Part 5

Minkäänlainen hääräily talossa tai keittiössä ei täällä tullut kysymykseen, jota vastoin kotona Mengstrassen varrella isä ja isoäiti, vähemmin isoisä ja äiti, usein kehoittivat häntä pyyhkimään pölyä ja pitämään esikuvanaan ahkeraa, nöyrää ja aulista Thilda-serkkua. Pikku neidissä liikkuivat äidin suvun feodaaliset taipumukset hänen jaellessaan käskyjä kamarineidolle tai kamaripalvelijalle keinutuolissa istuen... Paitsi näitä kuului vanhan herrasväen palvelusväkeen kaksi naispalvelijaa ja kuski.

Sanottakoon mitä hyvänsä, on miellyttävää herätä aamulla vaalealla kankaalla verhotussa makuukamarissa, kun käsi ensimmäiseksi sattuu raskaaseen atlaspeitteeseen; ei myöskään tunnu hullummalta saada parvekehuoneeseen, johon avoimesta lasiovesta virtaa puutarhan raikas aamuilma, aamukahvin tai -teen asemesta kupillinen suklaata, oikeata nimipäiväsuklaata, paksun tuoreen kaakkupalan kera.

Tämän eineen sai Tony tietenkin nauttia yksin muulloin paitsi sunnuntaisin, sillä isovanhemmat tulivat näkyviin vasta paljon myöhemmin. Syötyään leivoksensa ja juotuaan suklaan tarttui hän kirjalaukkuun, sipsutti parvekkeen rappusia alas ja kulki hyvinhoidetun etupuutarhan läpi kouluun.

Pikkuinen Tony Buddenbrook oli hyvin sievä. Olkihatun alta riippui paksu tukka, jonka väri vuosien kuluessa tummui, luonnonkiharoina alas, ja hiukan ulkoneva ylähuuli antoi noille raikkaille kasvoille ja sinisenharmaille, iloisille silmille pirteyden, joka myös ilmeni hänen pienessä, sirossa olennossaan: hän pisti kapeat jalkansa lumivalkoisiin sukkiin keinuvin, joustavin liikkein. Moni tunsi konsuli Buddenbrookin pikku tyttären ja tervehti häntä hänen astuessaan puutarhaportin kautta kastanjakujaan. Joku vihannesmyyjätär, joka ajoi pikku rattaitaan kylästä kaupunkiin, päässään iso räikeänvihrein nauhoin koristettu olkihattu, saattoi huutaa hänelle »Ka, hyvää päivää, mamsseli!» ja pitkä viljankantaja Matthiesen, joka kulki hänen ohitseen pukunaan musta takki, puhvihousut, valkoiset sukat ja solkikengät, nosti hänelle karkeatekoista silinteriään...

Tony jäi hetkeksi seisomaan odottaakseen naapuriaan Julchen Hagenströmiä, jonka seurassa hän tavallisesti kulki koulumatkan. Tämä oli vähän liian korkeahartiainen lapsi, jolla oli suuret, kirkkaat, mustat silmät ja joka asui viereisessä, kokonaan viiniköynnösten peittämässä huvilassa. Hänen isänsä, herra Hagenström, jonka perhe ei ollut asunut vielä kauan paikkakunnalla, oli naimisissa nuoren frankfurtittaren kanssa, jolla oli tavattoman paksu musta tukka ja korvissaan kaupungin suurimmat timantit ja jonka nimi muuten oli Semlinger. Herra Hagenström, joka oli Strunck & Hagenström nimisen vientiliikkeen osakas ja otti innokkaasti ja kunnianhimoisesti osaa kaupungin asioihin, oli kuitenkin naimisensa kautta joutunut hiukan vieroksutuksi säädykkäämmissä piireissä, — joihin kuuluivat muiden muassa Möllerdorpfit, Langhalsit ja Buddenbrookit — eikä hän ollut erittäin rakastettu, huolimatta touhukkuudestaan komiteoissa, toimikunnissa, hallintoneuvostoissa ja muissa samankaltaisissa. Hän näytti ottaneen tehtäväkseen vanhojen tunnettujen sukujen jäsenten vastustelun kaikissa tilaisuuksissa, koetti kumota heidän mielipiteensä viekkaudella, saada omansa hyväksytyksi ja osoittaa itsensä heitä paljon taitavammaksi ja tarpeellisemmaksi. Konsuli Buddenbrook sanoi hänestä: »Heinrich Hagenström on tungetteleva ja juonikas... Hänellä on varmaan joitakin henkilökohtaisia aikeita minua vastaan; missä hän suinkin saattaa, asettaa hän esteitä tielleni... Tänään oli aika kahakka Keskus-Köyhäinhoito-jaostossa, pari päivää sitten Rahatoimikamarissa...» Ja ukko Johann Buddenbrook lisäsi tähän: »Mokoma riitapukari!»

Toisen kerran tulivat isä ja poika suutuksissaan ja masentunein mielin ruokapöytään... Mitäkö on tapahtunut? Ei juuri mitään... Suuri Hollantiin lähetettävä ruislasti oli mennyt heiltä hukkaan; Strunck & Hagenström oli siepannut tilauksen heidän nenänsä edestä. Tuo Heinrich Hagenström oli aika kettu...

Tämän tapaisia puheita oli Tony kuullut usein, eikä hän ollut lainkaan hyvä ystävä Julchen Hagenströmin kanssa. He kulkivat kouluun yhdessä siksi, että olivat naapurukset, mutta enimmäkseen he torailivat.

»Minun isälläni on tuhat taalaria!» kerskui Julchen luullen sanoneensa aika valheen. »Paljonkohan sinun isälläsi mahtaa olla?»

Tony oli vaiti kateudesta ja nöyryytyksestä. Sitten hän vastasi aivan tyynesti ja välinpitämättömästi:

»Minun aamusuklaani maistui vasta hyvältä... Mitä sinä juot aamulla, Julchen?»

»Ai, kuule», vastasi Julchen, »tahtoisitko sinä yhden minun omenoistani? — Ähä! minäpäs en anna!» Näin sanottuaan nirpisti hän yhteen huulensa, ja hänen mustat silmänsä kävivät kosteiksi mielihyvästä. —

Monesti kulki Julchenin veli Hermann, joka oli pari vuotta sisartaan vanhempi, heidän mukanaan kouluun. Hänellä oli vielä eräs vanhempi veli, nimeltä Moritz, mutta tämä oli kivuloinen ja luki kotona. Hermann oli vaaleaverinen, mutta hänen nenänsä oli hiukan lattea päästä ja lähellä ylähuulta. Hän maiskutti myös aina huuliaan, sillä hän hengitti yksinomaan suunsa kautta.

»Mitä sinä lörpöttelet», hän sanoi. »Isällä on paljon enemmän kuin tuhat taalaria.» Mutta hänessä oli se mielenkiintoinen puoli, ettei hän tuonut kouluun evääksi leipää, vaan sitruunapullan: valkoisen, soikean vehnäleivoksen, joka oli päällystetty paksulla kieli- tai hanhenrintakerroksella. Sellainen maku oli hänellä.

Tony Buddenbrookille tuo oli uutta. Sitruunaleivos, päällyksenä hanhenrintapaistia — mutta ehkäpä se maistui hyvinkin hyvältä! Ja kun poika antoi hänen katsoa läkkirasiaan, uskalsi hän ilmaista halunsa saada maistaa sitä hiukan. Eräänä aamuna sanoi Hermann:

»En voi antaa tätä sinulle, mutta huomenna tuon yhden viipaleen lisää, ja sinä saat sen, jos annat minulle sijaan jotakin muuta.»

Toisena aamuna astui Tony sitten lehtokujaan ja odotti viisi minuuttia, mutta Julchenia ei vain kuulunut. Hän odotti vielä yhden minuutin, ja silloin tuli Hermann, mutta yksin; hän heilutti eväsrasiaansa edestakaisin hihnasta ja maiskutteli hiljaa huuliansa.

»Nyt minulla on sitruunapulla, jossa on hanhenrintapaistia», sanoi hän; »siinä ei ole edes rasvaa, vaan pelkkää lihaa... Mitä sinulla on antaa sijaan?»

»Huolisitko — killingin?» kysyi Tony. He seisoivat keskellä kujaa.

»Killingin...» toisti Hermann; sitten hän nielaisi ja sanoi:

»En, minä tahdon muuta.»

»Mitä?» kysyi Tony; hän oli valmis antamaan vaikka mitä tuosta makupalasta...

»Suukon!» huudahti Hermann Hagenström, kietaisi molemmat kätensä tytön ympärille ja alkoi suudella sokeasti minne sattui osumatta kasvoihin, sillä tyttö piti äärettömän notkeasti päätään takakenossa, työnsi vasemmalla kädellään kirjalaukkua vasten pojan rintaa ja mukiloi häntä oikealla kolme tai neljä kertaa kasvoihin... Toinen tuupertui takaperin; mutta samassa silmänräpäyksessä lensi pojan sisko Julchen esiin puun takaa kuin musta paholainen, tempasi Tonyltä hatun päästä ja raapi hänen kasvonsa pahanpäiväisiksi... Tämän jälkeen loppui toveruus melkein tyyten.

Mutta muuten ei Tony ollut suinkaan arkuudesta evännyt suudelmaa nuorelta Hagenströmiltä. Hän oli sangen terhakka ihmisalku, joka oli vallattomuudellansa tuottanut jo monta surua vanhemmilleen, varsinkin konsulille. Ja vaikka hänellä oli jotakuinkin terävä pikku pää, joka oppi koulussa hyvin sen mitä häneltä vaadittiin, oli hänen käytöksessään muuten niin paljon muistuttamista, että lopulta itse koulun johtajatar neiti Agathe Vermehren hikoillen tehtävänsä vaikeudesta ilmestyi Mengstrasselle pyytäen mitä kohteliaimmin konsulia antamaan vakavat nuhteet nuorelle tyttärelleen — tämä oli näet, huolimatta monista lempeistä kehotuksista, taaskin aikaansaanut julkista pahennusta kadulla.

Siinä ei ollut mitään pahaa, että Tony kävelyillään kaupungissa oppi tuntemaan kaiken maailman ihmiset ja lörpötteli jokaisen kanssa; varsinkin konsuli puolsi häntä tässä asiassa, koska se ei osoittanut ylpeää mieltä, vaan yhteistuntoa ja ihmisrakkautta. Hän kujeili kilpaa Thomaksen kanssa Traven rannassa sijaitsevien varastohuoneiden kaura- ja vehnäsäkeillä, joita oli kasattu lattialle; hän laski leikkiä työmiesten ja kirjurien kanssa, jotka istuivat pienissä pimeissä konttoreissa, joissa oli multalattia; olipa hän apuna ulkona säkkien vipuamisessakin. Hän tunsi teurastajat, jotka kulkivat Breitestrassea valkoisiin esiliinoihinsa puettuina kaukaloltaan kantaen; hän tunsi maitoakat, jotka tulivat maalta läkkihinkkeineen, ja ajoi usein heidän kanssaan kappaleen matkaa; hän tunsi harmaapartaiset mestarit pienissä puisissa kultasepän myymälöissä, jotka oli rakennettu torin kaariholveihin — tunsi kala- ja hedelmätorilla istuvat vihannestenmyyjättäret, samaten kaupunginlähetit, jotka seisoskelivat katujen kulmissa tupakkamällejään pureksien... Tuo oli kaikki hyvää ja kaunista!

Mutta eräs kalpea, parraton, surullisesti hymyilevä mies, jonka ikää on vaikea määritellä ja jonka oli tapana käydä aamukävelyllä Breitestrassella, ei mahtanut sille mitään, että hän alkoi hyppiä yhdellä jalalla jokaisen äkillisen äänen johdosta, kuten esimerkiksi jonkun sanoessa »Haa!» tai »Hoo!»; ja kuitenkin tanssitti Tony häntä joka kerran kun hänet tapasi, mikä ei ollut kaunista. Ei sekään ollut kaunista, että hän kiusasi muuatta pikkuruista rouvaa, jolla oli suuri pää ja jolla oli tapana kulkea joka ilmalla suunnaton rikkinäinen sateenvarjo levitettynä, huutamalla alituiseen »sateenvarjorouva!» taikka »herkkusieni!». Ei myöskään ollut sopivaa ilmestyä parin kolmen samanmielisen koulutoverin kanssa vanhan Nukke-Liisan luo, joka möi villaisia sukkia talopahasessaan erään kapean kujan varrella ja jolla oli niin kummallisen punaiset silmät — vetää kaikin voimin soittokelloa ja vanhuksen ilmestyessä esiin kysyä teeskennellyn ystävällisesti, asuuko täällä herra ja rouva Sylkylaatikko — ja sitten juosta tyrskien tiehensä... Tätä kaikkea Tony Buddenbrook kuitenkin harjoitti ja valitettavasti näköjään aivan tunnonvaivoitta. Sillä jos joku noista kiusatuista sanoi uhkauksen, sai hän nähdä tytön astuvan askeleen takaperin, keikauttavan kauniin päänsä takakenoon, työntävän esiin ulkonevan ylähuulensa ja sanovan »Pyh!» ikäänkuin tarkoittaen:

»Koetapas mennä kantelemaan! Minä olen konsuli Buddenbrookin tytär, ellet sitä tiedä ennestään...»

Hän liikkui kaupungilla kuin pieni kuningatar, jolla on oikeus olla lempeä tai julma, mielensä ja tuuliensa mukaan.

KOLMAS LUKU.

Jean Jacques Hoffstede oli varmasti osunut oikeaan arvostellessaan konsuli Buddenbrookin molempia poikia.

Thomas, joka jo syntymästään oli määrätty kauppiaaksi ja liikkeen tulevaksi haltijaksi ja joka oli vanhan goottilaiseen tyyliin rakennetun koulun realiosastolla, oli viisas, uuttera ja ymmärtäväinen miehenalku, jota muuten huvittivat sanomattomasti kimnaasia käyvän, yhtä hyväpäisen, mutta huolimattomamman veljen kujeet tämän matkiessa verrattoman taitavasti opettajiaan, varsinkin arvon Marcellus Stengeliä, joka opetti laulua, piirustusta ja muita senkaltaisia hauskoja aineita.

Herra Stengel, jonka liivintaskuista aina pisti esiin puoli tusinaa moitteettomasti teroitettuja lyijykyniä, käytti ketunpunaista tekotukkaa, avointa vaaleanruskeata takkia, joka ylettyi melkein nilkkoihin, ja kohokaulusta, jonka sisään katosivat ohimotkin. Hän oli mukava mies, joka rakasti viisaustieteellisiä johdelmia. Hän saattoi esimerkiksi sanoa näin: »Sinun piti tehdä viiva, mutta mitä näenkään? Tuohan on selvä vako!» — Herra Stangelin ääntämisen omituisuudet huvittivat kovasti lapsia. Hänen mielitehtävänsä oli harjoittaa laulutunnilla kaunista laulua: »Nyt metsän siimeksessä», jolloin muutaman oppilaan täytyi mennä ulos käytävään vastaamaan sieltä kaikuna, kuoron laulettua »huhuu», hyvin varovasti »huhuu huhuu-uu.» Mutta jos Christian Buddenbrook, hänen serkkunsa Jürgen Kröger tai hänen ystävänsä Andreas Gieseke sattui kuulumaan käytävässä olijoihin, niin viskasivat he vienon kaiun asemesta hiililaatikon portaita alas, josta kepposesta heille määrättiin jälki-istuntoa kello neljältä herra Stengelin asunnossa. Siellä oli jokseenkin mukavaa. Herra Stengel oli unohtanut koko jutun ja käski emännöitsijänsä keittää oppilas Buddenbrookille, oppilas Krögerille ja oppilas Giesekelle kupin kahvia, jonka jälkeen hän laski nuoret herrat menemään...

Ja nuo kelpo oppineet, jotka hoitivat virkaansa ihmisystävällisen, nuuskaavan vanhan rehtorin johdolla vanhan koulun, entisen luostarikoulun, holvistoissa, olivat todellakin hyväntahtoisia, herttaisia miehiä, jotka olivat yhtä mieltä siitä, ettei tiede ole hyvän tuulen vihollinen, ja jotka koettivat toimia ystävyyden ja sovun hengessä. Keskiluokilla oli latinan opettajana muuan entinen pappi, pastori Hirte, pitkä herra, jolla oli ruskea poskiparta ja iloiset silmät ja jonka suurin onni oli se, että hänen nimensä sopi yhteen hänen ammattinsa kanssa. Hän käännätti oppilailla alinomaa sanaa _pastor_. Hänen mielisanoinaan oli: »äärettömän ahdasjärkinen!» Eikä ole käynyt koskaan selville, oliko tämä tietoista ivaa. Mutta jos hän tahtoi tehdä oppilaihin oikein syvän vaikutuksen, poksahutti hän huuliltaan semmoisen äänen, joka syntyy, kun samppanjapullon korkki lentää ilmaan. Hän harppaili mielellään pitkin askelin ympäri luokkaa kuvaillen jollekin oppilaalle ihmeellisen vilkkaasti hänen koko tulevan elämänsä vaiheet, vain herättääkseen eloon tämän mielikuvituksen. Mutta sitten hän kävi vakavasti työhön, toisin sanoen, hän kuulusti runotekeleitä, joita hän oli sommitellut _genus_-sääntöjen — hän lausui »genuss» — ja muiden vaikeiden kieliopillisten seikkain valaisemiseksi, runotekeleitä, joita hän osasi esittää kuvailemattoman voitonriemuisella poljennon ja loppusointujen korostuksella...

Tomin ja Christianin kouluajasta ei ole mitään merkillisempää kerrottavaa. Se aika oli päivänpaisteinen Buddenbrookin talossa, jossa asiat sujuivat mainiosti konttorin puolella. Toisinaan sattui vain pieni rajuilma, yhteentörmäys. Kertokaamme eräästä sellaisesta:

Hena Stuht, muuan Glockengiesserstrassen varrella asuva räätälimestari, jonka vaimo osti käytettyjä vaatteita ja siksi liikkui parhaimmissa piireissä, herra Stuht, jonka uskomattoman pulleaa vatsaa peitti villapaita, oli valmistanut nuorille Buddenbrookin herroille kaksi pukua, jotka maksoivat yhteensä seitsemänkymmentä markkaa. Poikien pyynnöstä oli hän suostunut kirjoittamaan laskuun reimasti kahdeksankymmentä ja antamaan heille ylijäämän. Se oli kuin olikin pieni liiketoimi... ei tosin kaikkein siisteimpiä, mutta ei myöskään aivan harvinainen. Mutta onnettomuudeksi tuli tuo kaikki päivänvaloon, jostakin hämärästä kohtalon oikusta; herra Stuhtin täytyi ilmestyä konsulin virkahuoneeseen musta takki villapaitansa päälle napitettuna, ja Tom ja Christian joutuivat hänen kuultensa ankaran kuulustelun alaisiksi. Herra Stuht, joka seisoi leveäraajaisena, pää kallellaan kunnioittavan näköisenä konsulin nojatuolin vieressä, piti komean puheen, jonka sisällys oli, että »tämä nyt oli sellainen seikka» ja että hän ilolla tyytyisi seitsemäänkymmeneen markkaan, »kun nyt oli käynyt näin». Konsuli oli kovin kiihtynyt asian johdosta, mutta vakavan harkinnan jälkeen hän koroittikin poikiensa taskurahaa, sillä sanotaanhan: Älä johdata meitä kiusaukseen.

Ilmeisesti kiinnitettiin Thomakseen enemmän toiveita kuin hänen veljeensä. Hänen käytöksensä oli sopusointuista ja tasaisen hilpeätä. Christian sitävastoin osoittautui oikukkaaksi, tapaili toiselta puolen turhamaista koomillisuutta ja saattoi toisaalta pelästyttää koko perheen mitä oudoimmilla päähänpistoilla... Saattoi esimerkiksi sattua tällainen tapaus:

Istutaan ruokapöydässä, on päästy hedelmiin ja aterioidaan miellyttävästi keskustellen. Äkkiä laskee Christian takaisin lautaselleen puraisemansa persikan ja hänen pyöreät, syvällä olevat silmänsä tuijottavat laajenneina liian korkean nenän juuresta.

»Minä en syö enää koskaan persikoita», sanoo hän.

»Miksi et, Christian... Mitä sinä höpiset... Mikä sinun on?»

»Ajatelkaa, jos minä vahingossa nielaisisin tämän suuren luun ja se jäisi kurkkuun... ja minä hyppäisin pystyyn ja kakistaisin kauheasti ja te kaikki myös hyppäisitte pystyyn...» Ja sitten häneltä äkkiä pääsee pitkä, tukahtunut, pelkkää kauhua ilmaiseva »ooh!» ja hän kavahtaa levottomasti koholle tuoliltaan ja kääntyy syrjin, aivan kuin paetakseen.

Konsulitar ja mamselli Jungmann ovat todellakin hypänneet pystyyn.

»Hyvä Jumala, Christian — ethän sinä liene nielaissut luuta?!» Christian on näet aivan sen näköinen, kuin niin olisi todella tapahtunut.

»En, en», sanoo poika tyyntyen vähitellen, »mutta minä olisin voinut nielaista!»

Konsuli, joka myöskin on kalpea pelästyksestä, alkaa nyt torua, ja isoisäkin nakuttaa paheksuen pöytään ilmoittaen, ettei hän suvaitse moisia kujeita.. Mutta Christian ei syö pitkään aikaan persikoita.

NELJÄS LUKU.

Vanhuudenheikkous ei ollut ainoana syynä siihen, että vanhan madame Antoinette Buddenbrookin eräänä kylmänä tammikuun päivänä, noin kuusi vuotta perheen muuton jälkeen Mengstiassen varrelle, oli lopullisesti kallistuttava korkeaan uudinsänkyyn välikerroksen makuukamarissa. Vanha rouva oli ollut reipas viimeiseen asti ja kantanut kunnialla paksut valkoiset korvakiharansa; hän oli käynyt puolisoineen ja lapsineen kaupungin tärkeimmissä päivälliskutsuissa ja ollut mukana Buddenbrookien kotona toimeenpannuissa kemuissa, edustaen kunniakkaasti taloa hienon miniänsä kera. Mutta eräänä päivänä oli hän aivan äkkiarvaamatta tuntenut epämääräistä pahoinvointia. Se oli ollut aluksi vain vaaratonta suolikatarria, jota tohtori Grabow oli koettanut parantaa kyyhkyspaistilla ja ranskanleivällä, ähkyyn yhtynyttä oksetusta, mutta sitä seurasi käsittämättömän nopea heikkeneminen, voimattomuuden tila, joka herätti levottomuutta.

Kun sitten tohtori Grabow oli pitänyt lyhyen, vakavan neuvottelun konsulin kanssa portaissa, ja kun talossa alkoi käydä myös toinen, vasta paikalle muuttanut lääkäri, vanttera, mustapartainen, synkän näköinen mies, muuttui koko talon muoto. Siellä kuljettiin varpaisillaan, huokailtiin huolestuneesti, eivätkä tavaravaunut saaneet vieriä liian läheltä taloa. Kotiin oli ilmaantunut jotakin uutta, vierasta, outoa, salaperäistä, jonka kukin luki toisensa katseesta. Kuoleman ajatus oli vaatinut itselleen sijaa ja hallitsi nyt äänettömästi noissa avaroissa huoneissa.

Melua ei saanut syntyä yhtään, vaikka tuli vieraita. Sairaus kesti neljä-, viisitoista päivää. Viikon kuluttua saapui vanha senaattori Duchamps, kuolevan veli, tyttärineen Hampurista, ja pari päivää tämän jälkeen konsulin sisar puolisonsa pankkiirin kanssa Frankfurtista. Vieraat asuivat talossa, ja Ida Jungmannilla oli täysi tekeminen makuuhuoneiden järjestämisessä ja maukkaiden aamiaisten valmistamisessa, joihin kuuluivat muun muassa kravut ynnä portviini. Keittiön puolella paistettiin ja leivottiin myös lakkaamatta...

Ylhäällä makuuhuoneessaan istui Johann Buddenbrook sairasvuoteen ääressä tuijottaen ääneti eteensä, pidellen vanhan Nettensä kättä, kulmat koholla ja alahuuli hiukan lerpallaan. Seinäkello naksutti kumeasti ja harvaan, mutta vielä harvemmin kuului sairaan lyhyt, heikko hengitys... Mustapukuinen sisar puuhaili pöydän luona lääketeetä, jota vielä koetettiin ojentaa kuolevalle; väliin ilmestyi joku perheenjäsenistä sisään, kadoten jälleen.

Vanhus muisti, miten hän oli istunut 46 vuotta sitten ensimmäisen puolisonsa kuolinvuoteen ääressä, eikä voinut olla vertaamatta hurjaa epätoivoa, joka silloin oli kuohunut hänen sisällään, siihen miettivään alakuloisuuteen, jonka vallassa hän nyt, itse näin korkeaan ikään eläneenä, katsoi tuon vanhan naisen muuttuneisiin, ilmeettömiin, pöyristyttävän välinpitämättömiin kasvoihin, naisen, joka ei ollut koskaan tuottanut hänelle suurta iloa tai suurta tuskaa, mutta joka oli vuosikymmenet elänyt hänen rinnallaan viisaana toverina ja joka nyt hiljalleen siirtyi pois.

Hän ei ajatellut paljoa, ihmetteli vain herkeämättä, hiljaa päätään heilutellen, elämäänsä ja elämää yleensä, joka hänestä näytti äkkiä niin kaukaiselta ja kummalliselta — koko tuo meluisa hyöriskely, jonka keskessä hän oli seisonut, joka oli huomaamatta etääntynyt hänestä, kaikuen nyt vain kaukaisena huminana hänen korvissaan... väliin lausahti hän puoliääneen:

»Kummallista! Kummallista!»

Ja kun madame Buddenbrook veti viimeisen, lyhyen ja taisteluttoman henkäyksensä, kun sitten kantajat nostivat hartioilleen kukilla peitetyn arkun ruokasalissa, jossa siunaaminen oli toimitettu, ja lähtivät viemään sitä verkalleen pois — ei hänen mielialansa muuttunut eikä hän edes itkenyt, heilutti taaskin vain hiljaa päätään, ja tuo miltei hymyillen lausuttu »Kummallista!» oli sen jälkeen tavantakaa hänen huulillaan.

Alaspäin meni myöskin Johann Buddenbrook, siitä ei ollut epäilystä.

Hän istui tästä lähtien vaiti ja hajamielisenä perheensä piirissä, ja nostaessaan joskus pikku Klaran polvelleen laulaakseen hänelle jonkun vanhoista, hullunkurisista lauluistaan, esimerkiksi tällaisen:

»Postimies nyt saapuvi»

tahi

»Hyppää soma otsonen»

saattoi hän äkkiä vaieta kesken kaiken ja laskea pikku lapsenlapsen takaisin lattialle, omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutisten päätään keikuttaen »kummallista!» ja kääntyen poispäin... Eräänä päivänä hän sanoi:

»Jean, — _assez_, eikö niin?»

Ja kohta alkoi kaupungissa kierrellä siististi painettuja, kaksin allekirjoituksin varustettuja julistuksia, joissa Johann Buddenbrook _senior_ pyysi saada ilmoittaa, että lisääntyvä ikä saattoi hänet luopumaan tähänastisesta liiketoiminnastaan sekä että hän sen johdosta jätti isävainajansa _anno_ 1768 perustaman Johann Buddenbrook-nimisen kauppaliikkeen tästä päivästä alkaen pojalleen ja tähänastiselle kumppanilleen Johann Buddenbrookille määräten hänet sen ainoaksi haltijaksi ja toivoen, että hänen osakseen runsain mitoin tullut luottamus kohdistuisi myös hänen poikaansa... Kunnioittaen — Johann Buddenbrook _senior_, jonka nimikirjoituksen merkitseminen tästälähin lakkaa.

Mutta kun tämä oli tiedoksi tehty ja vanhus kieltäytyi pistämästä jalkaansa konttoriin, lisääntyi hänen tylsyytensä hirvittävässä määrässä, ja maaliskuun keskivaiheilla, vain pari kuukautta hänen vaimonsa kuoleman jälkeen, riitti pieni kevätnuha painamaan hänet vuoteeseen — kunnes eräänä yönä saapui hetki, jolloin perhe seisoi hänen vuoteensa ympärillä ja hän lausui konsulille:

»Onnea ja menestystä, Jean. Muista aina: _courage_!»

Ja Thomakselle:

»Auta isääsi!»

Ja Christianille:

»Laita niin, että sinusta tulee jotakin!» — minkä jälkeen hän vaikeni, katsoi kaikkiin, virkahti vielä viimeisen kerran »kummallista!» ja kääntyi seinään päin...

Gottholdista hän ei puhunut mitään koko aikana, ja konsulin kirjeelliseen pyyntöön, että velipuoli saapuisi isänsä kuolinvuoteelle, ei vanhin poika ollut lähettänyt mitään vastausta. Mutta varhain seuraavana aamuna — kuolinilmoituksia ei ollut vielä ehditty lähettää — konsulin astuessa alas portaita mennäkseen konttoriin suorittamaan välttämättömimmät tehtävät, tapahtui sellainen ihme, että Gotthold Buddenbrook, Breitestrassen varrella sijaitsevan Siegmund Stüwing & Kumpp.-nimisen liinatavarakaupan omistaja, astui ripein askelin eteisen poikki. Hän oli neljänkymmenenkuuden vuoden ikäinen, pieni ja paksu, ja hänellä oli tuuhea, vaaleanruskea poskiparta, jossa jo oli valkoisia säikeitä. Hänellä oli lyhyet jalat ja säkkimäisen leveät, karkeat, ruudulliset housut. Hän tuli portaita ylös konsulia vastaan kohottaen kulmat melkein harmaan hatun lierin tasalle.

»Johann», hän sanoi kirkkaalla, miellyttävällä äänellä, ojentamatta kättä veljelleen, »miten ovat asiat?»

»Hän kuoli yöllä!» sanoi konsuli liikutettuna tarttuen veljensä käteen, jossa oli sateenvarjo. »Hän oli niin hyvä isä!»

Gotthold painoi kulmakarvat niin syvään, että hänen luomensa sulkeutuivat. Vähän aikaa vaiettuaan hän sanoi painokkaasti:

»Eikö mikään muuttunut sitä ennen, Johann?»

Samassa päästi konsuli irti hänen kätensä, astuipa vielä askeleen taaksepäin, ja pyöreiden syvälläolevien silmien käydessä läpitunkeviksi hän sanoi:

»Ei mikään.»