Part 29

Rouva Permaneder oli puettu turkisreunaiseen kauhtanaan ja pitkulaiseen huopahattuun, jossa oli harso. Hän oli kalpea ja rasittuneen näköinen, hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen ylähuulensa vapisi, kuten ennen lapsena hänen itkiessään. Hän kohotti käsivartensa, antoi niiden taas vaipua ja luhistui sitten polvilleen äitinsä eteen kätkien kasvonsa vanhan rouvan liepeisiin ja alkaen katkerasti itkeä. Tämä kaikki vaikutti siltä kuin olisi hän tullut yhteen hengenvetoon Münchenistä — ja saavuttanut vihdoin pakonsa päätekohdan viimeisin voimin, pelastuneena. Konsulitar oli hetken aikaa vaiti.

»Tony!» sanoi hän sitten lempeästi nuhdellen, veti varovasti esiin pitkän neulan, joka kiinnitti rouva Permanederin hatun hiuksiin, laski hatun ikkunalaudalle ja silitti hellästi ja rauhoittaen tyttärensä paksua, vaaleanruskeata tukkaa.

»Mikä sinun on?... Mitä on tapahtunut, lapseni?»

Mutta nyt häneltä vaadittiin kärsivällisyyttä, sillä kesti jotakuinkin kauan ennenkuin tuohon kysymykseen tuli vastaus.

»Äiti», sai rouva Permaneder sanotuksi... »Äiti!» Mutta siihen sekin katkesi.

Konsulitar kohotti päänsä lasiovea kohti ja kietoen toisen kätensä tyttärensä ympärille ojensi hän toisen tyttärentytärtään kohti, joka seisoi hämillään ovella, etusormi huulella.

»Tule tänne lapsi; tule sanomaan päivää. Sinusta on tullut iso tyttö ja sinä olet terveen näköinen, Jumalan kiitos. Miten vanha sinä nyt oletkaan, Erika?»

»Kolmentoista, isoäiti...»

»Hyvänen aika! Iso neiti...»

Ja hän suuteli Tonyn pään yli pikku tyttöä ja sanoi sitten: »Mene Idan kanssa yläkertaan, lapseni, pian rupeamme syömään. Me puhelemme nyt ensin äidin kanssa.»

He jäivät kahden.

»No, rakas Tony! Etkö voisi lakata itkemästä. Kun Jumala lähettää meille koettelemuksen, on meidän kestettävä se tyynin mielin. Kanna ristisi, on sanottu... Mutta etkö sinäkin tahdo ensin mennä ylös, levätä vähän, virkistyä ja sitten tulla alas? Hyvä Idamme on laittanut kuntoon sinun huoneesi... Kiitän sähkösanomasta. Se säikäytti meidät pahanpäiväisesti...» Hän keskeytti puheensa, sillä hänen helmoistaan kuului väristen ja tukahtuneesti: »Hän on kelvoton mies... kelvoton... kelvoton mies...»

Rouva Permaneder ei päässyt eroon tuosta voimakkaasta sanasta. Se näytti täyttävän koko hänen olemuksensa. Hän painoi kasvonsa entistä lujemmin konsulittaren helmaan ja puristi tuolilla olevan kätensä nyrkkiin.

»Tarkoitatko sillä miestäsi, rakas lapsi?» kysyi vanha rouva pienen vaitiolon jälkeen. »Minun ei pitäisi ajatella näin, tiedän sen, mutta en voi ajatella muuta, Tony. Onko Permaneder tehnyt sinulle pahaa? Onko sinulla valittamista?»

»Babett...!» nyyhkytti rouva Permaneder... »Babett...!»

»Babette?» toisti konsulitar kysyvästi... Sitten hän nojautui taapäin, ja hänen vaaleat silmänsä harhailivat ympäri huonetta. Nyt hän tiesi mistä oli kysymys. Syntyi vaitiolo, jonka keskeyttivät vain Tonyn yhä harvemmat nyyhkytykset.

»Tony», sanoi konsulitar hetken kuluttua, »huomaan, että sinulla on todellakin huolen aihetta... valituksen syytä... Mutta oliko tarpeellista ilmaista tuo valitus näin kiihkeästi? Oliko matka Münchenistä tänne välttämätön, lisäksi Erikan kanssa? Ihmiset, jotka ovat meitä kahta ymmärtämättömämmät, voivat luulla, ettet sinä aio koskaan palata miehesi luo...?»

»En minä aiokaan!... En koskaan...!» huusi rouva Permaneder kohottaen äkkiä päänsä, katsoen hurjistuneesti äitiinsä itkettyneillä silmillään ja painaen taas yhtä nopeasti päänsä alas tämän helmoihin. Konsulitar ei ollut kuulevinaan tuota huudahdusta.

»— Mutta mikä on tehty, se on tehty», jatkoi hän äänekkäämmin, kääntäen hitaasti päätään... »Ja nyt sinä voit keventää sydämesi ja kertoa minulle kaiken. Saamme sitten nähdä mitä rakkaus, anteeksianto ja viisaus voivat aikaansaada asian parantamiseksi.»

»En koskaan!» sanoi Tony uudestaan. »En koskaan!» Mutta sitten hän alkoi kertoa. Ja vaikka kaikesta ei voinut saada selvää, koska hän puhui konsulittaren avaran villapuvun laskoksiin ja koska hänen sanansa tulivat sysäyksittäin, äärimmäisen vihan huudahdusten keskeyttäminä, ymmärsi konsulitar kuitenkin, asian laidan olleen tällaisen:

Kuluvan kuukauden 24:n ja 25:n päivän välisenä yönä keskiyön aikaan oli madame Permaneder, jolla päivällä oli ollut vatsahermohäiriöitä ja joka oli mennyt hyvin myöhään levolle, herännyt keveästä unesta. Syy siihen oli portaista kuuluva jatkuva melu, hillitty, salaperäinen melu, jonka synnytti portaiden narina, yskivä naurunkikatus, tukahtuneet torjuvat sanat ja merkilliset ähkyvät ja korisevat äänet... Ei saattanut olla hetkeäkään epätietoinen tuon nielun laadusta. Rouva Permaneder oli tuskin unenpöpperöstä selvittyään ymmärtänyt asian, tuntenut veren pakenevan poskiltaan ja syöksähtävän sydämeen, joka puristui kokoon ja alkoi lyödä raskaasti ja ahdistavasti.

Pitkän, julman minuutin oli hän maannut kuin tajuttomana ja halvattuna paikallaan, mutta kun ei tuo häpeällinen melu lakannut, oli hän sytyttänyt kynttilän vapisevin käsin, noussut epätoivon, inhon ja suuttumuksen valtaamana vuoteestaan, temmannut oven auki ja mennyt kynttilä kädessä, paljaat tohvelit jalassa portaiden läheisyyteen, noiden »taivaanportaiden», jotka johtivat kadulta suoraan ensimmäiseen kerrokseen. Ja siellä, taivaanportaiden ylimmillä askelmilla, oli hän nähnyt omin silmin kohtauksen, jonka hän jo edeltäpäin makuuhuoneessa maatessaan oli aavistanut kuunnellessaan tuota epäilemätöntä melua kauhun laajentamin silmin... Se oli ollut painiskelua, luvatonta, epäsiveellistä vääntelehtimistä keittäjätär Babetten ja herra Permanederin välillä. Tyttö, jolla oli avainkimppu ja kynttilä kädessä, sillä hänellä oli myöhäisestä ajasta huolimatta ollut jotakin toimittamista talossa, oli rimpuillut sinne tänne koettaen vastustaa talon herraa, joka, lakki takaraivolla, oli pitänyt häntä syleilyssään koettaen painaa hylkeenviiksensä hänen kasvoihinsa, mikä pari kertaa onnistuikin... Antonien ilmestyessä oli Babette huutanut: »Jesses, Maria. Joseph!» jonka herra Permaneder oli toistanut päästäen tytön irti — ja samassa kun tyttö oli hävinnyt, oli mies, käsivarret, pää ja hylkeen viikset riippuen seisonut vaimonsa edessä höpisten järjettömästi: »Mikä jahti!... Voi sun vietävä!»...

Kun vaimo viimein rohkeni nostaa katseensa, ei hän ollut enää näkyvissä. Mutta makuukamarissa mies oli löytänyt vaimonsa puoleksi istuvassa, puoleksi makaavassa asennossa vuoteella ja kuullut tämän hokevan epätoivoisesti nyyhkyttäen: »häpeä, häpeä». Hän oli jäänyt velttona oven suuhun, nojaten sen pieleen, nytkäytellyt hartioitaan eteenpäin kuin töytäistäkseen Tonya rauhoittavasti kylkeen ja sanonut: »Mitä joutavia! Äh, mitä joutavia, Tonerl! Näetkös, Ramsaun Franzl vietti nimipäiviä... ja me oltiin kaikki vähän humalassa... Mutta hänestä leviävä väkevä alkoholin haju oli saanut Tonyn inhon kohoamaan huippuunsa. Hän ei enää nyyhkinyt, hän ei ollut enää heikko ja neuvoton, vaan oli koko luontonsa voimalla ja epätoivon vimmalla syytänyt miehensä silmille inhonsa, syvimmän halveksumisensa... Herra Permaneder ei ollut jäänyt sanattomaksi. Hänen päänsä oli ollut kuuma, sillä hän ei ollut kallistanut ystävänsä Ramsaun Franzl'in kunniaksi vain monta 'kannua' olutta, vaan juonut samppanjaakin, ja maksoi nyt takaisin vihasta puhkuen. Siitä oli syntynyt metakka, ja se oli paljon hirveämpi sitä kohtausta, joka oli syntynyt silloin, kun herra Permaneder oli ilmoittanut tahtovansa asettua liiketoimista rauhaan. Rouva Antonie oli kääräissyt kokoon vaatteensa ja vetäytynyt arkihuoneeseen... Mutta hänen jälkeensä oli kaikunut sana, sana, jota hän ei tahtonut toistaa, joka ei milloinkaan ollut tuleva hänen huuliensa yli, sana... sana...»

Tämä oli sen tunnustuksen pääsisältö, jonka rouva Permaneder purki äitinsä helmoihin. Mutta tuota »sanaa», »sanaa», joka oli juuttunut hänen sisimpäänsä tuona kauhun yönä, ei hän voinut unohtaa enempää kuin myöskään toistaa, ei vaikka mikä olisi ollut, vakuutti hän inttäen, vaikka konsulitar ei edes koettanut pakottaa häntä ilmaisemaan sitä, huojutti vain hitaasti ja miettivästi päätään katsoen alas Tonyn kauniiseen ruskeaan tukkaan.

»Vai niin», hän sanoi, »minun on täytynyt kuulla ikäviä asioita, Tony. Ja ymmärrän kaiken aivan hyvin, pikku tyttö-parkani, sillä minä en ole ainoastaan sinun äitisi, vaan myös nainen kuten sinä... Huomaan nyt, kuinka oikeutettu sinun tuskasi on, kuinka suuresti miehesi on hetken heikkoudessa unohtanut velvollisuutensa sinua kohtaan...»

»Hetken heikkoudessa?» huusi Tony. Hän hypähti pystyyn, astui pari askelta taaksepäin ja kuivasi kuumeisesti silmiään. »Sanoitko: hetken heikkoudessa, äiti?... Hän on unohtanut kaiken, mitä hän on velkaa meidän nimellemme... hän ei ole ymmärtänyt sitä alusta alkaenkaan! Onko sellainen mikään mies joka asettuu laiskuuteen saatuaan haltuunsa vaimonsa omaisuuden! Onko se mies, jolla ei ole kunnianhimoa, pyrkimystä, päämäärää, jonka suonissa ei juokse veri, vaan paksu mallas- ja humalapuuro... niin, se on aivan varma!... ja joka sen lisäksi antautuu sellaisiin alhaisuuksiin kuin hänen kohtauksensa Babetten kanssa oli ja joka voi kehnouttaan moitittaessa sanoa sanan... sanan...»

Hän oli taas muistanut tuon sanan, jota hän ei tahtonut toistaa. Mutta äkkiä hän astui askeleen eteenpäin ja sanoi odottamattoman rauhallisella ja ihailevalla äänellä: »Miten sievä. Mistä tuo on tullut?»

Hän osoitti leuallaan pientä punottua koppaa, atlassinauhoin koristettua asetinta, jossa konsulitar viime aikoina oli säilyttänyt käsitöitään.

»Olen hankkinut sen», vastasi vanha rouva, »tarvitsen sellaista.»

»Se on hieno!...» sanoi Tony katsellen asetinta kallella päin. Konsulitarkin antoi katseensa viipyä siinä, mutta huomaamattaan, syviin ajatuksiin vaipuneena.

»No, rakas Tony», sanoi hän viimein ojentaen vielä kerran kätensä tytärtään kohti, »olkootpa asiat miten hyvänsä, sinä olet kotona ja olet sydämellisesti tervetullut, lapseni. Tyynin mielin on helpompi puhua asioista... Riisu päällysvaatteet, mene huoneeseesi ja ole rauhallinen... Ida?!» huusi hän ääntään korottaen ruokasaliin. »Katso, että madame Permanederille ja Erikalle katetaan paikka pöydässä, ole hyvä!»

KYMMENES LUKU.

Tony oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa heti aterian jälkeen, sillä ruokaillessa oli konsulitar vahvistanut todeksi hänen otaksumansa, että Thomas tiesi hänen tulostaan... eikä hän tuntunut erittäin palavasti haluavan tavata veljeään.

Kello kuusi iltapäivällä tuli konsuli taloon. Hän lähti maisemahuoneeseen, jossa hänellä oli pitkä neuvottelu äitinsä kanssa.

»Missä tilassa hän on?» hän kysyi. »Miten hän käyttäytyy?»

»Voi, Tom, minä luulen, ettei hän suostu sovintoon... Hyvä Jumala, hän on niin kovin kiihtynyt... Ja sitten se sana... kunpa minä tietäisin sen sanan, jonka hänen miehensä on sanonut...»

»Minä menen hänen luokseen.»

»Tee se, Tom. Mutta koputa hiljaa, ettei hän pelästy, ja ole tyyni, kuuletko! Hänen hermonsa ovat epäkunnossa... Hän ei ole syönyt juuri mitään... Vatsa on taaskin levoton... Rauhoita häntä.»

Thomas meni toiseen kerrokseen, astuen tavallisuuden mukaan vain joka toiselle portaalle, ja punoi miettivästi viiksiään. Mutta ovea kolkuttaessa hänen kasvonsa kirkastuivat, sillä hän oli päättänyt suhtautua asiaan humoristisesti niin kauan kuin mahdollista.

Hän aukaisi oven kuultuaan sisältä kärsivän »sisään»-huudon ja löysi rouva Permanederin makaamassa täysissä vaatteissa vuoteella, jonka verhot olivat työnnetyt syrjään, höyhenhuisku selän takana ja vatsatippapullo vieressä yöpöydällä. Hän kääntyi hiukan, nojasi päätään käteen ja katsoi Thomakseen nyrpeästi hymyillen. Veli kumarsi hyvin syvään tehden kädellään laajan, kohteliaan liikkeen.

»Armollinen rouva... Mikä suo meille kunnian vastaanottaa pääkaupunkilaisvieraita...»

»Anna minulle suukko, Tom», sanoi Tony kohoten vuoteelta, tarjosi poskensa ja painui sitten jälleen makaamaan. »Hyvää päivää, poikaseni! Olet aivan samanlainen kuin viimeksi Münchenissä käydessäsi!»

»No, siitä sinä et taida voida sanoa mitään, rakas ystävä, näin suljettujen uutimien takana. Eikä sinun olisi tarvinnut sanoa minulle tuota kohteliaisuutta, joka tietysti tulee sinun osallesi...»

Thomas oli, pitäen sisarensa kättä omassaan, vetänyt tuolin vuoteen viereen ja käynyt istumaan. — »Sillä kuten sanottu: sinä ja Klothilde...»

»Hyi, Tom!... Mitä Thildalle kuuluu?»

»Hyvää, luonnollisesti! Madame Krauseminz pitää huolta hänestä ja ruokkii häntä niin, ettei hän kuole nälkään, josta huolimatta hän ahtaa itseensä ruokaa torstaisin aivan kuin koko seuraavan viikon varalta...»

Tony nauroi niin sydämellisesti, ettei Tom ollut kuullut hänen nauravan siten pitkiin aikoihin, mutta se päättyi huokaukseen ja hän kysyi: »Entä miten käyvät kauppahuoneen asiat?»

»Siinähän ne menevät. Täytyy olla tyytyväinen...»

»Jumalan kiitos, että täällä edes ovat asiat hyvin. En ole oikeastaan ollenkaan leikinlaskutuulella...»

»Sepä vahinko. Hyvä tuuli täytyy ihmisen säilyttää, oli miten oli.»

»Minulta se on loppunut, Tom. — Tiedätkö kaiken?»

»Tiedätkö kaiken...!» toisti Thomas päästäen hänen kätensä ja työntäen tuolin äkkiliikkeellä taapäin. »Taivaan Jumala, kuinka se kuuluu juhlalliselta! 'Kaiken!' Kuinka paljon tuo sana 'kaiken' sisältää. 'Mun rakkautein ja tuskain' niinhän? Kuulehan nyt...»

Tony oli vaiti. Hän loi veljeensä hämmästyneen ja syvästi loukkaantuneen katseen.

»Tuota ilmettä minä olen odottanutkin», sanoi Thomas, »sillä ilman tuota ilmettä sinä et olisi täällä. Mutta salli minun, hyvä Tony, ottaa asia yhtä kevyesti kuin sinä otat sen raskaasti, niin saat nähdä, että me täydennämme toisemme erinomaisesti...»

»Raskaasti, Thomas, raskaasti...?»

»Niin. Hyvänen aika, älkäämme näytelkö murhenäytelmää! Puhukaamme hiukan vaatimattomammin, älkäämme käyttäkö sellaisia sanoja kuin 'kaikki on lopussa', ja 'onneton Antonienne'! Ymmärrä minut oikein, Tony. Tiedät, ettei kukaan iloitse sinun tulostasi niinkuin minä. Olen jo kauan toivonut, että sinä tulisit kotona käymään, ilman miestäsi, niin että me kerran taas saisimme istua aivan _en famille_. Mutta se, että sinä tulet nyt ja näin, se on suuri tyhmyys, pardon, hyvä lapsi!... Niin... anna minun puhua loppuun! — Permaneder on käyttäytynyt hyvin moitittavasti, se on totta, ja minä olen myös puolestani antava hänen tietää asiasta, siitä voit olla varma...»

»Sen, miten hän on käyttäytynyt», keskeytti hänet Tony kohoten taas ylemmäksi ja pannen käden rinnalleen, »olen minä jo antanut hänen tietää liiankin hyvin! Ja enempiä neuvotteluja pidän minä hienotunteisuuteni kannalta mahdottomina!» Tämän sanottuaan hän painui taas vuoteelle ja katsoi ankarin ja liikkumattomin silmin kattoon.

Thomas lysähti kokoon aivan kuin hänen sanojensa vaikutuksesta ja katsoi hymyillen alas.

»No, minä en siis kirjoita hänelle karkeata kirjettä. Kuten itse tahdot. Sehän on sinun asiasi, ja riittää, kun itse väännät hänen päänsä paikoilleen. Hänen vaimonaan se onkin sinun tehtäväsi. Mutta tarkkaan katsoen on hänen puolellaankin lieventäviä asianhaaroja. Ystävä viettää nimipäiviään, hän joutuu juhlatuulelle, saapuu hiukan liian iloisena kotiin ja tekee itsensä syypääksi pieneen sopimattomaan hairahdukseen, syrjähyppäykseen...»

»Thomas», sanoi Tony, »minä en ymmärrä sinua. En ymmärrä sitä tapaa, jolla sinä puhut! Sinä... Sinä, jolla on periaatteita... Mutta sinä et nähnyt häntä! Miten hän piteli Babettea juovuspäissään, minkä näköinen hän oli...»

»Luultavasti hyvinkin hullunkurinen. Mutta siinähän se vika juuri on, Tony, ettet sinä ota asiaa tarpeeksi hullunkuriselta kannalta, mihin sinun vatsasi on syypää. Olet tavannut miehesi heikkona, nähnyt hänet hiukan naurettavana... mutta sen ei pitäisi kuohuttaa sinua niin kauheasti, vaan ennemminkin saattaa nauramaan ja tehdä hänet inhimillisesti läheisemmäksi... Minä sanon sinulle erään asian; et tietenkään voinut sivuuttaa hänen käyttäytymistään hymyillen ja vaitiollen, se on selvä. Olet lähtenyt pois: se oli mielenosoitus, tosin vähän liian valtava kenties, liian ankara rangaistus — sillä en tahtoisi olla näkemässä, miten murheissaan hän nyt istuu. Mutta se oli oikein. Nyt pyytäisin ainoastaan, että sinä tarkastaisit asiaa hiukan tyynemmin ja hiukan enemmän poliittiselta näkökannalta... mehän puhumme kahden kesken. En voi olla huomauttamatta, ettei avioliitossa ole suinkaan yhdentekevää kenen puolella on siveellinen oikeus... ymmärrä minut, Tony! Miehesi on paljastanut heikkoutensa, se on kieltämätöntä. Hän on häpäissyt itsensä ja tehnyt itsensä hiukan naurettavaksi... naurettavaksi siksi, että hänen hairahduksensa on niin vähäpätöinen ja vähän ajatuksen arvoinen... Mutta hänen arvokkuutensa ei siis enää ole moitteeton, tästälähin on sinulla eräänlainen yliote, ja jos osaat käyttää sitä viisaasti hyväksesi, on onnesi oleva varma. Jos nyt... sanokaamme kahden viikon jälkeen — niin, suo anteeksi, niin kauan täytyy sinun vähintään viipyä meidän vieraanamme! — jos nyt kahden viikon kuluttua palaat Müncheniin, niin saatpa nähdä...»

»Minä en palaa Müncheniin, Thomas.»

»Miten sanoit?» kysyi veli kääntäen kasvonsa syrjin, vieden käden korvan taa ja kumartuen eteenpäin...

Tony makasi selällään pää syvällä tyynyjen sisässä, ja leuka näytti työntyvän esiin ankaran näköisenä. »En koskaan», hän sanoi. Sitten hän veti syvään ja äänekkäästi henkeä ja rykäisi hitaasti ja painokkaasti. Se oli kuiva rykäisy, joka alkoi muuttua hermostuneeksi tottumukseksi ja joka oli luultavasti yhteydessä hänen vatsavaivansa kanssa. — Syntyi äänettömyys.

»Tony», sanoi Thomas äkkiä, nousten pystyyn ja laskien kätensä raskaasti empire-tuolin selustalle, »sinä aiot saada aikaan häväistysjutun!...»

Nopea katse ilmaisi Tonylle, että Thomas oli kalvennut ja hänen ohimonsa paisuneet. Sisaren maltti ei enää kestänyt. Hänkin joutui kiihdyksiin, ja salatakseen pelkonsa, jota hän tunsi veljeään kohtaan, hän alkoi puhua kovaa ja vihaisesti. Hän hypähti istualleen, antoi jalkansa liukua alas vuoteesta ja alkoi puhua posket hehkuen, kulmakarvat rypyssä ja päätään ja käsiään heitellen: »Häväistysjutun, Thomas...? Ja voitko sinä neuvoa, ettei minun pitäisi saada aikaan sellaista, vaikka minua on häväisty ja suorastaan syljetty silmilleni? Onko se veljen neuvo?... Saat suoda anteeksi tämän kysymyksen! Hienotunteisuus ja tahdikkuus ovat suositeltavia, luonnollisesti! Mutta elämässä on tapauksia, Tom, — minä tunnen elämän yhtä hyvin kuin sinä — jolloin häväistysjutun pelko vivahtaa raukkamaisuuteen! Ihmettelen, että minun on tarvis sanoa tämä sinulle, minun, joka olen vain hanhi ja tyhmeliini... Niin, olen sitä ja voin ymmärtää sen, ettei hän ehkä ole koskaan rakastanut minua, sillä olen vanha ruma nainen ja Babett on varmasti kauniimpi. Mutta se ei oikeuttanut häntä unohtamaan huomaavaisuutta, jonka hän on velkaa syntyperälleni ja kasvatukselleni ja tunteilleni! Sinä et nähnyt, Tom, miten hän tuon huomaavaisuuden unohti, ja se, joka ei ole sitä nähnyt, ei tiedä mitään, sillä on mahdoton kuvailla, miten inhoittava hän oli tuossa tilassaan... Etkä sinä kuullut sitä sanaa, jonka hän huusi minulle, sisarellesi, kun otin tavarani ja läksin huoneesta nukkuakseni arkihuoneen sohvalla... Niin! silloin minun täytyi kuulla hänen suustaan sana... sana...» sana...! Thomas! Tuo sana se vasta lopullisesti saattoi, pakotti minut pakkaamaan koko yön tavaroitani, herättämään Erikan aamulla ja lähtemään talosta, sillä miehen luona, joka saattoi käyttää sellaisia sanoja, en voinut enää viipyä, ja sellaisen miehen luo minä en palaa ikipäivinä... muuten sortuisin, enkä voisi enää kunnioittaa itseäni, eikä minulla olisi enää mitään tukikohtaa elämässä!»

»Tahdotko olla hyvä ja ilmaista minulle tuon mahdottoman sanan? Tahdotko vai etkö?»

»En koskaan, Thomas! En koskaan ole päästävä sitä huuliltani! Tiedän mitä olen velkaa itselleni ja sinulle näiden seinien sisässä...»

»Sitten on turha puhua sinun kanssasi!»

»Olkoon; toivoisin, ettei meidän tarvitsisikaan puhua siitä enää...»

»Mihin aiot ryhtyä? Aiotko hakea eroa?»

»Aion, Tom. Se on luja päätökseni. Se on menettely, jonka olen velkaa itselleni ja lapselleni ja teille kaikille.»

»Tuo on turhaa puhetta», sanoi veli keveästi, pyörähti kantapäällään ja meni hänen luotaan, ikäänkuin asia olisi puhuttu loppuun. »Eronsaantiin tarvitaan kaksi henkilöä, hyvä lapsi, ja ajatus, että Permaneder suostuisi siihen noin vain ilman muuta, on ainoastaan huvittava...»

»Jätä se minun huolekseni», sanoi Tony säikähtämättä. »Luulet, että hän tulee panemaan vastaan 17.000 markan myötäjäisten! tähden; mutta ei Grünlichkään tahtonut suostua eroon, hänet pakotettiin siihen; on siis olemassa keinoja. Minä menen tohtori Gieseken puheille, hän on Christianin ystävä ja hän on auttava minua... Asia oli toinen silloin, tiedän sen, tiedän mitä sinä aiot sanoa. Syynä oli silloin miehen kykenemättömyys elättämään vaimoaan! Huomaat minun olevan hyvin perillä näistä asioista, vaikka sinä käyttäydyt aivan kuin minä ottaisin ensi kertaa eroa elämässä!... Mutta se on aivan samantekevä, Tom. Ehkä se ei käy päinsä, vaan on mahdotonta — olkoon. Voit olla oikeassa. Mutta se ei muuta asiaa, se ei muuta päätöstäni. Pitäköön silloin rahansa — elämässä on korkeampia asioita! Minua hän ei ole näkevä enää koskaan.»

Sitten hän rykäisi. Hän oli noussut vuoteesta, istuutunut nojatuoliin, asettanut kyynäräänsä käsinojaan ja painanut leukansa niin voimakkaasti kättään vasten, että neljä taivutettua sormea painui alahuuleen. Siitä hän, syrjittäin kääntyneenä, katsoi kiihtynein, punaisin silmin jäykästi ulos ikkunasta.

Konsuli käveli edestakaisin, huokasi, pudisti päätään ja kohautteli olkapäitään. Viimein hän jäi seisomaan sisarensa eteen käsiään vääntäen.

»Sinä olet lapsi, Tony!» sanoi hän arasti ja rukoilevasta »Jokainen sana, jonka sanot, on pelkkää lapsellisuutta! Etkö nyt suostu, kun pyydän sitä sinulta, katsomaan asiaa hetken aikaa täysikasvuisen ihmisen silmillä?! Etkö huomaa, että käyttäydyt aivan kuin olisit kokenut jotakin vakavaa ja raskasta, kuin miehesi olisi pettänyt sinua julmasti ja häväissyt sinut kaiken maailman edessä?! Mutta koetahan nyt ajatella, niinhän ei ole tapahtunut! Eihän yksikään ihminen tiedä tuosta teidän taivaanportaissanne sattuneesta tapauksesta! Et sinä tuota meille vähääkään häpeää, vaikka palaat kaikessa rauhassa, korkeintaan hiukan ivallisen näköisenä Permanederin luo... päinvastoin! Sitten vasta oikein vahingoitat nimeämme, jollet tee sitä, sillä silloin sinä teet tuosta joutavasta tapahtumasta asian ja saat aikaan häväistysjutun...»

Tony laski kätensä ja katsoi veljeään silmiin.