Part 7

Madame Kethelsen totteli nuorempaa sisartaan, antautui tämän toruttavaksi kuin lapsi, ja totta puhuen Sesemi halveksi häntä sydämensä pohjasta. Therese Weichbrodt oli lukenut, voipa miltei sanoa oppinut nainen, jonka oli täytynyt kestää pienet vakavat ottelunsa voidakseen säilyttää lapsenuskonsa, uskonnollisuutensa ja luottamuksen siihen, että hän ylhäällä saa kerran korvauksen ankarasta, kieltäymyksellisestä elämästään. Madame Kethelsen sitävastoin oli oppimaton, viaton ja yksinkertainen ihminen. »Nelly on niin hyvä!» sanoi Sesemi. »Hyvä Jumala, hän on aivan kuin lapsi; hän ei ole milloinkaan tuntenut epäilystä, ei milloinkaan taistellut; onnellinen ihminen...» Tämäntapaiset arvostelut sisälsivät yhtä paljon halveksimista kuin kateutta, ja tuo oli heikko, joskin anteeksiannettava puoli Sesemin luonteessa.

Puutarhan ympäröimän tiilisen pienen etukaupunkirakennuksen ensi kerros sijaitsi korkealla, ja siinä olivat opetushuoneet ja ruokasali: toisessa kerroksessa ja ylisillä olivat makuu huoneet. Neiti Weichbrodtin holhokkeja ei ollut monta, sillä täysihoitolaan otettiin vain isompia tyttöjä, eikä siinä ollut ulko-oppilaitakaan varten muuta kuin kolme ensimmäistä luokkaa; Sesemi valvoi myös tarkoin, että hänen taloonsa tuli vain ensiluokkaisten perheiden tyttäriä... Tony Buddenbrook oli, kuten jo mainitsimme, otettu avosylin vastaan; illalliseksi oli Therese tuonut pöytään »bischofia», punaista, imelää punssia, joka juotiin kylmänä ja jonka valmistamisessa hän oli mestari... »Vielä tilkka beschafia?» kysyi hän ravistaen päätään sydämellisesti... ja se kuulosti niin viekoittelevalta, ettei kukaan pannut vastaan.

Neiti Weichbrodt istui kahden sohvatyynyn päällä pöydän yläpäässä ohjaten aterian kulkua toimekkaasti ja valppaasti; hän saattoi oikaista viallisen vartalonsa suoraksi, napauttaa varoittaen pöytään, huudahtaen »Nally!» tai »Babby!» taikka nujertaa m:lle Popinet'n yhdellä ainoalla katseella, jos tämä oli ollut aikeissa siirtää lautaselleen kaiken hyytelön kylmänä syötävän vasikanpaistin ympäriltä. Tonyn paikka oli kahden toisen sisäoppilaan välissä, Armgard von Schillingin, vaalean, rotevan, mecklenburgilaisen tilanomistajan tyttären, ja Gerda Arnoldsenin, joka oli kotoisin Amsterdamista ja oli hienon ja vierasmaalaisen näköinen paksuine kuparinruskeine hiuksineen, lähellä toisiaan olevine ruskeine silmineen ja valkoisine, kauniine, hiukan ylpeine kasvoineen. Häntä vastapäätä lörpötteli ranskatar, joka oli neekerin näköinen ja jolla oli suuret kultaiset korvarenkaat. Pöydän toisessa päässä istui laiha englannitar, miss Brown, joka myös asui talossa.

Tutustuminen kävi pian Sesemin bischofin avulla. M:lle Popinet kertoi, että häntä taas viime yönä oli vaivannut painajainen... _Ah, quel horreur!_ Hän huusi silloin tavallisesti: »Apuu, apuu! Varkaat, varkaat!» säikyttäen kaikki toiset vuoteista. Saatiin myös tietää, ettei Gerda Arnoldsen soittanut pianoa kuten toiset, vaan viulua, ja että hänen isänsä — hänen äitinsä ei ollut enää elossa — oli luvannut hänelle oikean stradivariuksen. Tony ei ollut soitannollinen; vain harva Buddenbrookeista oli. Krögereistä ei kukaan. Hän ei edes osannut koraaleja, joita soitettiin Marian-kirkossa... Oi, Amsterdamin Nieuve Kerkin uruissa oli aivan _vox humana_, ihmisäänen sointu, joka kuului ihanalta! — Armgard von Schilling taas kertoi kotitalonsa lehmistä.

Armgard oli ensi hetkestä tehnyt syvimmän vaikutuksen Tonyyn, ja tämä oli myös ensimmäinen aatelistyttö, jonka kanssa hän oli joutunut tekemisiin. Mikä onni saada olla nimeltään von Schilling! Tonyn vanhemmat omistivat kaupungin kauneimman vanhan talon, ja hänen isovanhempansa olivat hyvin hienoa väkeä; mutta heidän nimensä oli siitä huolimatta vain »Buddenbrook» ja »Kröger», ja se oli suuri vahinko. Hienon Lebrecht Krögerin tyttärentytär ihaili palavasti Armgardin aateliutta, miettien usein itsekseen, että tuo mainio »von» olisi oikeastaan sopinut paljon paremmin hänelle — sillä Armgard ei, herra paratkoon, edes osannut antaa arvoa onnelleen, vaan kulki pitkä palmikko niskassaan, hyväntahtoinen ilme sinisissä silmissään, puhuen leveää mecklenburgilaista murrettaan ollenkaan ajattelematta koko asiaa; hän ei ollut ensinkään hieno, ei koettanutkaan olla, ei piitannut koko asiasta. Sana »hieno» oli juurtunut hämmästyttävän lujasti Tonyn pieneen päähän, ja hän kohdisti sen nyt tässä suhteessa suurta tunnustusta ansaitsevaan Gerda Arnoldseniin.

Gerda oli hieman erikoinen, hänessä oli jotakin ulkomaalaista ja vierasta; hän tahtoi kammata komean punaisen tukkansa, Sesemin vastalauseesta huolimatta, hiukan silmiinpistävällä tavalla, ja monesta hän oli _olevinaan_ viulunsoitostaankin — huomattakoon, että tuo sana merkitsi sangen voimakasta paheksumista. Mutta siinä asiassa täytyi jokaisen kuitenkin yhtyä Tony Buddenbrookiin, että hän oli hieno tyttö. Hänen iässään harvinainen ruumiillinen kypsyys, hänen tottumuksensa, hänen kapineensa kaikki oli hienoa: esimerkiksi norsunluiset pariisilaiset pukupöytätarpeet, joille Tony tiesi antaa arvoa, koska hänenkin kodissaan oli kaikenlaisia pariisilaisia kapineita, joita hänen vanhempansa tai isovanhempansa olivat tuoneet mukanaan ja joita he pitivät hyvin suuressa kunniassa.

Nuo kolme tyttöä solmivat nopeasti ystävyysliiton, he olivat samalla opetusluokalla ja asuivat kaikki kolme yläkerroksen suurimmassa makuuhuoneessa. Miten hauskoja ja miellyttäviä hetkiä olivatkaan riisuutumishetket illalla kello kymmenen nukkumaan ruvetessa, kun sai puhella keskenään mielin määrin — tosin vain puoliääneen, sillä viereisessä huoneessa alkoi m:lle Popinet uneksia varkaista... Hän nukkui pienen Eva Ewersin, erään hampurittaren kanssa, jonka isä, muuan taiteentuntija ja kokoilija, oli muuttanut Müncheniin.

Ruskearaitaiset käärekaihtimet olivat suljetut, matala punakupuinen lamppu paloi pöydällä, vieno orvokin ja puhtaiden liinavaatteiden tuoksu täytti ilman, ja huoneessa vallitsi epämääräinen uupumuksen, suruttomuuden ja haaveilun tunnelma.

»Voi hyvä Jumala», sanoi Armgard, joka istui puoleksi riisuutuneena vuoteensa reunalla, »miten laajasti tohtori Neumann puhuu! Tulee luokkaan, asettuu pöydän viereen ja puhuu loppumattomiin Racinesta...»

»Hänellä on kaunis korkea otsa», huomautti Gerda kammaten hiuksiaan ikkunain välisen peilin edessä kahden kynttilän valossa.

»Niin on», vastasi Armgard nopeasti.

»Ja sinä rupesit puhumaan hänestä vain siksi, Armgard, että saisit kuulla hänestä lisää, sillä sinä katselet häntä lakkaamatta sinisillä silmilläsi aivan kuin...»

»Rakastatko sinä häntä?» kysyi Tony. »Minä en saa kengännauhaani auki millään, hyvä Gerda, etkö auttaisi... sillä lailla, hyvä on! Rakastatko sinä häntä, Armgard? Ota hänet, niin teet hyvät kaupat. Hänestä tulee varmasti kimnaasin opettaja.»

»Hyi, kuinka te olette inhoittavia. En rakasta häntä yhtään. Enkä minä mene naimisiin minkään opettajan, vaan jonkun tilanomistajan kanssa...»

»Aatelisenko?» Tony antoi kädessään olevan sukan vaipua alas ja katsoi miettivästi Armgardiin.

»Sitä minä en vielä tiedä; mutta suuri maatila hänellä pitää olla... Voi, kuinka se tulee olemaan hauskaa, lapsukaiset! Minä nousen ylös kello viideltä ja ryhdyn taloustoimiin...» Hän veti peiton ylleen ja katsoi uneksien kattoon.

»Hän näkee sielunsa silmillä viisisataa lehmää», vakuutti Gerda tarkastaen ystävätärtään peilistä.

Tony ei ollut vielä valmis, mutta hän antoi päänsä vaipua tyynyille, kietoi kätensä niskan alle ristiin ja tarkasti nyt vuorostaan miettivästi kattoa.

»Minä menen tietysti naimisiin jonkun kauppiaan kanssa», sanoi hän. »Hänellä pitää tietysti olla hyvin paljon rahaa, että voimme elää hienosti; siten, että se soveltuu yhteen sukuni ja nimemme kanssa,» lisäsi hän vakavasti. »Saattepa nähdä, että niin käy.»

Gerda oli lopettanut yökampauksensa ja puhdisti nyt leveitä valkoisia hampaitaan, käyttäen tässä toimessa apunaan norsunluista käsipeiliä.

»Minä en _luultavasti_ mene ollenkaan naimisiin», sanoi hän hiukan vaivaloisesti, sillä piparmynttijauhe haittasi puhetta. »En ymmärrä miksi menisin. Minulla ei ole minkäänlaista halua siihen. Minä lähden Amsterdamiin, jossa soitan duettoja isän kanssa, ja asetun myöhemmin naimisissa olevan sisareni luo...»

»Mikä vahinko!» huudahti Tony vilkkaasti. »Mikä vahinko, Gerda! Sinun pitäisi mennä naimisiin täällä ja jäädä tänne iäksi... Kuule, sinä voisit esimerkiksi ottaa jommankumman minun veljistäni...»

»Senkö, jolla on niin pitkä nenä?» kysyi Gerda vetäen haukotuksen, joka päättyi pieneen, siroon, huolimattomaan huoahdukseen; tätä tehdessään hän piti käsipeiliä suunsa edessä.

»Sama se kumman heistä... Hyvänen aika, miten komeaksi te laittaisitte kaiken! Teidän pitäisi antaa Jakobsin sisustaa asuntonne, Jakobsin, joka asuu Fischstrassen varrella, sillä hänellä on hyvä maku. Ja minä tulisin joka päivä vierailulle...»

Mutta nyt kuului m:lle Popinet'n ääni seinän takaa:

»_Ah! voyons, mesdames!_ sänkyyn, _s'il vous plait!_ Ette te tänä iltana enää mene naimisiin!»

Pyhäpäivät ja lomat vietti Tony kuitenkin Mengstrassen varrella tai isovanhempiensa luona maalla. Mikä onni, kun pääsiäissunnuntaina sattui olemaan kaunis ilma, niin että sai etsiä pääsiäismunia ja marsipaanijäniksiä Krögerien äärettömän suuresta puutarhasta! Mikä ihana aika meren rannalla, kun sai asua kylpylaitoksella, syödä _à la table d'hôte_, uida ja ratsastaa aasilla! Muutamia laajempia matkoja tehtiin myös parina vuonna, konsulin solmittua onnistuneita kauppasopimuksia. Miten verrattoman hauska olikaan joulu-ilta kolminkertaisine viettoineen: ensin kotona, sitten isovanhempien luona ja viimein Sesemin talossa, jossa tuona iltana bischof valui virtoina... Ihaninta oli kuitenkin joulunvietto kotona, sillä konsuli pani painoa siihen, että pyhä joulujuhla muodostui siunatuksi, loistavaksi ja tunnelmalliseksi. Kun istuttiin hartain juhlamielin maisemahuoneessa, palvelijoiden ja kaikenlaisten vanhojen köyhien ihmisten tungeksiessa pylväikössä, jossa konsuli kävi puristamassa heidän vilusta sinisiä käsiään, kajahteli äkkiä ulkoa neliääninen laulu, Marian-kirkon kuoripoikain laulu; aivan sydän alkoi tykkiä, niin juhlallista se oli. Sitten luki konsulitar vanhasta perheraamatusta, jonka kirjaimet olivat mahdottoman suuria, hitaasti joulutekstin, kuusenhajun tunkeutuessa valkoisen, korkean kaksoisoven raoista. Kun ulkoa oli kajahtanut vielä yksi laulu, viritettiin yhteisesti »Joulupuu on rakennettu» ja astuttiin juhlallisesti pylväikön kautta saliin, suureen avaraan saliin, jonka seinäpapereissa oli veistokuvahahmoja ja joissa valkoisin liljoin koristettu joulupuu seisoi välkkyvänä, kynttilöistä säteilevänä ja tuoksuvana, joulupöydän ulottuessa ikkunoiden luota ovelle asti. Mutta ulkona, jäätyneillä, lumisilla kaduilla väänsivät italialaiset posetiivinsoittajat soittimiaan, ja torilta kuului joulumarkkinain melu. Pientä Klaraa lukuunottamatta saivat lapsetkin ottaa osaa myöhäiseen ateriaan, jossa ei säästetty karppeja eikä täytettyjä kalkkunoita...

Mainittakoon vielä, että Tony noina vuosina kävi kahdella mecklenburgilaisella maatilalla. Pari kesäistä viikkoa vietti hän ystävättärensä Armgardin kera herra von Schillingin kartanossa, joka sijaitsi merenrannalla vastapäätä Travemündeä, lahden toisella puolen. Ja toisen kerran matkusti hän serkkunsa Thildan kanssa tämän isän, herra Bernhard Buddenbrookin hoitamalle maatilalle. Tuon tilan nimi oli »Ungnade», eikä se tuottanut yhtään helleriä voittoa; mutta lomanviettopaikkana se kyllä meni mukiin.

Niin kuluivat vuodet toinen toisensa jälkeen, ja Tonyn nuoruus oli aika onnellinen.

KOLMAS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kello viiden jälkeen eräänä kesäkuun iltapäivänä istuivat Buddenbrookit puutarhassa »porttaalin» edustalla kahvia juoden. Valkoiseksi kalkitussa huvimajassa, jonka korkean seinäpeilin pintaan oli maalattu lepattavia lintuja ja jonka taustassa näkyvät kaksoisovet eivät oikeastaan olleet ovia ensinkään — kädensijatkin niissä olivat maalatut — oli ilma niin kuuma ja ummehtunut, ettei siellä voinut istua; siksi oli kannettu ulos visaisesta, syövytetystä puusta valmistetut keveät huonekalut.

Siinä istuivat nyt konsuli, hänen puolisonsa, Tony, Tom ja Klothilde puolipiirissä pyöreän katetun pöydän ympärillä, jolla välkkyi käytetty kahvikalusto, Christianin päntätessä onnettoman näköisenä päähänsä hiukan sivummalla Ciceron toista puhetta Catilinaa vastaan. Konsuli poltteli sikaria ja lueskeli »Sanomiaan». Konsulitar oli antanut silkkikutimensa vaipua helmaan ja katseli hymyilevin kasvoin pikku Klaraa, joka haki Ida Jungmannin kanssa orvokkeja ruohikosta, mistä niitä joskus löytyi. Tony istui pää käsien varassa syventyneenä Hoffmannin »Serapionsbrüderiin», kun taas Tom kutkutti häntä varovasti niskaan ruohonkorrella, mitä toinen ei ollut huomaavinaan, koska tiesi sen viisaimmaksi. Ja Klothilde, joka istui siinä laihana vanhan ihmisen kasvoineen kukikkaassa karttuunihameessaan, luki kertomusta, joka oli nimeltään: »Sokea, kuuro, mykkä ja sittenkin onnellinen»; välillä hän aina kaapi kokoon pöytäliinalle jääneitä leivoksenmurusia, nostaen sitten koko kasan kädellään pöydältä ja pistäen sen varovasti suuhunsa.

Taivaalla oli näkynyt pari liikkumatonta pilveä, mutta nyt se alkoi kauttaaltaan vaaleta. Kaupunkipuutarha säännöllisille teineen ja kirjaville kukkapenkkeineen väikkyi siistinä iltapäiväauringossa. Reseedoista, jotka ympäröivät kukkapenkkejä, levisi silloin tällöin tuulen tuomana miellyttävä tuoksu.

»No, Tom», sanoi konsuli hyväntuulisesti ottaen sikarin suustaan. »Nyt selviää Henkdom & Kumpp:n kanssa hierottu ruiskauppa, josta kerroin sinulle.»

»Paljonko hän antaa?» kysyi Thomas innokkaasti jättäen Tonyn rauhaan.

»Kuusikymmentä taalaria tuhannella kilolta... ei ole hullumpaa, vai mitä?»

»Erinomaisen edullista!» Tom tiesi, että se oli mainio kauppa.

»Tony, sinun ryhtisi ei ole _comme il faut_», huomautti konsulitar, minkä jälkeen Tony, silmiään kirjasta nostamatta, siirsi toisen kyynärpäänsä pöydältä.

»Ei se haittaa», sanoi Tom. »Istuipa hän miten hyvänsä, pysyy hän aina Tony Buddenbrookina. Thilda ja hän ovat kieltämättä perheen kauneimmat.»

Klothilde oli aivan ällistynyt. »Herranen aika! Tom —?» hän äännähti, ja oli käsittämätöntä, miten pitkiksi hän saattoi venyttää nuo pari sanaa. Tony sieti vaieten kiusanteon, sillä Tom oli häntä etevämpi, siinä ei auttanut mikään; kyllä hän kuitenkin löytäisi vastauksen ja saisi naurajat puolelleen. Tom veti vaan henkeä pullistunein sieraimin ja kohotti olkapäänsä ylemmäksi. Mutta kun konsulitar alkoi puhua tanssiaisista, jotka konsuli Huneus aikoi pitää luonaan, ja mainitsi jotakin kiiltonahkakengistä, siirsi Tony toisenkin kyynärpäänsä pöydältä.

»Te puhutte niin kauheasti, etten minä voi lukea», sanoi Christian surkeasti, »ja tämä on niin vaikeata! Minäkin tahtoisin olla kauppias!»

»Sinun toivomuksesi vaihtuvat joka päivä», sanoi Tom. — Nyt tuli Anton pihan yli; hän kantoi korttia teetarjottimella, ja jokainen katsoi häneen odottavasti.

»Grünlich, asioitsija», luki konsuli. »Hampurilainen. Miellyttävä, suosittu mies, papinpoika. Olen ollut asioissa hänen kanssaan. Nyt on muuan asia... Sano herralle, Anton, että hän suvaitsisi vaivautua tänne.»

Puutarhan läpi tuli hattu ja keppi samassa kädessä, jokseenkin lyhyin askelin ja pää hiukan etukumarassa, keskimittainen, noin 32:n vuoden ikäinen herra puettuna vihreänkeltaiseen, villaiseen pukuun ja harmaisiin lankahansikkaisiin. Hänen kasvonsa olivat rusottavat ja hymyilevät, hiukset aivan vaaleat ja harvanlaiset, mutta toisen sieraimen vieressä oli ulkoneva syylä. Leuka ja ylähuuli olivat sileiksi ajellut, mutta poskiparta pitkä, englantilaiseen tapaan; se oli väriltään ilmeisesti kullankeltainen. — Jo pitkän matkan päässä teki hän kunnioittavan liikkeen suurella, vaaleanharmaalla hatullaan...

Otettuaan viimeisen, hyvin pitkän askeleen, teki hän yläruumiillaan puolikaaren, joka merkitsi yleistä kumarrusta ja astui toisten joukkoon.

»Kenties häiritsen saapuessani perhepiiriin», puhui hän hillityin äänin. »Täällä luetaan parastaikaa hyviä kirjoja ja keskustellaan... Pyydän anteeksi!»

»Olette tervetullut, hyvä herra Grünlich!» sanoi konsuli, joka samoin kuin hänen molemmat poikansa oli noussut paikaltaan ja meni nyt tervehtimään vierasta. »Olen iloinen saadessani tavata teidät ulkopuolella konttorin, perheeni piirissä. Saanko esittää, Bethsy: herra Grünlich, kunnon liikeystäväni... Tyttäreni Antonie... Sukulaiseni Klothilde... Thomaksen tunnette jo... Tämä on toinen poikani Christian, kimnasisti.»

Herra Grünlich oli toistanut kumartaen joka nimen.

»Kuten sanottu», jatkoi hän, »tarkoitukseni ei ole näytellä tunkeilijan osaa... Olen liikeasioissa, ja ellette pahastu, pyytäisin herra konsulia tekemään kanssani kierroksen puutarhassa...»

Konsulitar vastasi:

»Teette hyvin kiltisti, ellette heti halua puhua liikeasioista mieheni kanssa, vaan suvaitsette jäädä meidän seuraamme hetkiseksi. Olkaa hyvä ja istukaa!»

»Kiitän nöyrimmästi», sanoi herra Grünlich liikutettuna. Sen jälkeen istuutui hän Tomin tuoman tuolin laidalle, oikaisi itsensä, asetti hattunsa ja keppinsä polvelle, sipaisi kämmenellään poskipartaansa ja päästi hörähdyksen, joka kuulosti kuin »Hä-ä-hm!» Tuo kaikki teki sen vaikutuksen kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Kas niin, tämä oli johdatus. Entäs nyt?»

Konsulitar otti kannettavakseen seuranpidon vaivan.

»Olette kotoisin Hampurista?» kysyi hän kääntäen päänsä sivulle ja laskien työnsä syliin.

»Juuri niin, rouva konsulitar», vastasi herra Grünlich kumartaen uudelleen. »Asuinpaikkani on Hampuri, mutta minä olen paljon matkoilla, minulla on paljon puuhaa, liikkeeni on erittäin vilkas... hä-ä-hm. luvalla sanoen.»

Konsulitar kohotti kulmiaan ja liikutti suutaan aivan kuin sanoakseen hyvin kunnioittavasti: »Vai niin»?

»Herkeämätön uurastus on minulle elinehto», lisäsi herra Grünlich puoliksi konsuliin kääntyen ja rykäisi uudelleen huomatessaan katseen, jonka neiti Antonie loi häneen, kylmän ja tarkastavan katseen, jolla nuoret tytöt mittelevät jokaista uutta nuorta miestä ja joka voi joka hetki muuttua ylenkatseeksi.

»Meillä on sukulaisia Hampurissa», virkkoi Tony jotakin sanoakseen.

»Duchampsit», selitti konsuli, »äitivainajani perhe.»

»Tiedän erinomaisesti!» riensi herra Grünlich ilmoittamaan. »Minulla on kunnia tuntea hieman tuota perhettä. Mainioita ihmisiä kaikki tyynni, henkilöitä, joilla on älyä sekä sydäntä — hä-ä-hm. Jos joka perheessä vallitsisi sellainen henki kuin heillä, olisi maailma toisen näköinen. Heissä on jumalanpelkoa, lempeyttä, sisäistä hurskautta, lyhyesti sanoen todellista kristillisyyttä, joka on minun ihanteeni; sen lisäksi maailmantuntemusta, ylhäisyyttä, loistavaa hienoutta, joka minua suorastaan hurmaa, rouva konsulitar!»

Tony ajatteli: miten hän voi tuntea minun vanhempani? Hän sanoo heille juuri sitä, niitä he haluavat kuulla... Mutta konsuli lausui suosiollisesti:

»Nuo kaksi makusuuntaa yhtyneinä kaunistavat jokaista miestä mitä parhaiten.»

Eikä konsulitar voinut olla ojentamatta kättään vieraalle, jolloin hänen ranneketjunsa hiljaa kilisi; ja sitä tehdessään hän käänsi kämmenensä ylöspäin mitä sydämellisimmin.

»Te sanotte juuri samaa mitä minä ajattelen, hyvä herra Grünlich!» hän sanoi.

Herra Grünlich vastasi kumartaen, oikaisi itsensä, silitti poskipartaansa ja rykäisi aivan kuin sanoakseen: »Nyt eteenpäin.»

Konsulitar lausui pari sanaa herra Grünlichin synnyinkaupunkia kohdanneesta kauheasta onnettomuudesta... »Todellakin», huomautti herra Grünlich, »se oli kauhea onnettomuus, raskas koettelemus, tuo palo. Sen tuottamat tappiot tekevät 155 miljoonaa markkaa; luku on jokseenkin tarkka. Minä puolestani saan kiittää kohtaloa... säästyin täydellisesti sen tuhoilta. Tuli raivosi pääasiallisesti Pyhän Pietarin ja Nikolain seurakunnissa... Kuinka lumoava puutarha tämä on», sanoi hän siirtyen toiseen asiaan ja otti kiittäen vastaan konsulin tarjoaman sikarin, »mutta kaupunkipuutarhaksi se on melkein turhan suuri! Ja mikä värikäs kukkien runsaus... oi, hyvä Jumala, minun heikkouteni ovat kukkaset ja yleensä koko luonto! Nuo pelto-unikot ovat erittäin koristeelliset...»

Herra Grünlich kiitti talon hienoa asemaa, kiitti koko kaupunkia, kiitti konsulin sikariakin ja lausui jokaiselle jonkun rakastettavan sanan.

»Rohkenenko kysyä mitä te luette, mademoiselle Antonie?» kysyi hän hymyillen.

Tony rypisti jostakin syystä äkkiä kulmiaan ja vastasi katsomatta herra Grünlichiin:

»Hoffmannin Serapionsbrüderiä».

»Niinkö! Erittäin etevä kirjailija», hän huomautti. »Mutta suokaa anteeksi... olen unohtanut toisen poikanne nimen, rouva konsulitar.»

»Hänen nimensä on Christian.»

»Kaunis nimi! Minusta on mieluista lausua se» — herra Grünlich kääntyi jälleen talon isännän puoleen — »se on nimi, joka jo itsessään ilmaisee, että sen kantaja on kristitty. Teidän perheessännehän kulkee muuten perintönä nimi Johann... kuka voisi olla muistamatta silloin heti Herramme rakkainta opetuslasta. Minun nimeni esimerkiksi, jos sallitte minun ottaa sen puheeksi», esitti hän kaunopuheisesti, »on Bendix, kuten useimpien esi-isieni —- ja se on nimi, jota voi pitää Benediktuksen lyhennettynä muotona. Entä mitä te luette, herra Buddenbrook? Ah, Ciceroa! Raskasta lukemista, tuon suuren roomalaisen puhujan teokset. _Quousque tandem, Catilina_... hä-ä-hm, niin, en minäkään ole vielä unohtanut kaikkea latinaani!»

Konsuli sanoi:

»Minä olen päinvastoin kuin isävainajani aina vastustanut sitä, että nuorten on niin yksinomaan vaivattava päätään kreikalla ja latinalla. Onhan paljon muita vakavia ja tärkeitä aineita, joita tarvittaisiin käytännöllisessä elämässä...»

»Täydelleen sama on minunkin mielipiteeni, herra konsuli», riensi herra Grünlich jälleen vastaamaan, »en vain vielä ehtinyt pukea sitä sanoiksi! Se on raskasta eikä, unohdin lisätä, kokonaan moitteetonta luettavaa. Muistan noista puheista pari suorastaan siveyttä loukkaavaa kohtaa...»

Tätä seuraavan vaitiolon kestäessä ajatteli Tony: Nyt on minun vuoroni. Sillä herra Grünlichin katse oli kiintynyt häneen. Ja aivan oikein, nyt oli hänen vuoronsa. Herra Grünlich ponnahti näet hiukan eteenpäin tuolillaan, teki lyhyen, kouristuksenomaisen, mutta silti notkean kädenliikkeen konsulitarta kohti ja kuiskasi kiihkeästi:

»Katsokaa, rouva konsulitar, katsokaa! — Pyydän, neitini», jatkoi hän sitten ääneen, ikäänkuin Tonyn olisi tullut ymmärtää vain tämä, »jääkää vielä silmänräpäykseksi tuohon asentoon...! — Katsokaa!» keskeytti hän jälleen kuiskaten, »kuinka aurinko sädehtii tyttärenne neiti Antonien suortuvissa! — En ole milloinkaan nähnyt noin kauniita hiuksia!» saneli hän sitten äkkiä vakavasti ja haltioissaan, kuin olisi puhunut Jumalalle tai omalle sydämelleen.

Konsulitar hymyili hyväntahtoisesti ja konsuli sanoi: »Älkää panko tyttäreni päätä pyörälle!» Mutta Tony rypisti jälleen kulmiaan. Jonkun hetken kuluttua nousi herra Grünlich paikaltaan.

»En tahdo häiritä kauemmin, en tosiaankaan, rouva konsulitar, tahdo vaivata kauemmin! Olen tullut liikeasioissa... mutta kuka olisi voinut vastustaa... Nyt kutsuu työ! Rohkenenko pyytää herra konsulia...»

»Pyydän saada lausua,» vakuutti konsulitar, »että teette minulle suuren ilon, jos täälläolonne aikana haluatte käyttää hyväksenne meidän kotiamme...»

Herra Grünlich seisoi hetken mykkänä kiitollisuudesta. »Kiitän kaikesta sielustani, rouva konsulitar!» sanoi hän liikutetun näköisenä. »Mutta minä en tahdo käyttää ystävällisyyttänne väärin. Olen tilannut itselleni pari huonetta Stadt Hamburg-hotellista.»

»Pari huonetta», ajatteli konsulitar, ja juuri niin toivoikin herra Grünlich hänen ajattelevan.

»Kuitenkin toivon», sanoi konsulitar lopuksi ojentaen vieraalle vielä kerran sydämellisesti kätensä, »ettemme nyt tässä tapaa viimeistä kertaa.»

Herra Grünlich suuteli konsulittaren kättä, odotti silmänräpäyksen, että Antoniokin ojentaisi hänelle kätensä, mikä kuitenkin jäi tekemättä, piirsi puolikaaren yläruumiillaan, astui pitkän askeleen takaperin, kumarsi vielä kerran, heilautti sitten suurta harmaata hattuaan, pani sen päähänsä nakaten samalla päätänsä taapäin ja lähti konsulin kera pois...