Part 13

Hänen vatsansa oli nykyään usein epäkunnossa; torstaisin, suvun kokoontuessa yhteen, saattoivat kaikki sen huomata. Ja vaikka olisi kuinka koetettu välttää yleistä loukkauskiveä, kääntyi keskustelu sittenkin Hugo Weinschenkin oikeusjuttuun. Rouva Permaneder johdatti sen siihen vastustamattomasti, vaatien toisia vastaamaan, miten oli mahdollista, että virallinen syyttäjä Moritz Hagenström saattoi nukkua rauhassa yönsä! Hän ei käsittänyt sitä, hän ei ollut milloinkaan käsittävä sitä!... ja hänen kiihtymyksensä kasvoi sana sanalta. »Kiitos, minä en syö mitään», sanoi hän työntäen kaiken luotaan olkapäitään kohottaen, painoi päänsä takakenoon ja vetäytyi yksinäiseen loukattuun korkeuteensa, huolimatta muuta kuin kylmää, baierilaista olutta, jota hän oli tottunut juomaan müncheniläisen avioliittonsa aikoina; hän kaatoi sitä tyhjään vatsaansa, jonka hermot olivat kapinassa ja joka kosti tuon teon. Sillä aterian lopulla täytyi hänen nousta pöydästä ja kiitää puutarhaan tai pihalle, jossa hän Ida Jungmannin tai Rieckchen Severinin tukemana sai kestää hirvittäviä vaivoja. Hänen vatsansa tyhjensi sisältönsä, kouristuen minuuttimääriä suonenvedontapaisesti, ja hänen täytyi kestää sen nytkähtelyitä sittenkin, kun hänellä ei enää ollut mitään oksentamista...

Kello oli kolme, oli tuulinen ja sateinen tammikuun päivä. Rouva Permanederin ehdittyä Eischergruben nurkkaan kääntyi hän rantaa kohti ja riensi alamäkeä veljensä taloa kohti. Hän astui eteisestä konttoriin, koputettuaan hätäisesti ovelle, katsoi pulpettien yli ikkunaa, veljensä paikkaa kohti ja teki niin pyytävän päänliikkeen, että senaattori Thomas Buddenbrook laski viipymättä kynän kädestään ja meni häntä vastaan.

»Mitä kuuluu?» kysyi veli kohottaen toisen kulmansa...

»Silmänräpäys, Thomas... minulla on hyvin tärkeätä asiaa... en voi odottaa hetkeäkään... »

Senaattori avasi täytteellä varustetun yksityishuoneensa oven, veti sen kiinni sisarensa jälkeen molempien astuttua sisään ja katsoi Tonyyn kysyvästi.

»Tom», sanoi Tony vavahtelevin äänin ja väänteli turkispuuhkaan pistettyjä käsiään, »sinun täytyy luovuttaa... toistaiseksi... vakuus, hyvä, rakas Tom.... Eihän meillä ole mitään... Mistä me voisimme ottaa kaksikymmentä viisituhatta markkaa?... Saat varmasti takaisin koko summan... mutta pian... ymmärräthän... asia on niin, että... sanalla sanoen, oikeusjuttu on sillä asteella, että Hagenström on uhannut antaa heti vangitsemiskäskyn, ellemme voi suorittaa kahdenkymmenenviidentuhannen markan vakuutta. Ja Weinschenk lupaa kunniasanallaan, ettei hän poistu paikkakunnalta...»

»Ollaanko siis todella niin pitkällä!» sanoi senaattori päätään pudistaen.

»Ollaan, nuo kurjat konnat ovat saaneet asian semmoiselle tolalle...!» Rouva Permaneder vaipui voimattomasta vihasta nyyhkyttäen vahakankaalla päällystetylle tuolille, joka oli hänen vieressään. »Ja he tulevat johtamaan sen vielä pitemmälle, Tom, loppuun asti...»

»Tony», sanoi senaattori istuutuen syrjittäin mahonkipöydän eteen, nostaen polven toisen polven yli ja nojaten päänsä käteen... »Sanohan suoraan, uskotko sinä yhä hänen viattomuuteensa?»

Toinen nyyhkytti pari kertaa ja vastasi sitten hiljaa ja epätoivoisesti: »En, Tom... Miten minä voisin uskoa sitä? Miten juuri minä voisin uskoa sitä, jonka on täytynyt kokea niin paljon rumaa? En ole voinut uskoa sitä alusta alkaenkaan, vaikka kuinka olen koettanut. Elämässä on niin hirveän vaikea uskoa kenenkään viattomuuteen... Jo kauan olen epäillyt hänen hyvää omaatuntoaan, ja Erikakin on erehtynyt hänen suhteensa... hän on tunnustanut sen itkien... erehtynyt hänestä, mitä hänen kotikäytökseensä tulee. Olemme tietysti olleet puhumatta koko asiasta... Hänen kuorensa on käynyt yhä karkeammaksi... ja hän on vaatinut yhä ankarammin, että Erikan tulee olla iloinen ja karkoittaa hänen huolensa; ja jos Erika on vakava, rikkoo hän astioita. Et ymmärrä minkälaista kotona on ollut, kun hän iltaisin vielä sulkeutuu tuntimääriksi huoneeseensa asiakirjojaan tutkimaan... ja jos kolkuttaa ovelle, hyppää hän pystyyn huutaen: »Kuka siellä!... mitä asiaa?»

Tony vaikeni.

»Mutta vaikka hän olisikin syyllinen, vaikka hän olisikin erehtynyt», jatkoi rouva Permaneder taas puhettaan, ääni yhä enemmän paisuen, »hän ei ole ainakaan tehnyt sitä oman kukkaronsa vuoksi, vaan yhtiön hyväksi, ja silloin... Herranen aika, täytyyhän elämässä sentään ottaa huomioon yhtä ja toista, Tom! Ja hän kuuluu joka tapauksessa meidän sukuumme... hän kuuluu meihin... Ja emmehän me voi antaa sulkea tyrmään omia jäseniämme, kaikkivaltias Jumala!... »

Thomas kohautti olkaansa.

»Sinä kohautat olkaasi, Tom... Sinä siis aiot sietää sen, että nuo roistot saavat loistavan voiton? Täytyyhän tässä tehdä jotakin! Häntä ei saa tuomita!... Sinä olet pormestarin oikea käsi... hyvä Jumala, eikö senaatti voi armahtaa häntä ilman muuta?... Minäpä sanon jotakin... juuri ennen tänne tuloani aioin lähteä Cremerin luo pyytääkseni, että hän ryhtyisi välittämään, puuttuisi asiaan... Hän on poliisimestari...»

»Voi, hyvä lapsi, sinun hassutuksiasi.»

»Hassutuksiasi, Tom? — Entä Erika? Ja lapsi?» sanoi hän kohottaen puuhkansa rukoilevasti veljeään kohti. Sitten hän vaikeni hetkeksi ja päästi kätensä vaipumaan, hänen suunsa vääntyi alas, hänen kurttuihin vetäytynyt leukansa alkoi vavista, ja kahden kyyneleen vierähtäessä esiin alas laskettujen luomien alta lisäsi hän aivan hiljaa: »Ja entä minä...?»

»Rohkeutta, Tony!» sanoi senaattori astuen liikutuksen ja toisen avuttomuuden valtaamana lähemmä ja alkaen silitellä lohduttavasti tämän päätä. Eihän kaikki ole vielä lopussa. Eihän häntä vielä ole tuomittu. Kaikki voi vielä käydä hyväksi. Ja minä luovutan aluksi vakuussumman; en tietenkään kieltäydy siitä. Ja onhan Breslauer ovela mies...»

Tony pudisti itkien päätään.

»Ei, Tom, en minä jaksa uskoa sitä. Kyllä he tuomitsevat hänet ja panevat hänet vankilaan, ja sitten koittaa vaikea aika Erikalle ja lapselle ja minulle. Hänen myötäjäisensä ovat käytetyt, ne ovat menneet kodin sisustukseen ja tauluihin... ja myydessä saa tuskin neljättä osaa koko summasta... Ja palkan me olemme aina käyttäneet kokonaan... Weinschenk ei ole pannut mitään säästöön. Meidän täytyy taas palata äidin luo, jos hän sen sallii, siihen asti kunnes hän on kärsinyt rangaistuksensa... ja sitten tulee vielä vaikeampaa, sillä mihin me sitten menemme?... Emmehän me voi istua kivillä», sanoi hän nyyhkyttäen.

»Kivillä?»

»Se on vain sellainen puheenparsi... kuvannollinen puheenparsi. Ei se voi kääntyä hyväksi. Minun on täytynyt kärsiä liian paljon... En tiedä, millä olen sen ansainnut... mutta en nyt enää jaksa toivoa. Ja Erikan täytyy nyt kokea samaa kuin minun Grünlichin ja Permanederin tähden... mutta näet nyt, miten elämässä käy, voit nähdä sen lähimmästä ympäristöstäsi, eikä sille mahda mitään! Onnettomuus tulee vain eteen ja painaa ihmisen alleen. Eikä sille mahda mitään. Eihän, Tom!» valitti hän katsoen tätä veljeään lohduttoman kysyvästi suurilla, kyyneleisillä silmillään. »Kaikki, mihin minä olen ryhtynyt, on tuottanut pettymystä ja kääntynyt pahaksi... Ja minä olen tarkoittanut vain hyvää, kautta Jumalan!... Olen aina toivonut koko sydämestäni voivani saada aikaan jotakin elämässä ja niittää hiukan kunniaa... Ja nyt tämäkin sortuu. Näin se nyt päättyy... tämä viimeinen yritys...»

Ja veljen käsivarren varassa itki hän nyt hukkaanmennyttä elämäänsä, jossa viimeinenkin toivo oli sammunut.

Viikkoa myöhemmin tuomittiin johtaja Hugo Weinschenk kolmen ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen ja vangittiin viipymättä.

Istunto, jossa tuomio julistettiin, oli ollut tungokseen asti täynnä kuuntelijoita, ja berliiniläinen asianajaja Breslauer oli puhunut niin loistavasti, ettei sellaista koskaan oltu näillä mailla kuultu. Kaupanvälittäjä Sigismund Gosch puhui useita viikkoja haltioituneena asianajajan suurenmoisesta ivallisuudesta, voimasta ja liikutuksesta, ja Christian Buddenbrook, joka myöskin oli ollut saapuvilla, asettui pöydän taa klubissa, levitti eteensä sanomalehtipinkan muka asiapapereina, ja esitti sitten täydellisen jäljennöksen puolustusasianajajasta. Hän selitteli myös kotona, että lakitiede oli ihanin tiede ja että se ala olisi sopinut hänelle! Jopa virallinen syyttäjä tohtori Hagenströmkin, joka oli kaunosielu, tunnusti yksityiskeskusteluissa, että Breslauerin puhe oli tuottanut hänelle todellista nautintoa. Mutta kuuluisan asianajajan taito ei ollut sittenkään estänyt kaupungin lakimiehiä lyömästä häntä olalle ja ilmoittamasta hänelle kaikessa sovussa, etteivät he tulisi antamaan pehmittää itseään.

Kun sitten oli toimitettu välttämättömät myynnit johtajan katoamisen jälkeen, alkoi kaupunki unohtaa Hugo Weinschenkin. Mutta Breitestrassen Buddenbrookin naiset ilmoittivat seuraavana torstaina sukupäivällisillä, että he heti ensi hetkestä olivat nähneet tuon miehen silmistä, ettei hän ollut luotettava mies, vaan että hänen luonteessaan varmasti oli suuria vikoja, sekä että hänelle vielä oli käyvä huonosti elämässä. Eräät asianhaarat, joiden ilmaisematta jättämistä he nyt katuivat, olivat saaneet heidät pitämään surullisen huomionsa omana tietonaan.

YHDEKSÄS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Senaattori Buddenbrook tuli molempien tohtoreiden, vanhan tohtori Grabowin ja nuoren tohtori Langhalsin, erään Langhalsin perheen sukulaisen kera konsulittaren sänkykamarista aamiaishuoneeseen ja sulki oven perästään.

»Silmänräpäys, hyvät herrat», sanoi hän vieden heidät portaita alas eteisen poikki maisemahuoneeseen, jonka uunia jo oli lämmitetty kostean, kolkon syysilman tähden. »Voinette käsittää jännitykseni... olkaa hyvät ja istuutukaa! Onko hänen tilansa huolestuttava?»

»Olkaa nyt toki, rakas senaattori», vastasi tohtori Grabow, joka oli asettunut mukavasti nojatuoliin pitäen molemmin käsin vatsansa päälle asettamansa hatun lieristä; tohtori Langhals, tanakka tummaihoinen herra, jolla oli suippo parta, pystyssä seisova tukka, kauniit silmät ja itserakas ilme, oli laskenut silinterinsä viereensä matolle ja katseli harvinaisen pieniä, karvaisia käsiään... »Huolestuttava se ei ole ollenkaan; hyvänen aika... potilas, jolla on sellainen vastustusvoima kuin arvon rouva konsulittarella, kestää paljon... Rakas ystävä, minä tunnen tuon vastustusvoiman, koska olen monivuotinen neuvonantajanne. Hänen iässään se on suorastaan ihme...»

»Niin niin, mutta juuri hänen iässään...», sanoi senaattori levottomasti kiertäen pitkien viiksiensä päitä.

»En tietenkään väitä, että rakas rouva äitinne voi huomenna lähteä kävelemään», jatkoi tohtori Grabow lempeästi. »Sellaista vaikutusta tekään tuskin lienette saanut, rakas senaattori. Täytyy myöntää, että tulehdus on viime vuorokauden kuluessa kääntynyt pahempaan päin. Eilisiltainen puistatuskohtaus ei miellyttänyt minua oikein, ja tänään hänellä arvattavasti tulee olemaan pistoksia kyljessä sekä hengenahdistusta. Kuumetta on myös hiukan — aivan vähän vain, mutta kuitenkin. Meidän täytyy siis myöntää se harmillinen tosiseikka, että keuhkossa on hiukan vikaa...»

»Keuhkotulehdus siis?» sanoi senaattori katsoen toisesta lääkäristä toiseen.

»Niin, — _pneumonia_», sanoi tohtori Langhals tehden vakavan, täsmällisen kumarruksen.

»Aivan niin, pieni tulehdus oikeassa keuhkossa», vastasi kotilääkäri, »jota meidän on koetettava estää levenemästä...»

»On siis kuitenkin vakavan huolen syytä?» Senaattori istui paikallaan aivan hiljaa katsoen puhujaa kasvoista kasvoihin.

»Huolen? Noo... meidän tulee huolehtia sairauden rajoittamisesta, yskän lieventämisestä, kuumeen poistamisesta... kiniini on tekevä hyvää... Ja sitten vielä eräs seikka, rakas senaattori. Emme saa pelätä jokaista yksityistä taudinoiretta! Jos hengenahdistus lisääntyisi, jos hän alkaisi hiukan houria yöllä tai syleksiä huomenna... sellaista ruskeanpunaista sylkeä, jossa saattaa olla vertakin... niin emme saa hätäillä. Se on kaikki asiaankuuluvaa, aivan kuten olla pitää. Kertokaa, olkaa hyvä, tästä myös herttaiselle rouva Permanederillemme, joka hoitaa häntä niin suurella antaumuksella... _A propos_, mitä hänelle kuuluu? Olen aivan unohtanut kysyä, millainen hänen vatsansa on ollut viime päivinä...»

»Kiitos, kuten tavallisesti. Minä en tiedä mitään erinomaisempaa. Hän ei tietenkään nyt ehdi huolehtia niin paljon omasta voinnistaan...»

»Ymmärrettävästi. Mutta... muistuupa mieleeni muuan asia. Sisarenne tarvitsee lepoa, varsinkin yöllä, ja mamsseli Severin ei kai jouda hoitamaan yksin... miten olisi, jos hankkisimme sairaanhoitajattaren, rakas senaattori? Meillähän on hyvät katolilaiset harmaat sisaremme, joita te aina olette puoltaneet niin suopeasti... Johtajatar on iloitseva voidessaan palvella teitä.»

»Pidätte sitä siis tarpeellisena?»

»Ehdottaisin sitä. Se on niin miellyttävää... Nuo sisaret ovat verrattomat. Heidän kokemuksensa ja tyyneytensä tekee niin hyvää sairaalle... varsinkin näissä sairaustapauksissa, joihin, kuten sanottu, kuuluu hiukan peloittavia oireita... Toistan siis vielä kerran: malttia, rakas senaattori! Ja saammehan sitten nähdä... saammehan sitten nähdä... Kai me neuvottelemme vielä kerran tänään...»

»Tiettävästi», sanoi tohtori Langhals, otti silinterinsä maasta ja nousi samalla kuin hänen virkatoverinsa. Mutta senaattori jäi istumaan, hänellä oli vielä jotakin kysyttävää...

»Hyvät herrat», hän sanoi, »vielä yksi sana... Veljeni Christian on hermostunut eikä siedä kovin paljoa... Neuvotteko minua ilmoittamaan hänelle äitini sairastumisesta? Pyytämään häntä palaamaan —?»

»Eikö veljenne Christian ole kaupungissa?

»Ei, hän on Hampurissa. Käymäseltään. Asioissa, tietääkseni...»

Tohtori Grabow vilkaisi ammattitoveriinsa, sitten hän ravisti nauraen senaattorin kättä ja sanoi: »Antakaamme hänen toimittaa asiansa! Miksi säikähdyttää hänet turhanpäiten? Jos rouva äitinne tilassa tapahtuisi jokin muutos, joka tekisi hänen läsnäolonsa suotavaksi — esimerkiksi sairaan rauhoittamista varten, hänen mielialansa kohottamiseksi — niin vielähän hän ehtii sittenkin... sittenkin saada tietää...»

Kulkiessaan pylväikön ja eteisen läpi ja jäädessään seisomaan tuokioksi portaiden yläpäähän puhuivat herrat aivan toisista asioista, politiikasta, juuri vastapäättyneen sodan aikaansaamista mullistuksista ja muutoksista... »Ja nyt ovat tulossa hyvät ajat, vai kuinka, herra senaattori? On rahaa maassa... Ja virkeää mieltä kaikkialla...»

Senaattori myönteli puolittain. Hän myönsi, että sodan puhkeaminen oli vaikuttanut edullisesti viljakauppaan Venäjän kanssa, ja mainitsi armeijan tarpeiksi tehdyistä suurista kauranostoista. Mutta voitot olivat langenneet hyvin epätasaisesti.

Lääkärit lähtivät talosta, ja senaattori Buddenbrook kääntyi takaisin, palatakseen vielä kerran sairasta katsomaan. Hän muisteli Grabowin sanoja... Niissä oli ollut niin paljon peitettyä... Saattoi huomata, että hän oli pidättynyt sanomasta mitään ratkaisevaa. Ainoa selvä sana oli ollut »keuhkotulehdus», eikä tuo sana käynyt lohdullisemmaksi siitä, että tohtori Langhals oli kääntänyt sen lääkärinkielelle. Keuhkotulehdus konsulittaren iällä... Sekin, että talossa kävi kaksi lääkäriä, antoi asialle huolestuttavan leiman. Grabow oli järjestänyt asian siten, melkein huomaamattomasti, kuin ohimennen. Hän sanoi aikovansa pian luopua toiminnastaan, ja koska nuori Langhals oli halukas ottamaan vastaan hänen potilaansa, niin oli Grabowista hauska jo silloin tällöin tutustuttaa seuraajaansa tämän tulevaan vaikutuspiiriin...

Senaattorin astuessa hämärään makuuhuoneeseen oli hänen ilmeensä iloinen ja ryhtinsä jäntevä. Hän oli niin tottunut salaamaan huolensa ja väsymyksensä hillityn varmuuden alle, että tuo ilme melkein hänen tahtomattaan jo asettui hänen kasvoilleen.

Rouva Permaneder istui sängyn vieressä, jonka verhot olivat vedetyt syrjään, ja piti konsulittaren kättä omassaan. Tämä istui tyynyjen tukemana vuoteessa ja loi tulijaan tutkivan katseen vaaleansinisistä silmistään. Tuo katse ilmaisi mielentyyneyttä ja jännittynyttä, väistämätöntä tietämishalua ja se tuntui melkein väijyvältä tullessaan hiukan sivultapäin. Hän oli kalpea, ja poskilla hehkui pari punaista täplää, mutta muuten ei noilla kasvoilla ollut pienintäkään väsymyksen ja heikkouden merkkiä. Vanha rouva tarkkasi valppaasti asiaa, vielä valppaammin kuin hänen ympäristönsä, sillä häntähän asia koski lähimmin. Hän epäili tätä sairautta eikä ollut lainkaan halukas kallistamaan päätään tyynylle ja antamaan asioiden kulkea latuaan...

»Mitä he sanoivat, Thomas?» kysyi hän niin varmalla ja virkeällä äänellä, että sitä paikalla seurasi yskänkohtaus, jota hän koetti pidättää suljetuin huulin, mutta joka siitä huolimatta pusertui esiin ja pakotti hänen painamaan kädellä oikeaa kylkeään.

»He sanoivat», vastasi senaattori kohtauksen mentyä ohi, silitellen hänen kättään... »että äitimme on parin päivän kuluttua taas pääsevä jalkeille. Se, ettet sinä voi heti paikalla tehdä sitä, johtuu siitä, että tuo paha yskä on käynyt hiukan keuhkoihin... se ei ole suorastaan keuhkotulehdus», sanoi hän huomatessaan, että äidin katse kävi vielä läpitunkevammaksi... »vaikkei sekään olisi mikään niin hirmuinen asia. On paljon pahempiakin! Keuhkossa on siis pikkuisen vikaa, sanovat molemmat, ja voivathan he olla oikeassa... Missä on Severin?»

»Apteekissa», sanoi rouva Permaneder.

»Joko hän nyt taas on apteekissa, ja sinä, Tony, olet nukkua siihen paikkaan. Tämä ei kelpaa. Vaikka ei olisi kysymys kuin parista päivästä, on meidän hankittava hoitajatar taloon, eikö teidänkin mielestänne? Minä lähetän heti jonkun kysymään 'Harmaiden sisarien' johtajattarelta, onko heistä kukaan vapaa...»

»Thomas», sanoi konsulitar nyt varovaisemmalla äänellä estääkseen yskänkohtausta, »sinä herätät pahennusta suosiessasi aina enemmän katolisia sisaria kuin mustia protestanttisia sisariamme. Olet hankkinut edellisille suoranaisia etuja tekemättä mitään jälkimmäisten hyväksi. Pastori Pringsheim valitti sitä aivan äskettäin minulle...»

»Siitä ei ole mitään hyötyä hänelle. Olen varma siitä, että harmaat sisaret ovat uskollisempia, palvelevaisempia, uhrautuvampia kuin mustat. Nuo protestanttiset sisaret eivät ota kutsumustaan yhtä vakavalta kannalta. He voivat ensi tilaisuuden sattuessa mennä naimisiin... Sanalla sanoen: he ovat maallisia, itsekkäitä, inhimillisiä... Harmaat ovat hartaampia, aivan varmasti, he ovat lähempänä taivasta. Ja juuri siksi, että he ovat minulle kiitollisuuden velassa, ovat he etuoikeutetut. Eikö sisar Leandra ollut aivan korvaamaton Hannon maatessa hammaskuumeessa! Toivoisin, että hän olisi vapaa...»

Ja sisar Leandra tuli. Hän laski hiljaa syrjään pienen käsilaukkunsa, vaippansa ja harmaan päähineensä, joka oli valkoisen päähineen päällä, ja ryhtyi — vyöstä riippuvan rukousnauhan hiljaa heiluessa — tyynesti ja ystävällisesti toimeensa. Hän hoiti hemmoiteltua, ei aina aivan kärsivällistä sairasta yötä ja päivää ja luovutti sitten toimensa, miltei häpeissään inhimillisestä heikkoudestaan, toiselle sisarelle, mennäkseen vähäksi aikaa kotiinsa nukkumaan ja palatakseen jälleen.

Sillä konsulitar vaati hoitajattaren alituista läsnäoloa. Mitä enemmän hänen tilansa paheni, sitä enemmän kääntyivät kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen mielenkiintonsa sairauteen, jota hän tarkasti avomielisen, lapsellisen vihaisesti. Hän, entinen maailmannainen, joka rakasti hiljaisella, luonnollisella ja pysyväisellä tavalla hyvinvointia ja elämää yleensä, oli uhrannut viimeiset vuotensa hurskauteen ja hyväntekeväisyyteen... miksi? Kenties ei yksinomaan kunnioituksesta miesvainajaansa kohtaan, vaan myös tiedottomasta halustaan saavuttaa vilkkaalla toiminnallaan taivaan suosio ja taivuttaa se suomaan hänelle, hänen sitkeästä elämänhalustaan huolimatta, autuaallinen kuolema! Mutta hän ei osannut kuolla autuaasti. Monista raskaista, kokemuksista huolimatta oli hänen vartalonsa murtumaton ja hänen silmänsä kirkas. Hän piti hyvistä aterioista, hänestä oli mieluista käydä komeasti ja hienosti puettuna, hän tahtoi sivuuttaa ja karkoittaa kaikki ikävät seikat, joita hän havaitsi ympärillään, ja nautti vanhimman poikansa laajasta maineesta. Tämä sairaus, tämä keuhkotulehdus oli iskenyt hänen suoraan vartaloonsa minkään sielullisen ennakkotoiminnan helpoittamatta sen työtä... suorittamatta tuota kärsimyksen miinoitustyötä, joka etäännyttää meidät hitaasti, tuskien avulla, elämästä tai ainakin sen suomasta olotilasta, herättäen meissä lopun, uuden olotilan, rauhan suloisen kaipuun... Ei, vanha konsulitar tunsi selvästi, ettei hän, huolimatta viime vuosien kristillisestä elämäntavasta, ollut oikeastaan valmistunut kuolemaan; ja tuo hirvittävä ajatus, että jos tämä oli oleva hänen viimeinen sairautensa, oli se siis viimein hirveän nopeasti, ruumiillisten tuskien seuraamana, murtava hänen vastustuskykynsä ja aiheuttava hengenlähdön, — ja tuo hirvittävä ajatus täytti hänet pelolla.

Hän rukoili paljon; mutta vielä innokkaammin seurasi hän, tajuissaan ollessaan, tilaansa, tunnusteli itse suontaan, koetti kuumettaan ja koetti pidättää yskäänsä... Mutta suoni löi epätasaisesti, kuume nousi sitä korkeammalle, jos se oli hetkeksi laskenut, pannen hänet vuoroin vilusta värisemään, vuoroin kiihkeästi hourimaan; yskä, johon liittyi sisäisiä tuskia ja joka nostatti verisiä ysköksiä rinnasta, lisääntyi, ja hengenahdistus sai hänet pelkäämään. Tämä kaikki johtui siitä, että nyt oli, ei ainoastaan oikean keuhkon kärki, vaan koko keuhko tulehtunut ja että vasemmassakin oli havaittavissa tulehduksen jälkiä, jota ilmiötä tohtori Langhals nimitti »hepatisationiksi» ja josta tohtori Grabow oli mieluummin kokonaan vaiti... Kuumetta kesti taukoamatta, ja vatsa rupesi tekemään vastusta. Voimien vähentyminen lisääntyi hitaasti, mutta varmasti.

Potilas seurasi sairauden kulkua, nautti, jos suinkin kykeni, hänelle tarjottua ravintoa, piti vielä tarkemmin kuin hoitajansa mielessään lääkkeenottamistunnit ja oli tuosta kaikesta niin innostunut, ettei hän puhunut juuri kenenkään muiden kanssa kuin lääkäreiden, osoittaen silloin vilpitöntä mielenkiintoa asiaan. Sairaskävijöitä, joita alussa laskettiin hänen luokseen, ystävättäriä, »Jerusalemin-illan» jäseniä, seurapiiriin kuuluvia vanhoja naisia ja papinrouvia kohtaan osoitti hän välinpitämättömyyttä tai hajamielistä sydämellisyyttä, mutta ei viivyttänyt heitä. Omaisista tuntui vaikealta piittaamattomuus, jolla vanha rouva kohteli heitäkin ja joka tuntui sanovan ylenkatseellisesti: »Ettehän te kuitenkaan voi auttaa minua». Pikku Hannokin, joka laskettiin sisään hänen voidessaan vähän paremmin, sai tyytyä pieneen päänsilitykseen; sitten vanha rouva jo kääntyi seinään päin. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa: »Lapset, te olette herttaisia ihmisiä, mutta minun — täytyy ehkä kuolla!» Molemmat lääkärit sitävastoin olivat hyvin tervetulleet hänen vuoteensa ääreen, ja hän neuvotteli heidän kanssaan vilkkaasti ja perusteellisesti...

Eräänä päivänä ilmestyivät taloon vanhat Gerhardt-sisarukset, Paul Gerhardtin jälkeläiset. He tulivat kaavuissaan, lautasenmuotoisissa hatuissaan, ruokalaukku käsivarrellaan hyväntekeväisyyskäynneiltään, eikä heitä hennottu kieltää näkemästä ystävätärtään. Heidät jätettiin yksin tämän kanssa, ja Jumala yksin tietää, mitä he puhuivat hänelle istuessaan hänen vuoteensa laidalla. Mutta heidän sieltä tullessaan olivat heidän kasvonsa ja silmänsä vielä kirkkaammat, vielä lempeämmät ja sielullisesti suljetummat kuin ennen, ja huoneessa makasi konsulitar samanlainen ilme silmissä ja kasvoilla, aivan hiljaa, aivan tyynenä, tyynempänä kuin koskaan; hänen hengityksensä oli harva ja tasainen, ja hän näytti heikkenevän heikkenemistään. Rouva Permaneder, joka lausui voimasanan Gerhardt-sisarustea mentyä, lähetti heti noutamaan lääkäreitä, ja tuskin olivat nämä ilmestyneet ovelle, kun konsulittaressa tapahtui täydellinen, hämmästyttävä muutos. Hän heräsi, valpastui, nousi melkein istumaan. Noiden miesten, noiden hataraoppisten lääketieteilijäin näkeminen palautti hänet taas maailman piiriin. Hän ojensi näitä kohti molemmat kätensä ja alkoi puhua: »Tervetuloa, hyvät herrat! Asiat ovat nyt sillä kannalla, että huomenaamulla minä...»