Part 25

»Niin, Tom», sanoi Christian huolestuneesti ja pyyhki taas päälakeaan. »Se on totta; olet antanut asialle aivan oikean ilmaisumuodon. Juuri siinä on erotus meidän välillämme. Sinäkin katsot mielelläsi näytelmää ja sinullakin on aikaisemmin, meidän kesken puhuen, ollut haaveilusi, jolloin luit ahmien romaaneja ja runoja ja sen sellaista... Mutta sinä olet osannut aina niin mainiosti liittää sen kunnollisen työn ja elämän vakavuuden yhteyteen... Minuun nähden se ei käy. Minut valtaa tuo kaikki, tuo rihkama, luineni nahkoineni, tiedätkö, ja sitten minusta ei enää ole mihinkään kunnolliseen... En tiedä, ymmärrätkö sinä tätä...»

»Sinä siis huomaat sen!» huudahti Thomas seisahtuen ja pannen käsivarret ristiin rinnalle. »Sinä tunnustat sen häpeissäsi ja annat kuitenkin kaiken jäädä entiselleen! Oletko sinä sitten koira, Christian?! Pitäähän ihmisellä olla ylpeyttä, hyvä Jumala sentään! Kuinka voi jatkaa elämää, jota ei itsekään tohdi puolustaa! Mutta sellainen sinä olet! Se on sinun olemuksesi! Pääasia, että osaat huomata, ymmärtää ja kuvailla jonkun asian... Minun kärsivällisyyteni on loppunut, Christian!» Konsuli astui askeleen taapäin, tehden kädellään kiivaan, vaakasuoran liikkeen... »Se on loppunut, sanon minä! Sinä saat pitää valtuutesi, vaikka sinua ei näykään konttorissa... Se ei suututa minua. Ole ja vetelehdi, kuten tähänkin asti. Mutta sinä häpäiset meidät, koko sukusi, olitpa niissä olit! Sinä olet kasvannainen, epäterve pahka sukupuussamme! Sinä olet häpeäksi tälle kaupungille, ja jos tämä talo olisi minun, ajaisin sinut ovesta, tuonne, ulos kadulle!» huusi hän osoittaen hurjistuneesti puutarhaa, pihaa, suurta taloa... Hän ei jaksanut enää hillitä itseään. Kauan kytenyt raivo purkautui...

»Mitä sinä ajattelet, Thomas!» sanoi Christian. Hän oli järkiintynyt, mikä näytti hyvin kummalliselta. Hän seisoi hiukan kumarassa, hiukan kysymysmerkin kaltaisena, pää, vatsa ja polvet etusojossa, kuten usein vääräsääristen on tapana seisoa, ja hänen pyöreiden, syvällä olevien silmiensä ympärille, jotka hän paisutti niin suuriksi kuin saattoi, muodostui punaisia viiruja, jotka ulottuivat poskiluihin asti; samanlaisia viiruja oli hänen isälleenkin muodostunut hänen joutuessaan kiihdyksiin. »Miten sinä puhut minulle!» hän sanoi. »Mitä minä olen sinulle tehnyt? Menen minä itsestänikin, ei sinun tarvitse heittää minua ulos ovesta. — Hyi!» lisäsi hän vilpittömästi suuttuneena ja hotaisi kädellään kuin kärpästä tavoittaen.

Merkillistä kyllä ei Thomas vastannut tähän kiihtyen, vaan painoi ääneti päänsä alas ja lähti vitkalleen palaamaan puutarhan laitaa takaisin.

Hänelle näytti tuottavan tyydytystä, suorastaan tekevän hyvää, että hän vihdoinkin oli saanut veljensä suuttumaan... vihdoinkin kohdannut tarmokasta vastustusta ja vastarintaa.

»Usko minua, Christian», sanoi hän rauhallisesti, vieden taas kädet selkänsä taakse, »tämä keskustelu surettaa minua suuresti, mutta sen täytyi kerran tapahtua. Tämmöiset perhekohtaukset ovat hirvittävät, mutta kerranhan meidän täytyy puhua suumme puhtaaksi.... nyt voimme neuvotella tyynesti asioista. Sinä et siis viihdy nykyisessä toimessasi, eikö niin?»...

»En, Tom, oikein sanoit. Näetkös, alussa minä viihdyin erinomaisen hyvin... ja onhan minulla ollut täällä parempi olla kuin aivan vieraassa liikkeessä, mutta se, mitä minä täällä kaipaan, on luullakseni itsenäisyys... Olen aina kadehtinut sinua nähdessäni sinun istuvan työssä, sillä sinun työsi ei oikeastaan ole mitään työtä; sinä et tee työtä pakosta, vaan sikäli kuin johtajan ja omistajan asemasi vaatii; annat toisten tehdä työn, teet vain itse laskelmasi ja hallitset ja olet vapaa... Se on aivan toista...»

»Hyvä on, Christian; mutta etkö olisi voinut sanoa tätä jo aikaisemmin? Onhan sinulla tilaisuus ryhtyä itsenäiseen tai ainakin itsenäisempään työhön. Tiedät isän määränneen tässä tapauksessa sinulle samoin kuin minulle 50 000 markan ennakko-osuuden, jonka minä luonnollisesti olen maksava sinulle milloin vain tahdot, järkevän ja oikean arvioinnin mukaan. Hampurissa ja muuallakin on aina saatavana varmoja, pienivaraisia liikkeitä, jotka tarvitsevat pääoman lisäystä; sellaiseen sinä voisit mennä osakkaaksi... Harkitkaamme kumpikin erikseen asiaa ja puhukaamme siitä myöskin äidin kanssa. Minulla on nyt kiire, ja sinä voisit näinä päivinä vielä hoitaa englanninkielisen kirjeenvaihdon, jos viitsit...»

»Mitä arvelet esimerkiksi H. C. F. Burmeesterin & K:nin liikkeestä Hampurissa?» kysyi hän portailta »... tuonti- ja vientiliike... Minä tunnen sen miehen. Hän suostuisi varmasti mielellään asiaan...»

Tämä tapahtui toukokuun lopulla vuonna viisikymmentä seitsemän. Kesäkuun alussa lähti Christian jo Büchenin kautta Hampuriin... mikä oli suuri vahinko klubille, kaupunginteatterille, »Tivolille» ja koko kaupungin vapaammalle seurustelulle. Kaikki »hummaajat», myös tohtori Gieseke ja Peter Döhlmann, olivat asemalla saattamassa häntä ja ojensivat hänelle kukkia ja sikareja nauraen täyttä kurkkua... muistaen kai kaikkia hullunkurisia tarinoita, joita lähtevä oli kertonut. Lopuksi kiinnitti asianajaja tohtori Gieseke toisten riemuitessa hänen rintaansa suuren kultapaperista tehdyn kunniamerkin. Tämä merkki oli peräisin eräästä sataman läheisyydessä olevasta talosta, ravintolasta, jonka oven päällä paloi iltaisin punainen lyhty, johon oli kokoonnuttu vapaaseen ajanviettoon ja jossa aina oli ollut hauskaa... Se ojennettiin nyt Krischan Buddenbrookille hänen suurten ansioittensa kunniaksi.

NELJÄS LUKU.

Ovikello soi, ja rouva Grünlich ilmestyi portaille uuden tapansa mukaan, kurkistaakseen valkoisen kaidepuun yli alas eteiseen. Tuskin oli ovi auennut, kun hän kurottui kiihkeästi vielä kauemmaksi, ponnahti sitten takaisin, painoi toisella kädellään nenäliinan suutaan vasten ja keräsi toisella helmansa, rientäen sitten etukumarassa yläkertaan... Toisen kerroksen välikössä kohtasi hän mamsseli Jungmannin, jolle hän kuiskasi jotakin henkäyksen tapaisella äänellä, ja johon Ida pelonsekaisella riemulla vastasi jotakin puolankielellä, joka oli kuin »Meiborschekochhanne!»

— Samaan aikaan istui konsulitar Buddenbrook maisemahuoneessa kutoen kahdella suurella puisella puikolla olkaliinaa, peitettä tai jotakin sentapaista. Kello oli yksitoista päivällä.

Äkkiä näkyi sisätyttö pylväskäytävässä, hän kolkutti lasiovelle, löntysti konsulittaren eteen ja ojensi tälle käyntikortin. Konsulitar otti kortin, kohensi silmälasejaan, sillä hän käytti käsitöitä tehdessään silmälaseja, ja luki nimen. Sitten hän katsoi uudelleen tytön punaisia kasvoja, luki vielä kerran nimen ja katsoi taas tyttöön. Viimein sanoi hän ystävällisesti ja varmasti: »Mitä tämä merkitsee, hyvä ystävä? Mitä se on?»

Korttiin oli painettu: »X. Noppe & Comp.», mutta X Noppe ja &-merkki oli pyyhitty pois paksulla sinisellä viivalla, niin että jälelle jäi vain »Comp.»

»Niin, rouva konsulitar», sanoi tyttö, »siellä on semmoinen herra, mutta se ei puhu saksaa ja on muutenkin...»

»Pyydä herra sisään», sanoi konsulitar, sillä hän arvasi nyt, että puheellepääsyn odottaja oli »Comp.» Tyttö meni. Heti senjälkeen avautui lasiovi uudelleen, ja sisään astui vanttera mies, joka jäi hetkeksi seisomaan huoneen varjoisaan takaosaan ja äänsi jotakin pitkäveteistä, joka kuului kuin: »Minulla on kunnia.»

»Hyvää huomenta!» sanoi konsulitar. »Ettekö tahdo astua lähemmäs?» Näin sanoen hän nojasi kätensä sohvanpatjaan ja kohosi puolittain istualtaan tietämättä vielä, oliko hänen noustava kokonaan paikaltaan...

»Jos sallitte...» vastasi herra jälleen hyväntahtoisen laulavalla äänellä, astuen kohteliaasti kumartaen pari askelta eteenpäin, minkä jälkeen hän jälleen jäi seisomaan katsellen ympärilleen, etsien joko istuinpaikkaa tai hatun ja kepin säilytyspaikkaa, sillä hän oli tuonut mukanaan sisään myös kepin, jonka kynsimäisen kiverä luukoukku oli vähintään puolitoista jalkaa pitkä.

Hän oli neljänkymmenen vaiheilla, lyhytjäseninen ja lihava, puettu avonaiseen ruskeaan verkatakkiin, vaaleisiin kukikkaisiin liiveihin, jotka peittivät pehmeänä kaarena hänen pyöreän vatsansa ja joiden päällä kelluvat kellonvitjat olivat täynnä pieniä helyjä, luisia, hopeisia, korallista tehtyjä. — Hänen housunsa olivat epämääräisen harmaanvihreät, liian lyhyet ja tavattoman sitkeästä kankaasta valmistetut, ja niiden lahkeet ympäröivät alhaalla pyöreinä ja poimuttomina lyhyiden ja leveiden kenkien varsia. — Vaaleat, harvat, rimpsumaisesti suun yli riippuvat viikset tekivät hyljemäisen näköiseksi pallonpyöreän pään tylppine nenineen ja jotenkin ohuine, kampaamattomine hiuksineen. Leuan ja alahuulen välissä oleva »kärpänen» sitävastoin seisoi harjamaisesti pystyssä. Posket olivat hyvin paksut, lihaiset ja pullakat ja ulottuivat silmiin asti, jotka niiden voimasta kutistuivat kapeiksi vaaleansinisiksi raoiksi ja joiden kulmiin muodostui kurttuja. Tämä sai nuo paisuneet kasvot näyttämään samalla tuimilta ja alamaisen, avuttoman, liikuttavan hyväntahtoisilta. Pienen leuan alta katosi kapea vaalea juova valkoisen kaulaliinan sisään...». se oli kupukaulan alku, joka ei olisi sietänyt kohokaulusta. Kasvojen alaosa ja kaula, pään takaosa ja niska, posket ja nenä, kaikki liittyivät hiukan epämääräiseksi yleiseksi pulleudeksi... Kasvojen iho oli noiden monien kimppujen johdosta ylenmäärin pingoittunut ja punersi toisin paikoin, kuten ylähuulen vaiheilla ja nenän molemmin puolin... Toisessa lyhyessä, valkoisessa, lihavassa kädessään piti herra keppiään, toisessa vihreää tiroolilais-lakkia, jota höyhen koristi.

Konsulitar oli ottanut pois silmälasinsa ja nojasi yhä sohvanpatjaan puoli-istuvassa asennossa.

»Kuinka saatan palvella?» sanoi hän kohteliaasti, mutta varmasti.

Nyt laski herra päättävästi hatun ja kepin harmonion kannelle, hieroi sitten tyytyväisenä vapaiksi joutuneita käsiään, katsoi konsulitarta luottavasti vaaleilla, turvonneilla silmillään ja sanoi: »Pyydän anteeksi, armollinen rouva, ettei minulla ollut parempaa korttia. Nimeni on Permaneder, Münchenistä. Ehkäpä armollinen rouva on jo kuullutkin minun nimeni rouva tyttärenne kautta.—»

Tämän kaiken hän sanoi kovalla äänellä ja jokseenkin karhealla ääntämisellä, mutta vilkuttaen luottavasti silmiään, ikäänkuin tahtoen sanoa: Taidammepa jo ymmärtää toisemme...

Konsulitar oli noussut kokonaan pystyyn ja astui nyt pää kallellaan ja kädet ojossa häntä vastaan...

»Herra Permaneder! Tekö se olette? Tietysti tyttäreni on puhunut teistä. Minä tiedän teidän vaikuttaneen suuressa määrin hänen viihtymiseensä Münchenissä... Te olette joutunut meidän kaupunkiimme?»

»Kuten näkyy!» sanoi herra Permaneder istuutuen konsulittaren viereen nojatuoliin, jota tämä oli osoittanut hienolla viittailulla molemmin käsin, sekä alkoi tyytyväisesti hieroa lyhyitä, pyöreitä reisiään...

»Miten sanoitte?» kysyi konsulitar...

»Kuten näkyy», vastasi herra Permaneder lakaten hieromasta reisiään.

»Varsin miellyttävää», sanoi konsulitar ymmärtämättä mitään ja nojautui kädet helmassa muka ymmärtävän näköisenä selustaan. Mutta herra Permaneder huomasi sen; hän kumartui eteenpäin, teki kädellään kaaria ilmassa, Jumala ties minkätähden, ja sanoi suurella ponnistuksella: »Armollinen rouva kai... ihmettelee!»

»Kyllä, hyvä herra Permaneder, se on totta!» vastasi konsulitar iloisesti, ja kun se oli sanottu, syntyi vaitiolo. Lopettaakseen tuon vaitiolon sanoi herra Permaneder ähkäisten: »Voi sun vietävä!»

»Hm... miten sanoittekaan?» kysyi konsulitar antaen katseensa liukua syrjään...

»Voi sun vietävä!» toisti herra Permaneder erittäin kovasti ja karkeasti.

»Varsin miellyttävää», sanoi konsulitar lepyttäen; ja niin oltiin taas sitä myöten valmiit.

»Rohkenenko kysyä», hän jatkoi keskustelua, »mikä on tuonut teidät näin pitkän matkan päähän, hyvä herra? Tänne on aika matka Münchenistä...»

»Asia», sanoi herra Permaneder huitoen lyhyttä kättään ilmassa, »pikkuinen asia, armollinen rouva, panimo- ja tamppimylly-asia!»

»Aivan oikein, tehän olette humalakauppias, hyvä herra Permaneder! Noppe & Comp., niinhän? Poikani konsuli on joskus puhunut kiittäen liikkeestänne», sanoi konsulitar kohteliaasti. Mutta herra Permaneder sivuutti sen. »Hyvä. Mutta en minä siitä. Pääasia on se, että minä olen tahtonut käydä tervehtimässä armollista rouvaa ja nähdä rouva Grünlichin! Siinä on kylliksi asiaa matkan tekoon!»

»Minä kiitän», sanoi konsulitar sydämellisesti ojentaen vielä kerran kätensä ja kääntäen kämmenpuolet aivan nurin. »Mutta nyt minun täytyy ilmoittaa tyttärelleni teidän tulostanne!» lisäsi hän, nousi paikaltaan ja astui punottua kellonnauhaa kohti, joka oli lasioven vieressä.

»Voi taivahinen, mikä ilo!» huudahti herra Permaneder kääntäen nojatuolinsa oveen päin.

Konsulitar sanoi palvelustytölle: »Pyydä madame Grünlich alas, ole hyvä.»

Sitten hän palasi sohvaan, jolloin herra Permaneder myös jälleen käänsi istuimensa.

»Mikä ilo...» toisti hän mietteissään katsellen sisäkuvia, suurta Sèvres-porsliinista mustepulloa, joka oli kirjoituspöydällä, ja huonekaluja. Sitten hän lausui moneen kertaan: »Voi sun vietävä!... Voi sun vietävä!...», hankasi polviaan ja huokasi syvään ilman mitään käsitettävää syytä. Siihen meni jotakuinkin koko aika ennen rouva Grünlichin tuloa.

Tony oli hiukan pukeutunut, oli vaihtanut ylleen vaalean puseron ja järjestänyt hiuksiaan. Hänen kasvonsa olivat kauniimmat ja raikkaammat kuin koskaan. Kielenpää liputti veitikkamaisesti toisessa suupielessä...

Hän oli tuskin tullut sisään, kun herra Permaneder hypähti pystyyn ja lähestyi häntä suunnattoman ihastuksen vallassa. Hän tarttui Tonyn molempiin käsiin, pudisti niitä ja huusi: »Kas siinähän on rouva Grünlich! Kas, hyvää päivää! Kuinka olette voinut? Mitä olette tehnyt täällä kaukana? Voi sentään kuinka minä olen iloinen! Vieläkö te joskus muistatte meidän Müncheniämme ja vuoriamme? Siellä oli vasta hauska?! Voi turkin pippuri! että me saimme tavata vielä! Kuka olisi luullut...»

Tonykin tervehti häntä hyvin sydämellisesti, veti tuolin hänen viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan Münchenistä... Keskustelu sujui nyt ilman pysähtelyitä, ja konsulitar seurasi sitä sivusta, nyökäten silloin tällöin herra Permanederille kehoittavasti, koetti kääntää jonkun lauseen kirjakielelle ja nojautui sitten tyytyväisin mielin sohvan selkään, kun oli ymmärtänyt jotakin.

Herra Permanederin täytyi vielä selittää matkansa syy rouva Antoniellekin, mutta hän näytti panevan tuohon panimoasiaan niin vähän merkitystä, että tuntui siltä kuin ei sillä olisi ollut mitään tekemistä koko tämän matkan kanssa. Sitävastoin hän otti selkoa konsulittaren toisesta tyttärestä ja pojista ja surkutteli ääneen, etteivät Klara ja Christian olleet saapuvilla, koska hän »oli toivonut tapaavansa koko perheen»...

Viipymisestään kaupungissa hän ei sanonut mitään varmaa; mutta kun konsulitar huomautti: »Odotan joka hetki poikaani aamiaiselle, herra Permaneder; ettekö halua syödä vähän voileipää kanssamme..?», otti vieras kutsun vastaan ennen kuin se oli edes loppuun lausuttu ja teki sen niin kernaasti kuin olisi sitä odottanut.

Konsuli tuli. Hän oli tavannut aamiaishuoneen tyhjänä ja tuli nyt sisään työtakissa, kiireisenä, hiukan jännittyneenä ja touhuisena puraistakseen vain hiukan välipalaa... Mutta heti kun hän huomasi vieraan suunnattomine kellonperineen ja verkatakkeineen sekä hatun höyhenineen harmoniolla, kohotti hän tarkkaavasti päätään, ja kuultuaan vieraan nimen, jonka hän jo oli kuullut monta kertaa rouva Antonien suusta, sekä luotuaan nopean katseen sisareensa, hän tervehti vierasta mitä rakastettavimmin... Hän ei käynyt istumaan. Lähdettiin heti välikerrokseen, jonne mamsseli Jungmann oli kattanut teepöydän ja jossa samovaari kiehua hurisi hauskasti — oikea samovaari, joka oli pastori Tiburtiuksen ja hänen vainionsa lahja talolle. »Onpas tämä!» sanoi herra Permaneder silmäillen kylmiä ruokia, joita oli levitetty pöydälle...

»Ei tämä ole aivan Hofbräu-tehtaan olutta, herra Permaneder, mutta on se ainakin nautittavampaa kuin omatekoinen oluemme.» Konsuli kaatoi hänen lasiinsa kuohuvaa portteria, jota hänen oli itsensä tapana juoda tähän aikaan.

»Kiitoksia, herra naapuri!» sanoi herra Permaneder purra retuuttaen eikä huomannut ollenkaan mamsseli Jungmannin kauhistunutta katsetta. Mutta portteria hän nautti niin varovasti, että konsulitar lähetti hakemaan punaviinipullon, minkä jälkeen vieras tuli paljon iloisemmaksi ja ryhtyi jälleen juttelemaan rouva Grünlichin kanssa. Hän istui vatsansa tähden jokseenkin kaukana pöydästä, hajasäärin ja riiputtaen toista pulleaa valkoista kättään alas tuolinselustalta, sekä kuunteli Tonyn puhetta ja vastauksia paksu hylkeenviiksinen pää kallellaan, mitä kodikkaimman viihtymyksen ilme kasvoillaan ja mitä luottavaisin pilke silmärakosissaan.

Tony pani hänen eteensä siroin liikkein helttasieniä, joita vieras ei ollut tottunut syömään, ja lausui jonkun viisauden elämästä...

»Hyvänen aika, kuinka surullista onkaan, herra Permaneder, että kaikki hyvä ja kaunis katoo niin pian elämässä!» sanoi hän tarkoittaen Münchenissä-oloaan, laski hetkeksi veitsen ja haarukan syrjään ja katsoi vakavasti kattoon. Ja sitten hän koetti hullunkurisesti ja aivan epäonnistuen puhua Baierin murretta...

Aterian aikana kolkutettiin ovelle ja konttorioppilas toi sähkösanoman. Konsuli luki sen antaen pitkien viiksiensä pään liukua hitaasti sormiensa lomitse, ja vaikka näkyi, että hän jännitti ajatustaan sähkösanoman sisältöä tuumiessaan, kysyi hän samalla mitä keveimmällä äänellä: »Miten käyvät kaupat, herra Permaneder?...»

»Hyvä on», sanoi hän sitten konttorioppilaalle, ja nuori mies katosi.

»Voi, herra naapuri!» vastasi herra Permaneder kääntyen vaivalloisesti konsuliin päin — hänen paksu, jäykkä kaulansa haittasi näet liikkumista ja hänen toinen käsivartensa riippui nyt tuolin selustalta alas »Ei kannata puhua, se on tuskan paikka! Nähkääs, München» — hän lausui synnyinkaupunkinsa nimen siten, että vain saattoi arvata mistä oli kysymys — »München ei ole mikään kauppakaupunki... Siellä tahtoo jokainen olla rauhassa... Eikä siellä kukaan lue sähkösanomia ruokapöydässä, ei kukaan. Täällä pohjoisessa on toinen muoti, sapperment!... Kiitos, kyllä menee vielä yksi lasi...! Kumppanini Noppe tahtoo Nürnbergiin, koska siellä on pörssi ja hänellä on yrittelynhalua... mutta minä en lähde Münchenistä... Enkä lähde! — Voi sun vietävä!... Katsokaas, siellä on niin hemmetinmoinen kilpailu, hemmetin... ja vienti ihan naurattaa... Venäjälläkin nyt ruvetaan jo itse viljelemään humaloita...»

Mutta äkkiä loi hän konsuliin harvinaisen nopean katseen ja sanoi: »Mutta... en minä sano mitään, herra naapuri! Onhan se semmoinen sievä liike! Me saamme rahaa osake-panimosta, jonka johtaja on Niederpaur. Se oli aivan pieni yhtiö, mutta sillä on luottoa ja puhdasta rahaa... neljää prosenttia vastaan Hypoteekkipankissa... niin että sen taloa on voitu suurentaa... Ja nyt se käy hyvin ja tuottaa hyvät tulot ja vuosivoitot — aivan niin!» lopetti herra Permaneder, kiitti tarjoilusta ja sikareista ja savukkeista, mutta ei huolinut niitä, vaan veti taskusta piippunsa, jossa oli pitkä puinen pesä, ja syventyi savun keskeen hukkuen konsulin kanssa liikekeskusteluun; keskustelu siirtyi sitten valtiolliselle alalle; Baierin suhde Preussiin, kuningas Max ja keisari Napoleon joutuivat pohdinnan alaisiksi... Tämän keskustelun herra Permaneder mausti aivan käsittämättömillä käänteillä ja aukkopaikat hän täytti, ilman havaittavaa asianyhteyttä, syvillä huokaistulla: »Ihme ja kumma!» tai »Onkos mokomaa kuultu!»...

Mamsseli Jungmann unohti vähän väliä pureksia, vaikka hän joskus haukkasikin, niin ihmeissään hän tuijotti kirkkailla ruskeilla silmillään talon vierasta, pitäen veistä ja haarukkaa kohtisuorassa tapansa mukaan ja liikutellen niitä hitaasti edestakaisin. Tuommoisia vieraita ei tässä talossa oltu vielä ennen nähty, tuommoinen piipunsauhu ei näissä huoneissa ollut vielä pelmunnut eikä tuollainen vapaa... mahdoton käytös sopinut täällä... Konsulitar vaipui ystävällisen avuttomuuden valtaan kyseltyhän ensin huolestuneesti, miten niin pieni evankelinen seurakunta voi kestää lujana pelkkien paavinuskolaisten keskellä, ja Tony näytti aterian aikana käyvän hiukan miettiväiseksi ja rauhattomaksi. Mutta konsulilla oli oikein hauska, ja hän taivutti äitinsä haettamaan vielä toisen punaviinipullon sekä pyysi herra Permanederiä välttämättömästi käymään hänenkin luonaan Breitestrassen varrella; hänen rouvansa oli iloitseva suuresti vierailusta...

Istuttuaan paikallaan kolme tuntia alkoi humalakauppias varustaa lähtöä, naputti porot piipustaan, tyhjensi lasinsa, sanoi taas »Voi sun vietävä», ja nousi.

»Minulla on kunnia, armollinen rouva... Jumalan haltuun, rouva Grünlich... Jumalan haltuun, herra Buddenbrook...» Hänen puhutellessaan herrasväkeä tällä tavoin hytkähti Ida Jungmann, ja veri kohosi hänen poskilleen... »Terveeksi, neiti...» Hän sanoi lähtiessään »terveeksi!»...

Konsulitar ja hänen poikansa vaihtoivat katseen... Herra Permaneder oli ilmoittanut aikovansa palata pieneen majataloon Traven varrelle, jonka hän oli valinnut asunnokseen...

»Tyttäreni müncheniläinen ystävätär miehineen on niin kaukana», sanoi vanha rouva astuen vielä kerran herra Permanederiä kohti, »ettei meidän kai pitkään aikaan ole mahdollista palkita heidän vieraanvaraisuuttaan. Mutta jos te, hyvä herra, haluatte olla meidän vieraanamme niin kauan kuin viivytte täällä... niin teette meille suuren ilon...»

Hän oli ojentanut kätensä, ja katso: herra Permaneder suostui tarjoukseen empimättä. — Yhtä sukkelaan ja auliisti kuin hän oli vastaanottanut aamiaiskutsun, otti hän nyt vastaan tämän. Hän suuteli molempien rouvien kättä, mikä näytti hyvin hullunkuriselta, nouti hatun ja kepin maisemahuoneesta, lupasi vielä kerran heti toimittaa matka-arkkunsa taloon ja tulla takaisin kello neljä, hommattuaan asiansa. Sitten hän konsulin saattamana astui portaita alas. Mutta alaovella hän kääntyi vielä kerran ja sanoi hiljaa päätään huojutellen: »Älkää panko pahaksi, herra naapuri, mutta rouva sisarenne on herttainen elävä! Jumalan haltuun!»... Ja yhä päätään huojutellen katosi hän ovesta.

Konsulin täytyi välttämättä nähdä vielä kerran talon naiset. Ida Jungmann juoksi jo vuodevaatteita kantaen ympäri taloa laittaakseen kuntoon käytävän viereisen huoneen.

Konsulitar istui vielä pöydässä katse kiintyneenä katossa olevaan vaaleaan pilkkuun ja rummutti valkoisilla sormillaan pöytäliinaa. Tony istui ikkunan luona käsivarret ristissä eikä katsonut oikeaan eikä vasempaan, vaan suoraan ulos, arvokkaan ja ankaran näköisenä. Huoneessa vallitsi hiljaisuus.

»No?» kysyi Thomas jääden ovelle ja ottaen esiin savukekotelonsa, jossa oli venäläinen kolmivaljakon kuva... Hänen hartiansa nytkyivät naurusta.

»Miellyttävä mies», vastasi konsulitar viattomasti.

»Minä olen aivan samaa mieltä!» Sitten kääntyi konsuli nopeasti ja leikillisen kohteliaasti Tonyn puoleen kuin kysyäkseen tämänkin mielipidettä. Tony oli vaiti, hän katsoi vain ankarasti ulos.

»Minusta hän saisi luopua voimasanoistaan», jatkoi konsulitar hiukan huolestuneesti. »Ellen ymmärtänyt väärin, puhui hän sakramentista ja muusta tavalla, joka...»

»Ei se tee mitään, äiti, ei hän tarkoita sillä mitään pahaa...»

»Ja sitten hän on käytökseltään hiukan liian huoleton, eikö ole, Tom?»

»No, hyvä Jumala, se on eteläsaksalaista!» sanoi konsuli, puhalsi hitaasti savun luotaan, hymyili äidilleen ja katsoi salaa Tonya. Konsulitar ei huomannut sitä lainkaan.

»Tulethan sinä tänään Gerdan kanssa päivälliselle, Tom? Tehkää niin hyvin.»

»Mielellämme, äiti, mitä suurimmalla ilolla. Totta puhuakseni minä kiinnitän paljon toiveita kotivieraaseemme. Etkö sinäkin? Tämä on kerrankin toista kuin nuo iänikuiset pappismiehet...»

»Kukin laatunsa mukaan, Tom.»

»Tietysti! Nyt minä menen... Mutta kuulkaahan!» sanoi hän ovenripaan taittuessaan. »Sinä olet tehnyt häneen valtavan vaikutuksen, Tony. Ehdottomasti! Tiedätkö, miksi hän kutsui sinua alhaalla lähtiessään? 'Herttaiseksi eläväksi!' — nämä ovat hänen omat sanansa...»