Part 14

Mutta jo kauan sitten oli ollut se päivä, josta keuhkotulehdusta ei enää käynyt käännyttäminen.

»Niin se on, rakas herra senaattori», oli tohtori Grabow sanonut pusertaen Thomas Buddenbrookin kättä, »ettemme me ole voineet ehkäistä tautia; se on nyt levinnyt molempiin keuhkoihin, ja se on aina arveluttava asia, jonka te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, en koeta pimittää teitä... Se on aina, olkoonpa potilas kahdenkymmenen tai seitsemänkymmenen vuoden vanha, vakava asia, ja jos nyt kysyisitte, onko teidän kirjoitettava veljellenne Christianille tai lähetettävä hänelle pikkuinen sähkösanoma, en minä enää panisi vastaan, en millään muotoa... Mitä hänelle muuten kuuluu? Hän on sangen lystikäs herra, minä olen aina pitänyt hänestä... Älkää Jumalan tähden tehkö mitään liioiteltuja johtopäätöksiä sanojeni johdosta, rakas senaattori! Ei ole mitään välitöntä vaaraa... olin tyhmä, kun mainitsin sellaista sanaakaan! Mutta asian nykyisellä kannalla ollen täytyy aina ottaa lukuun kaikki mahdollisuudet, ymmärrättehän, rakas senaattori... Olemme erinomaisen tyytyväiset arvon rouva äitiinne potilaana. Hän auttaa meitä, ei jätä meitä pulaan... ei, ei, en lausu kohteliaisuuksia, hän on todellakin verraton potilas! Ja siksi toivokaamme vielä, toivokaamme, rakas herra senaattori!»

Mutta joutuu hetki, josta lähtien omaisten toivo on hiukan teennäinen ja petollinen. Sairaassa on jo tapahtunut muutos, ja hänen olemuksessaan on jotakin vierasta, elämään kuulumatonta. Hänen suustaan kuuluu outoja sanoja, joihin emme ymmärrä antaa vastausta ja jotka samalla ehkäisevät häneltä paluutien jättäen hänet kuolemalle. Ja vaikka tuo henkilö olisi rakkaimpamme, emme voi enää toivoa, että hän nousisi ylös ja kävisi. Ja jos hän sen tekisi, levittäisi hän ympärilleen kauhua aivan kuin jos joku vainaja nousisi arkustaan...

Hänessä alkoi näkyä hirvittäviä kuoleman merkkejä, elimien yhä toimiessa ankaran tahdon pakosta. Konsulittaren paneutumisesta sänkyyn vilustumisen tähden oli nyt kulunut useita viikkoja ja hänen ruumiiseensa oli ilmestynyt pitkästä makaamisesta haavoja, jotka eivät enää menneet umpeen, vaan joutuivat inhoittavaan tilaan. Hän ei enää nukkunut, ensiksikin siksi, että tuskat, yskä ja hengenahdistus estivät häntä siitä, toiseksi siksi, että hän itse esti itseään vaipumasta uneen koettaen kaikin tavoin pysyä valveilla. Vain muutamaksi minuutiksi vaipui hän kuumeiseen tajuttomuuden tilaan. Mutta valveillaan ollessaankin puhui hän ammoin kuolleiden henkilöiden kanssa. Kerran hämärissä sanoi hän äkkiä kovalla, hiukan pelokkaalla, mutta hartaalla äänellä: »Minä tulen, rakas Jean!» Ja tuon vastauksen välittömyys oli niin erehdyttävän luonnollinen, että luuli kuulevansa konsuli vainajan äänen, joka oli kutsunut häntä.

Christian saapui. Hän tuli Hampurista, jossa hän sanojensa mukaan oli ollut asioilla, ja viipyi vain lyhyen hetken sairaan huoneessa; sitten hän lähti sieltä otsaansa pyyhkien, silmien harhaillessa levottomasti ympäri, ja sanoi: »Sehän on kauheata... Sehän on kauheata... Minä en kestä enempää.»

Pastori Pringsheimkin tuli, loi sisar Leandraan kylmän katseen ja rukoili konsulittaren vuoteen ääressä muuntelevalla äänellä.

Sitten tuli lyhyt elpyminen; kuume poistui, voimat näyttivät palaavan, tuskat helpottivat, sairaan suusta kuultiin pari selvää ja toiveikasta sanaa, jotka nostattivat ilon kyyneleet ympärillä seisovien silmiin..

»Lapsukaiset, hän jää eloon, saattepa nähdä, että hän jää eloon», sanoi Thomas Buddenbrook. »Hän on viettävä joulua kanssamme, emmekä anna hänen puuhata niin paljon kuin ennen...»

Mutta jo seuraavana yönä, Gerdan ja hänen miehensä juuri ehdittyä paneutua vuoteeseen, haetti rouva Permaneder heidät Mengstrassen varrelle, jossa sairas kamppaili kuoleman kanssa. Tuuli pieksi kylmää sadetta ikkunaruutua vasten.

Kun senaattori ja hänen rouvansa astuivat huoneeseen, jota valaisivat kahden pöydällä seisovan haarajalan kynttilät, olivat molemmat lääkärit jo saapuvilla. Christiankin oli haettu huoneestaan ja istui jossakin selin vuoteeseen, pää syvälle käsiin haudattuna. Odotettiin sairaan veljeä, konsuli Justus Krögeriä, jota myös oli lähetetty noutamaan. Rouva Permaneder ja Erika Weinschenk istuivat hiljaa nyyhkyttäen sängyn jalkopäässä. Sisar Leandra ja mamsseli Severin eivät enää voineet tehdä mitään, vaan katsoivat murheissaan kuolevan kasvoja.

Konsulitar makasi monien tyynyjen ympäröimänä selällään, ja hänen molemmat kätensä, nuo kauniit, sinisuoniset kädet, jotka nyt olivat niin laihat ja kurtistuneet, nyplivät nopeasti, herkeämättä, vapisevalla kiihkolla peitettä. Hänen päänsä, jossa oli valkoinen yömyssy, kääntyili lakkaamatta, pöyristyttävän säännönmukaisesti puolelta toiselle. Hänen huulensa, jotka näyttivät vetäytyneen sisäänpäin, avautuivat ja sulkeutuivat, napsahtaen jokaisella vaivalloisella hengitysyrityksellä, ja hänen sisäänvajonneet silmänsä harhailivat apua etsivinä ympäri huonetta, kiintyen silloin tällöin järkyttävän kateuden ilmein johonkin läsnäolevista henkilöistä, jotka olivat täysissä vaatteissa, osasivat hengittää ja kuuluivat elämälle eivätkä voineet tehdä muuta kuin kantaa sen rakkaudenuhrin, että katsoivat loppuun asti kuolemankamppausta. Ja yö kului edelleen, eikä muutosta tullut.

»Kauanko tätä vielä voi kestää?» kysyi Thomas Buddenbrook hiljaa vetäen vanhan tohtori Grabowin huoneen perälle, tohtori Langhalsin paraikaa antaessa sairaalle jotakin ruisketta. Rouva Permaneder liittyi myös heihin nenäliina suulla.

»Sitä on mahdoton sanoa, rakas herra senaattori», vastasi tohtori Grabow. »Rouva äitinne voi päästä tuskistaan viiden minuutin kuluttua, mutta voi myös elää vielä useita tunteja... en voi sanoa mitään varmaa. On kysymyksessä niin sanottu keuhkopöhö..»

»Minä tiedän mitä se on», sanoi rouva Permaneder vahvistaen sanansa päännyökkäyksellä, kyynelten juostessa hänen poskiaan pitkin. »Se sattuu usein keuhkotulehduksen yhteydessä... keuhkopussiin kerääntyy silloin nestettä, ja jos se käy vaaralliseksi, ei sairas enää voi hengittää... Minä tiedän, mitä se on... »

Kädet ristissä rinnalla katsoi senaattori uudinvuoteeseen.

»Miten julmasti hän mahtaa kärsiä!» kuiskasi hän.

»Se on erehdys!» sanoi tohtori Grabow yhtä hiljaa, mutta tavattomalla arvovallalla, ja hänen pitkät lempeät kasvonsa vetäytyivät moniin ryppyihin... »Se on erehdys, uskokaa minua, se on erehdys! Tietoisuus on enää hyvin heikko... Nämä ovat suurimmaksi osaksi refleksiliikkeitä... Uskokaa minua...»

Ja Thomas vastasi: »Jumala suokoon, että niin olisi!» — Mutta lapsikin olisi voinut nähdä konsulittaren kasvoista, että hän oli täydessä tajussaan ja tunsi kaiken...

Istuttiin jälleen... Konsuli Krögerkin oli saapunut ja istui keppinsä kokkaan nojaten, silmät punaisina vuoteen ääressä.

Sairaan liikahtelut olivat lisääntyneet. Kauhea levottomuus, sanomaton hätä ja pelko, kuvaamaton, rajaton avuttomuuden ja yksinolon tunne näytti ahdistavan tuota kuoleman valtaan jätettyä olentoa. Hänen silmänsä, nuo rukoilevat, valittavat, apua-anovat silmät sulkeutuivat monesti, pään kääntyillessä korahdellen puolelta toiselta, melkein murtuvan näköisinä, tai avautuivat niin selälleen, että silmämunan hienot suonet muuttuivat verestäviksi. Eikä helpotusta tuovaa tajuttomuutta kuulunut!

Kello kolmen jälkeen nähtiin Christianin nousevan. »Minä en kestä enempää», hän sanoi ja lähti laahustamaan pois, tapaillen tukea huonekaluista. — Mutta Erika Weinschenk ja mamsseli Severin olivat torkahtaneet tuoleilleen yksitoikkoisten kuolon äänien jatkuessa, ja heidän kasvoillaan oli unen kukkeus.

Kello neljä paheni tila pahenemistaan. Koetettiin tukea sairasta ja kuivata hikeä hänen otsaltaan. Hengitys uhkasi kokonaan tauota ja ahdistus kasvoi. »Tahtoisin nukkua hiukan...!» sai hän sanotuksi. »Unilääkettä!» Mutta hänen ei annettu nukkua.

Äkkiä alkoi hän jälleen vastailla kuulumattomiin ääniin, kuten jo kerran aikaisemmin. »Ei enää kauan, Jean!»... Ja senjälkeen: »Minä tulen, rakas Klara!...»

Sitten alkoi taistelu uudelleen... Vieläkö se oli kamppailua kuolemaa vastaan? Ei, hän kamppaili nyt kuoleman puolesta elämää vastaan. »Minä tahtoisin mielelläni...» läähätti hän... »en voi... antakaa unilääkettä... hyvät herrat, olkaa armolliset, antakaa lääkettä!...»

Tuo »olkaa armolliset» sai aikaan sen, että rouva Permaneder alkoi itkeä ääneen ja Thomakselta pääsi tukahutettu ähkäys hänen tarttuessaan molemmin käsin päähänsä. Mutta lääkärit tiesivät velvollisuutensa. Heidän täytyi pidättää tuo elämä niin kauan kuin suinkin omaisten luona; nukutusaine olisi heti vapauttanut hengen. Lääkärit eivät olleet maailmassa kuoleman saattamiseksi, vaan elämän säilyttämiseksi millä hinnalla hyvänsä. Tätä käsitystä tukivat sitäpaitsi eräät uskonnolliset ja siveelliset käsitteet, joista heille oli tehty tarkkaa selkoa yliopistossa, vaikka he tällä hetkellä eivät sattuneet muistamaan niitä... He vahvistivat siis eri aineilla sydämen toimintaa ja saivat useamman kerran aikaan helpotusta oksetuksen avulla.

Kello viideltä ei sairaan tila enää voinut tulla pahemmaksi. Konsulitar, joka oli noussut kouristuksenomaisesti istumaan silmät selkosen selällään, huitoi ympärilleen kuin tukea etsien tai tavoitellen käsiä, jotka ojentuivat häntä vastaan, ja vastaili lakkaamatta joka puolelta kuulemiinsa kutsuihin, jotka näyttivät käyvän yhä lukuisammiksi ja kehoittavammiksi. Oli kuin ei ainoastaan hänen kuollut miehensä ja tyttärensä, vaan myös hänen vanhempansa, appivanhempansa ja monet muut ennen häntä manalle ehtineet sukulaiset olisivat olleet läsnä jossakin; hän mainitsi nimiä, eivätkä huoneessa olijat tienneet ketä kuollutta hän milloinkin tarkoitti. »Kyllä!» huusi hän eri tahoille. »Tulenhan minä... aivan heti... niin... en voi enää... lääkettä, hyvät herrat...»

Puoli kuusi tuli rauhallisempi hetki. Sitten, yht'äkkiä vavahtivat hänen vanhentuneet, kärsimyksen runtelemat kasvonsa, ja äkillinen, ääretön ilo, syvä, pelokas, arka rakkaus levisi hänen kasvoilleen; hän ojensi salamannopeasti käsivartensa ja huusi ääneen — niin välittömän nopeasti, että jokainen tunsi, ettei vastauksen ja kutsun välillä, minkä hän oli kuullut, ollut silmänräpäystäkään — mitä ehdottomimman kuuliaisuuden, äärettömän pelon ja nöyrän alistuvaisuuden vallassa: »Tässä minä olen!»... ja kuoli.

Kaikki olivat järkytetyt. Mitä se oli ollut? Kenen se ääni oli ollut, jota hän oli empimättä seurannut?

Joku veti syrjään ikkunaverhot ja sammutti kynttilät tohtori Grabowin sulkiessa lempeästi kuolleen silmät.

Kaikkia värisytti valjun syys-aamun valossa, joka nyt täytti huoneen. Sisar Leandra peitti seinäpeilin liinalla.

TOINEN LUKU.

Avonaisesta ovesta näkyi rouva Permaneder polvillaan kuolinhuoneen lattialla. Hän oli yksin, rukoukseen vaipuneena, surupuvun laskokset aaltoina ympärillään, ristissä olevat kädet vuoteen lähellä olevaa tuolia vasten, mumisten hiljaa pää kumarassa. Hän kuuli selvästi, että hänen veljensä ja kälynsä tulivat aamiaishuoneeseen, johon he jäivät seisomaan keskelle lattiaa odottaen hartauden päättymistä, mutta ei kiirehtinyt erityisesti, vaan yskäisi lopuksi kuivan yskähdyksensä, keräsi liepeensä lattialta ja astui omaisiaan vastaan vähääkään hämilleen joutumatta ja täysin arvokkaasti.

»Thomas», sanoi hän nyreästi, »mitä Severiniin tulee, näyttää minusta siltä, että äiti vainajamme on ruokkinut povellaan kyykäärmettä.»

»Kuinka niin?»

»Minua harmittaa niin kauheasti. Saattaa aivan menettää malttinsa ja hillintänsä... Onko tuolla naisella oikeus katkeroittaa näiden päivien tuskaa niin arkipäiväisellä tavalla?»

»Mitä nyt sitten on tapahtunut?»

»Ensiksikin on hänen ahneutensa mieltäkuohuttava. Hän menee kaapin luo, ottaa sieltä äidin silkkiset vaatteet, latoo ne käsivarrelleen ja aikoo poistua. »Rieckchen, sanon minä, minne nuo viedään?! — 'Konsulitar on luvannut ne minulle!' — 'Hyvä mamsseli Severin!' sanon minä ja moitin hänen menettelytapansa ennenaikaisuutta. Mutta luuletteko siitä olevan apua? Hän ei ota vain silkkipukuja, vaan myös kasan liinavaatteita, ja menee. Enhän minä voi ruveta tappelemaan hänen kanssaan, vai mitä?... Eikä hän yksin ole sellainen... kaikki toiset tytöt myös... Kokonaiset pyykkikorilliset liina- ja pitovaatteita häviävät talosta... Palveluskunta liikuttelee minun nähteni talon tavaroita, sillä Severinillä on kaappien avaimet. 'Neiti Severin —', sanon minä, 'haluaisin avaimet!' Mitä hän vastaa? Hän sanoo minulle vasten silmiä, ettei minulla ole mitään määräämistä, hän ei ole minun palveluksessani eikä hän tule luovuttamaan avaimia ennenkuin lähtiessään!»

»Onko sinulla hopeakalujen avaimet? — Hyvä. Anna muun olla. Sellaista ei voi välttää taloutta lopetettaessa, jota jo viime aikoina on hallittu vähän ylimalkaisesti. Liinavaatevarasto on vanha ja kulunut... mutta kyllähän me näemme, mitä on jälellä. Onko sinulla luettelot? Pöydällä? Hyvä. Katsokaamme paikalla.»

He astuivat makuuhuoneeseen, jossa jäivät hetkeksi seisomaan äänettöminä vuoteen ääreen, Antonie-rouvan siirrettyä valkoisen liinan kuolleen kasvoilta. Konsulitar oli jo puettu silkkivaatteisiin, joissa hänet tänään oli pantava arkkuun ja vietävä isoon saliin; oli kulunut vuorokausi hänen viimeisestä hengenvedostaan. Hänen suunsa ja poskensa olivat, tekohampaiden puuttuessa, vajonneet eukkomaisesti sisään, ja leuka kohosi esiin terävänä ja kulmikkaana. Kaikki kolme koettivat tuskan valtaamina, tarkastaessaan noita peruuttamattoman tiukasti suljetuita luomia, etsiä noissa kasvoissa äitinsä piirteitä. Mutta myssyn alta, jota vanha rouva oli käyttänyt sunnuntaisin, näkyi punertava, sileäjakauksinen tekotukka, jota Breitestrassen Buddenbrookin naiset olivat niin usein ivailleet... Kukkia oli siroteltu peitteelle.

»Tänne on tuotu suurenmoisia seppeleitä», sanoi rouva Permaneder hiljaa. »Kaikista perheistä... koko maailmalta! Olen antanut asettaa ne kaikki eteiseen; teidän täytyy myöhemmin mennä katsomaan niitä, Gerda ja Tom. Se on niin surullisen kaunista. Niissä on näin pitkiä atlasnauhoja...»

»Miten pitkälle salissa on ehditty?» kysyi senaattori.

»Siellä ollaan pian valmiit, Tom. Aivan pian. Verhoilija Jacobs on pannut parhaansa. Myöskin» — hän nyyhkäisi — »arkku on jo täällä. Mutta riisukaa nyt päällysvaatteenne, rakkaat ihmiset», jatkoi hän vetäen hellävaroen valkoisen liinan paikalleen. »Täällä on kylmä, mutta aamiaishuoneessa on hiukan lämmitetty... Anna minun auttaa, Gerda; tuollaista vaatekappaletta täytyy käsitellä varovasti... Saanko antaa sinulle suudelman? Tiedät, että rakastan sinua, vaikka sinä olet aina inhonnut minua... Älä pelkää, en minä saata epäkuntoon sinun tukkalaitettasi hattua irroittaessani... Voi sinun ihania hiuksiasi! Tällainen tukka oli äidilläkin nuorena. Eihän hän ole ollut koskaan niin ihana kuin sinä, mutta on sentään ollut sellainenkin aika, jolloin hän on ollut todella kaunis olento. Mutta entä nyt... Grobleben oli oikeassa sanoessaan, että meidän kaikkien kerran täytyy muuttua mullaksi —! Tuo yksinkertainen mies oli oikeassa... Tässä, Tom, ovat sitten tärkeimmät luettelot.»

He olivat palanneet viereiseen huoneeseen ja istuutuivat nyt pyöreän pöydän ympärille, senaattorin alkaessa tutkia papereita, joihin oli merkitty lähimmille omaisille jaettavat tavarat... Rouva Permaneder ei nostanut katsettaan veljensä kasvoista, vaan tarkasti niitä kiihkeällä jännityksellä. Häntä painoi raskas, polttava kysymys, joka seuraavalla hetkellä oli purkautuva esiin...

»Minun mielestäni», aloitti senaattori, »on meidän pysyttävä siinä yleisessä periaatteessa, että lahjat on luovutettava takaisin ja että siis... »

Hänen vaimonsa keskeytti hänet.

»Anteeksi, Thomas, minusta tuntuu... että Christianin... missä hän on?»

»Herranen aika, Christian, todellakin!» huudahti rouva Permaneder. Mehän unohdamme hänet!»

»Aivan oikein», sanoi senaattori päästäen paperit kädestään »Eikö häntä kutsuta?»

Rouva Permaneder meni nyt soittokellon luo. Mutta samalla hetkellä aukaisi Christian itse oven ja astui sisään. Hän tuli huoneeseen jokseenkin nopeasti, sulki oven hiukan äänekkäästi ja jäi seisomaan kulmakarvat rypyssä, samalla kuin hänen pienet, pyöreät, syvällä olevat silmänsä ketään katsomatta harhailivat ympäri huonetta ja hänen tuuheiden, punertavien viiksiensä ympäröimä suunsa liikkui kiihkeästi.

... Hän näytti olevan uhmaavassa ja ärtyneessä mielentilassa.

»Kuulin teidän tulleen tänne», sanoi hän lyhyesti. »Kun näistä asioista puhutaan, täytyy toki minullekin lähettää sana.»

»Aioimme juuri tehdä sen», vastasi senaattori välinpitämättömästi. »Ole hyvä ja istuudu.»

Mutta samalla pysähtyi hänen katseensa Christianin valkoisiin paidanrinnusnappeihin. Hän itse oli täydellisessä surupuvussa, ja hänen paidankauluksessaan, joka loisti häikäisevän valkoisena mustan verkatakin reunaa vastaan ja jonka yläpäässä oli leveä musta kaulaliina, oli hänen tavallisesti käyttämiensä kultanappien sijasta mustat napit. Christian huomasi tuon katseen, sillä vetäessään esiin tuolin ja käydessään istumaan sipaisi hän rintamustaan ja sanoi: »Tiedän, että minulla on valkoiset napit. En ole vielä tullut ostaneeksi mustia, tai oikeammin, olen jättänyt sen tekemättä. Minun on usein viime vuosien kuluessa täytynyt lainata viisi killinkiä hammaspulveriin ja mennä nukkumaan tulitikun valossa... en tiedä, lienenkö itse ehdottomasti syypää siihen. Eivätkähän mustat napit ole pääasia maailmassa. En rakasta äärimmäisyyksiä. En ole milloinkaan ollut niiden ihailija.»

Gerda tarkasti häntä hänen puhuessaan ja nauroi hiljaa. Senaattori sanoi: »Tuota viimeistä väitettäsi sinä et voi puolustaa, hyvä ystävä.»

»Enkö? Ehkä sinä siis tiedät sen asian paremmin, Thomas. Olen nähnyt siksi paljon maailmaa ja elänyt niin monenlaisten ihmisten parissa, etten... Minä olen muuten täysi mies», sanoi hän äkkiä ääneen, »olen neljänkymmenenkolmen vuoden vanha, olen oma herrani eikä minun tarvitse sallia kenenkään sekaantua asioihini.»

»Minusta tuntuu kuin sinä hautoisit jotakin mielessäsi, hyvä ystävä», sanoi senaattori ihmetellen. »Mitä nappeihin tulee, en minä tietääkseni ole sanonut niistä yhtään sanaa. Voit valita surupukusi aivan oman makusi mukaan; mutta älä luule, että sinun halpahintainen ennakkoluulottomuutesi voi tehdä minuun mitään vaikutusta...»

»En minä ole sitä tahtonutkaan...»

»Tom... Christian...», moitti rouva Permaneder. »Emmehän me viitsi ruveta riitelemään... tänään... ja tässä huoneessa, jonka vieressä... Jatka lukua, Thomas. Lahjat on siis luovutettava takaisin? Sehän on aivan luonnollista.»

Ja Thomas jatkoi lukuaan. Hän alkoi suuremmista kappaleista ja pani merkin niiden kohdalle, jotka hän tuli tarvitsemaan omassa talossaan, kuten ruokasalin kynttiläjalat ja suuren, leikkauksilla koristetun arkun, joka oli eteisessä. Rouva Permaneder otti erinomaisella innolla osaa asiaan ja lausui aina verrattoman näppärästi, kun tuleva omistaja hiukankaan epäili jonkun kappaleen tarpeellisuutta: »Minä voin ottaa sen...» Ja hänen ilmeensä osoitti suunnatonta uhrautuvaisuutta. Hän sai itselleen, tyttärelleen ja tyttärensälapselle suurimman osan huonekalustoa.

Christian oli saanut muutamia huonekaluja, erään empire-tyylisen pöytäkellon ja harmonion, ja näytti olevan tyytyväinen. Mutta kun siirryttiin hopeoiden ja liinavaatteiden sekä ruokakalustojen jakoon, alkoi hän osoittaa kaikkien ihmeeksi melkein ahneudelta näyttävää harrastusta.

»Entä minä? Entä minä?» kysyi hän... »Pyydän, ettette unohtaisi kokonaan minua...»

»Kuka sinut sitten unohtaa? Johan minä olen... Katso tänne, johan minä olen merkinnyt sinulle kokonaisen teekaluston hopeaisine tarjottimineen. Juhlapöytäkalustoa tarvitsemme kaiketi vain me, ja...»

»Minä voin ottaa jokapäiväisen ruokakaluston, jossa on sipulimalli», sanoi rouva Permaneder.

»Entä minä!» huudahti Christian kuohuksissaan; hänen poskensa näyttivät vielä laihemmilta ja koko hänen kasvonsa olivat merkillisen näköiset... »Minä pyytäisin myös saada osan ruokakalustoa! Montako lusikkaa ja haarukkaa minä sitten saan? Huomaan, ettei minun osalleni lankea juuri mitään!...»

»Mutta, hyvä ystävä, mitä sinä teet sellaisilla tavaroilla? Ethän sinä voi käyttää niitä mihinkään! En ymmärrä... On kai parempi, että nämä tavarat jäävät sukuun...»

»Vaikkapa äidin muistoksi», sanoi Christian uhmaavasti.

»Hyvä ystävä», vastasi senaattori jotakuinkin kärsimättömästi... »minua ei haluta laskea leikkiä... mutta sinun sanoistasi päättäen näyttää siltä kuin tahtoisit asettaa liemimaljan äidin muistoksi piironkiasi koristamaan! Toivon, ettet sinä luule meidän tahtovan jättää sinua vähemmälle osalle. Jos sinä jäät vähemmille tavaroille, korvataan se sinulle toisessa muodossa. Samoin on laita liinavaatteisiin nähden...»

»Minä en tahdo rahaa, minä tahdon liinavaatteita ja ruoka-astioita.»

»Mutta minkä ihmeen tähden?»

Nyt antoi Christian sellaisen vastauksen, joka sai Gerda Buddenbrookin kääntymään äkkiä häneen päin ja katsomaan häntä arvoituksellinen katse silmissään, senaattorin ottamaan silmälasit nenältään ja tuijottamaan häntä jäykästi kasvoihin ja rouva Permanederin ristimään kätensä. Hän sanoi näet: »Minä aion mennä piakkoin naimisiin.»

Hän sanoi tämän hiljaa ja nopeasti, heilauttaen kättään aivan kuin olisi viskannut veljelleen jotakin pöydän yli. Sitten hän nojautui taapäin ja katseli jurosti ympäri huonetta, samalla loukkaantuneen ja hajamielisen näköisenä. Syntyi pitkähkö äänettömyys. Viimein sanoi senaattori: »Tunnustan, Christian, että sinun aikeesi on hiukan myöhäinen... olettaen tietenkin, että se on rehellisesti tarkoitettu ja mahdollinen toteuttaa, eikä sellainen kuin se, jonka sinä jo kerran aikaisemmin esitit äidillemme...»

»Aikeeni on sama kuin silloin», sanoi Christian yhä luomatta katsettaan kehenkään ja yhä samanlainen ilme kasvoillaan.

»Se lienee toki mahdotonta. Olisitko siis odottanut äidin kuolemaa voidaksesi...»

»Olen tehnyt sen, aivan niin. Sinä näyt olettavan, että koko maailman hienotunteisuus ja huomaavaisuus on ainoastaan sinun vallassasi...»

»En tiedä mikä oikeuttaa sinut käyttämään tällaista puhetapaa. Mutta minun täytyy ihmetellä sinun hienotunteisuutesi laajuutta. Äidin kuoleman jälkeisenä päivänä tahdot ilmaista tottelemattoman tahtosi...»

»Koska se tuli puheeksi. Ja pääasia on, ettei äidin enää tarvitse kiihtyä siitä. Ja silloin on yhdentekevä, tapahtuuko se tänään vai vuoden perästä... Hyvä Jumala, Thomas, eihän äiti ollut ehdottomasti oikeassa, vaan ainoastaan omalta kannaltaan katsoen, jota kohtaan minä olen osoittanut huomaavaisuutta hänen elossa ollessaan. Hän oli toiseen aikaan kuuluva vanha rouva, jolla oli toisenlainen katsantokanta...»

»Siispä ilmoitan, että minun katsantokantani tässä asiassa on täsmälleen sama.»

»En voi ottaa sitä huomioon.»

»Sinun täytyy ottaa se huomioon, ystäväni.»

Christian katsoi häneen.

»En —!» huudahti hän. »Minä en voi! Sanon sinulle, etten voi! Täytyyhän minun tietää mitä teen. Olen täysi mies!...»

»Tuo sinun 'täysi miehesi' on hyvin ylimalkaista. Et tiedä ollenkaan mitä teet...»

»Tiedänpähän!... Ensiksikin teen kuten kunnian mies... Sinä et ota ollenkaan huomioon asian laatua, Thomas! Tässä istuvat Tony ja Gerda... emme voi puhua siitä yksityiskohtaisesti, mutta olen sanonut sinulle jo sen, että minulla on velvollisuuksia! Viimeinen lapsi, pikku Gisela...»

»Minä en tunne ketään pikku Giselaa enkä tahdo tietää sellaisesta! Olen varma siitä, että sinua on petetty. Missään tapauksessa sinulla ei ole senkaltaista henkilöä kohtaan, jota tarkoitat, muita velvollisuuksia kuin ne, jotka ovat määrätyt laissa ja jotka sinun kai täytyy täyttää edelleen, kuten tähänkin asti...»

»Henkilöä, Thomas? Henkilöä? Sinä erehdyt hänen suhteensa, Thomas. Aline...»