Part 6

Gottholdin kulmakarvat kohosivat jälleen hatunlaidan tasalle ja hän katsoi ahdistetusti veljeensä.

»Mitä sinun oikeudentuntosi sanoo?» kysyi hän alentaen ääntään.

Nyt painoi konsuli vuorostaan katseensa maahan; mutta sitten teki hän, katsettaan kohottamatta, kädellään ratkaisevan liikkeen ja vastasi hiljaa, mutta varmasti:

»Ojensin sinulle tällä vaikealla ja vakavalla hetkellä käteni kuten ainakin veli veljelle; mutta liikeasioissa olen edessäsi ainoastaan sen arvossapidetyn kauppaliikkeen johtaja, jonka omistajaksi olen tänään tullut. Et voi odottaa minulta mitään sellaista, joka on ristiriidassa tätä asemaani koskevien velvollisuuksien kanssa. Muiden tunteitteni täytyy vaieta.»

Gotthold lähti... Mutta hautajaistilaisuuteen, jossa lukemattomat tuttavat, sukulaiset, liikeystävät, lähetystöt, viljankantajat, konttoristit ja varastotyömiehet täyttivät huoneet, portaat ja käytävät, ja kaikki kaupungin vuokrarattaat seisoivat rivissä Mengstrassea pitkin, saapui hän uudelleen konsulin vilpittömäksi iloksi, toipa hän kerallaan puolisonsakin, entisen mamsseli Stüwingin, ja kolme täysikasvuista tytärtään: Friedericken ja Henrietten, jotka molemmat olivat hyvin pitkiä ja laihoja, ja Pfiffin, nuorimman, joka oli kahdeksantoistavuotias ja liian pieni ja lihava.

Ja kun sitten haudalla, Buddenbrookien perintöhaudalla, joka sijaitsi Burgtor'in ulkopuolella, hautuumaan puisen aidan vieressä, Pyhän Marian-kirkon pappi, pastori Kölling, vankkarakenteinen, isopäinen ja karheasanainen mies, oli kiittänyt vainajan kohtuullista, jumalaapelkääväistä elämää, joka ei ollut kulunut »hekumassa, ylönsyömisessä ja ylönjuomisessa» — hän käytti juuri noita sanoja, jolloin moni, muistaen vasta kuolleen vanhan Wunderlichin hienotunteisuuden, pudisti hiljaa päätään — kun sitten kaikki juhlamenot ja muodollisuudet oli täytetty ja 70 tai 80 vuokravaunua alkoi vieriä takaisin kaupunkia kohti... tarjoutui Gotthold Buddenbrook konsulia saattamaan, ilmoittaen haluavansa puhua tämän kanssa kahdenkesken. Ja istuessaan velipuolensa vieressä korkeiden, leveiden, kömpelötekoisten vaunujen takaistuimella, lyhyt, paksu jalka toisen samanlaisen yli heitettynä, hän ilmaisi sovinnolliset ja lempeät ajatuksensa. Hän sanoi ymmärtävänsä yhä selvemmin, että konsulin täytyi toimia, kuten tämä oli toiminut, eikä hän tahtonut muistella isäänsä katkerana. Hän lupasi luopua vaatimuksistaan, sitä suuremmalla syyllä, kun hän oli ajatellut vetäytyä syrjään kaikista liikeasioista elääkseen perinnöllään ja sillä, mikä muuten jäi yli, sillä liinatavarakauppa ei tuottanut paljon iloa, vaan kävi siksi keskinkertaisesti, ettei hän aikonut sijoittaa siihen enää rahojaan...

»Tottelemattomuus isää vastaan ei ole tuottanut hänelle siunausta!» ajatteli konsuli luoden häneen syvän, hurskaan katseen. Ja Gotthold näytti ajattelevan samoin.

Mengstrasselle saavuttuaan seurasi hän veljeään aamiaishuoneeseen, missä nuo molemmat herrat nauttivat lasillisen vanhaa konjakkia pitkän seisomisen jälkeen frakkipukuisina kylmässä kevätilmassa, jolloin heitä oli palellut. Ja kun Gotthold sitten oli vaihtanut pari kohteliasta ja vakavaa sanaa kälynsä kanssa sekä silitellyt lasten päitä, lähti hän talosta ja näyttäytyi seuraavan kerran »sukupäivillä» Krögereiden huvilassa...

VIIDES LUKU.

Eräs seikka tuotti konsulille surua: se, ettei isä ollut saanut nähdä vanhimman pojanpoikansa liittymistä liikkeen palvelukseen, mikä tapahtui pääsiäisen aikaan samana vuonna.

Thomas oli kuusitoistavuotias päättäessään koulunsa. Hän oli kasvanut paljon viime aikoina ja kulki, käytyään rippikoulun, jossa pastori Kölling oli kehottanut häntä innokkaasti kohtuullisuuteen, aikamiehen puvussa, joka sai hänet näyttämään vielä suuremmalta. Hänen kaulassaan riippui pitkät kultaiset kellonvitjat. Isoisä oli määrännyt hänelle nämä vitjat medaljonkeineen, jossa oleva perheen vaakuna, surullisen näköinen raapiutunut vaakunakilpi, kuvasi alavaa vetelikköä rannalla seisovine yksinäisine pajuineen. Vielä tätäkin vanhempi sinettisormus vihreine kivineen, joka oli luultavasti ollut jo ennenmainitun »hyvin hyviin varoihin päässeen» rostockilaisen räätälin kädessä, oli, samoin kuin raamattu, joutunut konsulin omaksi.

Thomas oli tullut yhtä paljon isoisänsä näköiseksi kuin Christian isänsä; varsinkin hänen pyöreä, kiinteä leukansa ja hienomuotoinen, suora nenänsä olivat isoisän perua. Hänen sivujakaukselle kammattu tukkansa, joka väistyi kahdeksi syväksi lahdelmaksi kapeilta, suonikkailta ohimoilta, oli ruskea, ja pitkien ripsien ja kulmakarvain vaaleampi väri näytti sen rinnalla omituisen valjulta ja värittömältä. Hänen oli muuten tapana pitää toisen silmän yläpuolella kulmakarvojaan hiukan kohotettuna. Hänen liikkeensä, puheensa, jopa naurunsakin, joka paljasti jokseenkin viallisen hammasrivin, olivat levolliset ja älykkäät. Hän antautui tehtäväänsä vakavin ja innokkain mielin...

Päivä, jolloin konsuli vei hänet aamueineen jälkeen kanssaan konttoriin ja esitti hänet prokuristille, herra Marcukselle, kassanhoitajalle, herra Havermannille, ja muulle henkilökunnalle, joiden kaikkien kanssa hän oikeastaan oli jo hyvä tuttu entisestään, oli juhlapäivä Thomakselle; oli myös komeata ensi kertaa istua kiertotuolillaan pulpettinsa ääressä uutterasti leimaten, järjestellen ja jäljennellen, mennä isän kanssa iltapäivällä Traven rannalle rakennettuihin varastohuoneisiin, »Lindeen», »Eicheen», »Löween» ja »Walfischiin», joissa Thomas samoin jo kauan oli liikkunut kuin kotonaan, mutta jossa hänet nyt esitettiin uutena työtoverina...

Hän teki hartaasti tehtävänsä koettaen noudattaa isänsä hiljaista, sitkeää uutteruutta, isänsä, joka teki työtä huulet tiukkoina ja sivulleen katsomatta ja kirjoitti päiväkirjaansa monta avunrukousta; sillä hänen täytyi saada peitetyksi ne huomattavat menot, jotka vanhuksen kuolema oli tuottanut »kauppahuoneelle», tuolle jumaloidulle käsitteelle... Myöhään eräänä iltana teki hän maisemahuoneessa jotakuinkin tarkasti selkoa asiain tilasta konsulittarelle.

Kello oli puoli kaksitoista ja lapset ja mamsseli Jungmann nukkuivat käytävän varrella olevissa huoneissa; toinen kerros oli nykyään tyhjänä, paitsi milloin tuli vieraita. Konsulitar istui keltaisessa sohvassa puolisonsa vieressä, joka silmäili »Kaupungin Sanomien» kurssikuulumisia sikari suussa. Rouva oli kumartunut silkkikutimensa ääreen ja liikutteli hiljaa huuliaan, sillä hän laski parastaikaa puikolla silmukkarivin silmiä. Hänen vieressään sirolla, kultaornamentein koristetulla ompelupöydällä paloi kuusi kynttilää haarajalassa. Katosta riippuvaa kynttiläkruunua ei käytetty.

Johann Buddenbrook, joka alkoi olla neljänkymmenen ja viidenkymmenen keskipaikkeilla, oli vanhentunut viime vuosina silminnähtävästi. Hänen pienet, pyöreät silmänsä olivat painuneet vieläkin syvemmälle, suuri, kaareva nenä ja poskiluut pistivät entistä terävämmin esiin, ja näytti siltä kuin puuteriruisku olisi sipaissut pari kertaa aivan keveästi hänen vaaleata, huolellisesti jakaukselle kammattua tukkaansa ohimoiden kohdalta. Konsulitar ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta hänen loistava, joskaan ei kaunis ulkomuotonsa oli säilynyt nuorekkaana, ja hänen hohtavanvalkoinen ihonsa muutamine kesakkoineen ei ollut kadottanut vähääkään, tuoreudestaan. Hänen punertava, taidokkaasti käherretty tukkansa välkkyi kynttilän valossa. Kääntäen haaleansiniset silmänsä hiukan sivuun sanoi hän:

»Minä pyytäisin sinua miettimään erästä asiaa, rakas Jean. Eikö meidän sopisi palkata miespalvelijaa?... Olen tullut huomaamaan, että se olisi tarpeellista. Kun ajattelen vanhempiani...»

Konsuli antoi sanomalehden vaipua polvelleen. Hän otti sikarin suustaan, ja hänen silmiinsä ilmestyi valpas ilme, sillä oli kysymys rahan menosta.

»Rakas, kunnioitettu vaimoni», sanoi hän vitkaan, sillä hänen täytyi ensin miettiä valmiiksi vastaväitteensä. »Miespalvelijaa? Mehän olemme pitäneet vanhempiemme kuoltua kaikki kolme palvelustyttöä talossa, mamsseli Jungmannia lukuunottamatta, ja minusta tuntuu...»

»Meidän talomme on niin suuri, Jean, että se on aivan onnetonta! Minun on usein sanottava: 'Lina, menepäs takarakennukseen, sitä ei ole pitkään aikaan siivottu! Mutta en tahtoisi rasittaa palvelijoitamme, heillä on jo yllin kyllin tekemistä etupuolen kunnossa pitämisessä... Maalta voisi saada jonkun vaatimattoman kelpo miehen... Nytpä muistan, Jean, että Louise Möllendorf panee pois Antoninsa; olen nähnyt hänen tarjoilevan varmasti ja taitavasti...»

»En voi kieltää», virkkoi konsuli liikahdellen hieman kiusaantuneesti paikallaan, »ettei tuo ajatus miellytä minua. Emme käy nykyään pidoissa, emmekä itse ole pitäneet sellaisia...»

»Niin, niin. Mutta käyhän meillä silti vieraita useinkin, eikä se ole minun syyni, rakas Jean, vaikka iloitsenkin siitä suuresti, kuten tiedät. Tulee joku sinun kaukainen liikeystäväsi, sinä kutsut hänet aterialle, hän ei ole vielä tilannut yösijaa majatalossa, ja sinä pyydät hänet meille. Sitten saattaa tulla joku lähetyssaarnaaja, joka jää meille viikoksi... Sitä seuraavalla viikolla odotamme pastori Mathiasta Kannstattista... Ja suoraan sanoen, palkathan ovat niin pienet...»

»Mutta niitä on maksettava niin monelle taholle, Bethsy! Meillä on neljä palkollista talossa ja monta miestä liikkeen palveluksessa, minkä sinä nähtävästi unohdat!»

»Eikö meidän todellakaan kannata pitää miespalvelijaa?» kysyi konsulitar katsoen miestään hymyillen pää kallellaan. »Kun ajattelen vanhempieni palveluskuntaa...»

»Vanhempiesi, rakas Bethsy! Mutta oletkohan sinä oikeastaan selvillä meidän asioistamme...»

»En, Jean, minulla ei kai ole aivan selvää käsitystä...»

»Se on pian autettu», sanoi konsuli. Hän asettui mukavampaan asentoon, heitti jalan polvensa yli, veti sauhun sikaristaan ja ryhtyi silmiään sipristäen esittämään laveasti lukuja ja laskelmia...

»Kuulehan nyt: Isälläni oli ennen sisareni naimisiinmenoa pyörein luvuin laskettuna 900 000 markkaa, lukuunottamatta tietysti maaomaisuutta ja liikkeen arvoa. 80 000 meni myötäjäisinä Frankfurtiin ja 100 000 Gottholdille, jäännös tekee 720 000. Sen jälkeen tuli tämän talon osto, johon meni 100 000, kun otetaan lukuun korjaukset ja uudistukset, huolimatta entisen, Alfstrassen varrella sijaitsevan pienen talon tuottamasta tulosta; jälelle jää 620.000. Frankfurtiin maksettiin korvaussummana 25 000: jäännös 595 000, ja sellaiset olisivat asiat olleet isän kuollessa, ellei kaikkia noita menoja olisi tasoittanut vuosien kuluessa saatu 200 000 markan voitto. Kokonaissumma oli siis 795 000. Myöhemmin maksettiin Gottholdille 100 000 ja vielä kerran 267 000 Frankfurtiin; se tekee, kun lasketaan pois parintuhannen markan lahjoitukset, jotka isä oli tehnyt testamentissaan Pyhän-Hengen-Sairaalalle, Kauppiaanleskien-rahastolle j.n.e., noin 420000, eli, sinun myötäjäissummasi mukaanluettuna, 100 000 markkaa enemmän. Sellaiset ovat asiat nykyään pyörein luvuin laskettuina, ellei ota lukuun kaikenlaisia pienempiä heilahteluja omaisuuden arvossa. Emme me ole niin mahdottoman rikkaita, rakas Bethsy, ja sitäpaitsi tulee muistaa, että liike on käynyt pienemmäksi, mutta liikemenot ovat entiset, koska liikkeen laatu ei salli vähentää liikekustannuksia... Oletko voinut seurata?»

Konsulitar nyökkäsi hiukan viivähtäen, käsityö sylissään. »Hyvä on, rakas Jean», sanoi hän, vaikkei hän ollut käsittänyt kaikkea ja vaikka hän ei voinut kuolemakseen ymmärtää, minkä tähden kaikkien noiden suurten lukujen tuli estää häntä miespalvelijan palkkaamisesta.

Konsuli päästi sikarinsa sammumaan, puhalsi savun suustaan päätään taakse taivuttaen ja jatkoi sitten:

»Arvelet, että voimmehan me kerran, sinun rakkaiden vanhempiesi muutettua Jumalan luokse, odottaa vielä melkoisia summia, ja niinhän kyllä on. Mutta kuitenkin... meidän ei pidä tehdä liian varomattomia laskelmia siihen nähden. Tiedän isäsi saaneen kestää Justuksen takia kiusallisia vahinkoja, ikävä kyllä. Justus on erittäin rakastettava ihminen, mutta hän ei ole mikään loistava liikemies, ja hän on myös joutunut kärsimään syyttömästi. Hän on saanut kestää raskaita tappioita ostajapiirissään, liikekapitaalin heikkenemisestä on ollut seurauksena rahan kalleus, ja sinun isäsi on täytynyt useat kerrat auttaa häntä huomattavilla määrillä, jottei kävisi hullusti. Sellainen saattaa uudistua ja uudistuukin, pahasti pelkään, sillä — suo anteeksi Bethsy, että puhun suoraan — tuo iloinen huolettomuus, joka vaikuttaa niin hauskalta isässäsi, jolla ei enää ole mitään tekemistä kauppa-asioiden kanssa, on haitallinen veljesi liikkeenhoidossa... Ymmärrätkö... hän ei ole kyllin varovainen, vaan hiukan liian reima ja pintapuolinen... Muutenhan eivät vanhempasikaan liikaa kitsastele, mikä ilahduttaa minua, vaan elävät sellaista elämää, joka soveltuu heidän asemaansa...»

Konsulitar hymyili ymmärtävästi; hän tunsi miehensä ennakkoluulot heidän sukunsa ylellisyystaipumuksia kohtaan.

»No niin», jatkoi konsuli laskien sikarinpätkän tuhkakuppiin, »minä puolestani toivon pääasiallisesti, että Herra on suova minulle työkykyä, niin että saan Hänen avullaan kohotetuksi liikkeen sen aikaisemmalle tasolle. Toivon, että nyt tunnet paremmin asioittemme tilan, Bethsy —?»

»Täydellisesti, Jean, täydellisesti!» riensi konsulitar vastaamaan, sillä hän jätti tänä iltana miespalvelijan mielestään. »Mutta emmekö mene levolle? On jo niin myöhä...»

Kun konsuli parin päivän perästä palasi hyvällä tuulella konttorista päivällispöytään, päätettiin kuitenkin palkata Möllendorpfin Anton.

KUUDES LUKU.

»Tonyn me lähetämme täysihoitolaan, neiti Weichbrodtin opistoon», sanoi konsuli niin varmasti, että asia oli sillä päätetty.

Kuten jo aikaisemmin on huomautettu, ei hän voinut näet olla yhtä tyytyväinen Tonyyn ja Christianiin kuin Thomakseen, joka eläytyi älykkäästi liikkeen asioihin, ja Klaraan, joka varttui kodin piirissä, sekä Klothilde-parkaan, jonka ruokahalu ei voinut olla herättämättä hyvää tuulta jokaisessa. Mitä Christianiin tulee, oli hänen aikaansaannoksistaan vähäisintä se, että hän sai melkein joka iltapäivä juoda kahvit herra Stengelin luona — vaikka konsulitar, josta tuo jo meni liian pitkälle, eräänä päivänä lähetti herra opettajalle sievän pienen kirjelipun, jossa kutsui tämän luokseen neuvotteluun. Herra Stengel saapui sunnuntaitekotukassaan, korkein kohokaulus kaulassaan, yllään liivit, joissa joka suunnalta törrötti esiin keihäsmäisesti teroitettuja lyijykyniä, ja istui konsulittaren kera maisemahuoneessa, Christianin kuunnellessa salaa keskustelua ruokasalin oven takaa. Tuo mainio kasvattaja ilmitoi mielipiteensä laajasanaisesti, joskin jossakin määrin hämillään, puhui tärkeästä erosta, joka on olemassa »viivan» ja »vaon» välillä, kertoi metsän siimeksestä ja hiililaatikosta, toistaen muuten tämän vierailun aikana lakkaamatta sanoja »jonka johdosta», mikä luultavasti tuntui hänen mielestään parhaiten soveltuvan tähän hienoon ympäristöön. Neljännestunnin kuluttua ilmestyi konsuli ruokasaliin, ajoi pois Christianin ja ilmaisi herra Stengelille mitä syvimmän pahoittelunsa sen johdosta, että hänen poikansa oli antanut tälle aihetta tyytymättömyyteen... »Oi, pyydän, herra konsuli! Oppilas Buddenbrook on teräväpäinen, iloinen veitikka... Jonka johdosta... Vain hieman liian vallaton, jos saan luvan lausua ajatukseni, hm... jonka johdosta...» Konsuli näytteli hänelle kohteliaasti taloa, minkä jälkeen herra Stengel lausui jäähyväiset... Mutta tämä kaikki ei ollut vielä pahinta.

Pahinta oli, että kävi ilmi seuraavaa: Oppilas Christian Buddenbrook oli eräänä iltana saanut luvan mennä erään hyvän ystävänsä kanssa teatteriin, jossa näyteltiin Schillerin »Wilhelm Telliä». Teliin pojan Walterin osaa näytteli muuan nuori neiti, demoiselle Meyer de la Grange, jolla oli eräs omituisuus. Hän käytti nimittäin aina näyttämöllä esiintyessään, sopipa se osaan taikka ei, timanttirintaneulaa, joka tiedettiin oikeaksi, sillä sen oli antanut nuori konsuli Peter Döhlmann, entisen puutavaratukkukauppias Döhlmannin poika Erste Wallstrassen varrelta, Holstentorin luota. Konsuli Peter kuului niihin herroihin, joita kaupungissa nimitettiin »seurasankareiksi» — sellainen oli myös esimerkiksi Justus Kröger — se merkitsi, että hänen elämänsä oli vähän epävakainen. Hän oli naimisissa ja hänellä oli pieni tytärkin, mutta hän oli jo pitemmän aikaa elänyt epäsovussa puolisonsa kanssa ja vietti täydellistä nuorenmiehen elämää. Omaisuus, jonka hän oli perinyt isältään — hän oli jatkavinaan liikettä — oli ollut aika suuri, mutta sanottiin hänen käyttävän jo pääomaa. Hän oleskeli enimmäkseen »klubissa» tai kaupunginkellarissa, jossa hän söi aamiaisen, vetelehti joka aamu neljän aikaan kaduilla ja teki taajoja liikematkoja Hampuriin. Mutta ennen kaikkea hän oli innokas teatterin ystävä, ei ollut poissa yhdestäkään näytännöstä ja henkilökohtaista mielenkiintoa esiintyjä kohtaan. Demoiselle Meyer de la Grange oli viimeinen nuorista taiteilijattarista, joille hän viime vuosina oli lahjoittanut jalokiviä...

Mutta siirtykäämme asiaan. Tuo nuori neiti näytti erittäin viehättävältä Walter Tellinä ja näytteli niin liikuttavasti, — hänellä oli tuossakin osassa timanttirintaneulansa näkyvissä — että oppilas Buddenbrookille nousi vedet silmiin syvästä ihastuksesta ja hän sen johdosta tuli menetelleeksi tavalla, joka osoitti hänen toimineen ylen voimakkaan tunteen johtamana. Eräällä väliajalla osti hän näet teatteria vastapäätä olevasta kukkakaupasta yhdellä markalla 8 1/2 killingillä kukkavihon, jota kantaen tuo neljätoistavuotias naskali suurine nenineen ja pienine, syvällä olevine silmineen marssi näyttämön puolelle, ja koska häntä ei kukaan pidättänyt, kohtasi neiti Meyer de la Grangen erään pukuhuoneen ovella, jossa tämä seisoi jutellen konsuli Peter Döhlmannin kanssa. Konsuli nauroi katketakseen nähdessään Christianin lähestyvän kukkavihko kädessä; mutta uusi »seurasankari» ilmaisi totisena ihailunsa Walter Teliin johdosta sanoen äänellä, joka oli melkein tukahtunut vilpittömästä kunnioituksesta:

»Neiti, te näyttelitte niin hyvin!»

»Katsopas Krischan Buddenbrookia!» huusi konsuli Döhlmann leveällä tavallaan. Mutta neiti Meyer de la Grange kohotti kauniita kulmakarvojaan ja kysyi:

»Konsuli Buddenbrookin poikako?» Minkä jälkeen hän silitti nopeasti uuden ihailijansa poskea.

Tällainen oli se tapahtuma, josta konsuli Döhlmann kertoi samana iltana »klubissa»; asia tuli hirveän nopeasti tunnetuksi kaupungilla ja joutui viimein koulun rehtorinkin korviin. Sitä seurasi uusi neuvottelu konsuli Buddenbrookin huoneessa. Mitenkä tämä sitten suhtautui asiaan? Hän ei ollut enää vihainen, hän oli järkytetty, aivan kuin salaman iskemä... Kerrottuaan konsulittarelle asiasta istui hän melkein murtuneena maisemahuoneessa.

»Ja tämä on meidän poikamme. Sellainen hänestä on tullut...»

»Hyvä Jumala, Jean, sinun isäsi olisi nauranut koko asialle... Ja jos kerrot sen ensi torstaina vanhempieni luona, on se huvittava isää rajattomasti...»

Nyt kavahti konsuli seisoalleen. »Haa! Aivan niin! Se tulee varmasti huvittamaan häntä, Bethsy! Hän on iloitseva siitä, että hänen liikkuva verensä ja paheksuttavat taipumuksensa eivät esiinny ainoastaan Justuksessa, tuossa... ”seurasankarissa”, vaan myöskin hänen tyttärensäpojassa... peijakas, — sinä pakoitat minut lausumaan näin voimakkaan sanan! Hän on käynyt tuota naista tapaamassa! Hän käyttää taskurahansa tuon tyttöletukan hyväksi —! Hän ei itse ymmärrä asiaa, se on totta, mutta taipumukset näkyvät jo! Taipumukset näkyvät!...»

Tämä oli paha tapaus, oli toki. Ja konsuli oli sitä enemmän kiihtynyt, kun ei Tonykaan, kuten sanottu, käyttäytynyt mallikelpoisesti. Tosin hän vuosien kuluessa jätti rauhaan kalpean tanssivan miehen eikä käynyt enää Nukke-Liisan ovella; mutta hän nakkasi yhä päättävämmin niskojaan ja hänessä ilmeni, varsinkin hänen palattuaan kesän jälkeen isovanhempien luota, vahva taipumus kopeuteen ja turhamaisuuteen.

Eräänä päivänä yllätti konsuli hänet surukseen lukemassa Claurensin »Mimiliä» yhdessä mamsseli Jungmannin kanssa: hän selaili kirjaa, oli vaiti ja sulki sen ainiaaksi. Pian tämän jälkeen selvisi, että Tony — Antonie Buddenbrook — oli ollut kävelemässä erään kimnasistin, veljiensä ystävän, kanssa kahdenkesken Burgtorin edustalla. Rouva Stuht, sama, joka seurusteli parhaimmissa piireissä, oli huomannut heidät ja lausunut, ollessaan vaatteen ostossa Möllendorpfilla, että nyt näkyi jo myöskin mamsseli Buddenbrook olevan siinä iässä, jolloin... ja senaattorin rouva oli kertonut tästä konsulille hilpein mielin. Sitten huomattiin myös, että mademoiselle Tony haki ja vei pieniä kirjeitä Burgtorin takana kasvavien vanhojen, onttojen puiden koloihin, kirjeitä, joita sama kimnasisti oli kirjoitellut hänelle taikka hän kimnasistille. Kun tämä oli tullut ilmi, huomattiin tarpeelliseksi panna viisitoistavuotias Tony ankaramman valvonnan alaiseksi ja toimittaa hänet neiti Weichbrodtin omistamaan täysihoitohan Mühlenbrinckin 7:ään.

SEITSEMÄS LUKU.

Therese Weichbrodt oli kyttyräselkäinen, niin kauhean kyttyräselkäinen, ettei hän ollut paljon pöytää korkeampi. Hän oli 41:n vuoden ikäinen, mutta koska hän ei ollut koskaan pannut huomiota ulkonaiseen viehättävyyteen, kulki hän puettuna 60-, 70-vuotiaan tavoin. Hänen harmaiden, täytettyjen korvakiharoittensa päällä oli myssy, jonka vihreät nauhat riippuivat hänen kapeilla lapsen-olkapäillään, eikä hänen köyhässä, mustassa puvussaan ollut milloinkaan nähty minkäänlaista koristusta... lukuunottamatta suurta soikeata porsliinista rintaneulaa, johon oli maalattu hänen äitinsä kuva.

Pienellä neiti Weichbrodtilla oli viisaat, terävät, ruskeat silmät, hienosti kaartuva nenä ja kapeat huulet, jotka hän saattoi puristaa kiinni mitä ankarimmin... Yleensä kuvasti hänen vähäinen olentonsa ja jokainen hänen liikkeensä pontevuutta, joka vaikutti hullunkuriselta, mutta myöskin kunnioitustaherättävältä. Siihen oli osaltaan myös syynä hänen puhetapansa. Hän liikutti puhuessaan vilkkaasti ja sysäyksittäin alaleukaansa, ravisti painokkaasti päätään ja käytti muuten virheetöntä kieltä, lausuen joka konsonantin selvästi, varmasti ja huolellisin korostein. Vokaalien sointua hän jopa liioitteli; hän ei esimerkiksi sanonut »leipäpala», vaan »läipäpala» tai melkein »laipapala», eikä huutanut itsepintaisesti haukuskelevalle koiralleen »Bobby», vaan »Babby». Ja kun hän sanoi jollekin oppilaalle: »Lapsi, älä ole tohma!» napahuttaen samalla koukistetulla etusormellaan kaksi kertaa pöytään, ei se ollut tekemättä vaikutusta. Ja kun mademoiselle Popinet, ranskatar, otti kahvia juotaessa liian paljon sokeria, katsoi neiti Weichbrodt niin merkitsevästi kattoon, rummuttaen sormillaan pöytää ikäänkuin pianoa soittaen, ja sanoi: »Minä ottaisin koko astian!», että mademoiselle Popinet punastui korviaan myöten...

Lapsena — oi hyvä Jumala miten pikkuruikkuiselta hän olikaan mahtanut näyttää lapsena! — oli Therese Weichbrodt nimittänyt itseään »Sesemiksi», ja tuon ristimänimensä väännöksen hän oli säilyttänyt, sallien parhaiden ja ahkerimpien oppilaiden, niin sisä-, kuin ulko-oppilaiden, kutsua häntä siksi. »Sano minua Sesemiksi, lapsi», sanoi hän heti ensi päivänä Tony Buddenbrookille, suudella napsahuttaen tätä kevyesti otsalle... »Minä pidän siitä nimestä.» Hänen vanhemman sisarensa madame Kethelsenin nimi oli Nelly.

Madame Kethelsen, noin 48 vuoden ikäinen nainen, oli jäänyt miehensä kuoltua aivan varattomaksi, asui sisarensa luona pienessä huoneessa toisessa kerroksessa ja söi yhteisessä pöydässä Hän kävi puettuna samoin kuin Sesemi, mutta oli, päinvastoin kuin hänen sisarensa, tavattoman pitkä; hänen laihoissa ranteissaan oli villaiset kalvokkaat. Hän ei ollut opettajatar eikä osannut olla ankara; hänen olemuksensa säteili hyvänsuopuutta ja hiljaista iloa. Jos joku neiti Weichbrodtin hoidokeista oli tehnyt kepposen, purskahti hän hyväntahtoiseen, sydämellisyydessään melkein valittavaan nauruun, kunnes Sesemi kopautti pöytään ja huudahti »Nelly!» niin tuimasti että se kaikui melkein kuin »Nally», jolloin sisar vaikeni arasti.