Part 12

Hanno kääntyi katsomaan teatteria. Harmonio oli yllättävä unelma, mutta hänellä ei nyt ensi aluksi ollut aikaa tutkia sitä. Se oli onnen kukkura, jollaisen langetessa ihmisen osalle hän on kiittämätön kutakin lahjaa kohtaan erikseen ja katsoo vain hätäisesti kaikkea sekä oppii vasta myöhemmin käsittämään koko tuon ylenpalttisuuden... Ah, siinä oli kuiskaajakoppikin, näkinkengänmuotoinen kuiskaajakoppi, jonka takana riippui punainen kullalla kirjaeltu esirippu kokoonkäärittynä. Näyttämölle oli järjestetty »Fidelion» viimeinen näytös. Vankiraukat olivat siinä ristissä käsin. Don Pizarro seisoi sivummalla peloittavan näköisenä suunnattomine puhvihihoineen. Ja takaa riensi juoksuaskelin mustaan samettiin puettu ministeri, kääntääkseen kaikki asiat hyväksi. Se oli aivan kuin kaupunginteatterissa, melkein vielä kauniimpaa. Hannon korvissa kaikui riemukuoro, finaali, ja hän istuutui harmonion ääreen soittaakseen siitä erään pätkän, joka oli jäänyt hänen muistiinsa... Mutta hän nousi jälleen ylös katsellakseen erästä toivottua kirjaa, kreikkalaista jumalaistarustoa, joka oli sidottu punaisiin kansiin ja jonka kannessa oli kullattu Pallas Atenen kuva. Hän söi lautaseltaan makeisia, marsipaania ja piparkakkuja, tarkasti pikkutavaroita, kirjoitustarpeita ja kouluvihkoa, ja unohti hetkeksi kaiken muun pikkuruikkuisella lasimurulla varustetun kynän varren tähden, johon katsoessa näki edessään laajan sveitsiläismaiseman...

Nyt tarjosivat mamsseli Severin ja sisätyttö tarjottimilta teetä ja leivoksia, ja kastaessaan leipää kuppiinsa ehti Hanno hiukan katsella ympärilleen. Sukulaiset seisoivat pöydän ympärillä tai kuljeksivat edestakaisin puhellen ja nauraen, ihaillen toisten lahjoja tai näytellen omiaan. Pöydällä oli kaikenlaatuisia tavaroita: porsliinisia, nikkelisiä, hopeaisia, kultaisia, puisia, silkkisiä ja kankaasta valmistettuja. Suuria manteleilla ja hyytelöviipaleilla koristettuja piparkakkuja oli ladottu pitkään riviin vuorotellen paksujen marsipaanileipien kanssa. Niissä lahjoissa, jotka rouva Permaneder oli valmistanut, kuten eräässä työpussissa, kukkaruukkujen alusliinassa ja jalkatyynyssä, oli suuret atlassilkkiset rusetit.

Joku kävi aina väliin katsomassa pikku Johannia, laski kätensä hänen merimieskaulukselleen ja katseli hänen lahjojaan sillä ivallisella, liioitellulla ihailulla, jolla aikuiset ihmettelevät lasten leluja. Vain Christian-setä ei osoittanut tuota täysikasvuisten ylpeyttä; hänen ihastuksensa nukketeatteriin, kun hän sattui kulkemaan Hannon ohi timanttisormus sormessa, jonka hän oli saanut lahjaksi äidiltään, oli yhtä suuri kuin veljenpojan.

»Tuhat tulimmaista, onpas tämä hauska laitos!» sanoi hän vetäen esirippua ylös ja alas ja astuen sitten askeleen taapäin katsellakseen näyttämökuvaa. »Oletko sinä toivonut itsellesi tätä? — Vai olet sinä toivonut tätä», sanoi hän sitten äkkiä annettuaan katseensa harhailla tuokion verran kummallisen vakavana ja levottomana ympäri huonetta. »Miksi? Miten sinä keksit toivoa sellaista? Oletko käynyt teatterissa?... Vai 'Fideliota' katsomassa! Niin, se esitetään aika hyvin... Ja nyt sinä aiot esittää sen itse, ruveta itse tekemään oopperoita?... Tekikö se sinuun sellaisen vaikutuksen?... Kuulehan, lapsi, mitä minä sanon, älä ajattele liikaa tämmöisiä asioita... teatteria... ja sen sellaisia... se ei kelpaa, usko setääsi. Minä olen myös aina ollut liiaksi huvitettu niistä, siksi minusta ei ole tullut tämän enempää. Olen tehnyt suuria erehdyksiä...»

Hän puhui pikku veljenpojalleen vakavasti ja vakuuttavasti, Hannon katsoessa häneen uteliaasti. Mutta sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen, katsellessaan teatteria, joka sai hänen luisevat, kuluneet kasvonsa kirkastumaan, pani erään teatterinuken liikkumaan eteenpäin näyttämöllä ja lauloi rämeällä, värisevällä äänellään: »Haa, on hirmurikos tää!» jonka jälkeen hän nosti harmonion tuolin teatterin eteen, istuutui sille ja alkoi esittää oopperaa, matkien laulaen ja liikehtien vuoroin kapellimestaria, vuoroin esittäviä henkilöitä. Hänen selkänsä taakse kerääntyi katsojia, jotka nauroivat, pudistelivat päätään ja olivat huvitetut hänen hommastaan. Hanno katsoi häntä vilpittömällä ihastuksella. Mutta hetken kuluttua keskeytti Christian aivan odottamatta esityksensä. Hän jäi istumaan mykkänä paikalleen, levoton vakavuuden ilme levisi hänen kasvoilleen, hän pyyhkäisi kädellään päälakeaan ja vasenta kylkeään ja kääntyi sitten nenä kurtussa ja murheellisen näköisenä yleisön puoleen.

»Niin, nyt se on taas lopussa», sanoi hän; »nyt tulee taas rangaistus. Kun minä yritän olla hetkenkään iloinen, tulee heti kosto. Sitä ei kivistä, siinä on vaan sellainen epämääräinen vaiva... epämääräinen vaiva, siksi että hermot kaikki ovat tällä puolen liian lyhyet. Ne ovat kaikki liian lyhyet...»

Mutta omaiset eivät ottaneet hänen vaivaansa vakavammalta kannalta kuin hänen ilveitänsäkään ja viitsivät tuskin vastata. He hajaantuivat välinpitämättöminä eri suunnille, ja Christian jäi istumaan vielä pitkäksi aikaa teatterin eteen katsellen sitä nopeasti ja miettivästi silmiään pyöritellen ja nousi viimein paikaltaan.

»No, onneksi olkoon, lapsi», sanoi hän silittäen Hannon päätä. »Mutta ei liikaa... äläkä unohda vakavia toimiasi tämän vuoksi, kuulitkos? Minä olen tehnyt paljon erehdyksiä... Minä lähden vähäksi aikaa klubiin!» huusi hän täysikasvuisille. »Sielläkin vietetään joulua tänään. Näkemiin!» Ja hän lähti jäykin, väärin säärin pylväikön läpi pois.

Kaikki olivat syöneet tänään tavallista aikaisemman päivällisen ja olivat nyt juoneet teetä runsaiden leipien kera. Mutta oli tuskin ehditty lopettaa teenjuonti, kun jo tarjoiltiin uutta herkkua, ryynimäistä puuroa isoista kristallimaljakoista. Se oli mantelikiisseliä, munista, hienonnetuista manteleista ja ruusuvedestä valmistettua jälkiruokaa, joka maistui mainiolta, mutta josta tuli mitä hirveimmät vatsanvaivat, jos sitä söi lusikallisenkaan liikaa. Mutta vaikka konsulitar kehoitti jättämään pienen loven illallisellekin, ei juuri arasteltu. Klothilde suoritti kerrassaan ihmetekoja. Hiljaa ja kiitollisesti lappoi hän lusikallaan mantelikiisseliä kuin olisi se ollut tattaripuuroa. Virvokkeena oli pöydällä myös viinihyytelöä, jotka syötiin englantilaisen luumukakun kanssa. Mutta vähitellen siirryttiin takaisin maisemahuoneeseen, jossa sijoituttiin lautasineen pöydän ympärille.

Hanno jäi yksin ruokasaliin, sillä pikku Elisabeth Weinschenk oli viety kotiin. Hanno sai tänä vuonna ensi kertaa ottaa osaa jouluillalliseen Mengstrassen talossa.

Palvelijat ja köyhät olivat vetäytyneet lahjoineen keittiön puolelle, ja Ida Jungmann lörpötteli eteisessä Rieckchen Severinin kanssa, vaikka hän kasvattajan asemassaan tavallisesti osoitti olevansa tätä paljon korkeammalla. Ison joulupuun kynttilät olivat palaneet loppuun ja sammutetut, ja seimi oli nyt pimeässä. Mutta pikku joulupuissa paloi vielä jokunen kynttilä, ja joskus joutui kuusenoksa liian lähelle liekkiä, syttyi rätisten palamaan ja lisäsi salissa tuntuvaa kuusenhajua. Joka kerran kun ilmanveto sattui sivuuttamaan puita, alkoivat hopealangat hiljaa heilua. Nyt oli taas niin hiljaista, että posetiivin vienot säveleet kuuluivat jostakin kauempaa kadulta kylmän pakkasilman läpi.

Hanno antautui hartaasti joulun tuoksujen ja äänien valtaan. Hän luki pää käteen nojaten jumalaistarustoaan, söi koneellisesti, etupäässä siksi, että se kuului asiaan, konvehteja, marsipaania, mantelikiisseliä ja luumukakkua, ja liian täyden vatsan aikaansaama ahdistava pinnistys yhtyi illan suloisen tunnelman kera kaihoisaksi onneksi. Hän luki taisteluista, jotka Zeuksen oli täytynyt kestää päästäkseen valta-asemaansa, ja kuunteli silloin tällöin puolella korvalla mitä maisemahuoneessa puhuttiin Klothilde-tädin tulevaisuudesta.

Klothilde oli varmasti onnellisin kaikista ja hän vastaanotti joka puolelta tulevat onnittelut ja pilailut hymyllä, joka kirkasti hänen tuhkanharmaat kasvonsa. Hänen äänensä värisi iloisesta liikutuksesta. — Hän oli saanut sijan »Johannisklosterissa». Senaattori oli vihdoinkin saanut toimitetuksi hänelle johtokunnan suostumuksen siihen, vaikka eräät herrat olivat nurisseet ja syyttäneet häntä sukulais-puolueellisuudesta. Maisemahuoneessa puheltiin nyt innokkaasti tuosta erinomaisesta laitoksesta, joka vastasi Mecklenburgissa, Dobberthienissä ja Ribnitzissä olevia, aatelisnaisia varten perustettuja koteja ja joiden tarkoitus oli suoda ansiokkaiden vanhojen sukujen varattomille tyttärille turvattu vanhuuden toimeentulo. Klothilde oli nyt saanut pienen, mutta varman eläkkeen, joka oli vuosien kuluessa kasvava; ja tultuaan määräikään oli hän saava oman rauhaisan ja siistin asunnonkin itse laitoksessa...

Pikku Johann lähti vähäksi aikaa täysikasvuisten pariin, mutta palasi sitten ruokasaliin, joka ei enää — vähennetyn valaistuksen vuoksi — tehnyt yhtä valtavaa vaikutusta kuin alussa, mutta joka nyt viehätti uudella tavalla. Siinä oli niin oudon tenhoisaa liikkua, aivan kuin hämärällä näyttämöllä näytännön jälkeen, kulisseja tarkastellen. Sai katsella läheltä ison joulupuun kultaheteisiä liljoja, ottaa käteensä seimen puisia eläimiä ja ihmisiä, etsiä kynttilää, joka oli saanut Betlehemin läpinäkyvän tähden loistamaan, ja kohotella alasriippuvaa pöytäliinaa, nähdäkseen pöydän alle kerätyt pahvi- ja käärepaperikasat.

Maisemahuoneen keskustelu kävi sitäpaitsi yhä vähemmän mielenkiintoiseksi. Luonnon pakosta oli viimein tuo määrätty kolkko asia tullut keskustelun alaiseksi, joka tähän asti oli sivuutettu vaieten juhlaillan kunniaksi, mutta joka ei hetkeksikään ollut poistunut kenenkään mielestä, nimittäin johtaja Weinschenkiä vastaan nostettu oikeusjuttu. Hugo Weinsehenk piti itse esitelmää siitä. Hän kertoi rajulla hilpeydellä yksityiskohtaisesti juhlan keskeyttämästä todistajien kuulustelusta, moitti kiihkeästi presidentti tohtori Philanderin liian selvästi huomattavaa ennakkomielipidettä ja arvosteli ylpeän pilkallisesti halveksuvaa tapaa, jolla virallinen syyttäjä tohtori Hagenström suvaitsi kohdella häntä ja hänen todistajiaan. Breslauer oli muuten vastannut hyvin sukkelasti eräisiin raskauttaviin syytöksiin ja vakuuttanut mitä varmimmin, ettei edes tarvinnut ajatella syyttävän tuomion langettamista. — Senaattori teki silloin tällöin jonkun kysymyksen kohteliaisuuden vuoksi, ja rouva Permaneder, joka istui olkapäät koholla sohvassa, mutisi pari vihaista voimasanaa Moritz Hagenströmiä vastaan. Mutta toiset olivat ääneti. He olivat niin ääneti, että johtajakin vähitellen vaikeni; ja ajan kiitäessä pikku Hannon mielestä kuin siivillä ruokasalissa vallitsi maisemahuoneessa painostava, huolestunut, tuskallinen seisahduksen tila, joka ei ollut poistunut vielä kello puoli yhdeksänkään, jolloin Christian palasi klubista vanhojenpoikien ja »hummaajien» joulunvietosta.

Sammunut sikarinpätkä pisti esiin hänen suustaan ja hänen sisäänvaipuneet poskensa olivat punaiset. Hän tuli salin läpi ja sanoi maisemahuoneeseen astuessaan: »Lapsukaiset, sali on kerrassaan suurenmoisen ihana! Weinschenk, meidän olisi pitänyt tuoda tänne Breslauer; hän ei ole varmaan milloinkaan nähnyt tällaista.»

Äänetön, rankaiseva syrjäsilmäys kohtasi häntä konsulittaren taholta. Christian vastasi siihen huolettoman kysyvällä ilmeellä. Kello yhdeksältä käytiin pöytään.

Kuten tavallisesti oli illallinen tänä iltana katettu pylväikköön. Konsulitar lausui sydämellisen hartaasti vanhan pöytärukouksen:

»Tule, Jeesus vieraaksemme Siunaa meidän einehemme.»

jonka hän, samaten jouluillan perityn tavan mukaan, lopetti pienellä esityksellä, kehoittaen pääasiallisesti Buddenbrook-suvun jäseniä muistamaan kaikkia niitä, joilla ei ollut yhtä onnellinen joulu... Ja kun tämä oli tehty, istuuduttiin hyvällä omallatunnolla pöytään ja käytiin aluksi voisulassa keitettyjen karppien ja reininviinin kimppuun.

Senaattori pisti pari kalansuomusta kukkaroonsa, ettei loppuisi raha tulevan vuoden aikana. Mutta Christian huomautti yhtäkaikkisesti, etteihän siitä kuitenkaan ollut mitään apua, ja konsuli Kröger ei viitsinyt ryhtyä tuollaiseen varokeinoon, koska hänen ei enää tarvinnut pelätä kurssivaihteluita, hän kun eli rauhassa puolinetoista killinkeineen. Tuo vanha herra istui mahdollisimman etäällä rouvastaan, jonka kanssa hän pitkään aikaan ei ollut vaihtanut juuri sanaakaan, koska tämä ei herennyt lähettämästä salaa rahoja perinnöttömäksi tehdylle Jakobille, joka vietti jossakin maailmalla, Lontoossa, Pariisissa tai Amerikassa — missä, sen tiesi vain hänen äitinsä — rappeutunutta kiertäjän elämäänsä. Hän rypisti synkästi otsaansa puheen kääntyessä toisen ruokalajin aikana suvun poissaoleviin jäseniin, nähdessään tuon heikon äidin kuivaavan silmiään. Muistettiin Frankfurtin ja Hampurin sukulaisia, joku mainitsi myös pahaa tarkoittamatta pastori Tiburtiuksen nimen, ja senaattori kilisti kaikessa hiljaisuudessa sisarensa lasia herrojen Grünlichin ja Permanederin terveydeksi, jotka myös tavallaan kuuluivat sukuun...

Kastanjoilla, rusinoilla ja omenilla täytetty kalkkuna herätti yleistä mielihyvää. Verrattiin sitä edellisten vuosien kalkkunoihin ja huomattiin, ettei pitkään aikaan oltu nähty näin mahtavaa paistia. Sen kera oli paistettuja perunoita, kahdenlaisia vihanneksia ja kahdenlaista hilloa, ja jokaista lajia oli sellaiset määrät kuin eivät ne olisi olleet lisäruokia vaan pääruokalaji, jolla jokaisen tuli täyttää vatsansa. Paistin ohella juotiin Möllendorpf-toiminimen vanhaa punaista viiniä.

Pikku Johann istui vanhempiensa välissä ahtaen vaivalla valkoista rintalihapalasta murekkeineen vatsaansa. Hän ei enää jaksanut syödä niin paljon kuin Thilda-täti, vaan oli väsynyt eikä voinut oikein hyvin. Mutta hän oli ylpeä siitä, että sai istua isojen ihmisten pöydässä, että hänenkin taidokkaasti käännetyllä ruokaliinallaan oli ollut tuollainen mainio valmunsiemenillä peitetty vehnäsämpylä, että hänenkin edessään oli kolme viinilasia; hän sai näet tavallisesti juoda pienestä kultaisesta pikaristaan, joka oli Krögerin sedän kummilahja... Mutta kun Justus-setä alkoi kaataa öljynkeltaista kreikkalaista viiniä pienimpiin laseihin ja kun jäätelöpallukat — punaiset, valkoiset ja ruskeat — ilmestyivät pöytään, parani hänenkin ruokahalunsa. Hän söi, vaikka se teki melkein sietämättömän kipeää hampaisiin, yhden punaisen ja puolet valkoisesta pallerosta, mutta viimein hänen täytyi maistaa hiukan ruskeaakin suklaajäätelöä, ja hänen narskutti sen kera vohvelia, joi vähän imelää viiniä ja kuunteli Christian-setää, joka oli tullut puhetuulelle.

Setä kertoi klubissa viettämästään joulusta, joka oli kulunut hyvin vilkkaasti. »Hyvä Jumala!» sanoi hän joka toisella sanalla, kuten silloin, kun hänen oli tapana kertoa Johnny Thunderstormista. »Ne miehet joivat ruotsalaista punssia kuin vettä!»

»Hyi», sanoi konsulitar lyhyesti luoden alas katseensa.

Mutta Christian ei huomannut mitään. Hänen silmänsä alkoivat harhailla esineestä toiseen ja hänen ajatuksensa ja muistonsa olivat niin elävät, että ne liikkuivat varjojen tavoin hänen laihoilla kasvoillaan.

»Tietääkö kukaan teistä», hän kysyi, »miltä tuntuu, kun on juonut liian paljon ruotsalaista punssia? Minä en tarkoita itse juopumusta, mutta sitä, mikä tulee perästäpäin, seurauksia... ne ovat ihmeellisen inhoittavat... samalla ihmeelliset ja inhoittavat.»

»Ja siinä on syytä kyllin käydä kuvailemaan niitä», sanoi senaattori.

»_Assez_, Christian, se ei huvita meitä vähääkään», sanoi konsulitar.

Mutta Christian ei huomannut koko vastaväitettä. Se oli hänen omituisuutensa, ettei hän sellaisina hetkinä huomannut mitään. Hän oli hetken aikaa vaiti, sitten tuntui se, mikä hänessä liikkui, kypsyneen.

»Ensin tuntee voivansa pahoin», hän alkoi kertoa kääntyen nenä rypyssä veljeensä päin. »Päätä kivistää ja suolia kaivaa... niin no, sellaista sattuu muulloinkin. Mutta kun on juonut punssia, tuntee itsensä likaiseksi —» Christian hieroi kasvot irvessä käsiään — »tuntee koko ruumiinsa likaiseksi. Peset kätesi, mutta siitä ei ole apua, ne tuntuvat vain yhä kosteilta ja likaisilta, ja kynnet ovat kuin rasvassa... Otat kylvyn, mutta se ei tunnu missään, koko ruumiisi tuntuu mielestäsi epäpuhtaalta ja tahmaiselta. Koko ruumiisi vaivaa sinua, harmittaa sinua, inhoat itseäsi... Oletko sinä kokenut tämän, Thomas?»

»Olen», sanoi senaattori tehden torjuvan liikkeen, mutta Christian jatkoi kertomistaan ruotsalaisen punssin liiallisen nauttimisen seurauksista sillä omituisella tahdittomuudella, joka vuosien kuluessa oli yhä lisääntynyt ja joka esti häntä huomaamasta, että nuo kuvailut olivat vastenmielisiä koko pöytäkunnan mielestä ja etteivät ne olleet paikallaan tänä iltana ja tässä ympäristössä — kunnes hän katsoi luonnehtineensa asian tarpeeksi tyhjentävästi ja vaikeni vähitellen.

Ennenkuin käytiin käsiksi juustoon ja voihin, piti konsulitar vielä pienen puheen omaisilleen. Joskaan ei kaikki ollut vuosien kuluessa muodostunut sellaiseksi kuin tietämätön ihminen lyhytnäköisyydessään olisi toivonut, oli sentään saatu kokea siksi suurta näkyvää siunausta, että se riitti täyttämään sydämet kiitollisuudella. Juuri onnen ja ankarien koetusten vaihtelu osoitti, ettei Jumala ollut milloinkaan ottanut kättään suvun kohtaloiden johdosta, vaan että hän oli ohjannut niitä ja ohjasi edelleen omien syvien ja viisaiden aivoitustensa mukaan, joita ihminen ei ollut oikeutettu kärsimättömästi tutkimaan ja epäilemään. Ja juotakoon nyt toivovin sydämin ja yksimielisesti suvun menestymisen ja tulevaisuuden malja, tulevaisuuden, joka oli jatkuva vielä sitten kun sen vanhat ja keski-ikäiset jäsenet olivat levänneet jo kauan maan mullassa... lasten tulevaisuuden malja, joille tämän-iltainen juhla oikeastaan kuului...

Ja koska johtaja Weinschenkin pikku tytär ei enää ollut saapuvilla, täytyi pienen Johannin, aikuisten kilistäessä myös keskenään, lähteä kiertämään yksin koko pöytää kilistääkseen jokaisen kanssa, isoäidistä alkaen mamsseli Severiniin. Hannon tullessa isänsä kohdalle, kohotti senaattori, lähentäessään lasinsa lapsen lasia kohti, lempeästi Hannon leukaa katsoakseen tätä silmiin... Hän ei tavannut pojan katsetta, sillä Hannon ripset olivat laskeutuneet syvälle, syvälle alas silmiä ympäröivien sinertävien varjojen tasalle.

Mutta Therese Weichbrodt tarttui hänen päähänsä molemmin käsin, suudella napsahutti häntä poskelle ja sanoi niin sydämellisellä äänenpainolla, ettei itse Jumalakaan olisi voinut vastustaa sitä: »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!»

— Hetkistä myöhemmin makasi Hanno vuoteessaan, joka nyt oli etuhuoneessa; sinne tultiin toisen kerroksen käytävästä ja sen vasemmalla puolen oli senaattorin pukeutumishuone.. Hän makasi selällään vatsansa vuoksi, joka ei vielä ollut voinut sulattaa kaikkea sitä, mitä sen illan kuluessa oli täytynyt ottaa vastaan, ja katsoi kiihoittunein silmin Ida Jungmannia, joka tuli yöpaitaan puettuna huoneestaan huljutellen vesilasia ojennetussa kädessään. Hanno joi nopeasti hiilihappoisen natronin, irvisti ja vaipui takaisin vuoteelle.

»Nyt taitaa tulla paha yö, Ida.»

»Mitä vielä, Hannoseni. Makaa vain hiljaa selälläsi... Näätkö, ken salaisesti viittaa tuolla?... Vaan poikapa ei seuraa houkutustaan...»

»Niin... ehkä se meneekin hyvin... Milloin saan tavarani tänne, Ida?»

»Aamulla, poikaseni.»

»Ne pitää tuoda tänne, että minä näen ne heti aamulla!»

»Hyvä, hyvä, Hannoseni, mutta nuku nyt ensin.» Ja hän suuteli tätä, sammutti kynttilän ja lähti.

Hanno oli yksin; ja jättäytyen hiljaa paikallaan maaten natronin hyväätekevän vaikutuksen valtaan näki hän suljettujen silmiensä edessä uudelleen joulusalin. Hän näki teatterinsa, harmonionsa, jumalaistarustonsa ja kuuli kaukaa kuoropoikien laulavan: »Riemuitse, Jerusalem!» Kaikki säteili. Hänen päänsä oli kuumeinen, ja hänen sydämensä, jota rasitti kapinoivan vatsan ahdinko, löi hitaasti, voimakkaasti ja epätasaisesti. Hän makasi kauan pahoinvoinnin, kiihoituksen, ahdistuksen, väsymyksen ja onnen tilassa voimatta nukkua.

Huomenna oli kolmas joulu, joka vietettiin Therese Weichbrodtin luona, ja se huvitti häntä jo etukäteen pienen hassunkurisen näytelmän tavoin. Therese Weichbrodt oli viime vuonna lopettanut kokonaan koulunpidon, ja Madame Kethelsen asui nyt yksin tuon pienen Mühlenbrinckin varrella sijaitsevan talon luokkahuoneissa, alakerran ollessa hänen itsensä hallussa. Hänen epäonnistuneen ja heikon pienen ruumiinsa raihnaudet olivat näet lisääntyneet vuosien kuluessa, ja mitä sävyisimmällä kristillisellä nöyryydellä otaksui Sesemi Weichbrodt loppunsa lähenevän. Siksi hän oli jo monen vuoden aikana luullut jokaista joulua viimeisekseen ja koetti tehdä sen niin loistokkaaksi pienissä tulikuumiksi lämmitetyissä huoneissaan kuin suinkin hänen heikot voimansa myöten antoivat. Koska hän ei voinut ostaa paljoa uutta, lahjoitti hän aina osan vähäisistä kapineistaan ja kasasi joulupuun alle kaiken mitä hän suinkin saattoi olla vailla: pöytäkoruja, kirjepainoja, neulatyynyjä, lasivaaseja ja kappaleita kirjastostaan, vanhoja hullunkurisen muotoisia ja kantisia kirjoja, kuten »Itsetutkistelijan salainen päiväkirja», Hebelin Alemannilaiset runot, Krummacherin Parabelit j.n.e.... Hanno oli jo saanut häneltä erään ranskankielisen teoksen, nimeltä »Pensees de Blaise Pascal», joka oli niin pikkuruinen, ettei sitä voinut lukea ilman suurennuslasia.

Bischofia tarjottiin loppumattomat määrät, ja Sesemin inkivääripiparkakut olivat kerrassaan mainioita. Mutta ilta ei sujunut milloinkaan, neiti Weichbrodtin vavahtelevan hartauden tähden, ilman jotakin yllätystä, tapausta, jotakin pientä kommellusta tai vauriota, joka sai vieraat nauramaan ja yhä lisäsi emännän mykkää intoa. Milloin kaatui bischofkannu pöydälle peittäen kaiken punaisella, imelällä, kirpelöivällä nesteellään, milloin suistui joulupuu puiselta ristikkojalaltaan juuri sillä hetkellä, jolloin astuttiin juhlallisesti sisään... Ja ennen uneen vaipumistaan näki Hanno vielä edessään viimevuotisen vahingon, joka oli tapahtunut juuri ennen lahjojen jakoa. Therese Weichbrodt oli lukenut niin hartaasti joulutekstiä, että kaikki vokaalit olivat eksyneet paikoiltaan, ja vetäytyi sen jälkeen ovelle pitääkseen sieltä pienen puheen vierailleen. Hän seisoi kynnyksellä kyttyräselkäisenä, kääpiömäisenä, vanhat kädet lapsenrinnallaan. Hänen myssynsä vihreät silkkinauhat riippuivat hänen hennoilla olkapäillään, ja hänen päänsä päällä, oven yläpuolella, oli kuusenoksilla ympäröity, takaapäin valaistu paperinauha, jossa oli kirjoitus: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa». Ja Sesemi puhui Jumalan hyvyydestä, lausui, että tämä oli hänen viimeinen joulunsa, ja lopetti puheen kehoittamalla kaikkia, ankarasti vapisten, apostolin sanoilla iloisuuteen; niin innokkaasti otti hänen pieni ruumiinsa osaa tuohon kehoitukseen. »Iloitkaa!» sanoi hän ja painoi päänsä kallelleen ravistaen sitä kiihkeästi. »Ja taaskin minä sanon: iloitkaa!» Mutta juuri sillä hetkellä syttyi läpinäkyvä paperinauha palamaan puhahtavalla, sähähtävällä ja ritisevällä äänellä, niin että mademoiselle Weichbrodtin täytyi paeta säikähdyksestä huudahtaen ja vastustamattoman lystikkäästi hypähtäen sinkoilevaa säensadetta...

Hanno muisti tuon vanhan neidin hypyn ja nauraa hihitti katketakseen, kiihoittuneesti ja hermostuneesti, suu tyynyä vasten.

YHDEKSÄS LUKU.

Rouva Permaneder kulki kiireesti Breitestrassea pitkin. Hän oli aivan hengästyneen näköinen, ja vain pieni pään ja hartioiden pönäkkyys osoitti arvokkuutta, joka hänelle kadulla kulkiessaan oli ominainen. Hätääntyneenä, kiihtyneenä ja mitä suurimmassa kiireessä oli hän hotaissut kokoon sen viimeiset rippeet, kuten voitettu kuningas keräilee joukkojensa jäännöksiä lähteäkseen näiden kanssa pakoon...

Oi, hänen ulkomuotonsa ei ennustanut hyvää! Hänen ylähuulensa, joka ennen oli tehnyt hänen kasvonsa niin viehättäviksi, vapisi nyt, hänen silmänsä olivat pelon suurentamat ja katsoivat eteensä kiihoittuneina, nekin kuin eteenpäin rientäen... hänen hiuslaitteensa oli joutunut epäkuntoon ja pörrötti esiin kapottihatun alta, ja hänen kasvoillaan oli kellahtava väri, joka niille levisi silloin, kun hänen vatsansa oli epäkunnossa.