Part 15

»Vaikene!» huusi senaattori Buddenbrook jyrisevällä äänellä. Veljekset tuijottivat toisiinsa pöydän yli, Thomas kalpeana ja vihasta vavisten, Christian pyörittäen pieniä, pyöreitä, syvällä olevia silmiään, joiden luomet äkkiä olivat tulleet punaisiksi ja jotka olivat revähtäneet selkoselälleen samalla kuin hänen suunsakin oli auennut mielen kiihtymyksestä, niin että hänen laihat poskensa näyttivät paljaalta luulta ja nahalta. Vähän alapuolella silmien oli pari punaista täplää... Gerda katsoi jokseenkin pilkallisesti toisesta toiseen ja Tony väänteli käsiään ja sanoi rukoilevasti: »Hyvä Jumala, Tom... ja Christian... Äiti makaa viereisessä huoneessa!»

»Sinä olet niin häpeämätön», jatkoi senaattori, »että voit... ettei sinua arveluta lausua tässä paikassa ja näissä olosuhteissa tuota nimeä! Sinun tahdittomuutesi on luonnoton, se on sairaloisuutta...»

»En ymmärrä, miksi minä en saisi mainita Alinen nimeä!» Christian oli kauhean kiihtynyt, ja Gerda katsoi häntä kasvavalla mielenkiinnolla. »Minä mainitsen sen uudestaan, kuten kuulet, Thomas, ja aion naida hänet, — sillä minä kaipaan kotia, rauhaa ja lepoa, — ja minä kiellän, kuuletko, kiellän sinua puuttumasta tähän asiaan! Olen vapaa, olen oma herrani...»

»Narri sinä olet! Testamentin avaamispäivä on osoittava sinulle, missä määrin sinä olet oma herrasi! On pidetty huolta siitä, ymmärrätkö, ettet sinä saa haaskata äidin perintöä, kuten jo edeltäpäin olet haaskannut kolmekymmentätuhatta markkaa. Minä olen hoitava sinun omaisuutesi jäännöstä, etkä sinä ole enää milloinkaan saava käsiisi muuta kuin kuukausirahasi, vannon sen sinulle...»

»Kaipa sinä itse tiedät parhaiten kuka on saanut äidin suostumaan sellaisiin toimenpiteisiin. Mutta ihmettelen sentään, ettei äiti ole uskonut sitä tointa sellaisen henkilön käsiin, joka on minulle läheisempi ja joka on kiintynyt minuun veljellisemmillä tunteilla...» Christian oli nyt aivan poissa suunniltaan, hän alkoi sanoa sanoja, jollaisia ei vielä koskaan oltu kuultu hänen suustaan. Hän oli kumartunut pöydän yli, naputti taukoamatta koukistetulla etusormensa kärjellä pöytää ja tuijotti viikset pörhössä ja silmät punaisina veljeensä, joka seisoi suorana ja kalpeana ja katsoi häneen puoleksi alasluotujen luomien alta.

»Sinun sydämesi on niin täynnä kylmyyttä ja pahansuopuutta ja halveksuntaa minua kohtaan», jatkoi Christian äänellä, joka oli samalla ontto ja kähisevä... »Niin kauan kuin muistan, olet sinä antanut virrata itsestäsi kylmyyttä minua kohtaan, niin että minua aina on palellut sinun läheisyydessäsi... niin, tämä saattaa olla hiukan merkillinen vertaus, mutta siltä minusta on tuntunut... Sinä loitonnat minut luotasi... Loitonnat minut luotasi pelkällä katseellasi, etkä sinä edes katso minuun juuri koskaan. Mikä suo sinulle oikeuden siihen? Olethan sinäkin ihminen, jolla on heikkoutensa! Sinä olet aina ollut vanhemmillemme parempi poika, mutta jos todellakin olet heitä niin paljon lähempänä kuin minä, pitäisi sinulla olla myös hitunen heidän kristillistä maailmankatsomustaan; ja vaikka et tuntisi vähääkään veljellistä rakkautta, luulisi sinulta voivan odottaa sentään hiukan kristillistä rakkautta. Mutta sinä olet niin rakkaudeton, ettet edes käy katsomassa minua... et käynyt kertaakaan katsomassa minua sairashuoneella, kun makasin Hampurissa nivelreumatismissa...»

»Minulla on ollut vakavampaa ajateltavaa kuin sinun sairautesi. Oma terveyteni on muuten...»

»Ei, Thomas, sinun terveytesi on verraton! Sinä et olisi se mies joka olet, ellei se verrattuna minun terveyteeni olisi erinomainen...»

»Minä olen kenties sairaampi kuin sinä.»

»Ettäkö sinä olisit... Ei, tuo on toki liikaa! Tony! Gerda! Hän sanoo olevansa sairaampi kuin minä! Mitä se merkitsee? Oletko sinä maannut Hampurissa nivelreumatismissa kuoleman kynsissä?! Onko sinun täytynyt tuntea ruumiissasi jokaisen pienimmänkin epäsäännöllisyyden jälkeen vaivaa vasemmassa kyljessäsi?! Ovatko kaikki sinun vasemmanpuoliset hermosi liian lyhyet?! Erikoistuntijat ovat vakuuttaneet minulle, että näin on asian laita minuun nähden! Tapahtuuko sinulle sellaista, että kun tulet hämärissä huoneeseesi, näet sohvalla istumassa miehen, joka nyökkää sinulle ja jota ei ole ollenkaan olemassa?!...»

»Christian!» sanoi rouva Permaneder kauhuissaan. »Mitä sinä kerrot?... Hyvänen aika, mistä te nyt oikeastaan riitelette? On aivan kuin teistä olisi kunnia olla toista sairaampi! Jos siitä on kysymys, voisimme Gerda ja minäkin sanoa sanamme!... Ja äiti makaa viereisessä huoneessa...!»

»Etkä sinä onneton ymmärrä», huusi Thomas Buddenbrook kiihkeästi, »että kaikki nuo inhoittavuudet ovat sinun paheellisuutesi seurauksia ja sikiöitä, sinun laiskottelusi ja itsetutkistelusi ilmausmuotoja?! Tee työtä! Herkeä hellimästä sairaloisuuksiasi ja puhumasta niistä!... Jos tulet hulluksi — ja sanon tieten tahtoen, ettei se ole mahdotonta — en minä ole vuodattava yhtään kyyneltä, sillä se on oleva sinun oma syysi, aivan oma syysi...»

»Et sinä ole vuodattava yhtään kyyneltä, vaikka minä kuolisinkin.»

»Ethän sinä kuole», sanoi senaattori halveksuvasti.

»Ettenkö minä kuole? Hyvä, minä en siis kuole! Saammepa nähdä kumpi meistä kahdesta ensiksi kuolee!... Tee työtä! Mutta ellen minä voi? Ellen minä voi tehdä työtä kauan aikaa kerrallaan, hyvä Jumala sentään?! En voi tehdä kauan aikaa samaa työtä, tulen sairaaksi siitä! Jos sinä olet voinut ja voit, niin iloitse, mutta älä mene tuomitsemaan toisia, sillä se ei ole sinun ansiosi... Jumala suo toiselle voimaa, toiselle ei... Mutta sinä olet semmoinen, Thomas», jatkoi hän kumartuen yhä kurjemman näköisenä pöydän yli ja koputtaen yhä kiivaammin pöytään... »Sinä olet omahyväinen... odotahan, en minä aikonut sanoa näin, ei minun pitänyt sanoa tätä sinua vastaan... Mutta en tiedä mistä alkaisin ja jos sanon jotakin, on se vain tuhannes osa kaikesta... vain miljoonasosa siitä, mitä minun sydämelleni on kerääntynyt sinua vastaan! Olet vallannut itsellesi paikan elämässä, arvossapidetyn paikan, ja siitä sinä nyt työnnät luotasi kylmästi ja tietoisesti kaiken, mikä hetkeksikään saattaisi sinut hairahtumaan ja rikkoisi tasapainoasi, joka on sinulle tärkeintä. Mutta se ei ole tärkeintä, Thomas, se ei ole, kautta Jumalan, pääasia maailmassa. Sinä olet itsekäs, sitä sinä olet! Voin rakastaa sinua silloinkin, kun sinä haukut ja pidät melua ja löylytät minua. Mutta pahin on sinun vaikenemisesi, pahinta on, kun sinä minun sanottuani jotakin äkkiä vaikenet ja vetäydyt kuoreesi ja työnnät luotasi kaiken edesvastuun, ylhäisenä ja koskemattomana, jättäen toisen häpeineen oman onnensa nojaan... Sinulla ei ole yhtään sääliä, rakkautta, nöyryyttä... Oh!» huusi hän äkkiä heilutellen käsiään päänsä päällä ja syösten ne sitten eteenpäin kuin työntäen koko maailman luotaan... »Miten minua kyllästyttää tuo kaikki, tuo hienotunteisuus ja tahdikkuus ja tasapaino ja arvokkuus ja ryhti... Miten minä olen saanut tarpeekseni siitä!...» Ja tuo viimeinen huudahdus oli niin aito, se tuli niin suoraan sydämestä ja puhkesi esiin niin suurella inholla ja ponnella, että siinä todella oli jotakin musertavaa ja että Thomas lysähti vähän matalammaksi suorasta asennostaan ja jäi hetkeksi katsomaan sanattomana ja väsyneen näköisenä alas.

»Minusta on tullut se, mikä minusta on tullut», sanoi hän viimein, ja hänen äänessään oli liikutuksen väre, »siksi, etten tahtonut tulla sellaiseksi kuin sinä. Jos olen karttanut sinua sisällisesti, olen tehnyt sen siksi, että minun täytyi suojella itseäni sinua vastaan, siksi että sinun olemuksesi ja elämäsi on vaarallinen minulle... sanon totuuden.»

Hän oli hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten lujemmalla äänellä: »Olemme muuten eksyneet kauas varsinaisesta asiastamme. Sinä olet pitänyt minulle puheen luonteeni laadusta... hiukan sekavan puheen, jossa kuitenkin on nimeksi tottakin. Mutta nyt ei ole kysymys minusta, vaan sinusta. Olet ajatellut naimisiinmenoa, ja minä tahtoisin nyt saada sinut perinpohjin vakuutetuksi siitä, että sen toteuttaminen sinun aikomassasi muodossa on mahdoton. Ensiksikään eivät korot, jotka minä olen suorittava sinulle, tule olemaan erittäin ilahduttavat...»

»Alinella on hiukan säästöjä.»

Senaattori nieli, ja hän hillitsi itsensä.

»Hm... säästöjä. Aiot siis liittää äidin perinnön tuon naisen säästöihin...»

»Aion. Kaipaan kotia ja ihmistä, joka säälii minua vähän, kun olen sairas. Me sovimme yhteen muutenkin. Olemme kumpikin hiukan murjotuita...»

»Aiot siis myös ottaa ottolapseksesi aikaisemmat lapset, kenties antaa heille... nimesi?»

»Aion.»

»Niin että siis perintösi kuolemasi jälkeen on joutuva noille ihmisille? — Senaattorin lausuessa nämä sanat laski rouva Permaneder kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi pyytävästi: »Thomas... äiti makaa viereisessä huoneessa!...»

»Niin», vastasi Christian» »kai se kuuluu asiaan.»

»Sinä et ole tekevä tuota kaikkea!» huusi senaattori hypähtäen pystyyn. Myöskin Christian nousi, astui tuolinsa taa, tarttui siihen toisella kädellään, painoi leuan rintaansa vasten ja katsoi veljeensä arasti ja järkytettynä.

»Sinä et ole tekevä sitä...»toisti Thomas Buddenbrook melkein älyttömänä vihasta, kalpeana, vavisten, koko ruumis nytkähdellen. Niin kauan kuin minä olen maan päällä, ei se ole tapahtuva... vannon sen!... Varo itseäsi...! On mennyt liiaksi rahaa onnettomuuksiin, hullutuksiin ja alhaisuuksiin; minä en voi sallia, että neljäs osa äidin perinnöstä lankeaisi tuon naishenkilön ja hänen äpäröittensä hyväksi!... Varsinkin kun toinen neljännes jo hupeni Tiburtiuksen käsiin!... Sinä olet tuottanut suvulle liiaksi häpeää, onneton; ei ole enää tarpeellista tuoda meidän sukuumme huonoa naista ja antaa meidän nimeämme hänen lapsilleen. Kiellän sen, kuuletko? Kiellän sen!» huusi hän äänellä, joka sai huoneen kaikumaan ja karkoitti rouva Permanederin itkien sohvan nurkkaan. »Äläkä yritäkään nousta tätä kieltoa vastaan, varoitan sinua! Olen jo tähän asti halveksinut sinua, ummistanut silmäni... mutta jos aiot vaatia minut taisteluun, olet saava nähdä, kumpi meistä vie voiton! Varo itseäsi, sanon minä! En tunne enää sääliä! Olen julistava sinut syyntakeettomaksi, antava sulkea sinut hullujenhuoneeseen, tuhoava sinut! Tuhoava! Ymmärrätkö?!...»

»Ja minä sanon sinulle...»alkoi Christian... Ja nyt hukkui kaikki sanakiistaan, katkonaiseen, arvottomaan, surkuteltavaan sanakiistaan, jossa ei ollut muuta varsinaista aihetta kuin saada loukata toisiaan veriin asti. Christian moitti taas veljensä luonnetta ja kaivoi esiin varhaisimpien vuosien muistoja, kiusallisia yksityispiirteitä, joiden tuli osoittaa Thomaksen itsekkyyttä ja joita Christian ei ollut voinut unohtaa, vaan joita hän oli hautonut mielensä pohjalla valaen niihin katkeruutta. Ja senaattori vastasi hänelle kertaamalla liioitellun halveksuvasti ja uhkaavasti äskeisiä sanojaan. Gerda oli nojannut päänsä kättään vasten ja tarkasti molempia verhottu, määrittelemätön ilme silmissään. Rouva Permaneder hoki alituiseen: »Ja äiti makaa viereisessä huoneessa... Äiti makaa viereisessä huoneessa...»

Christian, joka jo viimeisten sanojen aikana oli liikuskellut edestakaisin, peräytyi viimein taistelu-paikalta.

»Hyvä on! Saammepa nähdä!» huusi hän puhkuen ja lähti ovea kohti silmät punaisina, takki avoinna, nenäliina kädessään, sekä paukahutti sen kiinni perästään.

Tätä seuranneen äkillisen hiljaisuuden aikana seisoi senaattori vielä kotvasen paikallaan katsellen oveen, josta hänen veljensä oli kadonnut. Sitten hän istuutui ääneti, otti taas paperit käteensä ja suoritti sen, mikä vielä oli suorittamatta, minkä jälkeen hän nojautui taapäin, soljutti viiksiensä päitä sormiensa lomitse ja vaipui ajatuksiinsa.

Rouva Permanederin sydän tykytti pelosta. Kysymys, tuo suuri kysymys ei enää ollut lykättävissä, sen täytyi päästä esille, saada vastaus... mutta oliko Thomas nyt siinä mielentilassa, että hän oli taipuvainen lempeyteen ja tunteellisuuteen?

»Entä... Tom —,» alkoi hän epäröiden katsoen ensin helmaansa ja koettaen sitten arasti tutkia veljensä ilmettä... »Huonekalut... Sinä olet tietysti jo miettinyt kaiken valmiiksi... Tavarat, jotka kuuluvat meille, tarkoitan Erikalle ja pikkuiselle ja minulle... jäävät kai tänne... meidän kanssamme... tarkoitan... miten olet ajatellut talon suhteen?» kysyi hän väännellen salaa käsiään.

Senaattori ei vastannut heti, vaan kierteli yhä viiksiään ja antoi ajatustensa kulkea synkkää latuaan. Sitten hän huokasi ja suoristausi.

»Talon suhteen?» sanoi hän... »Se kuuluu tietysti meille kaikille, sinulle, Christianille ja minulle... sekä, naurettavaa kyllä, myös pastori Tiburtiukselle, sillä tämä osuus kuuluu Klaran perintöön. Minä en voi päättää siitä yksin, vaan tarvitsen teidän suostumuksenne. Se on tietysti myytävä niin pian kuin suinkin», sanoi hän olkaansa kohauttaen. Samalla hänen kasvoillaan kuitenkin näkyi sellainen häive kuin olisi hän pelästynyt omia sanojaan.

Rouva Permanederin pää painui syvälle, hänen kätensä eivät enää pusertaneet toisiaan, vaan höltisivät liikkumattomiksi.

»Meidän suostumuksemme!» toisti hän hetken aikaa vaiettuaan surullisesti, melkeinpä katkerasti. Hyvänen aika, tiedäthän sinä tekeväsi oikeuden mukaan, emmekä me voi olla antamatta suostumustamme... Mutta jos saamme sentään sanoa sanan... pyytää», jatkoi hän melkein soinnuttomasti ylähuulen alkaessa väristä... »Talo! Äidin talo! Kotimme! Jossa me olemme olleet niin onnelliset! Täytyykö meidän se myydä...?»

Senaattori kohautti jälleen olkaansa.

»Usko minua, lapsi, että kaikki, mitä sinä nyt esität, liikuttaa minua yhtä paljon kuin sinua... Mutta ne eivät ole mitään vastaperusteita, vaan tunteita. Se, mitä on tehtävä, on selvä. Meillä on tämä suuri kiinteistö... mitä me teemme sillä? Jo vuosia, jo isän kuolemasta saakka on takarakennus ollut rappiotilassa. Biljardisali on kissojen valtakuntana, ja jos astuu liian lähelle, on vaarassa suistua lattian alle.... Ellei minulla olisi Fischergruben-taloani, niin — Mutta se on olemassa ja minne minä sen panisin? Onko minun ennemmin myytävä se? Päätä itse... ja kenelle? Menettäisin melkein puolet siitä rahasta, jonka olen pannut siihen. Voi, Tony, meillä on kylliksi kiinteistöjä, meillä on liiaksi niitä! Varastohuoneet ja kaksi suurta taloa. Kiinteistöjen arvo ei ole liikepääoman tasalla! Ei, ei, myydä meidän täytyy!...»

Mutta rouva Permaneder ei kuullut tätä. Kokoon kyyhähtäneenä ja itseensä sulkeutuneena istui hän siinä tuijottaen kyyneleisin silmin avaruuteen.

»Meidän talomme!» mutisi hän... Muistan vielä sen vihkimistilaisuuden... Emme silloin olleet tätä korkeampia. Koko suku oli koolla. Ja setä Hoffstede lausui runon... Se on salkussa... Osaan sen ulkoa. Venukselt' on... Maisemahuone! Ruokasali! Vieraiden ihmisten käsiin...!»

»Niin, Tony, samoin kai ajattelivat ne, joiden täytyi poistua talosta isoisän ostaessa sen. He olivat menettäneet omaisuutensa ja heidän täytyi lähteä, ja ovat nyt kuolleet ja kuopatut. Kaikella on aikansa. Meidän tulee iloita ja kiittää Jumalaa, ettemme me vielä ole siinä asemassa kuin Ratenkampfit silloin, ja että saamme lähteä täältä suotuisissa oloissa...»

Nyyhkytys, syvä, tuskallinen nyyhkytys keskeytti hänet. Rouva Permanederin suru oli niin suuri, ettei hän edes ajatellut kuivata kyyneleitään, jotka vierivät hänen poskilleen. Hän istui etukumarassa, kokoon lyyhistyneenä, ja kuuma pisara putosi hänen helmassa lepääville käsilleen hänen huomaamattaan.

»Tom», sanoi hän koettaen tehdä itkuun hukkumaisillaan olevan äänensä lujaksi. »Et tiedä miltä minusta tuntuu tällä hetkellä, et tiedä. Sisarellesi ei ole käynyt hyvin elämässä. Olen saanut kestää kaikki mahdolliset onnettomuudet... en tiedä millä olen ansainnut sen. Mutta olen kestänyt kaiken nurkumatta, Grünlichin, Permanederin, Weinschenkin asiat. Sillä vaikka Jumala antoi yhä uudelleen minun elämäni sortua, en menettänyt sittenkään kaikkea toivoa. Tiesin paikan, turvallisen sataman, niin sanoakseni, jossa olin suojassa, jonne saatoin paeta kaikista elämän vastoinkäymisistä... Vielä sittenkin kun Weinschenk vietiin vankilaan... 'Äiti', sanoin minä, 'saammeko me tulla sinun luoksesi?' 'Kyllä, lapsukaiset, tulkaa vaan!'... Kun olimme lapsia ja leikimme 'hippasilla', oli aina joku rajoitettu paikka, maali, johon sai juosta hädässään ja ahdingossaan ja jossa sai olla turvassa. Äidin talo, tämä talo tässä oli minun turvapaikkani elämässä, Tom... Ja nyt... se... aiotaan myydä...»

Hän painoi päänsä tuolin selkämykseen, kätki kasvot nenäliinaan ja itki katkerasti.

Thomas veti hänen toisen kätensä alas ja sulki sen omiensa väliin.

»Tiedän sen, rakas Tony, tiedän sen kaiken! Mutta olkaamme nyt hieman järkevät! Hyvä äitimme on kuollut... emme voi kutsua häntä takaisin. Mikä on edessä nyt? On ollut järjetöntä pitää tätä taloa kuolleena pääomana... tottapahan minä sen tiedän, vai mitä! Teemmekö me siitä vuokrakasarmin?... Sinusta on raskasta ajatella, että se joutuisi vierasten käsiin. Mutta silloinhan on parempi, ettei sinun tarvitse nähdä sitä, vaan että etsit itsellesi pienen sievän talon tai asunnon jostakin, esimerkiksi Burgtor'in luota... Vai olisiko sinusta hauskempi asua tässä vuokralaisten parissa?... Ja onhan sinulla yhä sukulaisesi, Gerda ja minä ja Breitestrassen Buddenbrookit ja Krögerit ja neiti Weichbrodt... puhumatta Klothildesta, joka ehkä ei taida enää oikein hyväksyä seuraamme. Hän on tullut vähän yksipuoliseksi uudessa ympäristössään...»

Sisarelta pääsi huokaus, joka oli puoleksi naurua, hän kääntyi ja painoi nenäliinan tiukemmin kasvojaan vastaan, murjottaen kuin lapsi, jota koetetaan lepyttää leikkipuheella. Mutta sitten hän paljasti päättävästi kasvonsa ja oikaisi ryhtinsä keikauttaen päänsä takakenoon ja painoi leukansa alas, kuten hänellä oli tapana tehdä silloin kun kysyttiin luonnetta ja arvokkuutta.

»Kas niin, Tom», hän sanoi, ja hänen itkettyneissä silmissään oli vakava ja luja ilme, kun hän loi ne räpytellen ikkunaan päin, »tahdon olla järkevä... olen jo järkevä. Anna anteeksi... anna sinäkin anteeksi, Gerda... että olen itkenyt. Sille ei joskus mahda mitään... se on sellainen heikkous. Mutta se on vain ulkonaista, uskokaa minua. Te tiedätte kumpikin, että minä olen elämän karkaisema nainen... Tom, tuo, mitä sinä sanoit kuolleesta pääomasta, valaisee minulle asian. Toistan vielä kerran, että sinun tulee tehdä minkä oikeaksi näet. Sinun tulee ajatella ja toimia meidän puolestamme, sillä Gerda ja minä olemme naisia, ja Christian... Jumala olkoon hänelle armollinen!... Emme voi vastustaa sinua, sillä me emme voi esittää mitään vastaperusteita, vaan ainoastaan tunteita, se on päivänselvää. Kenelle sinä mahtanet sen myydä, Tom? Joko se tapahtuu piankin?»

»Jospa minä tietäisin, hyvä lapsi... Sittenhän se nähdään... puhuin jo tänä aamuna pari sanaa asiasta Goschille, vanhalle kaupanvälittäjä Goschille; hän ei näyttänyt haluttomalta...»

»Se olisi hyvä, hyvin hyvä. Sigismund Goschilla on omat heikkoutensa... Nuo hänen espanjankielestä tekemät käännöksensä, joista puhutaan — en muista koskaan runoilijan nimeä — ovat hiukan omituista hommaa, eikö totta, Tom. Mutta hän oli jo isän ystävä ja perin rehellinen mies. Ja hänellä on sydäntä, se on tunnettu asia. Hän on käsittävä, ettei tässä ole kysymys mistään tavallisesta kaupasta, mistä talosta hyvänsä... Mitä olet ajatellut pyytää, Tom? Satatuhatta markkaa on kai vähin määrä?»

»Satatuhatta markkaa on kai vähin määrä, Tomi» sanoi hän vielä pitäessään kiinni ovesta, kun hänen veljensä rouvineen jo oli menossa portaita alas. Yksin jäätyään hän jäi sitten seisomaan hiljaa keskelle huonetta, kädet ristissä, kämmenpuolet alaspäin, katsellen suurin, neuvottomin silmin ympärilleen. Hänen pienellä mustalla pitsimyssyllä peitetty päänsä, jota hän huojutteli hiljaa edestakaisin, vaipui ajatusten painamana hitaasti yhä alemma ja alemma olkapäälle.

KOLMAS LUKU.

Pikku Johannin täytyi sanoa jäähyväiset isoäitinsä maallisille jäännöksille, eikä hän pannut vastaan, vaikka häntä peloitti. Konsulittaren vaikean kuolinkamppailun päivänä oli senaattori, näköjään vartavasten poikansa saapuvilla ollessa, lausunut pari kovaa, syyttävää sanaa vaimolleen Christian-sedästä, joka oli hiipinyt pois kuolinhuoneesta ja mennyt nukkumaan. »Se johtuu hermoista, Thomas», oli Gerda vastannut. Mutta Thomas oli, luoden nopean katseen lapseen, jolta se ei suinkaan jäänyt huomaamatta, vastannut melkein ankarasti, ettei sitä sopinut puolustaa. Äitivainaja oli kärsinyt niin kauheasti, että oli häpeä istua vieressä liian, tunnottomana ja paeta pientä tuskaa, jonka tämän taistelun näkeminen tuotti. Siitä oli Hanno nyt päättänyt, ettei hänellä ollut oikeus panna vastaan, kun hänelle sanottiin, että hänen oli astuttava avonaisen arkun ääreen.

Samoin kuin jouluna tuntui tuo suuri huone vieraalta hänen astuessaan sinne hautajaisten edellisenä päivänä isän ja äidin välissä pylväiköstä. Ovea vastapäätä, suurten ruukkukasvien tummanviheriää taustaa vasten, joita oli asetettu puolikaareen korkeiden hopeaisten haarakynttiläjalkojen väliin, seisoi hohtavan valkoisena mustalla jalustalla Thorwaldsenin siunaava Kristus, jonka paikka tavallisesti oli eteisessä. Joka puolella häilyivät vedossa seinille kiinnitetyt suruharsot peittäen taivaansinisen taustan ja hymyilevät jumalhahmot, jotka olivat nähneet iloisia aterioita tässä huoneessa. Ja kokonaan mustiin puettujen omaistensa ympäröimänä, leveä, musta surunauha merimiespukunsa hihassa, runsaiden tuoksujen huumaamana, jotka lähtivät kukkavihkoista ja seppeleistä ja joihin sekoittui jokin melkein huomaamaton, vieras ja kuitenkin merkillisen tuttu haju, seisoi pikku Johann paarien ääressä katsoen liikkumatonta olentoa, joka lepäsi hänen edessään valkoisen atlassilkin keskellä ankaran ja juhlallisen näköisenä...

Tämä oli isoäiti. Tuo oli isoäidin juhlamyssy valkoisine silkkinauhoineen, ja sen alta näkyi isoäidin punaisenruskea tukka. Mutta tuo terävä nenä, nuo sisäänpäin vajonneet huulet, tuo esiinpistävä leuka, nuo keltaiset, läpikuultavat, ristissä olevat kädet, jotka näyttivät jäykiltä ja kylmiltä, eivät olleet hänen. Tämä oli vieras vahanukke, jonka asetteillepano ja juhliminen kammotti. Ja hän katsoi maisemahuoneeseen odottaen, että oikea isoäiti astuisi sieltä seuraavalla hetkellä... Mutta häntä ei kuulunut. Hän oli kuollut. Kuolema oli ainiaaksi vaihtanut hänet tähän vahaolentoon, joka piti silmäluomiaan ja huuliaan niin hirveän tiukasti suljettuina...

Hanno seisoi nojaten vasempaan jalkaansa, oikea polvi niin koukussa, että jalka oli melkein varpaiden varassa, ja piteli toisella kädellään kauluksensa merimiessolmusta toisen riippuessa hervottomana alas. Hänen päänsä otsalle kiertyvine vaaleanruskeine kiharoineen oli kääntynyt sivulle, ja rypistettyjen kulmakarvojen alta katsoivat hänen kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä räpyttäen, luotaantyöntävästi ja miettivän näköisinä kuolleen kasvoja. Hän hengitti hitaasti ja pidättäen, sillä joka hengenvedolla saattoi hän tuntea tuon hajun, tuon vieraan ja samalla merkillisen tutun hajun, jota kukkien paljous ei voinut aina hälventää. Ja kun hän tunsi, huomasi sen taas, vetäytyivät hänen kulmakarvansa syvempiin ryppyihin ja hänen huulensa alkoivat väristä... Viimein hän huokasi; mutta tuo huokaus oli niin nyyhkytyksen kaltainen, että rouva Permaneder kumartui hänen puoleensa, suuteli häntä ja vei hänet pois.

Ja kun senaattori rouvineen, rouva Permaneder ja Erika Weinschenk olivat ottaneet vastaan kaupunkilaisten monta tuntia kestävät surunvalittelut, tapahtui Elisabeth Buddenbrookin, syntyisin Kröger, ruumiinsiunaus. Vierasseutulaisia oli myös läsnä; Frankfurtin ja Hampurin sukulaiset olivat saapuneet viimeiselle käynnille Mengstrassen taloon. Ja surevien joukko täytti salin ja maisemahuoneen, pylväikön ja eteisen pastori Pringsheimin pitäessä hautauspuhetta arkun pääpuolessa palavien kynttilöiden keskellä, mahtavan suorana, leveän röyhelökauluksen keskeltä kohoavat ajellut kasvot taivasta kohti käännettyinä, niiden ilmeen vaihdellessa vuoroin synkän innoituksen ja lempeän kirkastuksen välillä.