Part 27

Tultiin Oldenburgin seutuun. Alkoi näkyä pyökkilehtoja, vaunut ajoivat asutuksen läpi pienen torin yli, jossa oli vinttikaivo, sitten takaisin kedolle, Au-joen yli vievän sillan yli ja pysähtyivät viimein »Zum Riesebuschin» yksikerroksisen rakennuksen eteen. Se sijaitsi tasaisen pihan laidassa, jossa oli nurmikenttiä, hiekoitettuja teitä ja maalaiskukkapenkkejä. Takana oli penkereittäin kohoava pyökkimetsä. Rinteen eri pengermiä yhdisti toisiinsa koholla olevien puiden juurista ja kivistä muodostetut portaat, ja joka välikkeeseen, puiden siimekseen, oli asetettu valkoisia pöytiä, penkkejä ja tuoleja.

Buddenbrookit eivät suinkaan olleet ensimmäiset vieraat. Pari hyvinvoipaa palvelustyttöä ja tahraiseen hännystakkiin puettu tarjoilija hääri juoksujalkaa pihalla kantaen leikkeleitä, mehuvesiä, maitoa ja olutta metsikköön, johon jonkun matkan päähän toisistaan oli sijoittunut useampia perhekuntia lapsineen.

Herra Dieckmann, ravintolan isäntä, astui henkilökohtaisesti vaunu-oven eteen paitahihasillaan keltainen, kudottu lakki päässä, auttaakseen herrasväkeä alas, ja Longuet'n siirryttyä kauemmaksi hevosia viemään, sanoi konsulitar: »Teemme nyt ensin kävelyretken, hyvä isäntä, mutta palatessamme noin tunnin kuluttua tahtoisimme aamiaista. Olkaa hyvä ja kattakaa meille metsään... mutta ei liian korkealle; toinen pengermä näyttää minusta sopivimmalta...»

»Pankaa nyt parhaanne, herra Dieckmann», lisäsi konsuli, »meillä on hemmoiteltu vieras...»

Herra Permaneder pani vastaan. »Eikö mitä! Olutta ja juustoa...»

Tuota ei herra Dieckmann ymmärtänyt, vaan alkoi ladella luistavasti: »Kaikkea mitä talossa on, herra konsuli... Krapuja, äyriäisiä, erilaisia makkaroita, juustoja, savustettua ankeriasta, savustettua lohta, savustettua sampea...»

»Hyvä on, Dieckmann, kyllä te tiedätte. Ja sitten — kuusi lasia maitoa ja yksi seideli olutta, ellen erehdy, herra Permaneder?...»

»Yksi olutta, kuusi maitoa... tuoretta maitoa vai kirnumaitoa vai viilimaitoa, herra konsuli?...»

»Tuoretta maitoa ja kirnumaitoa, Dieckmann. Siis tunnin kuluttua.»

Sen jälkeen he menivät pihan yli.

»Ensiksi meidän on käytävä lähteellä, herra Permaneder», sanoi Thomas. »'Lähde' on Au-joen lähtökohta, ja Au on pieni joki, jonka varrella on Schwartau ja jonka varrella myös kerran keskiajalla meidän kaupunkimme sijaitsi, kunnes se paloi — ei se tainnut olla kovin vahvasti rakennettu — minkä jälkeen se rakennettiin uudelleen Traven rannalle. Joen nimeen liittyy muuten eräitä kirveleviä muistoja. Poikina ollessamme meistä oli hauska nipistellä toisiamme käsivarteen kysyen: 'Mikä on Schwartaun joen nimi?' Jolloin nipistetty tietysti älähti 'au'. Katsokaa!» sanoi hän yht'äkkiä heidän tultuaan kymmenen askeleen päähän portaista; »toiset ovat ehtineet ennen meitä. Tuolla ovat Möllendorpfit ja Hagenströmit.»

Aivan oikein! Ylhäällä metsikön kolmannella pengermällä istuivat noiden edullisen naimakaupan solmineiden perheiden jäsenet kahden peräkkäin liitetyn pöydän ääressä vilkkaasti puhellen. Pöydän päässä istui senaattori Möllendorpf, kalpea vanha herra, jolla oli sokeritauti ja suippo, ohut valkoinen poskiparta. Hänen vaimonsa, syntyisin Langhals, käytteli pitkävartista lornettiaan, ja hänen harmaa tukkansa oli pörröllään edestä sekä takaa. Seurassa oli myös heidän poikansa August, vaaleaverinen nuori mies, jolla oli huoliteltu ulkomuoto, ja Julchenin, syntyisin Hagenström, aviomies, pieni ketterä herra, jolla oli isot, kiiltävät, mustat silmät ja melkein yhtä isot timantit korvalehdissä; hän istui vaimonsa veljien Hermannin ja Moritzin välissä. Konsuli Hermann Hagenström alkoi käydä lihavaksi, sillä hän eli herkutellen ja sanottiin hänen syövän jo aamulla hanhipiirasta. Hänellä oli punertava, lyhyt täysiparta, ja hänen nenänsä — hänen äitinsä nenä — riippui silmiinpistävän litteänä. Tohtori Moritz, jolla oli sisäänpainunut rinta ja kellahtava ihonväri, välkytteli teräviä, harvoja hampaitaan vilkkaasti puhellessaan. Molemmilla veljeksillä oli naisseuraa, sillä oikeusoppinutkin oli ollut jo useamman vuoden naimisissa erään hampurilaisen neiti Puttfarkenin kanssa. Tällä rouvalla oli voinkeltainen tukka ja aivan elottomat, nähtävästi englantilaistuneet, mutta hyvin kauniit ja säännölliset piirteet, sillä tohtori Hagenström ei olisi voinut häpäistä kaunosielun-mainettaan menemällä naimisiin ruman tytön kanssa. Ja lopuksi siellä oli vielä Hermann Hagenströmin pikku tytär ja Moritz Hagenströmin kuusivuotias poika, kaksi valkoisiin vaatetettua lasta, jotka jo nyt melkein olivat kihloissa, sillä Huneus-Hagenströmien omaisuuden ei pitänyt saada hajaantua. — Kaikki söivät munakokkelia kinkun kera.

Seurueet tervehtivät toisiaan Buddenbrookien kulkiessa ohi vähän matkan päässä. Konsulitar taivutti hiukan hajamielisesti ja ihmettelevän näköisenä päätään, Thomas kohotti hattuaan ja liikutti samalla huuliaan kuin sanoen jonkun kylmän kohteliaisuuden, ja Gerda kumarsi vieraasti ja muodollisesti. Mutta herra Permaneder, jota nousu oli kostuttanut, heilutti reippaasti vihreätä lakkiaan ja huusi kovalla, iloisella äänellä: »Hyvää huomenta.» — Jolloin senaattorin rouva Möllendorpf otti lornjetin käteensä... Mutta Tony kohotti olkapäänsä korkealle, nosti päätään, painoi leukansa alas ja tervehti luoksepääsemättömän vihaisesti, katsoen Julchen Möllendorpfin leveäreunaisen hienon hatun yli... Tällä hetkellä hänen päätöksensä kypsyi lopullisesti...

»Jumalan kiitos, Tom, että syömme aamiaista vasta tunnin kuluttua! Minä en välittäisi istua tuon Julchenin edessä... Huomasitko sinä, miten hän tervehti? Tuskin lainkaan. Ja minun mitättömän mielipiteeni mukaan hänen hattunsa oli aivan mauton...»

»No, mitä hattuun tulee... Etkä sinäkään tainnut tervehtiä häntä sen kohteliaammin, hyvä ystävä. Mutta älä viitsi suuttua, se nostaa kurtut kasvoihin.»

»Suuttua, Tom? Ehen! Jos nuo ihmiset luulevat olevansa suurimpia pöppöjä, on se ainoastaan naurettavaa. Mikä ero on oikeastaan tuon Julchenin ja minun välillä, pyydänpä kysyä? Se, ettei hän saanut miehekseen veijaria, vaan ainoastaan 'vätyksen', kuten Ida sanoisi; ja jos hän olisi minun asemassani, saataisiinpa nähdä, saisiko hän toista miestä.»

»Mistä sinä tiedät, ettet itse saa sellaista?»

»Vätystäkö, Thomas?»

»Onhan se parempi kuin veijari.»

»Ei hänen tarvitse olla yhtä eikä toista. Mutta siitä ei puhuta.»

»Oikein. Olemme jääneet jälkeenkin. Herra Permaneder kiipeää kuin kauris...»

Tultiin varjoisalle metsätielle, eikä kestänyt kauan ennenkuin oltiin »lähteellä», kauniilla, runollisella paikalla, jossa puinen silta yhdisti toisiinsa rotkomaiset kallioseinät ja jossa oli tuuheita riippaoksaisia rinteitä, puita, joiden juuret olivat paljaat. He ottivat konsulittaren tuomalla hopeaisella, kokoontyönnettävällä pikarilla vettä pienestä kivisestä altaasta, joka oli lähteen alla, ja virvoittivat itseään raikkaalla rautapitoisella vedellä, jolloin herra Permaneder, saaden pienen kohteliaisuuskohtauksen, pyysi rouva Grünlichiä maistamaan hänen lasistaan. Hän oli äärettömän kiitollinen, toisti moneen kertaan: 'Kuinka herttaista', ja jutteli valppaasti konsulittaren, Thomaksen, Gerdan, Tonyn ja pikku Erikankin kanssa... Gerdakin, joka tähän asti oli kärsinyt kuumuudesta ja vaipunut eräänlaiseen mykkään, elottomaan hermostuneisuuteen, alkoi nyt toipua, ja kun hiukan kiireisen paluumatkan jälkeen taas oli saavuttu majatalon edustalle ja asetuttu toiselle penkereelle katetun ruokapöydän ympärille, oli hän ensimmäinen, joka valitti herra Permanederin pikaista lähtöä — juuri nyt, kun oli alettu tutustua ja kun murteen aiheuttamia väärinkäsityksiä ja ymmällejoutumisia sattui yhä harvemmin... Hän kertoi kuulleensa ystävänsä ja kälynsä Tonyn käyttävän pari kolme kertaa erittäin onnistuneesti baierilaisia sanoja...

Herra Permaneder ei vastannut juuri mitään »lähtöä» koskevaan viittaukseen, antautui vain aluksi herkkujen nauttimiseen, joita pöytä oli täynnä ja jollaisia hän ei nähnyt joka päivä Tonavan varrella.

He söivät kiirettä pitämättä hyvältä maistuvia ruokia, pikku Erikan iloitessa eniten pienistä silkkipaperiruokaliinoista, jotka hänestä olivat paljon kauniimmat kuin suuret liinakankaiset ruokaliinat kotona ja joita hän tarjoilijan luvalla pisti muutaman taskuunsa muistoksi. Sitten istui perhe vieraansa kanssa vielä hyvän aikaa yhdessä, herra Permanederin polttaessa useita mustia sikareita oluen väliin, ja konsulin polttaessa savukkeitaan; — mutta kukaan ei enää ajatellut herra Permanederin lähtöä, eikä tulevaisuutta ylimalkaan kosketeltu ollenkaan. Sen sijaan muisteltiin menneitä asioita, puhuttiin viime vuosien valtiollisista tapahtumista. Ja herra Permaneder kertoi — naurettuaan ensin läkähtyäkseen parille konsulittaren esittämälle, vuoteen neljäkymmentä kahdeksan liittyvälle jutulle, jotka tämä oli kuullut mieheltään — Münchenin vallankumouksesta ja Lola Montezista, joka rouva Grünlichistä oli äärettömän mieltäkiinnittävää. Mutta tunnin kuluttua päivällisestä, Erikan palattua Idan kanssa aivan hikisenä, kädet täynnä kedon kukkia, ja Idan muistutettua piparpähkinöistä, jotka vielä täytyi ostaa, lähdettiin alempana olevaan kylään... kuitenkin vasta sitten, kun konsulitar, jonka vieraita kaikki tänään olivat, oli maksanut laskun sievoisella kultakolikolla.

Majatalon edessä annettiin määräys, että vaunujen tuli olla valmiina tunnin kuluttua, sillä tahdottiin vielä ehtiä levätä hiukan kaupungissa ennen päivällistä; sitten astelivat kaikki hiljalleen auringon paahtaessa pölyistä tietä kylän matalia taloja kohti.

Heti Aun-sillalle tultua järjestyi kuin itsestään seuraava ryhmittely, joka sitten pysyi samana koko matkan: Edellä kulki mamsseli Jungmann pitkine koipineen väsymättömästi edestakaisin juoksentelevan ja kaaliperhosia ajelevan Erikan kanssa, sitten seurasivat konsulitar, Thomas ja Gerda, ja viimeisinä, jonkun matkan päässä toisista, rouva Grünlich ja herra Permaneder. Etupäässä oli äänekästä, sillä pikku tyttö ilakoi ja Ida yhtyi häneen, hörähtäen vähän väliä syvään hyväntahtoiseen hirnuntaansa. Keskellä kulkijat olivat kaikki kolme aivan vaiti, sillä Gerda oli pölyn tähden vajonnut taas hermostuneeseen liikkumattomuuteen ja vanha konsulinna poikineen oli ajatusten vallassa. Takanakin oli äänetöntä... mutta vain näennäisesti, sillä Tony ja baierilainen vieras puhelivat hiljaa ja läheisesti. — Mistä he puhuivat? Herra Grünlichistä...

Herra Permaneder oli tehnyt sen sattuvan huomautuksen, että Erika oli herttainen ja sievä lapsi, mutta ettei hän ollut juuri yhtään äitinsä näköinen, johon Tony oli vastannut: »Hän on aivan isäänsä... eikä se ole niinkään epäedullista, sillä ulkonaisesti oli Grünlich hieno mies — se on myönnettävä! Hänellä oli myös hyvin erikoinen kullankeltainen poskiparta; en ole milloinkaan nähnyt sellaista muilla...»

Sitten tiedusti herra Permaneder vielä kerran, vaikka Tony oli jo Münchenissä Niederpaureilla kertonut hänelle kutakuinkin seikkaperäisesti aviotarinansa, kaikenlaisia yksityiskohtia ja kysyi osaaottavasti silmiä räpäytellen, tarkasti vararikon vaiheita.

»Hän oli huono ihminen, herra Permaneder, muuten isä ei olisi ottanut minua takaisin hänen luotaan, vakuutan sen teille. Kaikilla ei ole hyvä sydän, sen on elämä opettanut minulle, tiedättekö, vaikka olenkin vielä nuori — jos kohta olen ollut leskenä tai sen tapaisena kymmenen vuotta. Hän oli ilkeä, ja Kesselmeyer, hänen pankkiirinsa, joka sitäpaitsi oli tyhmä kuin aasi, oli vielä ilkeämpi. En tarkoita, että itse olisin pyhimys ja aivan syytön... älkää ymmärtäkö minua väärin! Mutta Grünlich laiminlöi minut kokonaan, ja jos hän istui joskus minun luonani, luki hän sanomalehteä; ja hän petti minua ja antoi minun aina olla Eimsbüttelissä, koska minä olisin voinut kaupungilla kuulla siitä suosta, johon hän oli vajonnut... Mutta minähän olen vain heikko nainen ja minulla on vikani, enkä minä varmaankaan ole aina tehnyt aivan oikein. Annoin esimerkiksi miehelleni huolen ja valituksen aihetta kevytmielisyydelläni ja tuhlaavaisuudellani ja aamupuvuillani... Mutta lisään vielä, että minulla oli yksi puolustus, nimittäin se, että olin lapsi mennessäni naimisiin, hanhi, tyhmeliini. Voitteko ajatella, että niinä esimerkiksi vasta juuri ennen kihlaustani sain tietää, että neljä vuotta sitten uudistettiin yliopistojen ja sanomalehtien statuutit? Joutavat asetukset muuten!... Ai niin, on todellakin surullista, että ihminen elää vain kerran, herra Permaneder, eikä voi aloittaa kaikkea alusta; tahtoisi tehdä niin monen seikan paremmin.»

Hän vaikeni ja katsoi jännittyneesti hiekkaan; hän oli antanut vieraalle viisaasti ajatellun lähentymiskohdan, sillä tästä ei ollut pitkä harppaus ajatukseen, että joskin elämää ei saattanut aloittaa alusta, saattoi uusi, parempi avioliitto sentään vielä olla mahdollinen. Mutta herra Permaneder antoi tilaisuuden luikua ohitseen ja rajoittui vain moittimaan kiihkeästi herra Grünlichiä, kärpäsen saadessa kulkea rauhassa hänen pientä, pyöreätä leukaansa pitkin...

»Semmoinen junkkari! Jos hän olisi tässä, niin kyllä minä antaisin...»

»Hyi, herra Permaneder! Ette saa puhua noin. Meidän tulee unohtaa ja antaa anteeksi, kosto on minun, sanoo Herra... kysykääpäs äidiltä! Varjelkoon... en tiedä, missä Grünlich on ja miten hänen on käynyt elämässä, mutta toivon hänelle kaikkea hyvää, joskaan hän ei ehkä ole ansainnut sitä...»

He olivat tulleet kylään, pienen talon edustalle, jossa oli leipuripuoti. Melkein tietämättään olivat he jääneet seisomaan, ja melkein huomaamattaan olivat he nähneet Erikan, Idan, konsulittaren, Thomaksen ja Gerdan katoavan naurettavan pienestä puodinovesta sisään syvään kumartuen. Niin syvään vaipuneet he olivat keskusteluunsa, vaikka siinä ei ollut tähän asti kosketeltu muuta kuin turhia ja typeriä asioita.

Heidän vieressään oli aita, ja sen vierellä oli pitkä, kaita kukkapenkki, jossa kasvoi pari resedaa ja jonka mehevää mustaa multaa rouva Grünlich kaivoi tavattoman innokkaasti päivänvarjon kärjellä, maahan katsoen ja hiukan palavissaan. Herra Permaneder. jonka höyhenellä varustettu hattu oli soljunut otsalle, seisoi aivan hänen vieressään ottaen silloin tällöin osaa kukkapenkin mullitukseen keppinsä nenällä. Hänenkin päänsä painui alas; mutta hänen siniset, vetiset silmänsä, jotka olivat käyneet kirkkaiksi ja hiukan punaisiksi, katsoivat alta kulmain nöyrän, huolestuneen ja jännitetyn näköisinä rouva Grünlichiin, saman ilmeen riippuessa hänen hylkeenviiksissään...

»Ja nyt te kai pelkäätte kauheasti», hän sanoi, »ettekä tahdo enää koskaan yrittää uudestaan, vai kuinka, rouva Grünlich...?»

»Miten taitamatonta!» ajatteli Tony. »Täytyykö minun nyt myöntää se todeksi?»... Hän vastasi: »Kyllä, herra Permaneder, tunnustan suoraan, että minusta olisi vaikeata antaa toisen kerran myöntymykseni koko elämän ajaksi, sillä minulle on opetettu, että se on hirveän vakava askel... siihen tarvittaisiin varma takuu siitä, että kysymyksessä oleva mies olisi todella kunnollinen, jalo ja läpihyvä...»

Nyt uskalsi toinen kysyä, pitikö rouva Grünlich häntä sellaisena miehenä, johon Tony vastasi: »Pidän, herra Permaneder, pidän teitä sellaisena.»

Sitten seurasi vain pari lyhyttä, hiljaa lausuttua sanaa, joihin sisältyi kihlautuminen ja herra Permanederille lupa kääntyä kotiin tultua konsulittaren ja Thomaksen puoleen...

Toisten seuran jäsenien tullessa ulos puodista suuret piparpähkinäpussit kädessä antoi konsuli katseensa hipua hienotunteisesti noiden kahden yli, sillä he olivat ankarasti hämillään: Herra Permaneder ei koettanut sitä salata; Tony taas peitti sen majesteettisen arvokkuuden verhoon.

Kiiruhdettiin vaunujen luo, sillä taivas oli mennyt pilveen ja alkoi pisaroida.

* * * * *

Kuten Tony oli olettanut, oli hänen veljensä heti herra Permanederin ilmestyttyä taloon hankkinut tarkat tiedot vieraan asemasta, mikä oli antanut sen tuloksen, että X. Noppe. & Comp. oli pienehkö, mutta taattu liike, joka, ollen yhteistoiminnassa herra Niederpaurin johtaman Panimoyhtiön kanssa, tuotti hyvää voittoa, ja että herra Permanederin osuus, kun siihen liitettäisiin Tonyn myötäjäissumma, 17000 taalaria, riittäisi turvattuun porvarilliseen elämään ilman ylellisyyttä. Konsulitar tiesi asiasta, ja perinpohjaisen keskustelun jälkeen, johon ottivat osaa hän, herra Permaneder, Antonie ja Thomas, järjestettiin kihlauspäivän iltana hankaluuksitta kaikki kysymykset, myöskin pikku Erikaa koskeva puoli. Herra Permaneder suostui liikutettuna morsiamensa toivomukseen, että tyttö otettaisiin mukaan Müncheniin.

Kahden päivän kuluttua lähti humalakauppias talosta — »koska Noppe muuten haukkuu» — mutta heinäkuussa tapasi rouva Grünlich hänet jälleen hänen synnyinkaupungissaan; hän tuli tänne Tomin ja Gerdan seurassa, jotka aikoivat Bad Kreuthin kylpylaitokseen. Konsulitar oli jäänyt Erikan ja Ida Jungmannin kanssa Itämeren rannalle. Noilla kahdella parilla oli muuten tilaisuus katsella Münchenissä Kaufingerstrassen varrella, siis aivan lähellä Niederpaureita, olevaa taloa, jonka herra Permaneder aikoi ostaa ja jonka hän suurimmaksi osaksi tuumi vuokrata pois. Se oli kerrassaan merkillinen vanha talo kapeine portailleen, jotka veivät alaovelta suoraan ensimmäiseen kerrokseen kuin taivaanportaat, ilman mutkia ja väliosastoja; niiden päässä olevan käytävän vasemmalta ja oikealta puolen tultiin päädyn puoleisiin huoneisiin...

Elokuun puolivälissä palasi Tony kotiin varustaakseen lähiviikkoina myötäjäisiänsä. Paljon hänellä oli tavaraa vielä ensimmäisen avioliittonsa ajoiltakin, mutta moni seikka kaipasi myös täydennystä Ja eräänä päivänä saapui Hampurista, josta oli tilattu yhtä ja toista, myös uusi aamupuku... siinä ei tosin ollut samettinauhoja, vaan kangasruusukkeita.

Myöhemmin syksyllä saapui herra Permaneder taas Mengstrassen varrelle; ei tahdottu pitkittää asiaa...

Mitä hääjuhlallisuuksiin tulee, sujuivat ne niin kuin Tony oli odottanut: Niistä ei pidetty paljon melua. »Heittäkäämme komeus», sanoi konsuli. »Sinä olet jälleen naimisissa, ja nyt on kaikki taas kuten ennen.» Kihlauskortteja lähetettiin vain pieni määrä — mutta eräs, jota ei unohdettu, oli Julchen Möllendorpf, syntyisin Hagenström; siitä piti madame Grünlich visusti huolen. Häämatkasta luovuttiin, koska herra Permaneder halveksi 'sellaista jahtia' ja koska Tony, juuri palattuaan kesän vietosta, piti matkaa Müncheniin tarpeeksi pitkänä. Vihkiäiset, joita ei tällä kertaa toimitettu pylvässalissa, vaan Marian-kirkossa, tapahtuivat suvun piirissä. Tony kantoi arvokkaasti oranssikukkia myrttiseppeleen asemesta, ja pääkirkkoherra Kölling saarnasi hiukan pienemmällä äänellä kuin kerran ennen, mutta yhä vielä kehoittaen _kohtuullisuuteen_.

Christian tuli Hampurista hyvin hienosti puettuna, hiukan rasittuneena, mutta iloisella tuulella, kertoi Burmeester & Comp:n olevan »tip-top», virkkoi, että Klothilde ja hän menisivät kai naimisiin vasta tähtein »tuolla puolen» — »nimittäin: Kumpikin erikseen...» ja tuli aivan liian myöhään kirkkoon, siksi että oli käynyt klubissa. Justus-setä oli hyvin liikutettu ja oli yhtä runsaskätinen kuin aina, mikä ilmeni siinä, että hän lahjoitti vastanaineille erinomaisen kauniin, paksusta hopeasta tehdyn pöytäkaluston... Hän näki melkein nälkää kotona vaimoineen, sillä tuo heikko äiti maksoi yhä edelleen hyljätyn ja perinnöttömäksi tehdyn poikansa Jakobin velat talousrahoistaan pojan oleksiessa nykyisin Pariisissa. Breitestrassen Buddenbrookin naiset huomauttivat: »Toivottavasti liitto kestää tällä kertaa.» Mutta siihen yhtyi epämiellyttävä tunne siitä, etteivät he kenties sentään sitä toivoneet... Sesemi Weichbrodt kohosi varpaisilleen, suudella napsahutti hoidokkiaan, nykyistä rouva Permanederiä otsalle ja sanoi herttaisine vokaaleineen: »Tule onnelliseksi., hövä lapsi!»

SEITSEMÄS LUKU.

Noustuaan vuoteesta kello kahdeksan, mentyään makuuhuoneensa pienen portin kautta kiertoportaita alakertaan, otettuaan kylvyn ja puettuaan jälleen ylleen aamunuttunsa ryhtyi konsuli Buddenbrook yleisiin asioihin. Silloin ilmestyi nimittäin kylpyhuoneeseen herra Wenzel, parturi ja kaupunginvaltuuston jäsen punaisine käsineen ja älykkäine kasvoineen, kantaen höyryävää vesivatia, jonka hän oli noutanut keittiöstä, ynnä muita taipeitaan. Ja konsulin istahtaessa suureen lepotuoliin pää taapäin taivutettuna, ja herra Wenzelin alkaessa saippuoida hänen leukaansa syntyi melkein aina keskustelu, joka alkaen yöunesta ja ilmasta siirtyi suuren maailman tapahtumiin ja kaupungin asioihin sekä päättyi tavallisesti yksityisiin kauppa- ja perhesuhteisiin... Tämä kaikki pitkitti toimitusta, sillä aina kun konsuli sanoi jotakin, täytyi herra Wenzelin ottaa veitsi hänen kasvoiltaan.

»Miten olette nukkunut, herra konsuli?

»Kiitos, hyvin, Wenzel. Onko kaunis ilma?»

»Kylmä ja hiukan huuruinen, herra konsuli. Pojat ovat taas laittaneet Jakobinkirkon luokse kymmenen metrin pituisen luikuradan, niin että minä olin vähällä halkaista pääni tullessani pormestarin luota. Piru heidät periköön...»

»Joko olette lukenut lehtiä?»

»Sanomat ja Hampurin Uutiset. Ei mitään muuta uutta kuin Orsini-pommijuttu... Se on kauheata. Matkalla oopperaan... Ovat ne joukkoa...»

»No, en luule sen merkitsevän sen enempää. Kansan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, ja seuraus on vain se, että poliisikuntaa vahvistetaan ja sanomalehtiä kiristetään yhä enemmän. Hän on varuillaan, mutta mahtaa se olla levotonta elämää sentään, sillä hänen täytyy toimia lakkaamatta pysyttääkseen asemansa. Mutta kunnioitan häntä. Sellaisin mielipitein ei ole ainakaan mikään 'vätys', kuten mamsseli Jungmann sanoisi; ja hänen leipurikassa- ja huokeat leivänhintatuumansa ovat kerrassaan suurenmoisia keksintöjä. Hän tekee epäilemättä paljon kansan hyväksi...»

»Niin, samaa sanoi herra Kistenmaker.»

»Stephan? Puhuimme siitä eilen.»

»Ja Preussin Fredrich Wilhelmin asiat ovat huonosti, herra konsuli; ei hän enää selviä. Puhutaan prinssin tulevan lopullisesti hallitsijaksi...»

»Ei sitä vielä tiedä. Wilhelm on osoittautunut vapaamieliseksi. Katkeruus häntä sittenkin eniten kalvaa, tuota miesparkaa... Mitä uutta Köpenhaminasta?»

»Ei kerrassaan mitään, herra konsuli. Ne eivät tahdo. Liitto on selittänyt aivan oikein, että Holsteinin ja Lauenburgin hallitussääntö on oikeudenvastainen... Mutta sitä ei suostuta muuttamaan...»

»Niin, se on aivan kuulumatonta, Wenzel. Semmoisia ne tanskalaiset ovat! Muistan hyvin, kuinka jo pienenä poikana olin vihainen eräälle laululle, joka alkoi näin: 'Gib mir, gib allen denen, die sich von Herzen sehnen...' ja jossa aina ajattelin 'denen' sanan kirjoitetuksi ä:llä, käsittämättä, että Jumala voisi antaa jotakin tanskalaisillekin...»

»Ai, ai, olkaa varovainen, Wenzel... No niin. Ja entä Hampurin oikorautatiehanke! Siitä on jo taisteltu sanoilla ja tullaan taistelemaan edelleen, kunnes Köpenhaminasta annetaan lupa...»

»Niin, herra konsuli, ja vaikeus on siinä, että koko Altona—Kielin rautatieyhdistys on sitä vastaan, ja tarkkaan katsoen koko Holsteinkin; näin sanoi myös pormestari, tohtori Överdieck. He pelkäävät Kielistä päin tulevaa nousua...»

»Luonnollisesti, Wenzel. Moinen uusi side Itä- ja Pohjanmeren välillä... Mutta saattepa nähdä, ettei Altona—Kiel jätä asiaa sikseen. He saattavat rakentaa kilpailevan radan, Itäholstein—Neumünster—Neustadt, se ei ole ollenkaan mahdotonta. Mutta sen ei tule peloittaa meitä, me tarvitsemme oikoradan Hampuriin.»

»Herra konsuli puoltaa asiaa lämpimästi.»

»Niin... mikäli minun voimani ja vähäinen vaikutukseni tulevat kysymykseen... Harrastan suuresti rautatieasioitamme, enkä minä ole ensimmäinen suvussani, joka niitä harrastaa, sillä isäni kuului jo vuodesta viisikymmentäyksi Büchenin rautatien johtokuntaan, niistä kai johtui sekin, että minut valittiin sinne, vaikka olen vasta kolmenkymmenenkahden vuoden vanha. Sillä omat ansionihan eivät ole vielä sanottavat...»

»Vai ei, herra konsuli; herra konsulin raatihuoneella pitämän puheen jälkeen...»