Part 26

Nyt kääntyi rouva Grünlich ympäri ja sanoi kuuluvalla äänellä: »Hän ei arvattavasti ole kieltänyt sinua tuota kertomasta, mutta siitä huolimatta minä en tiedä, onko sopivaa, että sinä teet sen tiettäväksi. Mutta sen minä tiedän ja tahdon sen myös ilmaista, ettei tässä elämässä ole pääasia se, miten joku seikka sanotaan ja ilmaistaan, vaan miten se on tarkoitettu ja millaisesta sydämestä se lähtee; ja jos sinä haluat tehdä pilkkaa herra Permanederin ilmaisutavasta... jos hän on sinun mielestäsi naurettava...»

»Kuka?! Hyvä Tony, en minä tarkoita mitään pahaa! Miksi sinä suutut...»

»_Assez_!» sanoi konsulitar luoden poikaansa vakavan ja pyytävän katseen, mikä merkitsi: Anna hänen olla!

»Älä viitsi olla vihainen, Tony!» sanoi veli. »En tahtonut kiusata sinua. No niin. Ja nyt minä lähden toimittamaan, että joku varastomies tuo tänne hänen arkkunsa. Näkemiin!»

VIIDES LUKU.

Herra Permaneder asettui Mengstrassen varrelle, aterioi seuraavana päivänä Thomas Buddenbrookin ja hänen puolisonsa luona ja tutustui kolmantena päivänä, joka oli torstai, Justus Krögeriin ja hänen rouvaansa, Breitestrassen Buddenbrookin naisiin, jotka pitivät häntä hirveän naurettavana, Sesemi Weichbrodtiin, joka kohteli häntä jotensakin ankarasti, sekä Klothilde-parkaan ja pikku Erikaan. Viimeksimainitulle hän ojensi makeistötterön.

Hän oli häiriintymättömän hyvällä tuulella huolimatta syvistä huokailuistaan, jotka eivät merkinneet mitään, vaan näyttivät kumpuavan liiasta hyvinvoinnista ja tyytyväisyydestä. Hän oli omalaatuisensa piippuineen, hullunkurisine puheineen, sitkeine paikallaan istumisineen, johon hän saattoi vaipua pitkiksi ajoiksi aterioiden jälkeen, asetuttuaan mitä mukavimpiin asentoihin, polttaen, juoden ja tarinoiden. Ja vaikka hän toi tuon vanhan talon elämään aivan uutta ainesta, vaikka koko hänen olemuksensa oli epäsoinnussa näiden huoneiden tyylin kanssa, ei hän kuitenkaan häirinnyt talon totuttuja tapoja. Hän otti uskollisesti osaa aamu- ja iltahartauksiin, pyysi päästä kerran kuulemaan konsulittaren pyhäkoulunpitoa ja oli »Jerusalemin-iltanakin» vähän aikaa läsnä antaen esitellä itsensä naisille, vetäytyen kumminkin hämmentyneenä pois Lea Gerhardtin alkaessa lukea ääneen.

Hän tuli pian tunnetuksi kaupungissa, ja paremmissa perheissä puhuttiin uteliaasti Buddenbrookien baierilaisesta vieraasta; mutta hänellä ei ollut tuttavia pörssissä eikä perheissä, ja koska oli käsissä se aika, jolloin kaupunkilaiset alkoivat lähteä meren rannalle, ei konsuli ruvennut enää tutustuttamaan häntä talon seurapiiriin. Mutta itse hän seurusteli vieraan kanssa ahkerasti ja hartaasti. Huolimatta monista liike- ja luottamustoimistaan järjesti hän itselleen aikaa, niin että saattoi kuljetella vierastaan kaupungilla, näytellä tälle kaikki keskiaikaiset nähtävyydet, kirkot, portit, suihkukaivot, torin, raatihuoneen ja »Laivuriseuran», ja koetti kaikin tavoin huvittaa häntä sekä esittää hänelle pörssissä lähimmät tuttavansa... Ja kun konsulitar, hänen äitinsä, tahtoi kiittää häntä hänen uhrautuvaisuudestaan, vastasi hän kuivasti: »Mitäpä sitä ei tekisi, äiti, kun...»

Tuon sanan antoi konsulitar kulkea niin huomaamatta ohi, ettei hän edes hymyillyt eikä räpäyttänyt silmiäänkään, vaan käänsi vaaleat silmänsä vitkalleen toiseen suuntaan ja siirtyi puhumaan aivan muista asioista...

Hän oli tasaisen ystävällinen herra Permanederiä kohtaan, mitä ei voi sanoa hänen tyttärestään. Kaksilla »sukupäivillä» oli humalakauppias jo ollut — sillä vaikka hän jo kolmantena tai neljäntenä päivänä oli antanut tietää, että hänen panimoasiansa oli toimitettu, oli hän nyt ollut talossa puolitoista viikkoa — ja molempina torstai-iltoina oli rouva Grünlich herra Permanederin puhellessa ja liikahdellessa monta kertaa vilkunut levottomasti sukulaisiinsa, Justus-setään, Buddenbrook-serkkuihin ja Thomakseen, punastunut, istunut jäykkänä ja äänettömänä useamman minuutin ja poistunut pari kertaa huoneestakin...

Kesäkuun vieno tuulenhenki liikutteli hiljaa rouva Grünlichin toisessa kerroksessa olevan makuuhuoneen käärekaihtimia, sillä molemmat ikkunat olivat auki. Pienellä yöpöydällä uudinvuoteen vieressä paloi puoleksi vedellä täytetyn lasin pinnalla, jossa oli öljykerros, monta pientä liekkiä; ne levittivät tasaista, himmeää valoa huoneeseen, jonka suoratyyliset huonekalut oli peitetty harmailla liinaisilla irtopäällisillä. Rouva Grünlich lepäsi vuoteessaan. Hänen kaunis päänsä oli painunut pehmeästi leveiden pitsien reunustamille tyynyille ja hänen kätensä lepäsivät ristissä peitteellä. Mutta hänen silmänsä, jotka olivat liiaksi miettivät voidakseen ummistua, seurasivat hitaasti suuren pitkäruumiisen hyönteisen liikkeitä sen kierrellessä miljoonin äänettömin siivenlyönnein kirkkaan lasin ympärillä... Vuoteen vieressä seinällä, kahden vanhan vaskipiirroksen välissä, jotka kuvasivat kaupunkia keskiajalla, oli kehyksissä oleva lause: »Jätä tiesi Herran huomaan...» Mutta onko se mikään lohdutus, kun keskiyöllä täytyy maata avoimin silmin ja päättää aivan yksin, ilman neuvoja, vastatako »kyllä» vai »ei» omaa vastaista elämäänsä, eikä ainoastaan sitä, koskevaan kysymykseen.

Oli hyvin hiljaista. Vain seinäkello tikutti, ja silloin tällöin kuului viereisestä huoneesta, joka oli erotettu Tonyn makuuhuoneesta oviverhoilla, mamsseli Jungmannin rykäykset. Siellä oli vielä täysi valo. Uskollinen preussitär istui yhä ylhäällä ulosvedettävän pöydän ääressä kattolampun alla parsien sukkia pikku Erikalle, jonka tasainen, syvä hengitys kuului huoneesta; Sesemi Weichbrodtin hoidokeilla oli näet kesäloma, ja lapsi asui nyt Mengstrassen talossa.

Rouva Grünlich kohosi kyynärpäilleen, huokasi ja nojasi päänsä käsiin.

»Ida?» kysyi hän matalalla äänellä, »vieläkö sinä istut sukkia parsimassa?»

»Vielä, Tony lapsukainen», kuului Idan ääni... »Nuku nyt, sinun täytyy huomenna nousta varhain, ja sinä olet muuten väsynyt.»

»Niin, Ida... Herätäthän sinä minut kello kuudelta?»

»Puoli seitsemän riittää, lapsukainen. Vaunuista on jo sanottu. Nuku vain edelleen, että olet virkku sitten...»

»Minä en ole nukkunut vielä yhtään!»

»Ai, ai, lapsukainen, se on paha; ethän sinä tahdo olla väsynyt Schwartaussa? Juo seitsemän siemausta vettä, käänny oikealle kyljelle ja laske tuhanteen...»

»Voi, Ida, tule vielä vähän tänne! Minä en voi nukkua, minulla on niin paljon ajattelemista, että pääni on haljeta... luulen, että minulla on kuumetta, ja vatsakin on taas levoton; tai sitten se on verenvähyyttä; ohimojen verisuonet ovat aivan paisuneet ja tykyttävät niin hirveästi, sillä ne ovat niin täydet, mistä huolimatta päässä saattaa olla liian vähän verta...»

Kuului tuolin kolahdus, sitten ilmestyi Ida Jungmannin vankkaluinen vartalo yksinkertaiseen, epämuodikkaaseen ruskeaan pukuun puettuna oviverhojen väliin.

»Ai, ai, lapsukainen, kuumettako sinulla on? Annapas minun koetella... Pannaan kääre...»

Ja hän harppasi pitkillä miesmäisillä askelillaan piirongin luo, haki nenäliinan, kastoi sen pesuvatiin, astui taas vuoteen ääreen ja pani sen varovasti Tonyn otsalle, minkä jälkeen hän vielä pari kertaa silitti sitä kämmenellään.

»Kiitos, Ida, se tuntuu niin hyvälle... Oh, istu vielä vähän tuohon, rakas hyvä Ida, tuohon sängyn laidalle. Voi kun minun täytyy koko ajan ajatella huomispäivää... Mitä minun pitää tehdä? Kaikki pyörii päässäni.»

Ida oli istunut hänen luokseen, oli ottanut taas käsiinsä neulan ja parsimasienen päälle vedetyn sukan ja sanoi, painaen alas siloisen harmaan päänsä ja seuraten väsymättömillä, kirkkailla, ruskeilla silmillään työtä: »Luuletko, että hän kysyy huomenna?»

»Varmasti, Ida! Ei ole epäilemistäkään. Ei hän ole päästävä tilaisuutta käsistään. Miten kävi Klarankin? Sekin tapahtui sellaisella retkellä... Voisinhan minä sen estää. Voisin pysyä toisten seurassa enkä päästää häntä lähelleni... Mutta sitten se tilaisuus menee sivu! Hän matkustaa ylihuomenna, sen hän on sanonut, eikä hän voi nyt enää mitenkään jäädä pitemmäksi aikaa, ellei siitä huomenna tule selvä... Se täytyy ratkaista huomenna... Mutta mitä minä sanon, jos hän kysyy?! Sinä et ole vielä ollut naimisissa etkä siis tunne sitä elämää, mutta sinä olet vilpitön ihminen ja sinulla on hyvä ymmärrys ja olet neljänkymmenen kahden vuoden vanha. Etkö voi neuvoa minua? Tarvitsisin niin sinun neuvoasi...»

Ida Jungmann antoi sukan vaipua helmaan.

»Niinpä kyllä, Tony lapsukainen, minä olen ajatellutkin sitä paljon. Mutta minkä minä ymmärrän, ei siinä ole enää mitään neuvomista. Eihän hän voi enää mitenkään talosta lähteä puhumatta sinun ja äitisi kanssa, ja ellet sinä tahdo, olisi sinun pitänyt lähettää hänet aikaisemmin pois...»

»Sinä olet oikeassa, Ida; mutta sitä minä en ole voinut, sillä näinhän sen kuitenkin pitää käydä! Mutta en voi olla ajattelematta: 'Voin vielä peräytyä, vielä ei ole liian myöhä'. Ja nyt minä makaan tässä tuskitellen...»

»Pidätkös sinä hänestä, Tony? Sanopa nyt suoraan?»

»Pidän, Ida. Valehtelisin, jos sen kieltäisin. Kaunis hän ei ole, mutta se ei merkitse niin paljoa tässä elämässä, ja hän on perin hyvä mies eikä luullakseni osaa olla ilkeä. Kun muistan Grünlichiä...» hyvä Jumala! hän sanoi olevansa valpas ja keksintäkykyinen, mutta peitti aina kavalasti veijarimaisuutensa... Permaneder ei ole sellainen, näetkös. Hän on, kuinka sanoisin, liian mukavuuttarakastava ja ottaa elämän liian hupaiselta kannalta viitsiäkseen vehkeillä, mikä toiselta puolen on moitittavaa, sillä näin ei hänestä koskaan tule miljonääriä; hän antaa kaiken mennä omaa latuaan... Sellaisia siellä etelässä olivat kaikki, ja juuri siinä on niksi, Ida, juuri siinä. Münchenissä, näetkös, jossa hän oli kaltaistensa parissa, ihmisten parissa, jotka puhuivat kuten hän ja käyttäytyivät kuten hän, minä suorastaan rakastin häntä, niin miellyttävältä ja avosydämiseltä hän minusta tuntui. Ja huomasin myös hänen tuntevan samaa, — mihin ehkä vaikutti sekin, että hän luuli minua rikkaaksi rouvaksi, rikkaammaksi, pelkään, kuin mitä olen, sillä äiti ei voi enää antaa paljon lisää, kuten tiedät. Mutta se ei ole merkitsevä hänelle kovin paljoa, olen varma siitä. Hyvin suuret rahamäärät eivät ole hänelle niinkään mieleen... No niin... mitä minun pitikään sanoa, Ida?»

»Että Münchenissä pidit hänestä; mutta entä täällä?»

»Täällä, Ida! Tiedät jo, mitä minä aion sanoa. Täällä, jossa hän on omien olojensa ulkopuolella, jossa kaikki on toisenlaista, ankarampaa ja kunnianhimoisempaa ja arvokkaampaa, niin sanoakseni... täällä minun täytyy usein hävetä hänen puolestaan, niin, sanon sen suoraan, Ida, olen vilpitön ihminen, minua hävettää, vaikka se on ehkä huonosti tehty! Näetkös... Hän käyttää kieltä vapaasti ja huolettomasti ja päästää tulemaan omituisia lausetapoja. Siellä etelässä tehdään niin, Ida, siellä se voi sattua kaikista sivistyneimmillekin ihmisille kun he ovat hyvällä tuulella, se ei loukkaa kenenkään korvaa, se livahtaa vain sivu huomaamatta, eikä kukaan ihmettele sitä. Mutta täällä katsoo äiti häntä pitkään, ja Tom nostaa kulmakarvansa, ja Justus-setä hytkähtää ja on purskahtaa nauruun, kuten Krögereiden on tapana tehdä, ja Pfiffi Buddenbrook luo silmäyksen äitiinsä tai Friederikeen tai Henrietteen, — ja silloin minua hävettää niin kauheasti, että tahtoisin mennä ulos, enkä voi käsittää miten voisin mennä hänen kanssaan naimisiin...»

»Mitä turhia, Tony! Sinähän saat asua hänen kanssaan Münchenissä.»

»Olet oikeassa, Ida. Mutta täällä pitäisi olla ensin kihlajaiset, ja minun pitäisi koko ajan hävetä suvun ja Kistenmakerien ja Möllendorpfien ja muiden edessä siksi, ettei hänen käytöstapansa ole hienompi... Grünlich oli paljon hienompi, vaikka hän oli musta sisältä, kuten herra Stengel sanoi aikoinaan... Ida, minun pääni on aivan pyörällä, ole hyvä ja muuta kääre.»

»Mutta toiselta puolen tahdon», sanoi hän jälleen, syvään hengähtäen kylmän kääreen koskettaessa otsaa, »sillä pääasia on ja tulee olemaan se, että minä saan pukeutua uudelleen morsiushuntuun ja pääsen kulkemasta täällä eronneena rouvana... Voi, Ida, minun on täytynyt ajatella niin monia vanhoja asioita viime päivinä, Grünlichin tuloa taloon ja sitten hänen toimeenpanemiaan kohtauksia — se oli häpeämätöntä, Ida! — ja Travemündeä ja Schwarzkopfeja...» lisäsi hän hitaammin, katseen viipyessä hetken aikaa haaveellisena Erikan sukan parsitussa paikassa... »ja sitten kihlausta ja Eimsbütteliä ja meidän taloamme — se oli niin hieno, Ida; voi minun aamupukujanikin!... Sellaisia minä en enää tule saamaan, jos otan Permanederin; elämä tekee ihmisen vaatimattomammaksi, niin se on — ja sitten edelleen tohtori Klaassenia ja lasta ja pankkiiri Kesselmeyeriä... ja viimein loppua — se oli kauhea, et voi aavistaa kuinka kauhea; ja kun on ollut semmoisia kokemuksia elämässä, niin... Mutta Permaneder ei ole antautuva likaisiin hommiin, sitä en minä usko ikinä; ja kauppa-asioissa voimme luottaa häneen ehdottomasti, sillä minä luulen todellakin, että hän ja Noppe ansaitsevat sangen hyvin Niederpaurin johtamalla yhtiöllä. Ja kun minusta on tullut hänen rouvansa, Ida, niin niinä kyllä pidän huolen siitä, että hän tulee kunnianhimoisemmaksi ja kohottaa asemaamme ja panee liikkeelle tarmonsa, ja tuottaa kunniaa minulle ja meille kaikille, sillä se ehto hänen täytyy täyttää, jos hän kerran tahtoo naida Buddenbrookin suvun jäsenen!»

Hän vei kätensä ristiin niskan alle ja katsoi kattoon.

»Niin, siitä on nyt kokonaista kymmenen vuotta, kun minä otin Grünlichin... Kymmenen vuotta! Ja nyt on taas sama edessä, nyt minun täytyy taas antaa jollekin myöntymykseni. Tiedätkös, Ida, elämä on sentään hirveän vakava asia!... Ero on vain siinä, että silloin siitä pidettiin ääretöntä elämää ja kaikki kiusasivat ja ahdistivat minua, nyt sen sijaan ovat kaikki ääneti ja pitävät itsestään selvänä asiana, että minä vastaan myöntäen. Sillä niin on laita, Ida, että tämä kihlaus Aloisin kanssa — sanon häntä jo nimeltä, koska nyt pitää kuitenkin näin käydä — ei ole ollenkaan juhlallinen ja iloinen asia, eikä siinä ole oikeastaan ollenkaan kysymys minun onnestani, vaan kun minä nyt menen toisen kerran naimisiin, hyvitän sillä vain tyynesti ensimmäisen avioliittoni, jonka olen velkaa niinellemme. Tom ja äiti ajattelevat samoin...»

»Voi, voi, Tony-kulta! ellet sinä välitä hänestä ja ellei hän voi tehdä sinua onnelliseksi...»

»Ida, minä tunnen elämän enkä ole enää mikään hanhi; minulla on silmät päässä. Ehkei äiti kehoittaisi minua tähän, sillä arveluttavat asiat hän sivuuttaa sanoen: _Assez!_ Mutta Tom tahtoo. Opeta sinä minut ymmärtämään Tomia! Mitä hän oikein ajattelee? Ajatteleeko hän näin: Kuka tahansa! Kuka vain on kelvollinen, joka ei ole aivan kelvoton. Sillä tällä kertaa ei ole kysymys rikkaasta naimakaupasta, vain siitä, että entinen tahra tulee jotenkuten poistetuksi. Niin hän ajattelee. Jo heti Permanederin tultua taloon on Tom varmasti tehnyt kirjallisia tiedusteluja hänen asemastaan, ja kun ne ovat antaneet tyydyttävän tuloksen, on asia hänen puolestaan ollut selvä... Tom on valtioviisas ja tietää, mitä tahtoo. Kuka on saattanut Christianin heilumaan taivaan ja maan välillä?... Tämä on kova sana, Ida, mutta se on Tomin teko. Ja miksi? Siksi, että Christian häpäisi perhettä ja kauppahuonetta, mitä minäkin hänen mielestään teen, Ida, en sanoilla ja teoilla, vaan paljaalla olemassaolollani eronneena rouvana. Siitä on tuleva loppu, niin hän tahtoo, ja siinä hän on oikeassa, ja minä rakastan häntä sen vuoksi sitä enemmän, Jumala nähköön. Ja toivon hänen myös rakastavan minua, kun otan tämän askeleen. Olen näinä pitkinä vuosina kaivannut alituiseen takaisin elämään, sillä minulla on hyvin ikävä äidin luona, vaikka sitä on synti sanoa; mutta minä olen vasta kolmenkymmenen vuoden vanha ja tunnen itseni nuoreksi. Tasan ei käy onnen lahjat, Ida; sinulla oli kolmenkymmenen ikäisenä jo harmaa tukka, joka kuuluu teidän sukuunne, ja sinun setäsi Prahl, joka kuoli rokotukseen...»

Hän esitti vielä useampia tutkisteluja tuona yönä ja sanoi vielä muutaman kerran: »Niinhän sen kuitenkin pitää käydä», ja nukkui sitten viisi tuntia syvää, rauhallista unta.

KUUDES LUKU.

Kaupunki oli sumussa, mutta herra Longuet, vuokravaunujen omistaja Johannistrassen varrelta, joka ajoi omassa persoonassaan katettavilla, mutta joka suuntaan avonaisilla vaunuilla Mengstrasselle, sanoi: »Ei se kauan kummittele», ja siihen sai luottaa.

Konsulitar, Antonie, herra Permaneder, Erika ja Ida Jungmann olivat syöneet yhdessä aamiaista ja kerääntyivät nyt toinen toisensa jälkeen matkavalmiina suureen eteiseen odottamaan Gerdaa ja Tomia. Rouva Grünlich, joka oli puettu kermanväriseen, atlassikauluksella varustettuun pukuun, oli lyhyestä yöunesta huolimatta erinomaisen kukoistavan näköinen; epäröinti ja tuumiskelu näkyi päättyneen, sillä hänen ilmeensä, kun hän nyt napitti hitaasti hansikkaitaan, oli rauhallinen, varma, melkeinpä juhlallinen... Hän oli jälleen löytänyt sen mielialan, joka hänelle oli tuttu entuudesta. Oman tärkeyden tunne, ratkaisun merkityksellisyys, tieto, että jälleen oli koittanut päivä, joka velvoitti häntä tarttumaan vakavin ottein sukunsa historiaan, täytti hänen mielensä ja sai hänen sydämensä lyömään. Hän oli tänä yönä nähnyt unessa silmiensä edessä sen kohdan perhepapereissa, johon hän aikoi merkitä toisen kihlauksensa... seikan, joka oli pyyhkivä pois ja tekevä merkityksettömäksi mustan tahran, joka siinä oli entuudestaan; ja nyt odotti hän iloisessa jännityksessä hetkeä, jolloin Tom ilmestyisi näkyviin ja hän saisi tervehtiä tätä vakavalla päännyökkäyksellä...

Jonkun verran myöhästyneenä tuli konsuli puolisoineen taloon, sillä nuori konsulitar ei ollut tottunut lopettamaan pukeutumistaan näin varhain. Konsuli oli reippaan ja hyvätuulisen näköinen vaaleanruskeassa pikkuruutuisessa puvussaan, jonka leveän rinnuksen välistä näkyi kesäliivien laita; hänen silmänsä hymyilivät kun hän huomasi Tonyn verrattoman arvokkaan ilmeen. Mutta Gerda, jonka hiukan sairaloinen ja arvoituksellinen kauneus muodosti omituisen vastakohdan Tonyn raikkaalle kauneudelle, ei ollut ollenkaan sunnuntaihuviretkituulella. Hän ei ollut luultavasti nukkunut tarpeeksi. Hänen pukunsa pehmeä punasininen väri sointui ihmeellisesti yhteen hänen paksun kuparinruskean tukkansa kanssa ja sai hänen ihonsa näyttämään vielä valkoisemmalta ja himmeämmältä, ja hänen lähekkäin olevien ruskeiden silmiensä siniset varjot olivat tavallista tummemmat... Kylmästi taivutti hän otsansa anoppinsa suudeltavaksi, ojensi kätensä herra Permanederille jotakuinkin pilkallisesti; ja kun rouva Grünlich hänet nähdessään löi kädet yhteen ja huudahti ääneen: »Voi hyvä Jumala, Gerda, kuinka kaunis sinä taas olet —!» vastasi hän vain torjuvasti hymyillen.

Hän tunsi syvää vastenmielisyyttä tämänpäiväisen retken kaltaista seurustelua kohtaan, varsinkin kesällä ja vielä sunnuntaina. Hän, jonka huoneissa enimmäkseen vallitsi alaslaskettujen uutimien aikaansaama puolihämärä ja joka ei usein liikkunut ulkona, pelkäsi aurinkoa, pölyä, juhlapukuun pukeutuneita pikkuporvareita, kahvin, oluen ja tupakan hajua... Eniten kaikesta inhosi hän hellettä, joka teki koko olemisen epämieluisaksi. »Hyvä ystävä», oli hän sanonut Thomakselle, kun tämä oli kertonut Schwartauhun tehtävästä retkestä ja »Riesebuschista», — müncheniläisen vieraan tuli nähdä hiukan kaupungin ympäristöäkin, — »tiedäthän sinä, että Jumala on luonut minut arkipäivän rauhaan.. Ja silloin ei hae kiihokkeita ja vaihtelua. Annathan minun pitää vapauteni, eikö niin...?»

Hän ei olisi mennyt naimisiin Thomaksen kanssa, ellei tämä olisi luvannut hänelle eräissä tapauksissa täyttä vapautta.

»Hyvänen aika, Gerda, kyllähän sinä olet oikeassa. Ja on suurimmaksi osaksi kuvittelua, että tuollaiset retket muka olisivat hauskoja... Mutta niihin ottaa osaa siksi, ettei tahdo näyttää omituiselta toisten silmissä ja omissaan. Sen verran turhamainen on joka ihminen, etkö sinäkin?... Muuten joutuu helposti yksinäisyyden ja onnettomuuden valtaan ja menettää jonkun verran arvonantoa. Ja sitten vielä eräs seikka, rakas Gerda... Meillä on kaikilla syytä olla hiukan kohteliaita herra Permanederille. Uskon sinun tietävän, mitä asia koskee. On tekeillä jotakin, ja olisi vahinko, suorastaan vahinko, ellei se johtaisi suotuisaan tulokseen...»

»En ymmärrä, että minun läsnäoloni... mutta samantekevä. Kun sinä toivot, niin tulen. Ottakaamme vastaan tämä huvitus.»

»Olen sinulle kaikesta sydämestäni kiitollinen.» —

Mentiin kadulle... Ja aurinko alkoi jo kuultaa sumun läpi, Pyhän Marian-kirkon kellot soivat juhlallisesti ja linnunlaulu täytti ilman. Kuski nosti lakkia, ja konsulitar nyökkäsi hänelle patriarkkaalisen hyväntahtoisesti, mikä toisinaan sai Thomaksen hiukan hämilleen, ja sanoi: »Hyvää huomenta, hyvä ystävä! Ja nyt siis kaikki paikoilleen! Olisi aamusaarnan aika, mutta tänään me kiitämme Luojaa luonnossa ja sydämissämme, eikö niin, herra Permaneder?»

»Aivan niin, rouva konsulitar.»

Ja sitten kiipesivät kaikki toinen toisensa jälkeen kapean takaoven kautta vaunuihin, joihin olisi mahtunut kymmenen henkeä, ja istuivat mukavasti patjoille, jotka — epäilemättä herra Permanederin kunniaksi — olivat päällystetyt sini- ja valkoraitaisella kankaalla. Sitten napsahti ovi lukkoon, herra Longuet maiskautti kieltään ja huudahteli pari kertaa hevosille; vahvarakenteiset ruskeat hevoset lähtivät liikkeelle, ja niin sitä ajettiin Mengstrassea alas, Traven rantaa, ohi Holstentor'in ja sitten oikealle Schwartauhun johtavaa tietä...

Pellot, niityt, lehdot, maalaistalot vilisivät ohi... ja katse etsi korkealla kirkkaassa, siintävässä ilmassa lenteleviä leivosia, joiden laulu kuului alas. Thomas, joka poltti savuketta, katsoi tarkkaavasti ympärilleen viljavainioiden ohi ajettaessa ja osoitti herra Permanederille viljan kasvua. Humalakauppias oli poikamaisen iloisella tuulella. Hän oli sysännyt vihreän höyhentupsuhattunsa toiselle korvalliselle ja koetti saada suunnattomalla luukoukulla varustettua keppiään pysymään tasapainossa valkoisella leveällä kämmenellään ja alahuulellaan; jälkimmäinen oli temppu, joka, vaikka se aina epäonnistui, niitti äänekästä suosiota varsinkin pikku Erikan taholta.

Sitten hän alkoi kertoa suurella innolla vuorille tehdyistä kiipeämisretkistä, selkärepuista ja piikkisauvoista, minkä konsulitar palkitsi ihailulla. Sitten hän valitti, ettei Christian ollut saapuvilla, sillä hän kuului olevan niin kovin hauska herra.

»Miten milloinkin», sanoi konsuli. »Mutta tämmöisissä tilaisuuksissa hän on aivan verraton, se on totta. — Me saamme krapuja, herra Permaneder!» huudahti hän välittömästi. »Krapuja ja Itämeren-äyriäisiä! Olette jo pari kertaa syönyt niitä äitini luona, mutta ystäväni Dieckmann, 'Zum Riesebuschin' omistaja, hankkii aina ravintolaansa parasta lajia. Ja piparpähkinöitä, seutumme kuuluisia piparpähkinöitä! Ehkä niiden maine on levinnyt Isarinkin varrelle! No, saatte nähdä.»

Rouva Grünlich antoi vaunujen seisahtua pari kolme kertaa juostakseen alas poimimaan tiepuolesta ruiskukkia ja unikkoja, jolloin herra Permaneder joka kerran vakuutti aivan villinä tahtovansa tulla mukaan: mutta koska häntä hiukan peloitti nousu vaunuista ja vaunuihin, jätti hän sen kuitenkin tekemättä.

Erika riemuitsi jokaisesta ohikiitävästä variksesta, ja Ida Jungmann, jolla aina, kirkkaimmallakin ilmalla, oli mukana sadetakki ja sateenvarjo, yhtyi siihen välittömästi, hiukan hirnuvasti nauraen, kuten todellinen lapsenhoitajatar, joka ei suhtaudu vain ulkonaisesti lapsellisiin mielenilmaisuihin, vaan yhtyy niihin yhtä lapsellisen sydämellisesti, — jolloin Gerda, joka ei ollut nähnyt hänen harmaantuvan perheen palveluksessa, katsoi häneen pari kertaa hiukan kylmän ihmettelevästi...