes siten, että ostavat meidän talomme kaltaisen talon... Saat nähdä, että konsuli on koettava säilyttää täällä entisellään kaiken, minkä suinkin saattaa, hän ei ole rakennuttava mitään uudestaan, hän on jättävä paikoilleen tuonkin vanhan oven yläpuolella olevan _Dominus providebit'in_, vaikkakin meidän on oltava oikeudenmukaiset ja tunnustettava, ettei Herra ole saattanut kauppahuone Strunck & Hagenströmiä niin ilahduttavaan asemaan, vaan hän itse...»'
»Hyvä, Tom! Kuinka hyvää tekeekään kuulla kerran sinun suustasi häntä kohtaan suunnattu ilkeys! Enhän minä oikeastaan muuta tahdokaan! Hyvä Jumala, jos minulla olisi sinun älysi, niin miten huimisinkaan häntä! Mutta siinä sinä nyt seisot...»
»Huomaat, ettei minun älyni auta minua paljoakaan.»
»Mutta siinä sinä nyt seisot, sanon minä, ja puhut asiasta noin käsittämättömän tyynesti, selittäen Hagenströmin menettelytapaa... Puhu miten tahdot, sinulla on sydän rinnassasi samoin kuin minulla, enkä niinä usko, että sinä olet sisäisesti niin tyyni kuin mitä olet olevinasi! Sinä vastaat valituksiini... mutta ehkä tahdotkin lohduttaa itseäsi...»
»Nyt sinä olet nenäkäs, Tony. Tuo 'olet olevinasi' on sana, jota minä en tahdo kuulla! Eikä muu kuulu kehenkään ihmiseen.»
»Sano minulle vain yksi asia, Tom, rukoilen sinua: Eikö se olisikin kuumehoure?»
»Täydellisesti.»
»Painajainen?»
»Miksikä ei.»
»Maailman viheliäisin hullutus?»
»Jo riittää, jo riittää!» —
* * * * *
— Ja konsuli Hagenström ilmestyi Mengstrassen taloon, ilmestyi herra Goschin seurassa, joka kumaraisena, jesuiittahattu kädessään, petollisesti ympärilleen vilkuen astui konsulin perästä maisemahuoneeseen sisäkön ohi, joka oli vienyt sisään heidän käyntikorttinsa ja nyt piteli avoinna lasiovea...
Hermann Hagenström oli maataviistävine, paksuine, raskaine, auki olevine turkkeineen ja vihreänkeltaisine, kuituisine, hyvästä englantilaisesta kankaasta valmistettuine pukuineen suurkaupunkilaismallinen henkilö, vaikuttava pörssityyppi. Hän oli niin harvinaisen lihava, että paitsi hänen leukaansa oli koko kasvojen alaosa kaksinkertainen, jota seikkaa ei edes lyhyeksileikattu, vaalea täysiparta pystynyt peittämään; saattoipa melkein nähdä päänahan vetäytyvän varjoisiin poimuihin otsan ja kulmakarvojen tehdessä määrätyitä liikkeitä. Hänen nenänsä riippui litteämpänä kuin koskaan ylähuulen päällä, ja hän hengitti vaivalloisesti viiksiensä sisään; mutta silloin tällöin täytyi suun tulla avuksi, jolloin se aukeni tuottoisaan siemaisuun. Siihen yhtyi lisäksi hiljainen maiskahdus, joka syntyi kielen irtaantumisesta kitalaesta.