Part 28

»No niin, se taisi tehdä hiukan vaikutusta. Hyvää tahtoa minulta ei ainakaan ole puuttunut. Mutta minun on oltava kiitollinen isälleni, isoisälleni ja isoisäni isälle siitä, että he ovat tasoittaneet tieni ja että heihin kohdistunut luottamus ja arvonanto lankeaa nyt ilman muuta minunkin osakseni; en voisi muuten toimia näin vapaasti... Kuinka paljon teki isäni esimerkiksi vuoden neljäkymmentäkahdeksan jälkeen ja tämän vuosikymmenen alussa postilaitoksemme uudistamiseksi? Ajatelkaahan, Wenzel, hän ehdotti valtuustossa Hampurin kyytivaunujen liittämistä postin yhteyteen, ja vuonna viisikymmentä jätti hän senaattiin, joka siihen aikaan toimi anteeksiantamattoman hitaasti, yhä uusia anomuksia, jotka tarkoittivat meidän liittymistämme saksalais-itävaltalaiseen postiyhdistykseen... Ja siitä, että meillä nyt on alhainen postitaksa kirjeisiin, ristisiteisiin, vapaamerkkeihin ja Berliinin ja Travemünden sähkösanomiin nähden, saamme kiittää muun muassa häntä. Elleivät hän ja pari muuta olisi lakkaamatta ahdistaneet senaattia, olisimme me kai iäksi jääneet jäljelle Tanskan ja Thurn—Taxin postista. Niin. Ja kun minä nyt lausun mielipiteeni näistä asioista, otetaan se huomioon...»

»Niin, Jumala nähköön, siinä konsuli sanoi oikean sanan. Ja mitä Hampurin rataan tulee, sanoi pormestari sitten näin: 'Sitten kun olemme niin pitkällä, että voimme ostaa Hampurista rautatietarkoitukseen sopivan alueen, lähetämme konsuli Buddenbrookin sinne; konsuli on sellaisissa asioissa terävämpi kuin moni juristi'... Niin hän sanoi...»

»Erittäin mairittelevaa, Wenzel. Mutta pankaapas nyt poskelle vielä hiukan saippuaa; sen pitää tulla vielä sileämmäksi.»

»No niin, sanalla sanoen, meidän tulee toimia! En sano mitään pahaa Överdieckistä, mutta hän on jo vähän vanha; jos minä olisin pormestari, sujuisi kaikki hiukan nopeammin, luullakseni. Ette aavista, millä tyydytyksellä minä olen seurannut kaasuvalaistuksen valmisteluja, joka laitos vihdoinkin saadaan ketjuista riippuvien mahdottomien öljylamppujemme sijaan.. Voin sanoa, että minä olen ollut hiukan osallisena tuohon uudistukseen... Kuinka paljon tehtäviä onkaan vielä edessäni! Katsokaas, Wenzel, ajat muuttuvat, ja meillä on paljon velvollisuuksia uutta aikaa kohtaan. Muistan varhaisinta nuoruuttani... itse tiedätte, Wenzel, paremmin kuin minä, miltä täällä silloin näytti. Kadut olivat ilman jalkakäytäviä, ja katukivien välissä kasvoi jalankorkuinen ruoho, ja talojen edessä oli porstuat ja ulokkeet ja penkit... Ja keskiaikaiset rakennuksemme olivat pilatut lisärakennelmilla ja olivat sortumaisillaan, sillä vaikka yksityisillä oli rahaa eikä kukaan nähnyt nälkää, oli valtio rutiköyhä; kaikki sai olla rempallaan, kuten lankoni Permaneder sanoo, korjauksista ei ollut puhettakaan. Silloiset sukupolvet olivat huoletonta ja onnellista väkeä, ja isoisäni läheinen ystävä, Jean Jacques Hoffstede, eleli vain joutilaana suorittaen pieniä rivoja käännöksiä ranskankielisistä runoista... mutta iänkaiken ei sellaista voinut jatkua; moni asia on muuttunut ja yhä useampi tulee muuttumaan... Kaupungissamme ei enää ole 37 000 asukasta, vaan yli 50 000, kuten tiedätte, ja kaupungin luonne muuttuu. Täällä on nyt uutisrakennuksia ja etukaupunkeja, jotka laajenevat edelleen, ja kunnon kadut, ja me voimme panna kuntoon loistokautemme aikuiset muistopatsaat. Mutta tuo kaikki on lopultakin vain ulkonaista. Tärkeimmät asiat ovat, vielä edessäpäin, hyvä Wenzel. Ja nyt minä olen taas johtunut isä-vainajani _ceterum censeo'on_ tulliyhdistykseen, Wenzel; meidän täytyy liittyä tulliyhdistykseen, sitä ei sietäisi enää epäilläkään, ja teidän pitää kaikkien auttaa minua, kun minä ajan sitä asiaa... Kauppamiehenä minä, näettekös, ymmärrän sen asian paremmin kuin valtiomiehemme, ja pelko, että se rajoittaisi itsenäisyyttä ja vapautta, on tässä tapauksessa kerrassaan naurettava. Sisämaa, Mecklenburg ja Schlesvig-Holstein, liittyisivät meihin, mikä on mitä suotavinta siksi, ettemme me enää yhtä suuressa määrässä kuin ennen hallitse pohjoista liikennettä... hyvä on... olkaa hyvä ja antakaa pyyheliina, Wenzel», sanoi konsuli lopuksi. Ja kun vielä oli sanottu pari sanaa rukiin päivähinnasta, joka oli 55 taalaria ja yhä alenemaan päin, sekä pari huomautusta jostakin kaupungin perhetapahtumasta, katosi herra Wenzel pohjakerrokseen tyhjentääkseen kadulle välkkyvän kuohuvesiastiansa. Ja konsuli nousi kiertoportaita makuuhuoneeseen; siellä hän suuteli otsalle Gerdaa, joka sillävälin oli herännyt, ja pukeutui parastaikaa.

Nuo pienet aamupuhteet valppaan parturin kanssa olivat johdantona, johon sitten liittyi toimelias päivän työ ajatuksineen, puheineen, hommineen, kirjoittamisineen, laskelmineen, edestakaisin-juoksuineen... Matkojensa, tietojensa, harrastuksiensa nojalla oli Thomas Buddenbrook piirissään se, jonka ajatus oli vähimmin rajoitettu, ja hän tunsi varmasti selvimmin niiden olosuhteiden pienuuden ja ahtauden, joiden keskellä hän liikkui.

Laajemmalla hänen isänmaassaan oli vallankumouksen tuomaa julkisen elämän nousuaikaa seurannut herpautuminen, seisahtuminen ja taantumus, joka ei riittänyt askarruttamaan näin valpasta mieltä. Mutta hän oli siksi henkevä, että saattoi ottaa mielilauseekseen mietelmän kaiken inhimillisen toiminnan turhuudesta sekä alistaa tahtonsa, kykynsä, intonsa ja toimintatarmonsa sen pienen yhdyskunnan palvelukseen, jossa hänen nimensä mainittiin ensimmäisten joukossa. — Hän oli kyllin henkevä suodakseen kunnianhimolleen tyydytyksen pienessäkin piirissä, nauraakseen sille samalla kuin piti sitä arvossa.

Heti kun hän oli syönyt aamiaisen ruokasalissa Antonin hoitaessa tarjoilua, pukeutui hän ulkopukuun ja lähti konttoriin Mengstrassen varrelle. Hän ei viipynyt siellä kuin tunnin, kirjoitti pari kolme kiireellistä kirjettä ja sähkösanomaa, antoi muutaman määräyksen, sysäsi sitten liikkeelle tuon suuren liikkeen vauhtipyörän ja jätti työn rauhallisen jatkumisen herra Marcuksen huolellisen silmän valvottavaksi.

Hän näyttäytyi ja piti puheita istunnoissa ja kokouksissa, kävi pörssissä, joka sijaitsi torin varrella suurten goottilaisten pylväiden alla, teki tarkastuskäyntejä satamassa, varastohuoneissa, neuvotteli laivanisäntänä kapteenien kanssa — ja niin seurasi loppumaton jono toimia myöhään iltaan asti; töitten sarjan keskeytti vain pikainen vanhan konsulittaren kanssa nautittu aamiainen ja Gerdan kanssa syöty päivällinen, jonka jälkeen hän vietti puoli tuntia leposohvalla sikaria poltellen ja sanomalehtiä lukien. Hän oli kaiken aikaa kiinni kauppahuoneen tai tulli-, vero-, rakennus-, rautatie-, posti- ja köyhäinhoitoasioissa ja perehtyi myöskin aloihin, jotka eivät oikeastaan kuuluneet hänen piiriinsä, vaan »oppineille». Varsinkin rahatalousalalla osoitti hän pian loistavia lahjoja...

Hän varoi laiminlyömästä seuraelämää. Tosin hänen säntillisyytensä tässä suhteessa jätti toivomisen varaa ja hän ilmestyi ovelle vasta viime minuutissa, kun hänen puolisonsa jo oli ollut kauan juhlapuvussa ja vaunut odottaneet alhaalla puoli tuntia; silloin hän ilmestyi sanoen: »Pardon, Gerda, asiat...» ja heitti nopeasti hännystakin ylleen. Mutta määräpaikkaan, päivällisille, tanssiaisiin tai iltakutsuihin saavuttuaan hän osoitti suurta mielen joustavuutta, täyttäen kunnialla paikkansa seuramiehenä... Edustamisen hän vaimoineen ymmärsi yhtä hyvin kuin toiset kaupungin rikkaat; hänen tarjoamansa ruoka ja juoma oli 'tip-top', hän oli tunnettu kohteliaana, huomaavaisena ja huolellisena isäntänä ja hänen sukkeluutensa olivat yläpuolella keskitason. Mutta tällä välin hän vietti hiljaisia iltoja Gerdan seurassa joko kuunnellen tupakkaa polttaen vaimonsa viulunsoittoa tai lukien hänen kanssaan saksalaisia, ranskalaisia tai venäläisiä kertomuksia, vaimonsa valinnan mukaan...

Näin hän teki työtä ja menestyi, sillä hänen arvonsa kohosi yhä kaupungissa. Ja huolimatta Christianin liikkeen perustamisen ja Tonyn toisen avioliiton vaatimasta pääomanluovutuksesta oli kauppahuoneella hyvät ajat. Mutta sattuihan sitä sentään väliin sellaistakin, joka masensi hänen mieltään joksikin aikaa ja lamautti hänen henkensä joustavuutta.

Hampurissa oli Christianin kumppani, herra Burmeester kuollut äkkiä halvaukseen keväällä vuonna viisikymmentäkahdeksan. Hänen perillisensä ottivat kuolleen jälkeen jättämät varat liikkeestä, ja konsuli varoitti nyt veljeään jatkamasta sitä omilla varoillaan, koska hän tiesi, miten vaikea oli pitää pystyssä laajaa toimintaa äkkiä vähentyneen pääoman avulla. Mutta Christian tahtoi pysyttää itsenäisyytensä ja otti haltuunsa H.C.F. Burmeester & Comp:n liikkeen velkoineen ja varoineen... mistä oli odotettavissa ikävyyksiä.

Ja sitten konsulin sisar Klara Riiassa... Se, että hänen avioliittonsa pastori Tiburtiuksen kanssa oli jäänyt lapsettomaksi, kävi vielä laatuun, koska Klara Buddenbrook ei koskaan ollut välittänyt erityisesti lapsista ja koska hänellä epäilemättä oli hyvin vähän äidillisiä tunteita. Mutta hänen terveytensä oli, hänen omista ja miehensä kirjeistä päättäen, sangen heikko, ja päänkipu, josta hän oli kärsinyt jo nuorena tyttönä, palasi nykyään määräaikojen kuluttua uudelleen melkein sietämättömän ankarana.

Se oli huolestuttavaa. Ja kolmas suru oli se, että kotonakaan, heidän omassa talossaan, ei näkynyt vielä mitään merkkiä suvun jatkumisesta. Gerda osoitti tätä asiaa kohtaan ylhäistä välinpitämättömyyttä, joka melkein vaikutti kielteiseltä. Thomas kantoi huolensa yksin. Mutta vanha konsulitar otti asian puheeksi ja neuvotteli siitä tohtori Grabowin kanssa. »Tohtori, eikö olisi jo aika tapahtua jotakin, näin meidän kesken puhuen? Eiköhän pieni oleskelu vuori- tai meri-ilmastossa, Kreuthissa, Glücksburgissa tai Travemündessä tepsisi! Mitä luulette...» Ja Grabow, jonka tavallinen miellyttävä resepti: »Ankara ruokajärjestys ja hiukan kyyhkyspaistia ja ranskanleipää» ei tässä tapauksessa arvattavasti olisi ollut kyllin tehokas, määräsi Pyrmontiin kylpemään...

Nämä olivat nuo kolme huolen aihetta. Entä Tony? — Tony parka!

KAHDEKSAS LUKU.

Tony kirjoitti: »Ja kun minä määrään 'frikadelleja', ei hän käsitä sitä, sillä täällä niiden nimi on 'pflanzerln'; ja kun hän sanoo 'karfiol', niin voiko kukaan ristin sielu ymmärtää hänen tarkoittavan kukkakaalia; ja kun minä määrään paistettuja perunoita'. huutaa hän: häh!' siihen asti kun minä sanon, 'ruskeutettuja perunoita', ja tuo 'häh' merkitsee: 'kuinka rouva tarkoittaa?' Ja tämä on jo toinen tyttö, sillä ensimmäinen, jonka nimi oli Kathi, minun täytyi lähettää talosta, siksi että hän aina heti yltyi karkeaksi; tai ainakin se minusta tuntui siltä, mutta olen myös voinut erehtyä, sillä täällä ei oikein tiedä, ovatko ihmiset ystävällisiä vai karkeita. Nykyinen palvelustyttöni, nimeltä Babette, joka on lausuttava Babett, on koko sievä näöltään ja vaikuttaa jo hiukan etelämaiselta, jollaisia täällä tapaa usein. Hänellä on musta tukka ja mustat silmät ja kadehdittavat hampaat. Hän on myös nöyräluontoinen ja osaa minun neuvomanani valmistaa muutamia meidän kotipuolemme ruokia. Eilen illalla oli meillä esimerkiksi hierakoita korinttien kera, mutta siitä minulla oli surua, sillä Permaneder pahastui niin noista vihanneksista (vaikka hän noppi haarukalla rusinat joukosta), ettei hän puhunut minun kanssani koko iltana, murjotti vain: ja kyllä minun täytyy sanoa, äiti, ettei elämä ole aina helppoa.»

Mutta hänen elämäänsä eivät katkeroittaneet ainoastaan 'pflanzerlit' ja hierakat... Jo kuherruskuukauden kuluessa häntä oli kohdannut isku, arvaamaton, aavistamaton, käsittämätön isku, tapaus, joka oli vienyt häneltä kaiken ilon ja jota hän ei tahtonut voida voittaa. Se oli seuraavanlainen:

Kun aviopari Permaneder oli asunut Münchenissä muutamia viikkoja, oli konsuli Buddenbrook muuttanut rahaksi testamentin mukaiset sisarensa myötäjäiset, 51.000 markkaa, joka summa myös guldeneiksi vaihdettuna oli joutunut herra Permanderin käsiin. Herra Pennaneder oli kiinnittänyt ne varmasti ja edullisesti. Mutta heti tämän jälkeen hän sanoi vaimolleen häpeämättä ja punastumatta: »Tonerl» — näin hän nimitti vaimoaan — »Tonerl, tässä on tarpeeksi. Enempää emme tarvitse. Minä olen raatanut kylliksi, nyt minä tahdon rauhaa, sapperment. Vuokraamme alakerran ja ensimmäisen kerroksen, ja tässä meillä on hyvä asunto ja voimme syödä porsaspaistia, eikä meidän tarvitse levitellä ja hienostella niin tolkuttomasti... ja illalla minä menen Hofbräuhausiin. Minä en ole mikään öykkäri enkä viitsi ruveta haromaan rahaa joka puolelta. Kaiken pitää käydä mukavasti! Huomisesta alkaen minä panen liikkeeni lukkoon ja elän koroilla!»

»Permaneder!» oli Tony huudahtanut, ja se tapahtui ensi kertaa tuolla erikoisella kurkkuäänellä, jolla hänen oli tapana lausua herra Grünlichin nimi. Mutta mies vastasi vain: »Oh, mitä sinä!» ja sitten oli tullut riita, joka oli niin vakava ja kiihkeä, että se uhkasi turmella avioliiton onnen... Mutta Permaneder voitti. Tonyn intohimoinen vastustus oli murtunut miehen »mukavuuden» haluun, ja loppu oli ollut se, että herra Permaneder oli eroittanut pääomansa humalaliikkeestä, joten nyt Noppe puolestaan sai vetää sinisen viivan »Kumppanin» yli käyntikorttiinsa.... Ja kuten hänen useimmat ystävänsä, jotka iltaisin istuivat Hofbräuhausin kantapöydän ympärillä korttia pelaten ja juoden kolme litraa olutta, rajoitti Tonyn mieskin nyt toimintansa vuokrankorotukseen talossaan ja vaatimattomaan, rauhaisaan korkolippujen leikkaamiseen.

Konsulittarelle oli ilmoitettu asiasta ohimennen. Mutta veljelleen kirjoittamissaan kirjeissä oli rouva Pennaneder purkanut tuskaansa ilmoille... Tony parka, hänen pahimmat aavistuksensa olivat käyneet toteen mitä julmimmin. Hän oli kyllä tiennyt, ettei herra Permanederillä ollut sitä 'valppautta', jota hänen ensimmäinen miehensä oli osoittanut liiaksikin: mutta hän ei ollut voinut aavistaa, että Permaneder niin kokonaan pettäisi ne toiveet, joista Tony oli puhunut mamsseli Jungmannille kihlauksensa edellisenä iltana, ja että hän oli niin vähän selvillä siitä, mihin avioliitto Buddenbrook-sukuisen kanssa velvoitti...

Siihen täytyi tyytyä, ja kotona nähtiin myös Tonyn kirjeistä hänen alistuneen. Hän vietti sangen yksinäistä elämää miehensä ja Erikan kanssa, joka kävi koulua, hoiti talouttaan, seurusteli ystävällisesti perheiden kanssa, jotka olivat vuokranneet alakerran ja ensi kerroksen, samoin Marienplatzin varrella asuvan Niederpaurin perheen kanssa. Toisinaan hän kävi hoviteatterissa ystävänsä Evan kanssa, sillä herra Permaneder ei välittänyt sellaisista, ja pian kävi ilmi, että tämä oli päässyt neljänkymmenen vuoden ikään rakkaassa Münchenissään näkemättä vielä koskaan Pinakothekin sisäpuolta.

Päivät kuluivat... Mutta Tonyn ilo oli mennyt siitä päivästä alkaen, jolloin herra Permaneder oli asettunut rauhaan myötäjäiset saatuaan. Toivo puuttui. Hän ei ollut milloinkaan saava nähdä menestystä, nousua, ja ilmoittaa siitä kotiin. Hänen elämänsä oli kuluva loppuun asti sellaisena, miksi se nyt oli muodostunut, huolettomana, mutta ahtaana ja kokonaan vailla »hienoutta». Se painoi häntä. Ja hänen kirjeistään näkyi selvästi, että juuri tuo näivettynyt mielentila vaikeutti hänen sulamistaan eteläsaksalaisiin oloihin. Hän oppi ymmärtämään palvelustyttöä ja asiamiehiä, oppi sanomaan »pflanzerln» »frikadellien» asemesta ja olemaan keittämättä hedelmäkeittoa sen jälkeen kun Permaneder oli sanonut sitä »latkuksi». Mutta pääasiallisesti hän jäi aina vieraaksi uudelle ympäristölleen, sillä tunne, että Buddenbrook-suvun jäsen ei näyttänyt täällä olevan mikään merkillinen ilmiö, oli hänelle alituinen nöyryytyksen aihe. Ja kun hän kirjeessään erään kerran kertoi, että eräs, joka tuli häntä vastaan toisessa kädessä savipytty, toisessa mittapuikko, oli puhutellut häntä kadulla näin: »Paljonko kello on, naapurin rouva?» tuntui siinä leikillisyydestä huolimatta vahva närkästys. Ja kotona-olijat saattoivat kuvitella, miten hän oli nostanut niskojaan mitään vastaamatta tai edes katsomatta kysyjään... Mutta tuo muotojen puute ja vähäinen arvonanto eivät olleet ainoat seikat, jotka jäivät hänelle vieraiksi ja vastenmielisiksi. Hän ei päässyt tunkeutumaan syvälle Münchenin elämään ja oloihin, mutta häntä ympäröi sentään Münchenin henki, suuren kaupungin henki, jossa lukemattomat taiteilijat ja porvarit kuluttivat aikaansa laiskuudessa — hiukan pilaantunut henki, jota hän ei aina voinut sulattaa huumorilla.

Päivät kuluivat... Mutta viimein näytti häntä sittenkin kohtaavan onni, onni, jota »Breitestrassella» ja »Mengstrassella» oli odotettu turhaan, sillä pian uudenvuodenpäivän jälkeen vuonna 1859 varmistui tiedoksi se toivo, että Tony oli tuleva toisen kerran äidiksi.

Nyt alkoi hänen kirjeissään kuulua iloisempia ääniä ja niissä oli enemmän vallattomia, lapsellisia ja innokkaita sanoja kuin pitkiin aikoihin. Konsulitar, joka lukuunottamatta kesänviettoaikaansa Itämeren rannalla — tämä kesänvietto muuten lyheni lyhenemistään — ei enää pitänyt matkustelusta, valitti, ettei hän saanut tänä aikana olla tyttärensä luona, ja toivotti hänelle kirjeellisesti taivaallista apua. Mutta Tom ja Gerda ilmoittivat tulevansa ristiäisiin, ja Tonyn mielessä pyöri nyt vain, miten hän voisi valmistaa vierailleen kyllin »hienon» vastaanoton. Tony-parka! Tuo vastaanotto oli muodostuva äärettömän surulliseksi, ja nuo ristiäiset, jotka olivat häämöttäneet hänen silmissään hurmaavana pienenä juhlana kukkineen, makeisineen ja suklaajuomineen, olivat hupenevat tyhjiin — sillä lapsi, pieni tyttö, oli vain ilmestyvä elämään poistuakseen jo neljännestunnin kuluttua — lääkäri ponnisteli turhaan pysyttääkseen heikon elonkipinän.

Konsuli Buddenbrookin ja hänen puolisonsa saapuessa Müncheniin ei Tonyn omakaan tila ollut vaaraton. Tämä synnytys oli ollut paljon vaikeampi ensimmäistä, ja moneen päivään ei hänen vatsansa, jonka hermot jo aikaisemmin jonkun kerran olivat reistailleet, sietänyt mitään ruokaa. Mutta hän parani, ja Buddenbrookit saattoivat siinä suhteessa lähteä tyynin mielin talosta. — Mutta muuten heitä arvelutti, sillä oli näkynyt selvästi, — varsinkaan se ei ollut jäänyt huomaamatta konsulilta, — ettei edes yhteinen suru kyennyt sanottavasti lähentämään aviopuolisoita toisiinsa.

Herra Permanederin sydämestä ei tosin voinut sanoa mitään pahaa... Hän oli ollut vilpittömästi liikutettu, ja suuret kyyneleet olivat vierineet hänen vetisistä silmistään pullistuneita poskia pitkin hyljemäisiin viiksiin, ja hän oli sanonut syvään huokaillen monta kertaa: »Voi sun vietävä! Voi sun vietävä!» Mutta hänen luontainen mukavuutensa ei Tonyn käsityksen mukaan tuosta häiriintynyt pitkäksikään aikaa: hänen Hofbräuhausissa viettämänsä iltahetket saattoivat hänet unohtamaan surunsa, ja hän eleli edelleen mukavuuttarakastavaan, hyväntahtoiseen, hiukan juroon ja tylsään fatalismiin vajonneena, joka kuvastui myös hänen sanoissaan: »Voi sun vietävä!»

Mutta Tonyn kirjeistä ilmeni tästälähin ei vaan toivoton, vaan melkein syyttävä sävy... »Oi, äiti», kirjoitti hän, »miten paljon kovaa minun täytyy kokea! Ensin Grünlich ja vararikko, nyt Permaneder ja kuollut lapsi. Millä minä olen ansainnut näin paljon onnettomuutta?

Konsuli, joka kotona luki tämäntapaisia purkauksia, ei voinut olla hymyilemättä, sillä huolimatta kaikesta Tonyn kuvaamasta tuskasta havaitsi hän sisarensa kirjeissä melkein hullunkurisen ylpeyden ja tiesi, että Tony Buddenbrook oli ollut lapsi niin hyvin madame Grünlichinä kuin madame Permanederinä, tiesi, että hän suhtautui kaikkiin täysikasvuisen ihmisen kohtaloihinsa melkein käsittämättömän lapsellisella vakavuudella ja tärkeydellä, mutta että hän samalla voitti ne lapsenomaisella vastustuskyvyllään.

Hän ei ymmärtänyt, niillä oli ansainnut onnettomuutensa, mutta vaikka hän teki pilkkaa äitinsä hurskaudesta, oli hänessä itsessään hurskautta niin paljon, että hän uskoi palavasti ansioon ja oikeuteen maailmassa... Tony parka! Hänen lapsensa kuolema ei ollut kovin eikä viimeinen isku, joka oli kohtaava häntä elämässä...

Vuoden 1859 lopulla tapahtui jotakin kauheata...

YHDEKSÄS LUKU.

Oli päivä marraskuun lopulla, kylmä syyspäivä pilvisine taivaineen, joka melkein jo ennusti lumen tuloa, ja sakeine sumuhattaroineen, joiden välistä aurinko joskus pääsi pilkistämään esiin — sellainen päivä, jolloin pureva koillistuuli vinkui satamakaupungin jykevien kirkkojen nurkissa ja jolloin helposti voi saada keuhkotulehduksen.

Kun konsuli Thomas Buddenbrook astui keskipäivän aikaan, »aamiaishuoneeseen», tapasi hän äitinsä kumartuneena pöydän ääreen silmälasit nenällä.

»Tom», sanoi konsulitar katsahtaen häneen ja pitäen paperia molemmin käsin syrjässä ikäänkuin tahtoen sen peittää... »Älä säikähdä... on tapahtunut ikävää... En käsitä... Se on Berliinistä... On täytynyt tapahtua jotakin...»

»Kerro!» sanoi Thomas lyhyesti. Hän kalpeni ja hänen ohimolihaksensa liikahtivat, sillä hän puri hampaat yhteen. Sitten hän ojensi hyvin päättävästi kätensä kuin sanoakseen: »Pian, pian, asiaan, ei mitään valmisteluja!»

Seisoaltaan luki hän paperin kohottaen toista vaaleaa kulmaansa ja vetäen hitaasti pitkien viiksiensä päitä sormiensa lomitse. Se oli sähkösanoma, joka kuului: »Älkää säikähtäkö. Palaan ensi tilassa Erikan kanssa. Kaikki on lopussa. Onneton Antonienne.»

»Ensi tilassa... ensi tilassa», sanoi hän kiihtyneenä katsoen konsulittareen ja pudistaen päätään. »Mitä merkitsee ensi tilassa...»

Se on vain sellainen puhetapa, Toni, ei se merkitse mitään. Hän tarkoittaa »heti» tai jotakin sen tapaista...

»Ja Berliinistä? Mitä tekemistä hänellä on Berliinissä? Miten hän on tullut Berliiniin?»

»En tiedä, Toni, en ymmärrä sitä vielä; tämä tuli kymmenen minuuttia sitten. Mutta on täytynyt tapahtua jotakin, meidän täytyy odottaa, kunnes saamme tietää mitä se on. Jumala suokoon, että kaikki kääntyisi hyväksi. Istu, poikani, käy syömään.»

Thomas istuutui ja kaatoi koneellisesti portteria paksuun korkeaan lasiin.

»Kaikki on lopussa», toisti hän. Ja sitten: »'Antonie'. — Lapsellisuuksia...»

Sen jälkeen hän söi ja joi vaieten.

Hetken kuluttua uskalsi konsulitar huomauttaa: »Voisikohan asia koskea Permanederia, mitä luulet, Tom?»

Thomas kohautti olkapäitään, katsettaan nostamatta.

Ulosmennessään, seisoessaan käsi ovenrivassa, sanoi hän: »Niin, äiti, meidän täytyy odottaa. Koska hän luultavasti ei aio hyökätä taloon myöhään yöllä, tapahtuu se kai huomisen päivän kuluessa. Ilmoittakaa minulle...»

Konsulitar odotti tunnin toisensa jälkeen. Hän nukkui hyvin huonosti yöllä, soitti luokseen Ida Jungmannin, joka nyt nukkui välikerroksen viimeisessä huoneessa hänen huoneensa vieressä, antoi tämän valmistaa sokerivettä ja istui pitkän aikaa käsityötä tehden vuoteessaan. Seuraava aamu kului myös huolestuneen jännityksen vallassa. Aamiaisella sanoi konsuli, että jos Tony tulisi, saattoi hän tulla vain Büchenistä tulevalla junalla kello kolme ja kolmekymmentäkolme iltapäivällä. Sanottuun aikaan istui konsulitar »maisemahuoneessa» ikkunan luona koettaen lukea kirjaa, jonka mustissa nahkakansissa oli kultainen palmun oksa.

Oli samanlainen päivä kuin eilen: kylmä, sumuinen ja tuulinen; kirkkaan takorautaisen uuninristikon takana räiskyi tuli. Vanha rouva rupesi vapisemaan ja katsoi ulos joka kerran kun kuului pyörien rätinää. Ja sitten tasan kello neljä, kun hän ei enää ajatellut koko asiaa, vaan oli melkein unohtanut tyttärensä, syntyi talon edustalla liikettä... Hän kääntyi äkkiä ikkunaan päin, pyyhki pitsinenäliinallaan huurun ikkunasta, näki, että alhaalla seisoivat vaunut, ja kuuli samassa jo ääntä portaista. Hän tarttui tuolin käsipuihin noustakseen ylös, mutta muutti mieltä, vaipui takaisin ja käänsi melkein luotaantyöntävän näköisenä päänsä tytärtään kohti, joka tuli sisään syöksyen, Erika Grünlichin jäädessä seisomaan Ida Jungmannin kanssa ovelle.