Part 11

Kun johtaja Hugo Weinschenk astui saliin monien puuhiensa tähden myöhästyneenä ja asettui paikalleen nyrkit heiluen ja keinutellen tavattoman eloisasti vartaloaan, alahuulen riippuessa kapeiden viiksien alla tomeran näköisenä, vaikeni keskustelu ja pöytään levisi kiusallinen, painostava hiljaisuus, kunnes senaattori vapautti tunnelman kysyen tulijalta keveästi ja ohimennen, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin kaupasta, asian tilaa. Ja Hugo Weinschenk vastasi asian olevan hyvällä kannalla, aivan kuin ei voisi toisin ollakaan... sekä puhui sitten iloisesti ja keveästi muusta. Hän oli paljon iloisempi kuin ennen, katseli ympärilleen huolettomasti ja kysyi moneen kertaan, vastausta saamatta, Gerda Buddenbrookin viulunsoittoa. Hän puheli paljon ja vallattomasti eikä siinä ollut muuta vikaa kuin se, ettei hän aina malttanut valita riittävästi sanojaan, vaan eksyi pursuavassa hyväntuulisuudessaan kertomaan juttuja, jotka eivät olleet oikein paikallaan. Eräs juttu esimerkiksi oli imettäjästä, joka oli vahingoittanut hänen hoitoonsa uskotun lapsen terveyttä sen kautta, että hänellä oli niin paljon ilmaa vatsassa. Ja hän matki nyt perhelääkäriä, joka oli huudahtanut: »Kuka täällä haisee? Kuka täällä haisee niin kauheasti?» — tavalla joka hänestä itsestään oli varmaan mitä leikillisin. Vasta perästäpäin, jos aina sittenkään, huomasi hän vaimonsa ankaran punastuksen, konsulittaren, Thomaksen ja Gerdan äänettömyyden, Buddenbrookin naisten keskenään vaihtamat läpitunkevat katseet ja Rieckchen Severinin loukkaantuneen ilmeen pöydän alemmasta päästä. Ainoa, joka ehkä pyrskähti hiljaiseen nauruun, oli konsuli Kröger...

Mikä johtaja Weinschenkiä vaivasi? Tuota vakavaa, uurasta ja pontevaa miestä, joka vieroksui kaikkea seuraelämää ja oli tavallisesti niin miehekkään juro eikä välittänyt muusta kuin työstään? Tuota miestä vastaan oli nostettu syyte siitä, että hän jo useampaan kertaan oli tehnyt itsensä syypääksi pahaan hairahdukseen, virallinen, julkinen syyte kepposen johdosta, joka ei ollut ainoastaan arveluttava, vaan ruma ja rikollinen. Häntä vastaan oli nostettu oikeusjuttu, jonka tulosta ei voinut aavistaa! — Mistä häntä siis syytettiin? — Eri seuduilla oli sattunut tulipaloja, suuria tulipaloja, jotka olisivat maksaneet asianomaiselle palovakuutusliikkeelle tuntuvia summia. Nyt sanottiin johtaja Weinschenkin, saatuaan asiamiehiltään pikaisen, salaisen tiedon asiasta, siis tietoisen rikollisesti, tehneen jälleenvakuutuksen jossakin toisessa palovakuutusliikkeessä ja siten siirtäneen vahingot näiden niskoille. Asia oli jätetty virallisen syyttäjän, tohtori Moritz Hagenströmin käsiin...

»Thomas», sanoi konsulitar pojalleen heidän kahdenkesken ollessaan, »minä en ymmärrä mitään koko asiasta. Mitä minun tulee ajatella!»

Ja tämä vastasi: »Rakas äiti... mitä siitä voisi sanoa! On valitettavasti mitä todennäköisintä, ettei kaikki ole kuten olla pitäisi. Mutta en voi myöskään uskoa, että Weinschenk olisi siinä määrin syyllinen, joksi eräät häntä väittävät. Nykyaikaisessa kauppaelämässä on olemassa eräs käsite, jota nimitetään usanssiksi... Usanssi on muuan ei aivan moitteeton, ei aivan lain kirjaimen mukainen temppu, joka näyttää maallikon silmällä katsottuna epärehelliseltä, mutta joka on yleinen liike-elämässä ja joka sivuutetaan äänettömällä yhteisellä suostumuksella. Usanssin ja sitä pahemman vehkeilemisen välinen raja on vaikea määrätä... Mutta joskin Weinschenk olisi hairahtunut, ei hän luultavasti ole sen enemmän syypää kuin hänen ammattitoverinsa, jotka ovat selvinneet asiasta ehjin nahoin. Mutta... minä en silti ole ollenkaan varma oikeusjutun suotuisasta tuloksesta. Ehkä hänet vapautettaisiin jossakin suuremmassa kaupungissa; mutta täällä, missä kaikki käy nurkkakuntatyyliin ja riippuu henkilökohtaisista suhteista, ei ole varma... hänen olisi pitänyt ottaa huomioon tämä seikka puolustusasianajansa valinnassa. Koko kaupungissa ei ole yhtään etevää asianajajaa, ei ainoatakaan tosiälykästä ja sujuvapuheista oikeusoppinutta, joka tuntisi kaikki mutkat ja arveluttavimmatkin tapaukset. Siksipä meidän herra juristimme ovatkin liittyneet yhteen ja tulleet riippuviksi toisistaan yhteisten päivälliskutsujen, yhteisten harrastusten, mahdollisesti myöskin sukulaisuuden perusteella. Minun ajatukseni mukaan olisi ollut viisasta, jos Weinschenk olisi ottanut puolustajakseen jonkun täkäläisen asianajajan. Mutta sensijaan on hän katsonut olevansa pakotettu, — minä sanon pakotettu, joka seikka saa epäilemään hänen puhdasta omaatuntoaan — tilaamaan itselleen Berliinistä tohtori Breslauerin, oikein pirunmoisen konstailijan, ovelan sananiekan, jonka sanotaan pelastaneen monta petollista vararikon tekijää kuritushuonerangaistuksesta. Ja hän on nyt vaativa hyvin suuren palkkion ajaakseen asiaa sen mukaisella viekkaudella... Mutta onko siitä oleva hyötyä? Aavistan, että omat oikeusoppineemme ovat kynsin ja hampain koettavat vastustaa tuota vierasta tungettelijaa, ja tuomioistuin on kuunteleva mieluummin tohtori Hagenströmiä... Entä todistajat? En usko hänen oman henkilökuntansakaan kannattavan häntä kovin halukkaasti. Se, mitä me hyväätarkoittavat sukulaiset — ja luullakseni hän itsekin — kutsumme karkeaksi kuoreksi, on hankkinut hänelle monta vihamiestä... Sanalla sanoen, pelkään pahinta, äiti. Olisihan se ikävä Erikan tähden, mutta eniten minä sittenkin säälisin Tonya. Näetkös, hän on aivan oikeassa sanoessaan Hagenströmin ryhtyneen ilolla asiaan. Se koskee meitä kaikkia, ja häpeällinen ratkaisu kohtaisi myös meitä kaikkia, sillä Weinschenk kuuluu joka tapauksessa perheeseen ja istuu meidän pöydässämme. Minä kyllä selviän. Minä tiedän mitä minun on tehtävä. Minun täytyy suhtautua asiaan aivan vieraasti julkisuudessa, en saa milloinkaan käydä oikeusistunnoissa — vaikka olisi mielenkiintoista kuunnella Breslaueria — enkä saa olla tietävinäni mistään, jo siksi, ettei minua voitaisi syyttää henkilökohtaisesta vaikutuksesta asian kulkuun. Mutta Tony? En tahdo ajatella, miten surullista se olisi hänelle. Kuulen jo nyt, miten hänen äänekkäästä väärämielisyyden ja kateellisten juonittelujen syyttelystään kajahtaa pelko — pelko vielä kerran, kaikkien kestettyjen onnettomuuksien jälkeen joutua kokemaan kovaa, menettämään viimeinenkin kunniakas asemansa tyttärensä talouden ohjaajana. Saat nähdä, että hän on vakuuttava sitä pontevammin Weinschenkin viattomuutta mitä enemmän hän alkaa sitä epäillä... Mutta voihan hän myös olla viaton, aivan viaton, aivan niin... Meidän tulee odottaa, äiti, ja kohdella häntä ja Erikaa hienotunteisesti. Mutta pelkään pahinta...»

Tällaisten olosuhteiden vallitessa lähestyi tällä kertaa joulu, ja pikku Johann seurasi Idan valmistaman kalenterin avulla, josta sai repiä pois lehden joka päivä, ja jonka viimeiselle sivulle oli piirustettu joulupuun kuva, sykkivin sydämin tuon vertaa vailla olevan juhlan saapumista.

Edeltävät merkit lisääntyivät... Ensimmäisestä adventtipyhästä asti oli isoäidin ruokasalin seinällä riippunut luonnollisessa koossa oleva värillinen kuva Knecht Ruprechtista, joulupukista. Eräänä aamuna olivat Hannon peite, sänkymatto ja vaatteet ripoitellut täyteen ritisevää kiiltohilettä. Ja muutaman päivän perästä, kun istuttiin iltapäivällä arkihuoneessa, isän lukiessa sanomalehteä pitkällään leposohvalla ja Hannon lukiessa Gervekin »Palmunlehdistä» runoa Endorin noidasta, ilmestyi taloon, kuten joka vuosi, mutta jälleen yhtä odottamatta »vanha ukko», joka kysyi »lapsia». Hänet kutsuttiin sisään ja hän laahusti esiin hitain askelin pitkään turkkiin puettuna, jonka karvat oli käännetty ulospäin ja jossa välkkyi kiiltohilettä ja lumihiutaleita, ja karvalakki päässä; hänen kasvoissaan oli syviä mustia juovia, hänellä oli suunnattoman iso valkoinen parta, joka myös, samoin kuin luonnottoman paksut kulmakarvat, välkkyivät kiiltohileestä. Hän julisti nyt, kuten joka vuosi, jyrisevällä äänellä, että tässä pussissa, joka oli hänen vasemmalla olkapäällään, oli omenia ja kultaisia pähkinöitä kilteille lapsille, jotka osasivat rukoilla, — mutta tässä, joka oli hänen oikealla olkapäällään, oli vitsa pahoja lapsia varten... Se oli Knecht Ruprecht. Ei tietenkään oikea joulupukki, ja ehkä oikeastaan vain parturi Wenzel, joka oli pukenut ylleen isän käännetyn turkin. Mutta jos joulupukki oli olemassa, oli se tämä, ja Hanno saneli taas tänä vuonna, syvästi järkytettynä ja vain kerran tai pari hermostuneen nielaisun keskeyttämänä, isämeidän-rukouksen, jonka jälkeen hän sai pistää kätensä kilttien lasten pussiin, jonka joulupukki unohti ottaa jälleen mukaansa...

Sitten tuli joululoma, ja hetki, jolloin isä luki todistuksen, sujui jotakuinkin siedettävästi. Todistus oli näytettävä ehdottomasti myöskin jouluna... Jo olivat suuren salin ovet salaperäisesti suljetut, marsipaanikonvehteja ja piparkakkuja oli levitetty pöydälle ja koko kaupunki oli jouluisen näköinen. Satoi lunta, tuli pakkanen, ja kirkkaassa ilmassa kaikuivat italialaisten posetiivinsoittajien lirittävät, kaihoisat sävelmät; nämä samettitakkiset, mustaviiksiset miehet olivat tulleet juhlaksi kaupunkiin. Puotien ikkunoissa oli joulunäyttelyitä ja korkean goottilaisen suihkukaivon ympärille torille oli pystytetty joulumarkkinoiden kirjavia kojuja ja huvittelulaitoksia. Ja kaikkialla tuntui myytävänä olevien kuusien juhlallinen tuoksu.

Ja niin saapui vihdoin joulukuun kahdennenkymmenennenneljännen päivän ilta ja joululahjojen jako isossa salissa Eischergruben varrella. Se tapahtui perhepiirissä ja oli vain pyhän jouluillan alkajaistilaisuus, esinäytös, sillä tämä ilta kuului konsulittaren vanhoihin oikeuksiin, ja myöhemmin kerääntyi maisemahuoneeseen koko suku, torstaipöytäkunta, ynnä lisäksi vielä Jürgen Kröger, joka oli tullut Wismarista, sekä Therese Weichbrodt sisarensa madame Kethelsenin kera.

Puettuna harmaa- ja mustaraitaiseen silkkiin, posket hehkuen ja silmät kiiltäen, vienon patshulin lemun ympäröimänä, otti tuo vanha rouva vastaan vähitellen saapuvat vieraansa, ja hänen syleillessään näitä äänettömästi kilisivät kultaiset ranneketjun renkaat hiljaa. Hän oli tänä iltana mykän, vapisuttavan jännityksen vallassa. »Hyvänen aika, sinullahan on kuumetta, äiti!» sanoi senaattori, joka oli tullut Gerdan ja Hannon kanssa... »Eihän tässä ole mitään pelkäämistä». Mutta vanha rouva sanoi kuiskaten, suudellen heitä jokaista: »Tervetuloa, Jeesuksen nimeen... Ja rakkaan Jean-vainajan muistoksi...»

Juhlallinen ohjelma, jonka konsuli-vainaja oli määrännyt täksi illaksi, täytyi pysyttää voimassa, ja edesvastuu illan arvokkaasta menosta, juhla syvine, vakavine ja hartaine ilon tunnelmineen sai hänet kulkemaan levottomasti paikasta toiseen — milloin oli hän pylväikössä, johon Marian-kirkon kuoropojat jo olivat kerääntyneet, milloin ruokasalissa, missä Rieckchen Severin viimeisteli joulupuuta ja lahjapöytää, milloin eteisessä, jossa seisoi vanhoja ukkoja ja akkoja arkana ja hämillään, avuntarvitsijoita, jotka myös olivat saavat lahjansa — kunnes palasi takaisin maisemahuoneeseen, jossa hän rankaisi jokaisen turhan sanan ja äänen mykällä silmäyksellä. Oli niin hiljaista, että kuului kaukaisen posetiivin soitto, jonka sävelet kantautuivat paikalle vienoina, mutta selvinä joltakin lumiselta kadulta. Sillä vaikka huoneessa oli kaksikymmentä henkeä, joista toiset istuivat, toiset seisoivat, oli hiljaisempaa kuin kirkossa, ja tunnelma muistutti, kuten senaattori varovasti huomautti Justus-sedälle, hautajaistunnelmaa.

Muuten ei ollut pelkoa siitä, että se häiriintyisi nuorekkaan vallattomuuden äänistä. Yksi ainoa katse olisi riittänyt toteamaan, että melkein kaikki suvun koolla olevat jäsenet olivat iässä, jossa mielenilmaukset jo kauan aikaa sitten ovat mukautuneet määrättyihin muotoihin. Tarkastakaammepa heitä: siinä oli senaattori Thomas Buddenbrook, jonka kalpeus oli ristiriidassa hänen teeskennellyn valppaan, tarmokkaan ja hiukan leikkisän ilmeensä kanssa; Gerda, hänen rouvansa, joka, nojaten liikkumattomana tuolin selkää vasten, oli kääntänyt kauniit kasvonsa ylöspäin ja katseli lähekkäin olevilla, sinisten varjojen ympäröimillä, ihmeellisesti kimaltelevilla silmillään kattokruunun säihkyviä kristalleja; Thomaksen sisar, rouva Permaneder; Jürgen Kröger, hänen serkkunsa, hiljainen, yksinkertaisesti puettu virkailija; Thomaksen serkut Friederike, Henriette ja Pfiffi, joista kaksi edellistä oli käynyt vielä laihemmaksi ja pitemmäksi ja jälkimmäinen vielä pienemmäksi ja paksummaksi kuin ennen, mutta joilla oli yhteistä muuttumaton kasvojen ilme, terävä, pahansuopa hymy, joka kohdistui kaikkia ihmisiä ja asioita kohtaan juorunhaluisella epäuskolla ja joka tuntui sanovan: »Todellako? Tekisipä mieli aluksi epäillä», ja viimein tuhkanharmaa Klothilde-parka, jonka ajatukset kai olivat suuntautuneet illalliseen. Kaikki he olivat yli neljänkymmenen. Ja talon emäntä, tätilän veli Justus Kröger sekä pikku Therese Weichbrodt olivat hyvän joukon yli kuudenkymmenen; mutta vanha konsulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, ynnä täysin kuuro madame Kethelsen olivat seitsemissäkymmenissä.

Nuoruutensa kukoistuksessa oli oikeastaan vain Erika Weinschenk. Mutta kun hänen vaaleansiniset silmänsä — herra Grünlichin silmät — liukuivat hänen mieheensä, johtajaan, jonka lyhyttukkainen, ohimoilta harmaantunut pää kapeine suupielineen näkyi sohvan vieressä seinän idyllistä maisemaa vasten, saattoi huomata, että hänen täyteläinen povensa alkoi kohoilla äänettömästi, mutta raskaasti... Hänen päässään pyörivät kai usanssi, kirjanpito, todistajat, virallinen syyttäjä, puolustusasianajaja ja tuomari yhtenä sekavana vyyhtenä. Ja tuskinpa koko huoneessa oli ketään, jota nuo joulunvietolle vieraat ajatukset eivät olisi painaneet. Rouva Permanederin vävyn syytteenalainen tila, koko koollaolevan suvun tietoisuus erään suvun jäsenen läsnäolosta, jonka väitettiin loukanneen lakeja, porvarillista järjestystä ja kaupallista kunniallisuutta, ja joka ehkä oli joutuva häpeän uhriksi ja vankilaan, antoi yhdessäololle aivan epätavallisen, painostavan leiman. Buddenbrookin suku viettämässä joulua syytteenalaisen henkilön kera! Rouva Permaneder nojasi tavallista ankarampana ja mahtipontisempana selustaan, Breitestrassen Buddenbrookin naisten hymy oli tavallista pisteliäämpää...

Entä lapset? Nuo hiukan niukkalukuiset jälkeläiset? Tunsivatko nämäkin tämän uuden, kaamean asiantilan vaikutusta? Pikku Elisabethin mielentilasta oli mahdoton sanoa mitään; hän istui hoitajattarensa käsivarrella puettuna mekkoon, jonka runsaissa atlasnauhoissa näkyi rouva Permanederin maku. Hän oli puristanut peukalonsa pikkuruikkuisten nyrkkiensä sisään, imi kieltään, katseli hiukan ulkonevine silmineen jäykästi eteensä ja päästi silloin tällöin lyhyen pärisevän äänen, jolloin hoitajatar keikutti häntä hiukan. Mutta Hanno istui hiljaa jakkarallaan äitinsä jalkojen juuressa ja katsoi, kuten tämä, kruunun kristalleja... mutta entä Christian? Missä hän oli? Vasta viime tingassa huomattiin, ettei hän ollut saapuvilla. Konsulittaren liikkeet, tuo omituinen suupielestä hiuslaitetta kohti kohoava ele, jolla hän aivan kuin siirsi paikoilleen irtaantuneen suortuvan, muuttui yhä hätäisemmäksi... Hän antoi määräyksen mamsseli Severinille, ja tämä meni kuoropoikien keskitse ja köyhien ohi eteisen poikki, jossa kolkutti herra Buddenbrookin ovelle.

Heti sen jälkeen ilmestyi Christian esiin. Hän tuli mukavan verkkaisesti, hiukan laahustaen maisemahuoneeseen, sillä hänen laihat väärät säärensä olivat nivelreumatismin jälkeen jonkun verran jäykät.

»Tuhat tulimmaista», hän sanoi, »minä olin unohtaa koko asian!»

»Olit unohtaa...» toisti hänen äitinsä kysyvästi.

»Niin, olin melkein unohtaa, että on joulu... Istuin lukemassa erästä matkakertomusta... Etelä-Amerikasta...» lisäsi hän aikoen juuri ruveta kuvailemaan joulunviettoa eräässä viidennen luokan huvipaikassa Lontoossa, kun huoneessa vallitseva haudanhiljaisuus alkoi vaikuttaa häneenkin ja hän lähti varpaisillaan, nenäänsä kurtistaen paikalleen.

»Iloitse, Sionin tytär!» lauloivat kuoropojat, ja samat naskalit, jotka vast'ikään olivat pitäneet pylväikössä semmoista meteliä, että senaattorin oli täytynyt näyttäytyä ovella hillitäkseen heitä, lauloivat nyt ihmeteltävän kauniisti. Nuo heleät äänet, jotka matalampien äänten kannattamina kohottivat puhtaan, riemuitsevan ylistyslaulun, saivat kaikkien sydämet puolelleen, pehmittivät Buddenbrook-neitojen hymyn ja saivat aikaan sen, että vanhat vaipuivat ajattelemaan mennyttä elämäänsä ja nuoret unohtivat hetkeksi huolensa.

Hanno oli kalpea. Hän irroitti kädet polviensa ympäriltä, leikki jakkaransa rimpsuilla ja painoi kielenkärkensä hammasta vasten, suu puoliavoinna ja kasvoilla paleleva ilme. Hänen täytyi silloin tällöin hengähtää syvään, sillä laulun, tuon kellonheleän _a capella_-laulun täyttäessä ilman kuristui hänen sydämensä kokoon ahdistavan onnen vallassa. Joulu... Korkean, valkoisen, toistaiseksi suljetun kaksoisoven rakosista tunkeutui kuusentuoksu huoneeseen herättäen salin ihmeiden ikävöimistä, jotka joka vuosi tuntuivat yhtä käsittämättömän ylimaailmallisilta ja joiden paljastumista hän odotti suonet tykkien... Mitähän siellä mahtoi olla hänelle? Sen, mitä hän toivoi, sai hän varmasti, ellei sitä jo edeltäpäin ollut sanottu mahdottomaksi. Teatteri oli heti pistävä hänelle silmään ja vetävä hänet luokseen, kaivattu nukketeatteri, joka oli seisonut päällimmäisenä, voimakkaasti alleviivattuna isoäidille annetussa toivomuslistassa ja joka oli »Fidelion» jälkeen hänen ainoa ajatuksensa.

Hanno oli äskettäin, herra Brechtin luona kärsittyjen vaivojen palkkioksi ja korvaukseksi, päässyt ensi kertaa kaupungin teatteriin, jossa hän oli istunut ensi rivillä äitinsä vieressä seuraten henkeä pidättäen »Fidelion» sointuja ja kohtauksia. Sen jälkeen näki hän unta vain oopperakohtauksista, ja hänet täytti semmoinen ihastus näyttämöä kohtaan, ettei hän tahtonut osata nukkua. Sanomattomalla kateudella katsoi hän kadulla ihmisiä, jotka Christian-sedän tavoin olivat tunnettuja teatterin harrastajia, kuten konsuli Döhlmann ja kaupanvälittäjä Gosch. Saada istua, kuten nämä, melkein joka ilta teatterissa — käsittämätön ajatus. Kunpa hän olisi edes kerran viikossa, ennen näytännön alkua, saanut kurkistaa saliin, kuulla soittimien viritystä ja katsoa suljettua esirippua! Sillä häntä viehätti teatterissa kaikki: kaasun haju, istuimet, soittajat, esirippu...

Olikohan hänen nukketeatterinsa suurikin? Suuri ja leveä? Miltä mahtoi sen esirippu näyttää? Siihen täytyi mitä pikimmin pistää pieni reikä, sillä kaupunginteatterin esiripussakin oli kurkistusreikä... Olikohan isoäiti vai mamsseli Severin — sillä eihän isoäiti ehtinyt tehdä kaikkea — laittanut »Fidelion» näyttämökoristukset? Huomispäivänä oli hän piiloutuva jonnekin esittääkseen ensi näytännön aivan yksin... Ja hän kuuli jo nukkiensa laulavan; sillä musiikki oli heti kiinnittänyt hänet teatteriin mitä läheisimmin...

»Veisaa, Jerusalem!» päättivät kuoropojat laulunsa, ja äänet, jotka olivat kulkeneet rinnakkain fuugantapaisesti, sulivat viime sävelessä sovinnollisesti ja iloisesti yhteen. Kirkas sointu hälveni, ja syvä hiljaisuus levisi pylväikköön ja maisemahuoneeseen. Suvun jäsenet loivat katseensa alas; vain johtaja Weinschenk katseli huolettomasti ja rohkeasti ympärilleen. Mutta konsulitar lähestyi hitain askelia pöytää ja asettui omaistensa keskeen sohvalle, joka ei enää, kuten entisinä aikoina, ollut erillään, ilman edessäolevaa pöytää, seinän vieressä. Hän nosti lampun lähemmä ja asetti eteensä ison raamatun, jonka vanhuudesta vaalennut kultanahkapinta oli mahdottoman leveä. Sitten hän työnsi silmälasit nenälleen, aukaisi molemmat nahkasolmut, joilla tuo suunnaton laitos oli sidottu, levitti auki merkillä varustetun paikan, jolloin tuli esiin kirjan paksu, karkea, kellahtava paperi suhteettoman suurine kirjaimineen, joi kulauksen sokerivettä ja alkoi lukea joulutekstiä.

Hän luki hitaasti tuota vanhanaikaista kieltä, yksinkertaisella, sydämeenkäyvällä tavalla, äänellä, joka kaikui selvänä, liikutettuna ja iloisena äänettömän hartauden keskellä. »Ja ihmisille hyvä tahto!» lausui hän. Ja kun hän oli lopettanut, kajahti pylväiköstä kolmiäänisesti »Jouluyö, juhlayö», johon koko suku yhtyi maisemahuoneesta. Se tapahtui vähän varoen, sillä useimmat läsnäolijoista olivat epämusikaalisia, ja vähänväliä kuului joukosta joku matala, aivan asiaankuulumaton sävel... Mutta se ei häirinnyt ensinkään laulun vaikutusta... Rouva Permaneder lauloi vapisevin huulin, sillä suloisinta ja tuskallisinta liikutusta tuntee ihminen, jolla on takanaan vaiherikas elämä ja joka juhlahetken lyhyessä rauhassa muistelee mennyttä aikaa... Madame Kethelsen itki hiljaa ja katkerasti, vaikka hän ei voinut kuulla juuri mitään.

Sitten nousi konsulitar paikaltaan. Hän tarttui toisella kädellään lapsenlapsensa Johannin, toisella lapsenlapsenlapsensa Elisabethin käteen ja astui näiden kera huoneen poikki. Toiset liittyivät heihin, ensin vanhemmat, sitten nuoremmat suvun jäsenet, pylväiköstä yhtyivät heihin vielä palvelijat ja köyhät, ja kaikkien laulaessa yksiäänisesti »Joulupuu on rakennettu», ja Christian-sedän naurattaessa lapsia nostelemalla jalkojaan kuin tanssinukke astuttiin silmät huikaistuina, kasvot hymyillen selkoselälleen levitetyn kaksoisoven kautta suoraan taivaaseen.

Koko sali, jonka täytti kärventyneiden kuusenoksien tuoksu, välkkyi ja kimmelsi lukemattomista valoista, ja seinien sininen tausta valkoisine jumalhahmoineen saattoi huoneen näyttämään vielä suuremmalta. Kynttilöiden liekit valtavan, melkein kattoon asti ulottuvan joulupuun oksilla, joka seisoi punaverhoisten ikkunoiden välissä, joka oli koristettu hopealangoilla ja suurilla valkoisilla liljoilla, jonka latvassa oli sädehtivä enkeli ja juurella sievä sienisommitelma, tuikahtelivat yleisessä valomeressä kuin kaukaiset tähdet. Sillä valkoisen liinan kattamalla pöydällä, joka ulottui pitkänä ja leveänä ja joululahjojen peittämänä ikkunasta melkein ovelle asti, oli rivi pienempiä, konvehdeilla koristettuja joulupuita, joiden oksilla myös paloi vahakynttilöitä. Ja seinillä paloivat haarajalkojen kynttilät, ja kullatuissa jalustoissa paloivat paksut kynttilät huoneen joka nurkassa. Isommat lahjat, joille ei ollut sijaa pöydällä, odottivat rivissä lattialla. Pienempiä pöytiä, jotka myös olivat katetut valkoisella liinalla ja joiden päällä myös oli lahjoja ja sytytetty kuusi, oli pantu molempien ovien viereen: niillä olivat palvelusväen ja köyhien lahjat.

Laulaen, häikäistyneinä, vanhan tutun huoneen näyttäessä aivan uudelta, kuljettiin kerran huoneen ympäri, seimen sivu, jossa vahasta tehty Jeesuslapsi näytti tekevän ristinmerkkiä, ja seisahduttiin sitten äänettöminä paikoilleen, silmän alettua erottaa yksityisiä esineitä.

Hanno oli aivan kuin houreessa. Heti kun hän oli astunut sisään, olivat hänen kuumeiset, etsivät silmänsä keksineet pöydällä teatterin... teatterin, joka oli suurempi ja leveämpi kuin hän oli milloinkaan osannut kuvitella. Mutta hänen paikkansa oli vaihtunut, ja hän alkoi jo vakavasti epäillä, oliko koko tuo satumainen teatteri tarkoitettukaan hänelle. Ja näyttämön juuressa lattialla oli sitäpaitsi jokin iso, oudon näköinen esine, huonekalu, piirongintapainen kappale... voiko sekin olla tarkoitettu hänelle?

»Tule tänne, lapsi, katsopas tätä», sanoi konsulitar avaten sen kannen. »Tiedän sinun soittavan mielelläsi koraaleja... Herra Pfühl on antava sinulle tarpeelliset ohjeet... Näitä polkimia täytyy koko ajan polkea... väliin kovemmin, väliin hiljemmin... eikä käsiä saa ottaa välillä pois, sormia pitää siirrellä vain _peu a peu_...»

Se oli urkuharmonio, pieni, sievä ruskeapintainen harmonio, jossa oli metallikannattimet sivuilla, kirkkaanväriset polkimet ja siro kääntötuoli. Hanno painoi paria kosketinta... ja siitä lähti hiljainen urkusointu, joka sai ympärillä seisovat kääntämään päätään... Hanno syleili isoäitiään, joka painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja irroittautui sitten vastaanottaakseen toisten kiitokset.